Lapsuus - vankila, josta ei pääse pois
Lapsuus oli minulle vankila, josta en päässyt pois, vaikka kuinka olisin halunnut. Perheeseemme kuuluu minun lisäkseni viisi ihmistä: isäni, äitini ja kaksi isoveljeä. Minä olen perheen kuopus.
Isäni oli masentunut. Toisinaan hänen juomisensa riistäytyi käsistä niin, että koko perhe joutui pelkäämään. Kerran tilanne meni niin pahaksi, että jouduimme soittamaan poliisit ja lähtemään kotoa pois vähäksi aikaa. Isälle ei kuitenkaan tullut mitään seurauksia tapahtuneesta: hän palasi kotiimme, ja koska emme nähneet muutakaan vaihtoehtoa, jäimme kotiin. Isäni sanoi myöhemmin, ettei muista tapahtuneesta mitään.
Äitini ei mielellään päästänyt minua mihinkään itsekseni. Pienenä hän sanoi, etten saa mennä yökylään kaverilleni, koska ”siellä voisi tapahtua jotain pahaa”. En saanut mennä koulun bileisiin ollessani murrosikäinen. Äitini varoitteli minua jokaisesta asiasta, mistä äiti vain voi lastaan varoittaa. Hän kehotti minua aina pelkäämään, koska jos en pelkää, en osaa olla varuillani.
Vanhempi isoveljeni on aina ollut hieman erilainen. En osaa kuvailla häntä millään muullakaan tavalla, koska koskaan hänen terveyttään ei ole millään tavalla diagnosoitu. Luulen tämän johtuneen siitä, että pienestä pitäen vanhempani opettivat meille lapsille, että ongelmista ei saa puhua. Ei kellekään. Ongelmat ovat häpeä. Perheemme ongelmat ovat kuin niitä psykologian kirjoissa kuvattuja ”virtahepoja olohuoneessa”: siellä ne tallustelevat ympäriinsä, mutta kellekään niistä ei saa puhua, koska perheen maine on tärkeämpi kuin sen hyvinvointi.
Kyseinen veljeni on hyvin tarkka siitä, että kaikki menee juuri niin kuin hän haluaa. Jo varhain hän otti perheessämme johtajan roolin: hän sai rangaista meitä nuorempia lapsia melkein miten vain halusi ilman, että vanhempani sitä rupesivat estämään. Muistan joskus pienenä, kun hän uhkasi tukistaa meitä nuorempia lapsia, jos emme ole hiljaa. Vanhempamme myös antoivat hänen tehdä niin. Joskus hän saattoi jopa lyödä meitä, mutta vanhempamme sanoivat minulle aina, että ”sehän oli vain pieni tönäisy, ei mikään lyönti”.
Veli oli myös hyvin neuroottinen. Hygieniasta oli huolehdittava todella tarkasti. Esineitä ei saanut pudottaa lattialle. Jos vaikka särjin jonkun tavaran, hän saattoi alkaa huutaa minulle, ja sitä jatkui hyvin pitkään. Ainakin puoli tuntia. Muistan kerran, kun näin kävi. Juoksin huoneeseeni itkemään, mutta hän tuli huoneeni ovelle ja toisti loputtoman pitkään seuraavaa lausetta: ”Tavaroita ei saa särkeä.” Hän vain toisti sitä, enkä voinut saada sitä loppumaan. Itkin ja huusin, mutta hän ei lopettanut.
Kun äitini sinä päivänä tuli töistä kotiin, hän moitti hieman isoveljeäni tapahtuneesta. Sitten hän sanoi minulle: ”Miksi huusit? Naapurit saattoivat kuulla. Mitä hekin meistä nyt ajattelevat?”. Isäni taas ei reagoinut tapahtuneeseen oikeastaan millään tavalla. Hän moitti hieman meitä molempia ja jätti asian sitten siihen.
