Lapsuus - vankila, josta ei pääse pois
Lapsuus oli minulle vankila, josta en päässyt pois, vaikka kuinka olisin halunnut. Perheeseemme kuuluu minun lisäkseni viisi ihmistä: isäni, äitini ja kaksi isoveljeä. Minä olen perheen kuopus.
Isäni oli masentunut. Toisinaan hänen juomisensa riistäytyi käsistä niin, että koko perhe joutui pelkäämään. Kerran tilanne meni niin pahaksi, että jouduimme soittamaan poliisit ja lähtemään kotoa pois vähäksi aikaa. Isälle ei kuitenkaan tullut mitään seurauksia tapahtuneesta: hän palasi kotiimme, ja koska emme nähneet muutakaan vaihtoehtoa, jäimme kotiin. Isäni sanoi myöhemmin, ettei muista tapahtuneesta mitään.
Äitini ei mielellään päästänyt minua mihinkään itsekseni. Pienenä hän sanoi, etten saa mennä yökylään kaverilleni, koska ”siellä voisi tapahtua jotain pahaa”. En saanut mennä koulun bileisiin ollessani murrosikäinen. Äitini varoitteli minua jokaisesta asiasta, mistä äiti vain voi lastaan varoittaa. Hän kehotti minua aina pelkäämään, koska jos en pelkää, en osaa olla varuillani.
Vanhempi isoveljeni on aina ollut hieman erilainen. En osaa kuvailla häntä millään muullakaan tavalla, koska koskaan hänen terveyttään ei ole millään tavalla diagnosoitu. Luulen tämän johtuneen siitä, että pienestä pitäen vanhempani opettivat meille lapsille, että ongelmista ei saa puhua. Ei kellekään. Ongelmat ovat häpeä. Perheemme ongelmat ovat kuin niitä psykologian kirjoissa kuvattuja ”virtahepoja olohuoneessa”: siellä ne tallustelevat ympäriinsä, mutta kellekään niistä ei saa puhua, koska perheen maine on tärkeämpi kuin sen hyvinvointi.
Kyseinen veljeni on hyvin tarkka siitä, että kaikki menee juuri niin kuin hän haluaa. Jo varhain hän otti perheessämme johtajan roolin: hän sai rangaista meitä nuorempia lapsia melkein miten vain halusi ilman, että vanhempani sitä rupesivat estämään. Muistan joskus pienenä, kun hän uhkasi tukistaa meitä nuorempia lapsia, jos emme ole hiljaa. Vanhempamme myös antoivat hänen tehdä niin. Joskus hän saattoi jopa lyödä meitä, mutta vanhempamme sanoivat minulle aina, että ”sehän oli vain pieni tönäisy, ei mikään lyönti”.
Veli oli myös hyvin neuroottinen. Hygieniasta oli huolehdittava todella tarkasti. Esineitä ei saanut pudottaa lattialle. Jos vaikka särjin jonkun tavaran, hän saattoi alkaa huutaa minulle, ja sitä jatkui hyvin pitkään. Ainakin puoli tuntia. Muistan kerran, kun näin kävi. Juoksin huoneeseeni itkemään, mutta hän tuli huoneeni ovelle ja toisti loputtoman pitkään seuraavaa lausetta: ”Tavaroita ei saa särkeä.” Hän vain toisti sitä, enkä voinut saada sitä loppumaan. Itkin ja huusin, mutta hän ei lopettanut.
Kun äitini sinä päivänä tuli töistä kotiin, hän moitti hieman isoveljeäni tapahtuneesta. Sitten hän sanoi minulle: ”Miksi huusit? Naapurit saattoivat kuulla. Mitä hekin meistä nyt ajattelevat?”. Isäni taas ei reagoinut tapahtuneeseen oikeastaan millään tavalla. Hän moitti hieman meitä molempia ja jätti asian sitten siihen.
Kyseisen isoveljeni lisäksi minulla on myös toinen isoveli, se nuorempi. Hän on aina ollut puolueeton perheessämme. Erityisen kiintynyt hän on äitiini, minkä vuoksi hän puolustaa tätä aina, kun yritän sanoa tälle jotain vastaan. En saa sanoa äidilleni hänen mukaansa mitään vastaan, koska ”äiti on niin kiva”.
Aina, kun yritän sanoa äidilleni, etten pidä hänen käytöksestään, minusta tulee syntipukki. Minua aletaan syyttää siitä, että yritän ilmaista turhaumustani ääneen. Äitiä ei saa syyttää mistään, koska hän ”on aina yrittänyt tehdä parhaansa tämän perheen eteen”.
