Täällä on lunta ja pakkasta ollut jo muutamia päiviä. Olen käynyt ulkona, mutta ei siellä tarkene kauaa olla jos ei ole pakko. Hyvää viikonloppua.

Kiitos samoin, Pikemiten 😊

Täällä myös lunta, mutta ei kovaa pakkasta. Harmittaa, kun en ehtinyt/pystynyt ulkoilemaan viime viikolla niin paljoa kuin säät olisivat houkutelleet. Mahatautikin (tai mikä jumi sitten olikaan*) taitaa alkaa olla takana - nyt vatsa kurisee siihen malliin että on kunnolla nälkä ensimmäistä kertaa kolmeen päivään.

* Olin ensin paranoidi koronan suhteen, mutta sen jälkeen luin että rotavirus, joka lapsilla aiheuttaa kunnon mahataudin, voi aikuisilla lievänä oireilla pelkkänä syömisen jälkeisenä oksettavana olona vaikka yökkäilyyn asti ei mentäisikään. Mitään hengitysoireita ei kuitenkaan ole ollut - tosin suorien ulkopuolisten kontaktien välttely on tässä tilanteessa niin helppoa, että ehkä voin olla omaehtoisessa karanteenissa seuraavan viikon verran.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: lisäys

Hei, en tiedä voiko tänne kirjoittaa. En ole aiemmin tälle palstalle kirjoittanut, mutta nyt voisin kokeilla laittaa "kuulumisia". Olen yli 30v ja puhuttuani äsken vanhempien kanssa totesivat että olen vajonnut itsesääliin vain. Nukun pitkiä yli 10 tuntia kestäviä yöunia ja päivällä otan monesti päiväunia useamman kerran päivässä kun ei jaksa tehdä mitään. En tiedä onko se huolestuttavaa, mutta en vain keksi mitään tekemistä. Olen työttömänä ollut melkein 10 vuotta tukityöllistymispaikoissa osapäiväisenä. Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut ystäviä ja vanhemmat ovat vapaapäivisin ainoita joiden kanssa voi jutella edes jotain. Töistä en ole saanut kavereita. En kai vain ole kovin sanavalmis ja hyvä puhumaan. En tiedä mitä ajatella tulevaisuudesta. Huolestuttaa ainakin tosi paljon. Usein minua pidetään lapsena kun en ymmärrä asioita ja toisinaan asiat vain tulevat yhtenä ryöppynä suusta kun olen ollut hiljaa kauan. Tärisen ja jännitän töissä lähes kaikkea milloin joudun olemaan ihmisten kanssa, mutta se helpottaa sitten hetken päästä kun on tottunut tilanteeseen. Vanhempien mielestä huudan vain kotona. Huolestuttaa aika paljon tulevaisuus.

Mitä haluaisit tulevaisuudelta, Vanillaflower, jos olisi mahdollista saada ihan mitä tahansa? Asutko vielä vanhempiesi luona?

Jos on vaikeaa saada otetta mistään tai ei jaksa mitään, se saattaa olla myös masennusta.

Ystävien puute on kurjaa. Minäkään en millään löydä ystäviä tai hyviä ihmissuhteita ylipäätään. Töistä on minustakin vaikeaa saada kavereita. Muut ajattelevat niin eri tavalla ja ovat jotenkin ihan erilaisissa elämäntilanteissa. Ei ole oikein mitään yhteistä.

Itse olen niin tottunut olemaan yksin ettei varmaan osaisi olla ystävän kanssa. Tulevaisuus huolestuttaa koska, yksin on kurja olla ja tarviihan jokainen joskus apua pieniin ja suuriin juttuihin elämässä. Kukaan ei varmaan selviä elämästä ihan yksin. Mitä sitten kun vanhempia ei enää ole. Jään yksin kun ei ole omaa perhettä vielä ainakaan.  Purjevene, toivoisin kovasti ettei tarvisi ihan yksin jäädä. Löytäisi kaverin jonka kanssa elää. Kovin helposti jään yksin iltaisin. Liikkuminen paikasta toiseenkaan ei ole aina helppoa kun ei asu kaupungissa ja tapahtumiin lähteminen ei ole aina helppoa. Vanhempien kanssa sitten vietän usein iltoja kun saman katon alla asuvat. Ei se helppoa aina ole, mutta sinänsä ei ole haitaksikaan. Joskus mietin mitä toiset samanikäiset ajattelevat vanhempien luona asumisesta. Kuinka moni lähtisi lipettiin kun kuulisi että kaveri asuu vanhempiensa luona. En nyt kuitenkaan haluaisi vanhanpiian leimaa saada. Itselläni ujous ja arkuus (+jännittäminen) taitaa olla kuitenkin suurin syy miksei ystäviä ole tullut. Olen huono pyytämään esim. Facebookissa kaveriksi tuttuja.

