Kun hoito ei auta mielenterveysongelmiin

Kun hoito ei auta mielenterveysongelmiin

Käyttäjä Myriadi aloittanut aikaan 25.05.2016 klo 16:23 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Myriadi kirjoittanut 25.05.2016 klo 16:23

Tänään oli paha päivä. Olin viime viikolla päässyt pitkään kestäneen työttömyyden jälkeen ensimmäistä kertaa työhaastatteluun, mutta tänään sain pahasti pelkäämäni hylkäyspuhelun. Olin täysin pätevä, minusta ja ideoistani oli kuulemma pidetty, mutta en taaskaan ollut tarpeeksi hyvä työpaikkaan. Aina löytyy joku parempi, vaikka tekisin mitä tahansa parantaakseni hakemustani ja osaamistani.

En oikeastaan yllättynyt, koska minulle ei koskaan tapahdu mitään hyvää, mutta silti reaktioni pettymykseen oli rajuin vähään aikaan. Hain veitsen ja viilsin ranteitani, en tappaakseni itseäni, vaan osoittaakseni itselleni että kykenen tappamaan itseni sitten kun haluan. En ole enää vuosiin pystynyt rauhoittamaan itseäni ahdistavassa tilanteessa millään muulla tavalla kuin muistuttamalla itseäni itsemurhan mahdollisuudesta.

Osa minusta säikähtää tällaisia tilanteita. Tänäänkin hain jostain syystä netistä apua ahdistukseeni, vaikka osaan kaikki itsetuhoisille ihmisille suunnatut ohjeet ja neuvot ulkoa. Hae apua. Kerro itsetuhoisista ajatuksistasi läheisille. Keskustele asiasta lääkärin kanssa. Jos sinua onnistaa, pääset mielenterveyden ammattilaisen vastaanotolle, ehkä jopa psykoterapiaan. Syö lääkkeitä, niin oireesi helpottuvat. Älä luovuta heti, sillä mielenterveysongelmien hoito vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Muista, että vaikeutesi ovat väliaikaisia, ja että ajan myötä opit taas nauttimaan elämästäsi. Kaikki helpottuu aikanaan.

Mutta minä olen jo syönyt kaikki lääkkeet ja lukenut kaikki itsehoitooppaat. Olen tavannut psykologeja, psykiatreja ja psykoterapeutteja. Olen istunut viikosta toiseen terapiassa ja puhunut keuhkoni riki menneisyydestäni ja nykyisyydestäni. Olen päästänyt irti masennukseen liittyvästä häpeästä ja uskaltautunut kertomaan salaisista vaikeuksistani ystäville ja läheisille, joskus jopa ventovieraille. Olen kyntänyt tulehtunutta mieltäni kuin perunapeltoa, enkä silti kertaakaan vuosikausia kestäneiden mielenterveyshoitojen aikana löytänyt yhtäkään syytä, miksi minun ei pitäisi tappaa itseäni.

Hoitoon hakeutuminen oli aikanaan iso askel. Olin silloin kaksikymppinen opiskelija, ja pinnan alla kyteneet mielenterveysongelmani olivat muutaman ikävän takaiskun, vahingollisen ihmissuhteen ja pitkään jatkuneen yksinäisyyden myötä nousseet hyökyaallon lailla pinnalle, enkä yhtäkkiä osannut olla valveilla itkemättä ja haluamatta kuolla. Minulla oli ollut teini-ikäisenä kaikenlaisia ongelmia sekamuotoisesta syömishäiriöstä itsetuhoiseen masennukseen, mutta en silloin ollut saanut asianmukaista hoitoa vaikeuksiini. Meidän perheessämme ongelmat oli tapana lakaista maton alle, enkä siksi koskaan oppinut kertomaan pahasta olostani kenellekään.

Siksi yllätin itseni, kun päätinkin tarttua veitsen sijasta puhelimeen päivänä, jona voimani ehtyivät lopullisesti. Muistan yhä, miten helpottunut olin, kun puheluuni vastannut terveydenhoitaja otti hätäni tosissaan, varasi minulle kiireellisen ajan lääkärin vastaanotolle ja sanoi minulle: ”Tästä alkaa sinun parantumisesi”.

