Kun ei halua mielialalääkitystä

Kun ei halua mielialalääkitystä

Käyttäjä Nano aloittanut aikaan 21.08.2012 klo 17:34 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Nano kirjoittanut 21.08.2012 klo 17:34

Miten olette itse kokeneet selviytymisen vaikeaksi luokitellusta masennuksesta ilman lääkitystä? Tiedättekö ketään, joka olisi selvinnyt työelämään ja arkeen sairausloman jälkeen ilman lääkitystä? Miten suhtautua, kun psykiatri käsittelee päätöstäsi epäillen?

Kun ei ole vielä koskaan yrittänyt puhuakaan, tuntuu nyt ensimmäistä kertaa pohjalukemissa kulkiessa, ettei haluaisi lääkitystä. Se vaan tuntuu väärältä tavalta palata työkykyiseksi kaiken tämän ylisuorittamisen ja vääristyneen elämän jäljiltä. Kun ei ole ennenkään tarvinnut.. Ymmärtääköhän tätä kukaan?

Käyttäjä Mepa kirjoittanut 22.08.2012 klo 12:32

Hei,

Minä lopetin lääkityksen, enkä todellakaan aio aloittaa uudelleen. Minulla oli diagnoosina ensin vaikea, sitten toistuva keskivaikea masennus. Minulle suositeltiin estolääkitystä, mutta lopullisen päätöksen lopettamisesta tein itse, vaikkei sitä suositeltu. Töissä olen käynyt sisulla, vaikka vaikeaa se toisinaan on ollut. Kotiin jääminen ei houkuttele, se vain pahentaisi oloja. Olen ollut ilman lääkitystä melkein vuoden ja hyvin on pärjätty ilmankin. Masennusta on edelleen silloin tällöin, mutta aina on jotenkin pötkitty eteenpäin. Lopetuksesta sain hirveät oireet ja kun ne muistan, niin en mielialapillereihin enää ikinä koske. Loppujen lopuksi jokainen tekee päätöksen itse. Tsemppiä!

Käyttäjä Pieniminä kirjoittanut 23.08.2012 klo 00:05

Hei Nano

Kukaan ei tietenkään toiselle voi sanoa mitä tehdä, mutta oma kokemukseni on hyvin vahvasti se, että jos ei ole kyse kliinisestä masennuksesta tai psykoosista, toivon ettei mielialalääkkeitä näin helposti määrättäisi.
Itse sairastin monta vuotta sitten keskivaikeaa masennusta ja pitkän lääkärin suostuttelun jälkeen aloitin lääkkeet.
Ensimmäiset pari vuotta meni siihen, että mikään lääke ei sopinut. Oli jatkuvaa oksentelua, raivokohtauksia, tärinää, suunnatonta itkuisuutta, unettomuutta, ahdistusta ja vaikka mitä sivuvaikutuksia.
Lääkärit sai kuitenkin vakuuteltua, että pakko vaan jatkaa oikean lääkkeen etsintää, että ilman en pärjäisi ja ilman lääkettä en saisi kelan tukemaa terapiaa.
Noh. Söin lääkkeitä lisää seuraavat viisi vuotta, kokeillen yhteensä kymmentä eri merkkiä, eri mekanismia jne. Mikään ei sopinut. Kävikin niin, että aloin saamaan uusia sairauksia alkuperäisen lisäksi juuri lääkkeistä. Aloin saamaan pahoja paniikkikohtauksia, jatkuvaa ahdistusta, itsemurha-kausia, migreenejä, rytmihäiriöitä ja totaalista toivottomuutta.
Minulle lääkket tekivät siis aikamoisen karhunpalveluksen, sairastuin entistä pahemmin ja nyt onkin monta eri diagnoosia.
Vastoin lääkärin ohjetta aloin vähentämään todella hiljalleen itse annostustani ja nyt olen pienimmässä mahdollisessa annoksessa.
Paniikkikohtauksia ei ole tullut sen jälkeen kun vähensin lääkkeen määrän maksimista vähempään. Ahdistuksia tulee, mutta nyt keksin muita keinoja siihen, kuin pilleripurkki.
Rytmihäiriöt ovat vähentyneet selvästi, samoin itkuisuus.
Voin siis todella vakavalla omalla kokemuksella sanoa, että jos yhtään tuntuu siltä, että jokin muukin keino saattaisi auttaa, esim. toimintaterapia, liikunta, ruokavalio, hyvän lähimmäisen läheisyys yms., kokeile niitä ensin.
Lääkkeet vei minut vuosien helvettiin, josta toivon pääseväni irti.

