Kun hoito ei auta mielenterveysongelmiin
Tänään oli paha päivä. Olin viime viikolla päässyt pitkään kestäneen työttömyyden jälkeen ensimmäistä kertaa työhaastatteluun, mutta tänään sain pahasti pelkäämäni hylkäyspuhelun. Olin täysin pätevä, minusta ja ideoistani oli kuulemma pidetty, mutta en taaskaan ollut tarpeeksi hyvä työpaikkaan. Aina löytyy joku parempi, vaikka tekisin mitä tahansa parantaakseni hakemustani ja osaamistani.
En oikeastaan yllättynyt, koska minulle ei koskaan tapahdu mitään hyvää, mutta silti reaktioni pettymykseen oli rajuin vähään aikaan. Hain veitsen ja viilsin ranteitani, en tappaakseni itseäni, vaan osoittaakseni itselleni että kykenen tappamaan itseni sitten kun haluan. En ole enää vuosiin pystynyt rauhoittamaan itseäni ahdistavassa tilanteessa millään muulla tavalla kuin muistuttamalla itseäni itsemurhan mahdollisuudesta.
Osa minusta säikähtää tällaisia tilanteita. Tänäänkin hain jostain syystä netistä apua ahdistukseeni, vaikka osaan kaikki itsetuhoisille ihmisille suunnatut ohjeet ja neuvot ulkoa. Hae apua. Kerro itsetuhoisista ajatuksistasi läheisille. Keskustele asiasta lääkärin kanssa. Jos sinua onnistaa, pääset mielenterveyden ammattilaisen vastaanotolle, ehkä jopa psykoterapiaan. Syö lääkkeitä, niin oireesi helpottuvat. Älä luovuta heti, sillä mielenterveysongelmien hoito vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Muista, että vaikeutesi ovat väliaikaisia, ja että ajan myötä opit taas nauttimaan elämästäsi. Kaikki helpottuu aikanaan.
Mutta minä olen jo syönyt kaikki lääkkeet ja lukenut kaikki itsehoitooppaat. Olen tavannut psykologeja, psykiatreja ja psykoterapeutteja. Olen istunut viikosta toiseen terapiassa ja puhunut keuhkoni riki menneisyydestäni ja nykyisyydestäni. Olen päästänyt irti masennukseen liittyvästä häpeästä ja uskaltautunut kertomaan salaisista vaikeuksistani ystäville ja läheisille, joskus jopa ventovieraille. Olen kyntänyt tulehtunutta mieltäni kuin perunapeltoa, enkä silti kertaakaan vuosikausia kestäneiden mielenterveyshoitojen aikana löytänyt yhtäkään syytä, miksi minun ei pitäisi tappaa itseäni.
Hoitoon hakeutuminen oli aikanaan iso askel. Olin silloin kaksikymppinen opiskelija, ja pinnan alla kyteneet mielenterveysongelmani olivat muutaman ikävän takaiskun, vahingollisen ihmissuhteen ja pitkään jatkuneen yksinäisyyden myötä nousseet hyökyaallon lailla pinnalle, enkä yhtäkkiä osannut olla valveilla itkemättä ja haluamatta kuolla. Minulla oli ollut teini-ikäisenä kaikenlaisia ongelmia sekamuotoisesta syömishäiriöstä itsetuhoiseen masennukseen, mutta en silloin ollut saanut asianmukaista hoitoa vaikeuksiini. Meidän perheessämme ongelmat oli tapana lakaista maton alle, enkä siksi koskaan oppinut kertomaan pahasta olostani kenellekään.
Siksi yllätin itseni, kun päätinkin tarttua veitsen sijasta puhelimeen päivänä, jona voimani ehtyivät lopullisesti. Muistan yhä, miten helpottunut olin, kun puheluuni vastannut terveydenhoitaja otti hätäni tosissaan, varasi minulle kiireellisen ajan lääkärin vastaanotolle ja sanoi minulle: ”Tästä alkaa sinun parantumisesi”.
Ei alkanut. Minä makaan edelleen sängyssäni ja ajattelen yhä varmemmin kuolemaa. En näe enää toivoa mielenterveyden hoidossa, koska sellainen ei todistetusti auta minua.
Alussa oloni kyllä helpottui. Sain lääkityksen ja tapasin lääkärin, joka kuunteli empaattisesti ongelmiani. En ollut koskaan kertonut niistä kenellekään, ja puhuminen kevensi oloani. Olin niin huonossa kunnossa, että pääsin melko nopeasti psykologin puheille ja sieltä pian psykiatrin vastaanotolle, jossa lääkitystäni säädettiin jatkossa monta kertaa. Lopulta aloitin myös psykoterapian. Terapeuttini oli myötätuntoinen ja älykäs, ja hänelle oli helppo puhua.