Ei alkanut. Minä makaan edelleen sängyssäni ja ajattelen yhä varmemmin kuolemaa. En näe enää toivoa mielenterveyden hoidossa, koska sellainen ei todistetusti auta minua.

Alussa oloni kyllä helpottui. Sain lääkityksen ja tapasin lääkärin, joka kuunteli empaattisesti ongelmiani. En ollut koskaan kertonut niistä kenellekään, ja puhuminen kevensi oloani. Olin niin huonossa kunnossa, että pääsin melko nopeasti psykologin puheille ja sieltä pian psykiatrin vastaanotolle, jossa lääkitystäni säädettiin jatkossa monta kertaa. Lopulta aloitin myös psykoterapian. Terapeuttini oli myötätuntoinen ja älykäs, ja hänelle oli helppo puhua.

Positiivisinta koko prosessissa oli se, että opin puhumaan tunteistani. Kun hoitoni oli jatkunut yli vuoden, uskalsin kertoa ensimmäistä kertaa ystävälleni, että minulla ylipäätänsä oli vaikeuksia. Lakkasin häpeämästä ja salailemasta ongelmiani, ja yhtäkkiä pystyin kertomaan herkistäkin asioista lähipiirilleni. Tuntui hyvältä vapautua häpeästä.

Mutta en minä koskaan parantunut. Lääkkeet tukahduttivat itsetuhoisia ajatuksiani saatelleen paniikinomaisen tunteen, mutta itse ajatuksista en päässyt eroon. Terapia auttoi minua tutustumaan toivottomuuteni syihin, mutta se ei tarjonnut niihin ratkaisuja. Kun psykiatrini kertoi minulle, että olin jo kokeillut kaikkia tilaani sopivia lääkkeitä vailla toivottuja tuloksia, aloin ymmärtää kuuluvani niihin, jotka jäävät mielenterveyshoidon ulottumattomiin.

Psykoterapeuttini ei osannut suositella minulle muuta kuin erilaisia defenssejä, kuten arvonkieltoa ja projisointia. Minun olisi pitänyt ajatella, että esimerkiksi epäonnistumiseni ihmissuhteissa johtuvat miehistä eivätkä minusta, mutta se ei vain ollut totta. Minua etoi ajatella, että kykenisin olemaan onnellinen vain alkamalla uskoa egoani hiveleviä valheita. En halua elää satumaailmassa, vaan todellisuudessa.

Lopetin terapian pääasiassa taloudellisista syistä – jäin työttömäksi, eikä minulla ollut enää varaa edes Kelan tukemaan terapiaan – mutta myös siksi, että olin vuosien tuloksettoman työn jälkeen tajunnut, että minä en tule paranemaan. Lakkasin syömästä myös lääkkeitä, koska sain niistä avun sijaan vain ikäviä sivuvaikutuksia.
Hoitosuhteen päättyessä terapeuttini pyysi anteeksi sitä, ettei hän ollut kyennyt auttamaan minua, mutta ei se hänen syytään ollut. Masennuksesta ja itsetuhoisuudesta ei pääse irti, kun ne ovat luonnollisia reaktioita paljon vakavimpiin ongelmiin.

Minä olen pohjattoman surullinen, koska elämäni on tyhjää ja tulevaisuuteni näyttää mustalta. Se ei johdu masennuksesta, vaan masennus johtuu siitä. Olen onneton, koska elämässäni ei ole mielekästä sisältöä – ei motivoivaa työtä, ei merkityksellisiä ihmissuhteita eikä edes mahdollisuuksia mukaviin harrastuksiin. Olen akateeminen tusinatyötön vailla oikeita verkostoja ja kiinnostavia erikoistaitoja, enkä siksi saa koulutustani vastaavaa työtä ruuhkaantuneilla työmarkkinoilla. Kukaan ei ole koskaan rakastanut minua, tai edes välittänyt minusta, koska en ole tarpeeksi viehättävä ulkoisesti tai sisäisesti. Miehet inhoavat minua. Siksi en ole koskaan päässyt haaveilemaan perheestä tai vakiintumisesta, mitä nyt normaalit ihmiset tekevätkään varttuessaan. Siksi jään yksin ja eristäydyn lopulta perheitä perustavista kavereistani, jos elämäni vielä jatkuu tämän pidemmälle aikuisuuteen. Minä olen kertakaikkiaan riittämätön, ja olen joutunut toteamaan sen aina uudestaan ja uudestaan. En kestä tätä täysin turhaa, onnetonta elämääni, ja haluaisin siksi vain kuolla.