Käyttäjä VimmaVamma kirjoittanut 24.08.2012 klo 09:42

Tuollaisia ei tarvitse miettiä, kun on kerran ollut pakkohoidossa, jossa lääkkeet survotaan ruumiiseen väkisin☹️ Nyt syön suosiolla lääkkeet, ettei hoitajilla ole perustetta pahoinpidellä minua. Terveyskeskukseen menen nyt 14 vuoden jälkeen vieläkin pelonsekaisin tuntein. Toivoen, ettei kukaan lääkäri reagoi psykoosi-leimaan otsassani. Toivottavasti tätä viestiä ei sensuroida.

Tämä on psykoosin kokeneen todellisuutta. Voit suhteutta omat lääkevaikeutesi tähän, muistaen samalla, ettei kukaan ole psykoosileiman ulottumattomissa.🤕

Käyttäjä Nano kirjoittanut 24.08.2012 klo 11:12

Näitä kokemuksia lukiessa on kai pakko lopulta yrittää viimeisillä hengenvedoillaan pitää kiinni ajatuksesta, että apua on saatava myös ilman lääkkeiden syömistä.

Pelkään lähteväni tielle, jossa avaan lisää ovia päästäni, joita en sitten taaskaan saa omin voimin kiinni. Ja riski siitä, että oma olotila pahenisi lääkkeillä hetkellisesti ennen parantumistaan (jos edes auttaisivat) tuntuu jo niin suurelta taakalta ja päätökseltä, ettei omat hartiat jaksa sitä kantaa.

Hyvin vähän sitä törmää kertomuksiin, joissa lääkkeet olisivat toimineet ensiyrittämällä tai edes kohtuullisen ajan kuluttua ja usein jälkikäteen niistä jaetaan huonoja kokemuksia. Olkoonkin niin, että valitettavasti omaa elämäänsä omin jaloin jatkaneet harvemmin asioistaan tänne jäävät kirjoittelemaan.

Perusasioihin elämässä on yritetty puuttua, mutta vapaaehtoinen omakustanteinen terapia tulee nyt seuraavaksi listalleni.. Kunhan saan voimia tutkia asiaa. Ja rahaa siihen.. Mentyä..

Ajatuskin huomisesta ja jatkosta..

Käyttäjä Desper kirjoittanut 24.08.2012 klo 13:16

Nano kirjoitti 21.8.2012 17:34
Miten olette itse kokeneet selviytymisen vaikeaksi luokitellusta masennuksesta ilman lääkitystä? Tiedättekö ketään, joka olisi selvinnyt työelämään ja arkeen sairausloman jälkeen ilman lääkitystä? Miten suhtautua, kun psykiatri käsittelee päätöstäsi epäillen?
---

En ole selviytynyt ilman lääkitystä. Diagnoosi: vakava masennus. Monia lääketyyppejä kokeiltu, kunnes löytyi sopiva. En ole huomannut syytä, miksi masennuslääkkeitä ei voisi käyttää siinä kuin muitakin lääkkeitä. Useilla kokeilluista ei oie ollut haittavaikutuksia, joillakin on ollut ikäviä, jotkut ovat olleet tehottomia. Serotoniinin takaisinoton estäjillä (SSRI) on haittavaikutuksia seksuaalisuuteen, mikä voi monelle olla hankalaa, mutta mitä lääkettä määrättäessä kai ei useinkaan kerrota.

Käyttäjä Desper kirjoittanut 24.08.2012 klo 13:20
Käyttäjä Pieniminä kirjoittanut 24.08.2012 klo 15:09

On totta, että joillekin lääkkeet sopii, eikä yksilö ole herkkä sivuvaikutuksille.
Mutta sitten on meitä, ketkä on hyvin herkkiä lääkkeiden miljoonille sivuvaikutuksille, joita ei vieläkään tunneta hyvin, eikä tiedetä todellisia pitkäaikaisvaikutuksia.
On todellista arpapeliä, kumpaan kastiin kuuluu.
Itse kuulun niihin herkkiin ja kemiallisten lääkkeiden syönti ja keskushermoston sörkkiminen vaikeutti elämää rajusti.
Toivon etten olisi koskaan aloittanut.
Mutta toivoa on, olen pääsemässä niistä eroon ja olen löytänyt paljon toimivia vaihtoehtohoitoja.