Vanillaflower, kiva kun kirjoitit. Mikä tulevaisuudessa huolettaa?

Jos suuri unen määrä/tarve ei vaivaa itseä tai häiritse päivittäistä elämää, ei kai siitä mitään haittaakaan ole. Kaipaisitko elämääsi enemmän harrastuksia tai sisältöä?

Ystävyyssuhteiden muodostaminen taitaa olla hankalaa monelle. En koe itsekään olevani siinä kovin taitava - ei sillä, että se aina olisi omista taidoista kiinni. Kehittymässä olevassa ystävyys- tai kaverisuhteessa on kuitenkin kaksi osapuolta, ja molempien toiminta vaikuttaa siihen mitä tapahtuu, tai mitä on mahdollista tapahtua. Ei kai siinä paljon muuta voi kuin yrittää kohdella muita, niin kuin toivoisi muiden kohtelevan itseä, ja toivoa parasta?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: kysymys

Soroppi, tulevaisuudessa huolestuttaa vähän kaikki. Olen aika epävarma tulevaisuuteni suhteen: onko työtä ja onko kaveria, jonka kanssa elää. Voi olla, että kaipaisin enemmän sisältöä tähän elämään. Elämä tuntuu aika tylsältä. Usein on niin että en keksi muiden kanssa puheenaiheita ja en uskalla lähestyä ketään, jään sitten helposti yksin. Ystävystyminen ei ole kovin helppoa, jos ei juttua vaan tule.

Puheenaiheiden keksiminen vähän vieraampien tuttavien kanssa onkin vaikeaa, varsinkin jos ei äkkiseltään tule mieleen aihepiiriä, jossa olisi yhteisiä kokemuksia, kuten Purjevene tuolla aiemmin hyvin huomioikin. Toisaalta niiden ihmisten kanssa, joiden elämänpiirit poikkeavat omista, voi tulla kaikkein hedelmällisimmät keskustelut, kun alkuun pääsee. Ehkä erilaisuuden voi ottaa mahdollisuutena oppia uutta,  saada näkökulmia jotka poikkeavat omista? Toki se vaatii vähän enemmän rohkeutta/navigoimista olla eri mieltä juttukaverin kanssa, ilman että keskustelu muuttuu kiistelyksi (toiset tuntivat nauttivan siitäkin, minä en) - mutta toista koskevilla kysymyksillä, ja ystävällisellä ja kunnioittavalla asenteella pääsee jo pitkälle.

Toinen juttu puheenaiheiden keksimisen suhteen on se, missä määrin (ja millaisia asioita) haluan kertoa itsestäni. Mulle on suullisessa vuorovaikutuksessa tyypillistä että kuuntelen muiden tarinoita ja saatan vaikuttaa aika passiiviselta, koska olen hidas tai varovainen reagoimaan niihin. Omien kuulumisten kertominen puolituntemattomalle voi tuntua oudolta - mutta toisaalta, jos ei kerro itsestään mitään, ei myöskään anna toisille mahdollisuutta tutustua tai kiintyä itseen. (Toki se, millaisia asioita itsestään ensitapaamisilla kertoo, on asia erikseen.) Joskus se, että kertoo jonkin pienen asian itsestään, on juuri se asia jota toinen kaipaa jotta saisi oman suunsa auki ja jutustelun vireille.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: lisäys

Tuli mieleen yksi sanonta: "Vastakohdat täydentävät toisiaan." Erilaiset ihmiset voivat joskus olla parhaimpia ystäviä. Itseltä tuntuu puuttuvan rohkeus. Olen niin epävarma ja arka sosiaalisissa tilanteissa, ja sosiaaliset taidot ihan nollassa. Itsekin olen aika hidas ja varovainen. Tuntuu että pyörin vaan oravan pyörässä ympyrää ja mistään ei tule oikein mitään. Voisin kertoa yhden esimerkin töistä. Joka päivä syömme lähes yhtä aikaa ja emme puhu toisillemme sanaakaan. Tämä henkilö ei oikein koskaan ole puhunut minulle mitään. En tiedä viitsinkö itsekään edes tervehtiä. Tuntuisi oudolta kun ei muutenkaan puhuta mitään. Jollain tapaa vihaan häntä vaikka aika vieras onkin. En tunne häntä yhtään sen enempää mitä töissä näemme. Eniten ärsyttää töissä kun minulta kysytään "Oletko saanut ystäviä?". Mitä tuohon nyt vastaa. "En"? Taas on viikonloppu ja vietän sitä ihan yksin. Onhan tuossa vanhemmat mutta ei se ole sama asia. Ne vaan hokee ja toistaa samoja lauseita.  Vähän avauduin, mutta haittaako tuo? 🙂