Uskon, että lääkkeistä ja terapiasta on ehdottomasti apua useimmille mielenterveysongelmista kärsiville, mutta minuun ne eivät tepsi. Toisin kuin monet muut, minä ymmärrän itseäni ja ongelmiani hyvin selkeästi. Osaan jo valmiiksi reflektoida, analysoida ja kyseenalaistaa tunteitani ja ajatuksiani. Kyse ei ole siis mutkaan menneistä ajatuksista tai itsetuntemuksen puutteesta. Ymmärrän itseäni liiankin hyvin. Tiedän, että en ole tarpeeksi hyvä saadakseni elämääni asioita, jotka tekisivät minut onnelliseksi. Sitä eivät mitkään pillerit tai terapiaistunnot muuta.

Haluaisin joskus huutaa apua, mutta tiedän ettei kukaan osaisi auttaa. En enää tiedä, miten voisin jatkaa elämääni. Odotan vain sitä päivää, jona päätän kuolla.

Käyttäjä Ajanlapsi-70 kirjoittanut 27.05.2016 klo 00:38

Mä haluaisin kipata sun päähän pari kuutiometriä toivoa, mutta sitä on tietysti vaikea tehdä. "Itse sairastanut" vuodesta -92, tavallaan ollu sairas kyllä koko iän. Ja nyt mulla alkaa jalat ottaa pohjaan, vihdoinkin. Ekaa kertaa yli kahteenkytä vuoteen koen olevani sinut itseni kanssa, nauttivani elämästä. Jaa miten se tehdään? - sen haluaisin kertoa, mutta tässä ei taida valitettavasti olla mitään oikotietä. Uskoisin että itsehoito-oppaista ja tämmöisistä on lopulta varsin vähän apua. Itse lukenut psykoanalyysiä ehkä satakunta nidettä englanniksi pääosin, ja tavallaan se vain vieraannutti: sen sijaan että sitä olisi tuntenut, sitä alkoi vain ajatella ja analysoida tunteitaan älyllisellä tasolla. Ei sitä jumiin jäänyttä mutteriakaan avata ruuvimeisselillä. Joten, tsemppistä, pidä toivonkipinä hengissä, sure kun surettaa, syö lääkkeitä kun ei muuten jaksa - mutta yritä luottaa edes jollain tasolla tulevaisuuteen. 🙂👍

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 14.06.2016 klo 18:53

Ei se aina autakaan. Minulle sanottiin, että voi käydä terapiassa, jopa 4-5 eri henkilön luona, ennen kuin löytyy se apu. No minä en ainakaan jaksa etsiä! Räpistellään mennen, vaikka pää kainalossa.

Suomi on "onnellinen" maa, jossa tehdään pallon laajuisesti miltein eniten itsemurhia.

Käyttäjä viikari2 kirjoittanut 14.12.2016 klo 10:50

Myriadi kirjoitti 25.5.2016 16:23

Tänään oli paha päivä. Olin viime viikolla päässyt pitkään kestäneen työttömyyden jälkeen ensimmäistä...
__________________________________________

Hei Myriadi! Olen vihdoin löytänyt jonkun, jolla on edes hieman samanlaisia kokemuksia masennuksesta kuin minulla, kiitos kirjoituksesi. Olen ollut sairas vasta kuusi vuotta mutta minulla on koitettu myös kaikki mahdollinen enkä ole parantunut. Itseasiassa sähköhoitoa ja ketamiinihoitoa ei ole kokeiltu mutta psykiatrin mukaan kaikki muu on. Ja masennus on vaan pahentunut. Olen ymmärtänyt, että masennuksia on erilaisia ja kaikkiin ei auta kaikki hoidot. Esimerkiksi lääkehoidot eivät auta noin 15% lääkehoidettavista. 2-4% on yliherkkiä lääkkeille, kuten minä, joten lääkkeitä ei edes toden teolla päästy koittamaan. Minun taudinkuvaani kuuluu stressiherkkyys, romahtaminen paineen ja vaatimusten alla, uupumus ja musertavat masennuksen tunteet sekä kova ahdistus.