Tunnen olevani yksin. En luota enää kehenkään perheemme jäsenistä. Toivoisin pääseväni asumaan omilleni, mutta en pääse, koska minulla ei ole tarpeeksi rahaa.
Äitini lainasi kerran minulta 1500 euroa rahaa silloin, kun hänellä oli rahahuolia. Tämän hän perusteli sillä, että minä asun hänen kattonsa alla, toisin kuin veljeni, jotka tällöin asuivat jo omillaan. Joskus äiti avautuu minulle siitä, miten vähän meillä on rahaa (”emme pysty enää edes syömään”). Silti hän ostelee veljilleni välillä joitain mukavia asioita, joita he haluavat, kuten aikakauslehtiä.
Olen lapsuuteni vanki. Olen tämän kaupungin vanki. Olen oman elämäni ja ajatusteni vanki. Minun on aina pitänyt olla se vahva. Minun on aina pitänyt olla se, joka pyytää anteeksi. En jaksa sitä enää. Mutta en tiedä, mitä tehdä.
IisaMari
Yritin tänään puhua äidilleni näistä asioista. Hän sanoi, ettei halua kuunnella. Raivostuin ja rupesin huutamaan. Hän sanoi soittavansa poliisit, jos en ole hiljaa.
Onpa ikävä tilanne sinulla. Mutta jos vanhempasi eivät halua sitä selvittää, en oikein tiedä, mitä muita vaihtoehtoja sinulla on kuin vain kestää niin kauan, kunnes pääset muuttamaan omillesi. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun pääsee muuttamaan pois kotoa, helpotus on oleva suuri. En voi kuin toivoa sinulle voimia vaikeassa tilanteessa.
Hei IisaMari!
Käyn läpi itsekin tällä hetkellä lapsuuttani ja halusin vastata sinulle. Valitettavasti vanhemmat ei aina jaksa tai osaa huolehtia lapsista. Sairaus vie kaikki voimavarat, tai jokin muu ongelma. Sinulle varmasti tekisi hyvää käsitellä asioita jokun ammattiauttajan kanssa, niin minäkin nyt teen.
Olet mielestäni rohkea, koska uskallat ottaa asian puheeksi äitisi kanssa. Sinä et tee väärin, toisin kuin äitisi syytti. Hän ei itse ehkä pysty käsittelemään asiaa, ja hän voi tuntea syyllisyyttä tilanteesta koska tietää ettei kaikki ole hyvin. Minulla on kuitenkin tunne, että hän ehkä jonain päivänä pystyy kanssasi keskustelemaan ja saat asioita selviksi.
Mainitsit, että perheen maine on ollut tärkeä äidillenne. Valitettavasti se on nykypäivää, tai on varmaan ollut niin aina. Ongelmia hävetään, eikä niihin uskalleta hakea apua. Äitisi ehkä kokee että hän on huono vanhempi ja syyllinen.
Annan sinulle saman vinkin jonka sain aloittamassani ketjussa, toivottavasti siitä on sinullekin hyötyä 🙂 Eli ylen elävänarkistossa netissä on inhimillisen tekijän jakso :häiriötila olohuoneessa, siinä käsitellään juuri näitä asioita.
Toivon sinulle voimia 🙂🌻
Mieleni tekisi asian tiimoilta jotain lohduttavaa sanoa. Minun vaan vaikea saada kirjoittettuna asia oikeaan muotoon ja oikein ymmärretyksi. Tällä hetkellä ja uskon vahvasti että myös tulevaisuudessa suhteeni vanhempiin ( äiti elossa ) ja isoon veljeeni on tosi hyvät.
Ensimmäisiä kertoja kun lapsuudesta ja nuoruudesta puhuttiin niin asiat kääntyi ihan päälaelleen. Kaikki oli vihaisia toisilleen. Sai suoraan sanoen pelätä ettei tule "halosta päähän". Niin vaan vuosien kuluessa kaikki ymmärtää paremmin toisiaan. Valitettavasti en tarkoita yhtä enkä kahta vuotta vaan 10-20 vuotta. Ei tämä varmaan paljon sinua piristä vaan näin on minun kohdalla.