Käyttäjä Desper kirjoittanut 24.08.2012 klo 15:36

En ole selviytynyt ilman lääkitystä. ---

Lisäys: enpä häävisti selviä lääkkeilläkään, mutta ilman en jaksaisi senkään vertaa. Kyllä lääkkeestä on hyötyä. Kannattaa kokeilla, jos on pahassa jamassa.

Käyttäjä maikki4 kirjoittanut 24.08.2012 klo 21:57

Hei!
Minä olen todella lääkevastainen ihminen, on kyseessä siis mikä tahansa sairaus.
Paniikkihäiriö ja masennus ovat seuraanneet minun matkaani 20 vuotta vaihtelevasti (on siis ollut hyviä aikoja, vähemmän hyviä ja huonojakin).
Omalta kohdaltani olen todennut, että toisinaan tulen toimeen ilman lääkkeitä, toisinaan taas en.
Lääkkeiden ottoa/lääkärille menoa olen useasti kyllä pitkittänyt liiankin kauan. Nyt juuri minulla on se tilanne. Lääkkeet ovat hyviä, kun tilanne on akuuttii, mutta olen yrittänyt aina katkaista lääkkeiden oton noin vuoden käytön jälkeen, mikäli tilanne on sen sallinnut.
Paras kokemus minulle kuitenkin on psykoterapiasta. Minulla oli aivan ihan psykoterapeutti, joka sitten valitettavasti siirtyi toisiin tehtäviin, enkä ehkä laiskuuttani ole jatksanut uutta terapeuttia etsiä. Haittapuolena on myös terapian korkea kustannut. Myös lyhyet hoitojaksot sairaalassa ovat auttaneet minua selviämään pahimman yli.
Lääkkeet joita minulle on määrätty, eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle suurempia sivuvaikutuksia eikä sen koommin mitään riippuvuuttakaan (no sivuvaikutuksia on tietty aina hoidon alussa, mutta ne katoavat ennenpitkään).
Minäkin siis yritän viimeiseen asti pärjätä ilman lääkkeitä. Aina se vaan valitettavasti onnistu.
Tsemppiä sinulle ja mitä ikinä päätät, on se varmaan sinulle oikea ratkaisu🙂👍

Käyttäjä RunningThought kirjoittanut 25.08.2012 klo 15:40

Itse olin joskus vuosia osastohoidossa masennuksen takia, siellä kyllä tuppuutettiin lääkkeitä mutta tuntui enemmänkin että se oli se kommuuni joka sai aikaan ihmeitä, ei lääkkeet. Ihmiset joilla oli samoja kokemuksia, tiesi ettei kukaan vähättele ketään ja kaikki olivat samalla tasolla, enemmän tai vähemmän - kaikilla ongelmia.

Nyt asun parhaan ystäväni luona, etsin omaa kämppää joidenkin vuosien yhdessä asumisen jälkeen. Olemme olleet toistemme tukea ja selvinneet asiasta jos toisestakin.
Olen oppinut hallitsemaan vähän mieltäni, olemaan antamatta paniikille valtaa ja kohtaukset ovat hieman lievenneet tässä vuosien varrella.

Ikää tällä hetkellä 22, nelisen vuotta sitten kieltäydyin lääkkeistä koska usko siihen että pystyn itsekkin nousemaan ojasta on niin vahva.
Sinnitellyt vakavan masennuksen kanssa 12 vuotta, viimeisessä testissä oli masennus jo astetta lievempi, joten suunta on oikea eikä ole takaisin enää kiinnostusta mennä.

Tahdon luottaa siihen että kun nousen, nousen lopullisesti ja itse, tehden töitä sen eteen että voin vielä joskus työskennellä ja elää ilman että pelot, ahdistus ja masennus rajoittaisivat elämääni.
Tällä hetkellä on tukenani terapia, joka minulle myönnettiin kiitos loistavan lääkärin joka otti asiani hoitaakseen VAIKKA en ollut hänen piiriinsä/alaansa kuuluva.

Tosin, voin myöntää että minulla on yhä paniikkiin lääkkeet, mutten ole niitä ottanut viimeiseen puoleen vuoteen vaikka lievä paniikki iskee toisinaan, silloin tällöin pahempikin mutta kyllä siitä yli pääsee, ei siihen kuole. Olen jopa huomannut oman vahvuuteni taistellessani tätä kaikkea vastaan ja täytyy sanoa että toisinaan ihailen sitä mitä olen saanut jo aikaan.
Matka maaliin tuntuu lyhyemmältä.