Olen kokeillut paljon erilaisia hoitoja. Itsehoitona ja psykiatrisen lääkärin määräämiä hoitoja. Olen kartoittanut arvoni ja hylännyt arvojeni vastaisia tekemisiä. Nykyään pyrin tekemään vain sellaisia asioita, jotka joko lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä toteuttavat arvojani. No, se ei ole parantanut masennustani mutta on tehnyt minusta eheämmän ihmisen. Olen liikkunut luonnossa, koska sen tiedetään tutkimusten mukaan rentouttavan ja poistavan stressiä. Olen syönyt ja juonut terveellisesti, koska terveellinen ravitsemus auttaa masennukseen. Olen ollut aktiivinen seurakunnassa, koska tutkimusten mukaan uskonnon tai meditaation tiedetään auttavan masennuksessa. Olen kuntoillut silloin kun vielä jaksoin ja se toden totta auttoi pidemmän päälle masennuksen lievenemiseen. Nykyään olen liian uupunut kuntoillakseni.

Olen mahdollisimman paljon auringonpaisteessa kesäisin, koska se kesät selvästi virkistää olemustani. Juon paljon vettä, jotta aineenvaihduntani kuljettaisi kuona-aineita pois elimistöstäni ja kuljettaisi hyvää tekeviä ravintoaineita sinne, missä niitä tarvitaan. Olen vähentänyt radikaalisti alkoholin käyttöä. Rupesin käyttämään D-vitamiinia säännöllisesti ja se auttoi minulla uniongelmiin ja masentuneeseen mielialaan. Sopiva annostus minulle on 100 mikrogrammaa päivässä mutta näin korkeilla annostuksilla minun on käytävä yskityislääkäriasemalla verikokeissa, jotta en saa liikaa vitamiinia.

Lisäksi olen käynyt ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa ja psykofyysisessä fysioterapiassa. Olen myös akateemisesti kouluttautunut ja myös minulle on psykiatrisissa tutkimuksissa sanottu, että osaan käsitellä masennustani, tunteitani ja mielen sisältöä analyyttisesti ja terapiaan sopivalla tavalla, joten terapian jos minkä olisi pitänyt auttaa minua. Vaan ei auttanut.

Olen käynyt myös ryhmäterapiassa, useissa työkokeiluissa, aivojen transkraniaalisessa magneettistimulaatioterapiassa, psykiatrian sairaanhoitajan juttusilla, psykiatrin luona juttelemassa, seurakunnan sielunhoitajan juttusilla ja jutellut vertaistuessa netissä ja sähköpostilla muiden masentuneiden kanssa. Minulta on psykiatrian kriisiosastolla ollessani suljettu pois kaikki elimelliset sairaudet, jotka voisivat aiheuttaa masennusta. Olen saanut diagnoosiini maininnan, että minulla on hoitoresistentti masennus. Se tarkoittaa sitä, että jokin luonteessani tai mielessäni on masennusta ylläpitävä eikä hoidot siksi auta. Minun tapauksessani ainakin yksi tuollainen hoitoresistenttiyttä aiheuttava asia on itselleen vaativa luonteeni.

Olen joutunut jättämään kaikki harrastukseni, koska minulla on liian vähän voimavaroja tai jos joskus jaksan lähteä pois neljän seinän sisältä, ajaa masennus ja ahdistus minut melko nopeasti pois harrastuksiesta takaisin sohvan pohjalle. Ystäväpiirini on harventunut, koska harva jaksaa kuunnella sairasta ja vierailla hänen luonaan. Kotityöt eivät meinaa edes onnistua. Minulla on myös ollut kuoleman toiveita mutta en ole ajatellut tappaa itseäni. Työhaastatteluissa en jaksa käydä, koska työkokeilut ovat päättyneet masennuksen pahenemiseen.