Jotta minä nyt sotkisin tällä kirjottelulla omat ja sinun asiat mahdollisimman täydellisesti niin viikon päästähän on juhannus tuo juhlista juotavin😉. Parempi jos unohdat tuon edellä mainitun.🙂
Rankka elämäntilanne! Ymmärrän sinua, ainakin osin. Itse aikanaan hain ihan ensimmäiseksi apua oman terveyskeskuksen mielenterveystoimistosta (oli aika suuri kynnys mennä sinne, muistan, kuinka minua jännitti ja sydän hakkasi rinnassa, enkä pystynyt muutakuin itkemään pahaa oloani ekalla kerralla...mutta se kannatti!), josta rohkaistuneena etsin lähimmän "alkoholistien aikuisten lasten" -ryhmän (pääsin vähän omille jaloilleni) -> oli HYVÄ saada kuulla, että en ole yksin. Et sinäkään ole yksin, vaikka ymmärrän, että elämässäsi täytyy olla nyt melkoinen helvetti päällä. Ymmärrän sinua, kun kerrot "virtahepo olohuoneessa". Se kuvio on ihan älyttömän sairasta!! Sä oot vielä elinvoimainen ja kykenevä pääsemään pois tuosta kuviosta, kun tajuat jo aika oleellista teidän perheenne tilanteesta -> muut teillä tuskin tuota edes tajuaa? Alkoholi voi sairastuttaa pahasti käyttäjän ja koko perheen. Itseäni auttoi myös aiheeseen liittyvä kirjallisuus. Itse lähdin maailmalle (opiskelemaan ja oman elämän etsintään) heti, kun se oli mahdollista -> lähdin NIIN kauaksi kuin vain siinä elämäntilanteessa pääsin. Sekin teki hyvää ja mursi rajoja (omia ja perheen) - pääsin hengittämään elämää ja miettimään, kuka minä olen ja mitä minä haluan. Yksi paikka, josta voisi saada hyvää apua tai ohjausta eteenpäin (jos ei itse osaa/jaksa hakea apua) on oman srk:n diakonit - hekin ovat vaitiolovelvollisia. Tsemppiä kovasti ihan tähän päivään!!
Kiitos kaikille vastaajille! 🙂🌻 En varmaan nyt muista kommentoida kaikkea sanomaanne, mutta se ei tarkoita, etten olisi lukenut kaikkea mitä sanoitte ja saanut siitä lohtua <3
Yritin etsiä netistä sen Ylen Elävän arkiston videon, mutta se ei jostain syystä minun koneellani pyörinyt. Harmi, se olisi varmaan ollut mielenkiintoinen. Etsin kyllä netistä joitain muita aiheeseen liittyviä artikkeleita, joista sain uusia näkökulmia tilanteeseeni. Luin muun muassa seuraavan artikkelin läheisiippuvuudesta:
http://www.laheisriippuvaiset.com/laheisriippuvuus.php
Minulle tuli siitä heti mieleen äitini käytös. Hän taitaa kärsiä kyseisestä ongelmasta. Hän ei ole tainnut koskaan miettiä itseään, hän on elänyt elämänsä yrittäen miellyttää muita ihmisiä. Siksi hän kärsii.
Luin jostain myös (en nyt muista, lukiko se juuri tuossa artikkelissa), että läheisriippuvainen saattaa käyttää takertumisen keinona esimerkiksi uhkailemalla tekevänsä itsemurhan. Isäni on tehnyt niin monta kertaa, sanonut meille muille perheenjäsenille, että tappaa itsensä "jos ette kerran rakasta minua sellaisena kuin olen". Tekeytyy siis marttyyriksi ja yrittää käyttää meidän rakkauttamme häneen hyväkseen pitääkseen meidät lähellä häntä. Ehkä siis isänikin on läheisriippuvainen?
Olen myös itse huomannut itsessäni mainitun kaltaisia piirteitä. Läheisriippuvuus käytösmallina on siis ehkä periytynyt vanhemmiltani minulle. En osaa sanoa, onko näin käynyt myös veljilleni, mutta vanhemman isoveljen perfektionismi ja nuoremman korostunut kiintymys äitiimme saattaisivat mahdollisesti olla merkkejä siitä.
IisaMari
(Voi zimba2, olet niin hassu! <3)
Toivottavasti fiksu hassu. Olin nuorempana hyvin ujo ja hiljainen. Masennus on tuonut minuun, ihme kyllä, rohkeutta ja puheliaisuuta 🙂.
Elän varmaan teini ikää toiseen kertaan. Toivottavasti osaan nyt välttää töppaykset. luulis ainaski kun sen on jo kerran raahautunut läpi😉.