Kyseisen isoveljeni lisäksi minulla on myös toinen isoveli, se nuorempi. Hän on aina ollut puolueeton perheessämme. Erityisen kiintynyt hän on äitiini, minkä vuoksi hän puolustaa tätä aina, kun yritän sanoa tälle jotain vastaan. En saa sanoa äidilleni hänen mukaansa mitään vastaan, koska ”äiti on niin kiva”.
Aina, kun yritän sanoa äidilleni, etten pidä hänen käytöksestään, minusta tulee syntipukki. Minua aletaan syyttää siitä, että yritän ilmaista turhaumustani ääneen. Äitiä ei saa syyttää mistään, koska hän ”on aina yrittänyt tehdä parhaansa tämän perheen eteen”.
Tunnen olevani yksin. En luota enää kehenkään perheemme jäsenistä. Toivoisin pääseväni asumaan omilleni, mutta en pääse, koska minulla ei ole tarpeeksi rahaa.
Äitini lainasi kerran minulta 1500 euroa rahaa silloin, kun hänellä oli rahahuolia. Tämän hän perusteli sillä, että minä asun hänen kattonsa alla, toisin kuin veljeni, jotka tällöin asuivat jo omillaan. Joskus äiti avautuu minulle siitä, miten vähän meillä on rahaa (”emme pysty enää edes syömään”). Silti hän ostelee veljilleni välillä joitain mukavia asioita, joita he haluavat, kuten aikakauslehtiä.
Olen lapsuuteni vanki. Olen tämän kaupungin vanki. Olen oman elämäni ja ajatusteni vanki. Minun on aina pitänyt olla se vahva. Minun on aina pitänyt olla se, joka pyytää anteeksi. En jaksa sitä enää. Mutta en tiedä, mitä tehdä.
IisaMari
Hyvä kun et suuttunut. Tuli vaan mieleeni et jospa isäsi kutenkin edes yrittää haluta selvittää asian. Kuten jo kyllästymiiseen asti olen sanonut nämä asiat eivät yhdellä eikä kahdella puhumisella selviä.
Asian tiimoilta liikkuu päässäni ajatuksia vaan en saa niitä nytte kirjoitetuun muotoon.😐. En halua että ajatukseni käsität väärin.
Tässäkin näitä "vanhan miehen" neuvoja ihan tarpeeksi😉.
Pieni piristys loppuun: no nyt mää hokasin. Todellinen kuningas ajatus. Tässä tarvitaan aikaa ja paljon.
Jee, mä oon hyvä 😎.
Tuollaisen kirjeen kirjoittaminen on todella vaikeaa. Tai, siis kyllähän sen kirjoittaa, mutta että antaa sen luettavaksi? Itse en siihen pysty. En jaksa sitä "draamaa" mikä siitä seuraa. Mutta täytyy puhui asiasta terapeutin kanssa, ehkä jonkun ajan päästä.
zimba: joo onhan se totta, että ei ihan hetkessä tällaiset asiat selviä. ja ei kai isässäkään mitään vikaa muuten ihmisenä ole muuten, mutta se on vaan niin ylpeä, ettei myönnä mokiaan. tai sitten se on oikeesti niin sekasin et se ei muista. emmä kyllä sitä usko, kuhan vaa sanoo ettei muista.
jaksaako: en minäkään ennen varmaan voinut kuvitella kirjoittavani kirjettä vanhemmilleni. se olisi tuntunut kamalan raskaalta. kai mä olen nykyään jollain lailla henkisesti vahvempi kuin ennen - vaikka välillä kyllä tuntuu siltä, että asia on päinvastoin.
Kukaan ihminen ei ole täydellinen. Pidä itsestäsi huolta.🙂👍.