Mutta yksi asia on auttanut minua sinnikkäästi jatkamaan. Nimittäin se, että minulla on parempia jaksoja masennuksessani. Niiden aikana olo on siedettävä ja joskus koen jopa ilon ja onnellisuuden tunteita. Näitä jaksoja tulee ehkä 1-2 vuoden välein. Niiden odottaminen antaa toivoa. Toinen asia on usko Jumalaan ja seurakunnan tuki. Kotonani käy välillä seurakuntalaisia siivoamassa ja auttamassa pihatöiden kanssa. Usko on selvästi vähentänyt epätoivoani ja stressiä.

Silloin kun masennus on syvimmillään, kuten nyt on, niin minua pelottaa tulevaisuus ja siinä lähinnä se, että jos se on yhtä vaikeaa vuosi tolkulla kuin nyt on. Ryhmäterapian, jossa nyt käyn, olen kokenut voimaannuttavana, kun siellä näkee muitakin, joilla on vaikeaa. He tietävät kuinka vaikeaa se voi olla ja asioiden jakaminen tuo lohtua elämään. Kun jollakin on parempi vaihe menossa, saa muut siitä toivoa. Joiltakin voi saada keinoja pärjätä masennuksensa kanssa. Kun on vaikeaa, toisen yhtä sairaan tuki voi auttaa jaksamaan monta päivää terapian jälkeen. He todella ymmärtävät minun sairauttani kun ovat itse samassa jamassa.

Yksi eläkkeelle jäänyt psykiatrian tohtori sanoi minua hoitaneelle erikoissairaanhoitajalle, ennen kuin tämä tohtori jäi eläkkeelle, että jos masennukseen olisi joku varma lääke tai keino parantua siitä nopeasti, niin sellainen olisi jo käytössä mutta ei ole sellaista hoitoa, mikä auttaisi kaikkiin. Hän sanoi, että aika on kaikkein paras lääke, joka toimii useimmilla. Hoidosta voi olla apua ja jotkut ne voi parantaakin mutta aika on paras parantaja. Näin hän suurin piirtein oli kertonut minua hoitavalle erikoissairaanhoitajalle. Minä ainakin takerrun tuohon lausumaan, kun sen yksi kokeneimmista psykiatria ammattilaisista on niin sanonut.

Hankalasta olotilasta ei välttämättä pääse eroon mutta kun elää hetki kerrallaan, päivä kerrallaan ja antaa tulevaisuuden hoitaa itse itsensä, on helpointa olla. Ehkä huomenna on jo helpompaa.

Käyttäjä Tunnusx kirjoittanut 14.12.2016 klo 14:04

" Hankalasta olotilasta ei välttämättä pääse eroon mutta kun elää hetki kerrallaan, päivä kerrallaan ja antaa tulevaisuuden hoitaa itse itsensä, on helpointa olla. Ehkä huomenna on jo helpompaa. "

Tuosta olen samaa mieltä vaikka en usko minkään muuttuvan paremmaksi. Läääkkeistä on se apu että kestää elämän vähän paremmin mutta en usko kenenkään todella parantuneen. Kun on erlainen ja päässä on vikaa niin on. Joku kytkentä on väärin ja ei sitä kukaan osaa korjata.

Eniten itselleni oli apua kun viimein sai tietää miksi elämä on mennyt miten on. Olen aina ollut hullu ja tulen olemaan. Sen kun sisäistää ja antaa mennä päivä kerrallaan kunnes kuolee.

Kirjoitat miten miehet inhoaa sinua ja ulkoknäköäsi. Minulla on ihan sama juttu paitsi tietysti että naiset inhoaa. Oli aikoinaan yksi aika hyvä kaverikin joka rupesi seurustelemaan ja se siitä kaveruudesta kun hänen tyttöystävänsä tietysti inhosi minua. Eli et ole ainoa.