Kävin lukemassa laittamastasi linkistä Annie Hennon artikkelin ja se sai ihan vedet nousemaan silmiin kun jotenkin niin kannustavasti puhui läheisriippuvuudesta toipumisesta ja kuinka se on tie onneen. Kiitoksia siis vinkistä 🙂🌻
Moi Iisa!
Oot niin fiksu, että takuulla jo tiiätkin et apua ja kanavia on olemassa, kriisipisteistä diakoniaan. jos oot alle 18, turvatalo voi myös olla hyvä apupaikka. Ite sain sitä kautta ekan oman kämpän 17-vuotiaana.... Uskon kyllä et myös sinulle jollain tapaa oma koti järjestyy..
Hyvin ymmärrät teiän perheen kuvioita, mutta tärkeintä on et sun ei nyt tarvii heitä kantaa tai parantaa vaan hakea sulle sen avun minkä itse nyt tarttet.
Meiänkin isosta perheestä mä olen ainut joka tajuaa sairaat kuviot, ja romahdettuani psyykkisesti vuosia sitten, oon pitänyt tosi tietoista välimatkaa perheeseen. Lähinnä ollut yhteydessä pikkusisariin ja kirjeitse vanhempiin. Vapautuakseni ite kantamasta heitä oon tarvinnut pitkän toipumisprosessin joka yhä jatkuu.
Minäkin olen imenyt omilta vanhemmilta niitä sairaita ja kielteisiä käyttäytymis ja ajattelumalleja, ja niistä pois opettelu on työn takana. Mutta se on mahdollista, uskon niin. Asioitten rehellinen tiedostaminen on se eka askel.
Oon myös ymmärtänyt, kuinka käsittämättömän haavoittuneita ihmisraunioita minun vanhemmat monella tapaa ovat. en jotenkin enää kykene vihaamaan. Se on armoa. Kaikille vaiheille on aikansa, ja edelleen taistelen lapsuuden juttujen kanssa. Onneks oon löytänyt myös apuihmisiä Jumalan avun lisäksi.
Voimia sulle Iisa, see you in chat;)
Animi
Hei Iisa-Mari !
Luin tarinaasi ja tunsin suurta ahdistusta ajatellessani asemaasi perheessäsi. Kaikki oireilevat tavalla tai toisella, silti sinä olet ainoa, joka tiedostaa ja on yrittänyt herättää muita kohtaamaan perheen sisällä olevat vahingolliset käytösmallit.
On todella sääli, ettei äidilläsi ollut valmiuksia keskustella kanssasi, vaan torjui sinut. Alusta alkaen lapsille on syötetty epäterve malli, jossa perheen sisäisiset asiat vaietaan, epänormaali käytös sallitaan, kyseenalaistaminen ei tule kuuloonkaan. Elämä kietoutuu salailun, teeskentelyn ja kieltämisen ympärille, jossa aidoille tunteille ja rehellisyydelle ei ole sijaa.
Kirjoitit veljistäsi. Vanhemmalla on selkeästi jonkin tasoisia mielenterveysongelmia. Hän on luultavimmin ollut herkempi ja ongelmat kotona ovat sairastuttaneet hänet. Jos äidillesi on kulissien pystyssäpitäminen ykkösenä tärkeysjärjestyksessä, hän ei takuulla tule myöntämään, että hänen lapsellaan ei olisi psyykepuolella kaikki kohdallaan, saati sitten hakisi hänelle apua. Tuntuu oudolta, että hän antaa veljesi kurmottaa sisaruksiaan mielivaltaisesti siihen reagoimatta.