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Vanillaflower kirjoitti:
Vähän avauduin, mutta haittaako tuo? 🙂

Tokkopa tuosta haittaakaan on 🙂 Viestiäsi lukiessani tuli mieleen kysyä tuosta lounaskaverista - onko niin, että sinä tervehdit häntä mutta hän ei tervehdi sinua takaisin, tai että hän ei reagoi jutteluyrityksiisi, vai niin että toivoisit että hän alkaisi jutella kanssasi jotta sinun ei tarvitsisi tehdä aloitetta?

Äidilläni oli tapana udella ystävistäni/ystävystymisistäni. Ymmärrän että taustalla oli hyväntahtoinen huoli minusta, mutta vähän ärsyttävävänä tai painostavana sen silti muistan. Ehkä helposti ystävystyvälle voi olla vaikea ymmärtää, että aihe voi tuntua henkilökohtaiselta tai herkältä.

Mulla saattaisi olla hyvät saumat yhteen työpaikkaan, mutta se saattaisi myös tarkoittaa että joudun muuttamaan toiseen maahan pois kumppanin luota. Olemme puhuneet aiemmin että koska olemme vaikeasti työllistävällä alalla, jos jompikumpi saa unelmatyön jonka vuoksi joutuu muuttamaan toinen joustaa/on valmis olemaan etäsuhteessa jonkin aikaa... mutta ajatus tuntuu silti vaikealta. Varsinkin nyt, kun korona sulkee rajoja eikä karanteenitta pääse oikein minnekään - se estää aika tehokkaasti sen että tekisi pari viikkoa pidempää päivää, jotta voisi sen jälkeen olla aina pitkän viikonlopun toisen luona. Ja kyseinen työ ei edes ole sitä mitä kaikkein mieluiten tekisin - työssä olisi monta hyvää puolta, mutta se ei vie minua eteenpäin "unelmaurallani".

Tuntuu tosi ristiriitaiselta samaan aikaan haaveilla siitä että saisin työpaikan ja pystyisin tekemään mielekästä hommaa josta myös maksetaan palkkaa, ja siitä että työnantaja sanoisi suoralta kädeltä että haaveeni etätöistä ovat ihan epärealistisia ja mahdottomia, joten paikka menee jollekulle muulle.

Jollain tapaa toivon, että hän aloittaisi keskustelun. Voi olla että hän myös odottaa että minä aloitan. Toisaalta usein hän syö niin nopeasti ja lähtee pois ettei siinä paljon ehdi juttelemaan. Pitäisi kai vain rohkeasti sanoa ainakin hei ja tehdä itse aloite. En välttämättä odota ystävystymistä, mutta ei siitä haittaakaan olisi. Itsellä on vielä aika hiljainen, hento ja epävarma ääni niin ei se nyt ihan helppoa ole jos toinen tuijottaa ruokaansa/ keskittyy syömiseen. Itse pidän ystävystymistä aika henkilökohtaisena asiana eikä siitä nyt tarvitse kaikille huudella.  🙂 Tuntuu, että koko työssäoloaikani tuolla työpaikassa on mennyt ihan pilalle. En vain osaa tehdä hommiani (tai teen ihan liikaa sellaista mitä ei tarvisi tehdä, jotenkin peitän ujouteni liialliseen työntekoon) enkä jutella muiden kanssa. Voisin lopettaa koko työn tuolla työpaikassa kun aina tuntuu kurjalta lähteä sinne ja se on sellaista väkinäistä. En tiedä oikein edes viihdynkö koko paikassa, mutta kun ei muutakaan paikkaa ole. Kysyttiin kerran olenko viihtynyt siellä niin vastasin vain "joo". Vaikka oikeasti katson kelloa koko ajan milloin saa lähteä pois ja milloin tauolle. Aikani ei oikein taida kulua tuolla. Toisaalta minulla on kaikissa työpaikoissa vastaavanlaisia ongelmia. 🤔 😔

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

En ole oikein jaksanut kirjoittaa (mihin liittyen en nyt vastaa viestissäsi kirjoittamiisi asioihin, Vanillaflower, vaikka oletkin oikein tervetullut jatkossakin kertomaan kuulumisiasi - kuten tietysti kaikki muutkin).