Mutta kuitenkin, lääkkeet ovat hyvä tuki alussa, kunhan tietää oikean ajan lopettaa, tietää olevansa tarpeeksi vahva jatkamaan. Tahtoa täytyy olla suhteellisen paljon ettei vajoa syvemmälle.

Itseäni ei kaduta, itseluottamus palailee aina kun saa askeleen kohti parempaa sillä se yksikin askel on otettu omin voimin, vain ihmisten tuki takana. Mutta miten se nyt sitten sanotaankaan suomeksi, "To each to their own".
Kukin hakee voimansa eri tahoilta.

Jakselkaa ihmiset, ette ole yksin. :]

Käyttäjä PahaMieli kirjoittanut 28.08.2012 klo 01:36

Olen lueskellut pari tuntia Tukinetin keskusteluja, vaikka aamulla pitää mennä töihin. Tämän otsikon jälkeen minun oli kuitenkin pakko rekisteröityä, koska keskustelun teema on minulle erittäin ajankohtainen ja mielelläni kuulisin jonkun muunkin kuin oman mielipiteeni mielialalääkityksen aloittamiseen tai mieluummin väliin jättämiseen. 🙂
Kävin tänään toistamiseen psykiatrin konsultaatiossa, koska pomoni haluaa tutkituttaa työkykyni. Psykiatri totesi, että olen ehdottomasti vain osatyökykyinen ja minulla on toistuva ja pitkittynyt keskivaikea-vaikea masennus. Minun pitäisi kuulemma aloittaa lääkitys, jotta Työeläkelaitos myöntäisi osatyökyvyttömyyseläkkeen tai edes työkokeilun. Lääke olisi Voxra, jolla on "vähiten sivuvaikutuksia". 🙄
En ole 2 vuoteen suostunut ottamaan mielialalääkitystä, olen aikaisemmin kokeillut Remeronia (paino nousi 8 kg parissa kuukaudessa) ja Cipramiliä, josta migreeni paheni ja kroonistui. Mielestäni ennemmin kannattaisi yrittää etsiä tai korjata masennuksen syy eikä pistää vain pilleriä poskeen. 😞
Mitä mieltä olette - olenko tyhmä jäärä vai pitäisikö kokeilla lääkitystä, joka kuulemma alkaisi vaikuttaa 3 kk kuluttua? Lääkekammoni on melkoinen ja vain kasvoi netissä surffaillessa ...
Kiitos mielipiteistä ja kokemuksistanne 🙂🌻

Käyttäjä Desper kirjoittanut 28.08.2012 klo 14:03

PahaMieli kirjoitti 28.8.2012 1:36

Olen lueskellut pari tuntia Tukinetin keskusteluja, vaikka aamulla pitää mennä töihin. Tämän otsikon jälkeen minun oli kuitenkin pakko rekisteröityä, koska keskustelun teema on minulle erittäin ajankohtainen ja mielelläni kuulisin jonkun muunkin kuin oman mielipiteeni mielialalääkityksen aloittamiseen tai mieluummin väliin jättämiseen. 🙂
Kävin tänään toistamiseen psykiatrin konsultaatiossa, koska pomoni haluaa tutkituttaa työkykyni. Psykiatri totesi, että olen ehdottomasti vain osatyökykyinen ja minulla on toistuva ja pitkittynyt keskivaikea-vaikea masennus. Minun pitäisi kuulemma aloittaa lääkitys, jotta Työeläkelaitos myöntäisi osatyökyvyttömyyseläkkeen tai edes työkokeilun. Lääke olisi Voxra, jolla on "vähiten sivuvaikutuksia". 🙄
En ole 2 vuoteen suostunut ottamaan mielialalääkitystä, olen aikaisemmin kokeillut Remeronia (paino nousi 8 kg parissa kuukaudessa) ja Cipramiliä, josta migreeni paheni ja kroonistui. Mielestäni ennemmin kannattaisi yrittää etsiä tai korjata masennuksen syy eikä pistää vain pilleriä poskeen. 😞
Mitä mieltä olette - olenko tyhmä jäärä vai pitäisikö kokeilla lääkitystä, joka kuulemma alkaisi vaikuttaa 3 kk kuluttua? Lääkekammoni on melkoinen ja vain kasvoi netissä surffaillessa ...
Kiitos mielipiteistä ja kokemuksistanne 🙂🌻