Tulee väkisinkin mieleen, tietääkö äitisi sisimmässään olevansa osasyyllinen veljesi tilaan ja kompensoi syyllisyydentunnettaan antamalla veljellesi vapaat kädet tehdä temppujaan niihin ihmeemmin puuttumatta. Sinun suhteestasi äitiisi tuli mieleen eräs asia, joka muodostui ongelmaksi oman äitini kanssa. Olen kolmesta siskosta keskimmäinen ja ihmettelin, miksi äitini purki turhaumansa myös aikuisiällä lähes poikkeuksetta minuun. Sitten selvisi, että kaikista sisaruksista minä muistutin sekä ulkoisesti että luonteeltani eniten äitiäni. Hän näki itsensä minussa, peilasi itseään minuun ja kokemansa epäonnistumiset hän siirsi minuun. Ajoittain sain sitten puheluja humalaiselta äidiltäni, joka arvosteli minua ja mitä olin tehnyt väärin, vaikka oikeastaan syytetynpenkillä en ollut minä, vaan äitini. Se ei kuitenkaan anna äideille oikeutusta purkaa omia turhautumiaan lapsiin. Vaikka oppisitkin ymmärtämään, että äitisi on omalla tavallaan olosuhteiden uhri, sinun tehtäväsi ei ole ymmärtää ja paapoa häntä. Rohkean tyttärensä esimerkkiä seuraten hänen olisi löydettävä itsestään voima tehdä omalle tilanteelleen jotain, eikä huolehtia, miltä hän muiden silmissä näyttää. Jatka oman itsesi etsimistä ja pidä kiinni oikeudestasi olla oma persoonasi, jolla on oikeus elää vapaana, tuntevana, oman arvonsa tiedostavana naisena. Voimia🌻🙂🌻
Kiitos teille 🙂🌻 Lähdin tämän viikon ajaksi asumaan kaverini luokse toiseen kaupunkiin. Täällä on ollut ihan mukavaa, vaikka toisaalta uusi ympäristö stressaa. Se saa miettimään, onko minusta itsenäistymään ja muuttamaan omaan asuntoon uuteen ympäristöön.
Palaan huomenna kotiin. Ennen kuin lähdin tänne, jätin vanhemmilleni sellaisen kirjeen, jossa selitin, miksi tunnen katkeruutta perhettäni kohtaan. En tiedä, miten he suhtautuvat siihen. Katsotaan mitä tapahtuu, kun menen kotiin.
Mitäpä tännepäin kuuluu? Itsellä harvinaisen hyvä kausi 🙂.
Hei zimba2, olipa mukavaa kun kirjoitit 🙂
Kun tulin kotiin, äitini oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jossain vaiheessa kysyin, olivatko hän ja isä lukeneet kirjeeni. Kuulemma kyllä, mutta hän ei halunnut puhua asiasta. Harmi, etten tiedä, mitä hän ajattelee, voin vain arvailla. Luulen, että hän on joko loukkaantunut tai sitten asia on niin arka, ettei hän kykene puhumaan siitä. Tai ehkä molempia.
Isäni on yrittänyt kuulemma ottaa minuun yhteyttä. Vaihdoin numeroni jokin aika sitten, koska en halunnut enää vanhempieni soittavan minulle. Ehkä soitan hänelle tuntemattomasta numerosta, toivottavasti hän siinä tapauksessa vastaa.
Millainen kausi sinulla sitten on elämässäsi? 🙂 Kiva kuulla että menee hyvin. Kerro ihmeessä tarkemmin ajatuksistasi jos haluat.
Kirjoittelen kyllä ajatuksiani tarkemminkin kohta puoliin tuonne "martta" masennus ja huumori otsikon alle. Uskallan siellä paremmin heittää "läppää" niin ei kukaan revi peli housujaan. Lyhyesti kerron vaan et olen löytänyt sellaisen rentouden. Ei ihan huom: IHAN joka kerta pala pinna🙂.
Sinulle iisamari toivotan pitkää pinnaa. Nämä asiat kun eivät tapaa kovin nopeasti selvitä. Sanoisinko näin että täältä rannalta on helppo huudella neuvoja kun merellä on hätä🙂👍.
kiitos zimba 🙂🌻
soitin isälleni, ja hän oli aluksi oikeastaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. sitten kyselin kirjeestä, ja hän sanoi, että "ei kannata muistella menneitä". olen niin tottunut tuollaiseen puheeseen isältä, että en jaksanut edes suuttua.
toisaalta hän sanoi myös, että "olen kyllä valmis keskustelemaan jos haluat", mutta en oikein osannut sanoa siihen mitään. voisin kyllä tietysti sanoa hänelle, että "keskustellaanko nyt", mutta toisaalta: mitä hyötyä siitä olisi?
taisin muutenkin kirjoittaa koko kirjeen vain siksi, että saisin sanottua oman mielipiteeni ääneen - en siksi, että voisimme keskustella asiasta vanhempieni kanssa, sillä tiedän, että todennäköisesti siitä ei kuitenkaan seuraisi sellaista lopputulosta kuin minä haluaisin. he vain alkaisivat puolustella minulle tekojaan.
haluaisin, että he kuuntelisivat minua ja pyytäisivät anteeksi tekojaan, koska minähän tässä olin se lapsi, en minä ollut vastuussa siitä, että kaikki meni pieleen. se oli heidän vastuullaan. mutta eivät he koskaan näe itse sitä asiaa niin.