Positiivisinta koko prosessissa oli se, että opin puhumaan tunteistani. Kun hoitoni oli jatkunut yli vuoden, uskalsin kertoa ensimmäistä kertaa ystävälleni, että minulla ylipäätänsä oli vaikeuksia. Lakkasin häpeämästä ja salailemasta ongelmiani, ja yhtäkkiä pystyin kertomaan herkistäkin asioista lähipiirilleni. Tuntui hyvältä vapautua häpeästä.
Mutta en minä koskaan parantunut. Lääkkeet tukahduttivat itsetuhoisia ajatuksiani saatelleen paniikinomaisen tunteen, mutta itse ajatuksista en päässyt eroon. Terapia auttoi minua tutustumaan toivottomuuteni syihin, mutta se ei tarjonnut niihin ratkaisuja. Kun psykiatrini kertoi minulle, että olin jo kokeillut kaikkia tilaani sopivia lääkkeitä vailla toivottuja tuloksia, aloin ymmärtää kuuluvani niihin, jotka jäävät mielenterveyshoidon ulottumattomiin.
Psykoterapeuttini ei osannut suositella minulle muuta kuin erilaisia defenssejä, kuten arvonkieltoa ja projisointia. Minun olisi pitänyt ajatella, että esimerkiksi epäonnistumiseni ihmissuhteissa johtuvat miehistä eivätkä minusta, mutta se ei vain ollut totta. Minua etoi ajatella, että kykenisin olemaan onnellinen vain alkamalla uskoa egoani hiveleviä valheita. En halua elää satumaailmassa, vaan todellisuudessa.
Lopetin terapian pääasiassa taloudellisista syistä – jäin työttömäksi, eikä minulla ollut enää varaa edes Kelan tukemaan terapiaan – mutta myös siksi, että olin vuosien tuloksettoman työn jälkeen tajunnut, että minä en tule paranemaan. Lakkasin syömästä myös lääkkeitä, koska sain niistä avun sijaan vain ikäviä sivuvaikutuksia.
Hoitosuhteen päättyessä terapeuttini pyysi anteeksi sitä, ettei hän ollut kyennyt auttamaan minua, mutta ei se hänen syytään ollut. Masennuksesta ja itsetuhoisuudesta ei pääse irti, kun ne ovat luonnollisia reaktioita paljon vakavimpiin ongelmiin.
Minä olen pohjattoman surullinen, koska elämäni on tyhjää ja tulevaisuuteni näyttää mustalta. Se ei johdu masennuksesta, vaan masennus johtuu siitä. Olen onneton, koska elämässäni ei ole mielekästä sisältöä – ei motivoivaa työtä, ei merkityksellisiä ihmissuhteita eikä edes mahdollisuuksia mukaviin harrastuksiin. Olen akateeminen tusinatyötön vailla oikeita verkostoja ja kiinnostavia erikoistaitoja, enkä siksi saa koulutustani vastaavaa työtä ruuhkaantuneilla työmarkkinoilla. Kukaan ei ole koskaan rakastanut minua, tai edes välittänyt minusta, koska en ole tarpeeksi viehättävä ulkoisesti tai sisäisesti. Miehet inhoavat minua. Siksi en ole koskaan päässyt haaveilemaan perheestä tai vakiintumisesta, mitä nyt normaalit ihmiset tekevätkään varttuessaan. Siksi jään yksin ja eristäydyn lopulta perheitä perustavista kavereistani, jos elämäni vielä jatkuu tämän pidemmälle aikuisuuteen. Minä olen kertakaikkiaan riittämätön, ja olen joutunut toteamaan sen aina uudestaan ja uudestaan. En kestä tätä täysin turhaa, onnetonta elämääni, ja haluaisin siksi vain kuolla.
Uskon, että lääkkeistä ja terapiasta on ehdottomasti apua useimmille mielenterveysongelmista kärsiville, mutta minuun ne eivät tepsi. Toisin kuin monet muut, minä ymmärrän itseäni ja ongelmiani hyvin selkeästi. Osaan jo valmiiksi reflektoida, analysoida ja kyseenalaistaa tunteitani ja ajatuksiani. Kyse ei ole siis mutkaan menneistä ajatuksista tai itsetuntemuksen puutteesta. Ymmärrän itseäni liiankin hyvin. Tiedän, että en ole tarpeeksi hyvä saadakseni elämääni asioita, jotka tekisivät minut onnelliseksi. Sitä eivät mitkään pillerit tai terapiaistunnot muuta.
Haluaisin joskus huutaa apua, mutta tiedän ettei kukaan osaisi auttaa. En enää tiedä, miten voisin jatkaa elämääni. Odotan vain sitä päivää, jona päätän kuolla.