Alkuviikko on mennyt viikonlopun stressipiikistä toipuessa. Tuntuu inhottavalta että "pelkkä" töiden hakeminen tai mahdollisuuksien raivaaminen tuntuu niin kuormittavalta, että alkaa epäillä sitä, miten selviytyisi itse töistä, jos niitä nyt sattuisi löytymään. Vaikka itse asiassa työttömyyteen liittyvä epävarmuus tulevaisuudesta, toimeentulosta ja jatkuva arvioitavana oleminen (hakemusten ja CVn kautta) lisäävät stressitasoja ilman muuta. Omasta vaativuudesta nyt puhumattakaan.

Pilvet ovat hävinneet, ja ulkona paistaa aurinko. Ehkä yritän siis ulos. (Viikonlopun lähes-paniikkikohtaus linkittyi lenkkeilyyn - se menee minulla välillä vähän pakonomaiseksi. Olen oppinut tunnistamaan olon milloin juoksuyrityksestä ei seuraa hyvää. Mutta periksiantaminen kirpaisee silti - sitä enemmän, mitä isommin rohkeni haaveilla. Toivon ettei urahaaveiden kanssa käy samalla tavalla.)

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: poiso
• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: muokkaus

Kireä olo. Ehkä tämä on vielä jonkinlaista flashbackia syksyn hulluista työpuristuksista - nyt pienikin stressi saa kehon ylivireystilaan, valmistautumaan joko pakenemaan tai taistelemaan. Huomenna mennään hakemaan seuraavan vuokra-asunnon avaimet ja viemään ensimmäiset muuttolaatikot - ehkä siellä on myös jonkin verran purettavia/varastoon vietäviä huonekaluja.

Turhauttaa se että kireys vain jatkuu ja jatkuu - vaikka kai se oikeasti välillä katoaa vaikka en kiinnitäkään niihin hetkiin huomiota. Yhtenä iltana viime viikolla satuttiin puhumaan ilmastonmuutoksesta. Käytin masentavaa keskustelunaihetta tekosyynä ottaa nukkumaanmennessä puolikkaan Oxazepamin, vaikka olo ei hirveän huono ollutkaan. Niitä ei ole montaa jäljellä, joten eipähän pääse tulemaan tavaksi.

Vanillaflower, sanoit, että tuntuu kurjalta aina lähteä töihin ja töissä on jotenkin väkinäistä. Onko sinulla tarpeeksi tekemistä siellä? Voitko yhtään vaikuttaa työn sisältöön? Oma kokemukseni on, että kaikkein kamalinta on, jos töissä ei ole tarpeeksi töitä. Seuraavaksi kauheinta on, jos työ on ihan epämielekästä koko ajan.

Soroppi, minullakin on sellaista nyt, että ihan pieni stressi jostain pienestä asiasta saa myöskin minut välittömästi ylivireystilaan. Saatan olla loppupäivän siinä tilassa. Sitä on nyt ihan koko ajan. Illalla en pysty nukahtamaankaan. Mielessä ei ole mikään yksittäinen asia, vaan koko keho on ylivireystilassa yleisesti. Ja mieli sitten myös jollain tavalla on mukana siinä samassa kehollisessa tilassa.

Vanillaflower, yksi näkökulma siihen, mitä kerroit työpaikaltasi: Jos mielesi tekee aloittaa keskustelu työkaverisi kanssa ruokatauolla, niin voisitko esimerkiksi aloittaa jostain pienestä ja vaikka mainita jostain päivän työasiastasi jotakin ja ehkä kysyä, millainen aamu hänellä on ollut. Jos hän ei vastaa, hänkin saattaa olla tosi ujo. Seuraavana päivänä voit jatkaa taas jollain tavalla kertomalla hänelle jotakin pientä. Työstä on usein helpompaa aloittaa. Voi vaikka kysyä, onko hän ollut jo kauan siellä töissä. Vaikkei siitä tulisi heti keskustelua, hän ehkä ymmärtäisi, että olet kiinnostunut juttelemaan hänen kanssaan.

Minulla ei tunnu olevan ongelmana tällä hetkellä keskustelun aloittaminen, vaikka joskus se on ollut vaikeaa ja joskus vielä nykyäänkin on. Nyt on vaikeutena löytää oikeanlaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi hyvä olla ja jotka haluaisivat olla minun kanssani. En millään löydä yhtään sellaista ihmistä.