Minä tietenkin olen 😎. Hah hah. Tähän tietenkin pyrin. Ei tosin hajuakaan miten.😋
Haluan kertoa myös omia kokemuksia lapsuudestani. Nyt 43 vuotiaana olen alkanut miettiä paljonkin lapsuuttani ja vanhempiani. Olen tajunnut että äitini on ollut hyvin manipuloiva ja hallitseva ihminen miltei narsistinen. Hänelle oli todella vaikea puhua asioista, koska hän ei osannut kuunnella. Nykyisinkin kun puhun jostain niin hän alkaa puhumaan omia asioitaan. Isääni hän aliarvioi eikä arvostanut hänen tekemisiään. Odotin vain sitä päivää kun täytän 18 v ja pääsen muuttamaan kotoani. Sitten muutinkin ja kauas. Löysin hyvän miehen itselleni jota tosin äitini ei ole koskaan voinut hyväksyä, koska hän on 14 vuotta minua vanhempi. Mutta eipä se haittaa koska ei äitini tarvitse häntä kovin usein tavata.
Surullista on että siskoni asuu vielä samalla paikkakunnalla äitini kanssa ja joutuu päivittäin hänen arvostelujaan kuulemaan. Äiti jopa arvostelee siskoni lapsia ja haukkuu heitä vähä älyisiksi. Jokainen liike ja sana arvostellaan. Onneksi siskoni on nyt myös muuttamassa toiselle paikkakunnalle niin saa etäisyyttä. Myös molemmat veljeni ovat muuttaneet muualle.
On todella vaikea keskustella ihmisen kanssa mistään jos hän ei halua tai osaa kuunnella. Toisaalta "vanhojen asioiden kaivelu" tekisi todella hyvää että tajuaisi mitä on tehnyt. Itse en enää jaksa äitini kanssa mistään alkaa keskustella ja onneksi ei tarvitse häntä kovin usein tavatakaan. Puhelimessa on helppompi vain kuunnella.
"lapsuus se on, korvaamaton... äideistä parhaimman sain" tai joku muu äitienpäivä laulu sai minut itkemään. Äitienpäivä on ollut hirveän vaikea päivä minulle, samoin syntymäpäivä ja joulu.
Käytökseni on ollut kummallista, en tehnyt yhtään mitään, ettei olis tarvinnut kärsiä ja tuntea kipua henkisesti.
Olinko lamaantunut? Jäinkö tunneloukkuun ja en osannut repiä itseäni irti kaikesta mikä ahdisti vaan jäin siihen "tuleen makamaan".
Yritin puhua vanhempieni kanssa, muttei heillä ollut ymmärrystä tai voimia tajuta että olin "muka kärsinyt". Tyhjän höpöttäjä, riidan aiheuttaja, mikä lie olin suvun piirissä.
Vielä tänä päivänäkään ei puhuta asioista oikealla nimellä, vaan loukkaukset ovat joko leikkiä jota en ymmärrä tai kuvittelen tai haluan vain mustamaalata perhettä.
Joten en enää puhu. Ihan turhaa. Saan vain itselleni pahan olon, jos yritän heille puhua. Puhuin terapeutille, ystäville ja muutin mahdollisimman kauas. Vaikka koin ankaran yksinäisyyden ja hyljätyksi tulemisen tunteen niin sen jälkeen on ollut vapaus ja voin nauttia elämästä ilman niitä kauheita tunteita. (ainakin hetkittäin). Mutta aina joskus menneisyys paukahtaa ilmoille ja syöksyn syövereihin, mutta nousen sieltä pois, se on uusi piirre, etten jää enää koko ajaksi ahdistuneeksi. Luulenpa että ei kukaan voi menneitä kokonaan unohtaa, mutta niiden kans on opittava elämään.
Kiitti zimba 🙂 hehe ^^
Piakristiina, tuntuu varmaan tosi ahdistavalta tuollainen suhde omaan äitiinsä. Mitäpä sitä pitämään liikoja yhteyttä ihmiseen, joka ei sua kunnioita... Eihän sun aikuisena ihmisenä ole mikään pakko niin tehdäkään, onneksi.
salainen55, onneksi sulla on kuitenkin ihmisiä jotka ymmärtää sua! Ja niin, kaikki me joudutaan menneisyytemme kanssa elämään, ja jokaisella on varmasti paljon asioita, joita ei mielellään juuri muistelisi. Onneksi niitä ei tarvitsekaan - ainakaan jatkuvasti - muistella.