Pakko vielä kommentoida ja kertoa omista kokemuksista. Remeronin ja Cipramilin tapaiset lääkkeet on täälläkin kokeiltu huonolla menestyksellä. Voxra on vaikutustavaltaan aivan erilainen ja osoittautui vihdoinkin sopivaksi. Vaikutus alkoi nopeammn kuin kolmen kuukauden kuluttua. Se ei tietenkään merkitse sitä, että se sopisi kaikille. Mutta ei myöskään kannattane tyrmätä jotakin lääkettä sen perusteella, että jokin toinen, aivan erilainen lääke ei ole sopinut. Jos joku on vaikkapa allerginen penisilliininille, hän ei varmaankaan sen perusteella jätä käyttämättä jotain toisentyyppistä antibioottia, jolle ei ole allerginen.
Olen samaa mieltä, että pitää ensisijaisesti korjata masennuksen syy, mutta se ei käy kädenkäänteessä - masennus on monimutkaisempi asia kuin vaikkapa päänsärky. Lääke voi antaa voimia asioiden selvittämiseen.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 28.08.2012 klo 14:41

Miksi ette voi vaan ajatella, että joskus tarvihee mielialalääkityksen, varsinkin jos lääkäri sitä ehdottaa.
Ei mulla ole varaa miettiä fyysisesten sairauksien kanssa, että otanko lääkkeen vai en. Kiltisti pitää syödä kaikki mitä määrätään.
En minäkään olisi työkuntoinen, jos jättäisin lääkkeeni pois.

Käyttäjä Jaksaako? kirjoittanut 28.08.2012 klo 17:52

Lääkkeet, olivat sitten hyviä tai pahoja, ovat pitäneet mut jotenkuten hengissä. Onko siis OK, että lopetan ne, ja seurauksena itsari?

Jokainen tehköön päätöksen lääkkeistä omalla kohdallaan, mutta yltiöpäinen vastustus tuntuu jotenkin lapselliselta.

Onko sinut rokotettu? Siitäkin kiistellään.

Syötkö antibiootteja? Niistäkin väitellään.

Mikään ei ole musta-valkoista, just näin tai noin, eikä ainakaan mieleen kohdistuvista sairauksista puhuttaessa.

Se vaan, että jos joku ei voi elää, mutta ei suostu lääkkeitä ottamaan, niin ....

Käyttäjä Pieniminä kirjoittanut 29.08.2012 klo 08:11

Hei maanvaiva ja jaksaako.

Ketjussa on todettu moneen kertaan, että joillekin mielialalääkkeet sopii, joillekin ei. Tämä ketju nyt oli kiinnostunut siitä näkökannasta, että ei välttämättä haluaisi niitä. Jos itse on hyvin puolesta ja lääkkeet ovat sopineet, tämä on ehkä väärä ketju ottaa verenpainetta... 😉 Tai kantaa.
Kaikilla meillä kuitenkin oikeus asioista keskustella, oli sitten lääkevastaista tai ei. Tämän otsikon alla voi toivottavasti vapaasti tästä näkökannasta puhua ilman tuomitsemista tai sellaista ajatusta, että "jos olisi tarpeeksi sairas niin kyllä lääkkeitä söisi".
Itseäni tämä asia jo hieman suututtaa, kun tuntuu, että joka paikassa vaan toitotetaan sitä pakkoa syödä lääkkeitä. Lääkäri sanoo ettet muuten selviä, kela ei myönnä terapiaa ilman, terapeutti suosittelee coctailia toisensa perään, kanssamasentuneet ei voi uskoa, että joku haluaisi olla ilman.
Niin kuin lääkkeet olisivat numero yksi tie parantumiseen.
Vielä kerran, joillekin toimii, joillekin ei.

Itse sairastuin pahemmin kuin koskaan erilaisista lääkkeistä ja vuosien kokeiluista, "kokeillaan vielä tuota merkkiä ja sitten voidaan siirtyä eri mekanismeihin". Kun ihmettelin lääkärille ajatusta, että masennuslääke on niin epäsopiva, että sen kanssa halutaan määrätä rauhoittavat ja vie unen niin täysin, että lisätään vielä siihen unilääkkeet, niin lääkäri vain toteaa että " näin se nykyään menee". Huh....
Tuohon maailmaan en vaan halua, että nappi joka hetkeen ja vuorokauden aikaan.
Minä aloitin juuri toimintaterapian ja vertaistukiryhmän ja ainakin nyt tuntuu siltä, että auttaa tosi paljon.