Pitäisikö meidän mennä keskenämme naimisiin? Ei taida onnistua, rupeaisit inhoamaan minua alle päivässä. Mennään eteenpäin päivä kerrallaan yhdessä mutta erikseen ja menköön muu maailma helvettiin.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 15.12.2016 klo 15:44

Mulla on vähän se, että inhoan maailmaa. Tuntuu että maailma on sairas, en minä. Tai tämä elämä tuntuu välillä vastenmieliseltä. Haluaisin päästä johonkin sellaiseen olotilaan missä en tuntisi kipua enkä ahdistusta. En tiedä onko se mahdollista. Ehkä ei. Ehkä jos olisi jonkinlainen taivas olemassa niin siellä sitten. En vain tiedä onko...

Joka päivä mietin että koskakohan tää paska loppuu....

Käyttäjä Mood kirjoittanut 08.01.2017 klo 03:51

Täällä myös yksi, jolle ei tunnu mikään hoito oikein tuovan pitkäaikaista paranemista.

Hämmentävän tutulta tuntui lukiessa tämän ketjun viestejä, sillä erotuksella, että ilmeisesti kohdallani ei ole vielä ihan kaikkea kokeiltu - paljon kuitenkin. Alan jo olemaan kuitenkin melko skeptinen, että joku uusi pilleri tai terapeutti tämän lähes vuosikymmenen kestäneen uusiutuvan masennuksen parantaisi.

Minulla on ollut hyvä alku elämään ja periaatteessa kaikki edellytykset elää normaalia elämää. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan masennuin varhaisaikuisuudessa ja joku minussa oleva asia ylläpitää tätä kierrettä. Ehkä on joku kytkentä väärin, niinkuin Tunnusx kirjoitti. Tai sitten se on tämä tunne elämän merkityksettömyydestä, oman elämän tyhjyydestä - kuten Myriadi aloituskirjotuksessaan sanoi elämästään puuttuvan mielekkään sisällön. Joko johtuen masennuksesta tai ei, todennäköisesti se on monen asian summa. Kärsin kyllä paljon myös siitä millainen tämä maailma on (Minäitse89 mainitsi inhoavansa maailmaa, ymmärrän miksi...), enkä näe vaihtoehtona elää silmät kiinni ja defenssien sumentamaa elämää.

Tuntuu turhauttavalta, kun joka paikassa sanotaan, että hae apua niin kyllä se siitä. Entä kun apu ei auta? Tällä hetkellä olen ehkä ekaa kertaa masennusjaksossa, jonka en edes kuvittele olevani mahdollisesti viimeinen. Pidän sitä epätodennäköisenä, enkä ole siinä suhteessa pessimisti vaan realisti.

Ajatus siitä, että tämä ehkä saattaa olla tätä loppuelämäni pistää aika sanattomaksi: miten tämän kanssa eletään? Miten selviytyä työelämässä vai pitääkö vaan luovuttaa siihen liittyvän kunnianhimon kanssa ja tyytyä johonkin vähempään - tai jopa jonkunmoiseen sairaseläkeratkaisuun? Entä ihmissuhteet, miten voi mikään ihmissuhde kestää tämmöistä sairautta? Pitääkö vaan luovuttaa niiden alkuperäisten "haaveiden" suhteen ja alkaa työstämään jotain ihan muunlaista elämää, jossa voisi tuntea itsensä edes jollakin asteikolla riittäväksi. Siinäpä ongelma, yrittääkö parantua vai yrittääkö elää tämän sairauden kanssa, sen asettamilla rajoilla. Itsetuhoisia ajatuksia olen myös paljon ajatellut, mutta niin kauan kuin en tiedä millaista henkistätuhoa se lähipiirilleni aiheuttaisi (esimerkiksi nuoremmille sisaruksilleni), en usko että turvaudun siihen ratkaisuun. Joten jotain tarvitsisi keksiä, että täällä kestäisi olla.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 08.01.2017 klo 08:36

Minusta teidän kannattaisi yrittää vaan elää mielensairauksienne kanssa. Lähtisi varmaan siitä ettei se ole mikään ongelma vaan mielenterveyssairaus.
Niihän fyysisten sairauksien kanssa pitää oppia elämään eikä ajattelekaan koskaan voimansa parantua. Elämässä pitää muuttaa suunnitelmia, kun ei ole kykenevä kaikkeen, koska on sairas.