Koulussa/työelämässä jaksaminen, kun aina joku taho hengittää niskaan ja vaatii jotain
Hei! Miten te muut pärjäätte koulussa tai työelämässä jatkuvien vaatimusten alla?
Itsellä sellainen tilanne, että aloitin kyllä ammattikoulussa ja vuoden jaksoin, minkä jälkeen tuli täysromahdus. Tokaa vuotta aloittelin, mutta epäonnistui täysin. Haettiin sitten kuntoutusta, jotta saisin ammattikoulun käytyä loppuun. Ihan aluksi toimi, vaan ei enää. Koska toka vuosi meni puoliksi pieleen, opiskelut viivästyvät ja venyvät ainakin puolella vuodella. Kuntoutus on kuitenkin myönnetty vain tämän alkuperäisen keston mukaan. Nyt olisi vielä tämä kevät jäljellä ja sitten menee yliajalle ensi syksynä, vaan kuntoutusta ei ole sinne syksylle myönnetty.
En jaksaisi tapella enää. Koko ajan joku vaatii jotain. Kela vaatii edistymistä samaan tahtiin kuin opintotuellakin. Koulua pitää käydä. Minä en oikeasti jaksa hakata enää päätä seinään. Saan ihan käsittämättömiä kiukkuraivoitkupotkuraivarikohtauksia että oksat pois. Seuraavaksi itken ja nauran hysteerisesti samaan aikaan. Keho on riekaleina stressistä. Hiihtoloma oli kiva ja teki tehtävänsä, hyvin jaksoin tehdä asioita jotka minua kiinnostivat, jaksoin pitää huolen siitä että syön kunnolla ja tein muutenkin kivoja asioita.
Nyt kun mietin kouluasioita ja varsinkin kirjallisia tehtäviä, jotka pitäisi palauttaakin kohta, pala nousee kurkkuun ja tuntuu kuin kuristettaisiin kuoliaaksi. Tätäkö koulunkäynti on? Kaikki vaan sanovat ”sellaista se koulu/elämä on”, mutta kun minä en sitten halua tätä elämää! Miksen voi riittää.
Tajuan sen nyt vasta, että koulunkäynti on aikaisemminkin ollut lähinnä paniikkisuorittamista. Suoritan ja yritän niin paljon, että varmasti pääsen läpi. Jos laskisin rimaa, kaikki kurssit olisivat hylättyjä ja sittenpä vasta olisinkin pulassa! En jaksa enää tätä. Tarvisin varmaan tällä normaalilla tahdilla oikeasti korkeintaan 2 viikkoa koulutöitä ja sitten 2 viikkoa sairaslomaa. Tälleen jaksotettuna.
Minulle tulee olo, että miten tällainen rääkki voi pärjätä missään? Ei varmaan ole sellaisia töitäkään joita jaksaisin uupumatta. Kaikkein eniten suorastaan huvittaa, että minä olen KUNTOUTUKSELLA. Kuitenkin ”kuntoutus” ajaa vaan pahempaan jamaan. Ei ole kuitenkaan mitään järkeä nyt lopettaa koulu. Mitä minä sitten tekisin?
Sitten vielä ”huvittaa” sellainenkin seikka kuin taloudellinen tilanne. Kelan kuntoutusraha on todella pieni. Saan koko ajan stressata, onko varaa syödä, voiko ostaa vaatteita kuluneiden tilalle jne. Ei tämä ainakaan mitenkään edistä jaksamista. Ja sen pienen rahan vastineeksi pitää pärjätä yhtä hyvin kuin ennen?
Ennen kaikkea: onko teillä ollut tällaista tilannetta ja mitä tekisitte tai teitte?
En ihan oikeasti jaksa. En sitten pätkääkään. Yhtään. Mitään.
Lintsasin koulusta "ennakkoon"..tiesin varmaan että kohta Kelasta paukahtaa! Asutaan miehen kanssa yhdessä, mies työtön. No totta kai minun huikean suuret tuloni vaikuttavat myös hänen tukiinsa. En jaksa tätä paperisotaa. Koko ajan jotain papereita, sitä sun tätä paperia ja sitä ja tuota ja noita ja ja ja ja..!! Jos yrittää kysyä jotain, esim. kannattaako mennä kesätöihin vai meneekö tuet: EMME TIEDÄ. "Emme tiedä" *ivallinen sävy virkailijalla*. Haistakaa, sanonko mitä. En tietenkään niille haistattele, vaikka tekisi mieli. Kyllähän siitä erästäkin näkee, että leipääntynyt työhönsä. Ei se silti minun vikani ole. En minä niitä siellä tahallani ärsytä, mutta näköjään pelkkä ilmaantumiseni sinne riittää heillä suoranaiseen vittuiluun.
Olen niin hermopaskahalvauksen partaalla että kohta lentää tavarat tai jotain muuta. Aggressio iskee! Tai ehkä mieluummin alan hajottaa itseäni tavaroiden sijaan, nyrkki vaan heilumaan ja jalat paskaksi. Se olisi minulle oikein, kun en osaa elää täällä yhteiskunnassa. Saavatpahan sitten virkailijatkin jotain ilonaihetta kun taas on yksi pöljä itteensä vahingoittanut!
Että hoho ja haha ja hihi. Voi itku. En osaakaan tehdä enää muuta kuin kiihtyä aggressiivisesti nollasta sataan sekunnissa, seuraavaksi nauraa ja itkeä sekaisin. Kohta menen ja vaadin koko hemmetin loppuelämän sairaslomaa, ihan vaan Kelan ja muiden paskahalvausinstanssien takia. 🤕
Voi sentään! Onpa kurjaa, että sun jaksaminen on noin heikkoa! Oletko kokeillut nyrkkeilyä tunteiden tuulettamiseen? Mä oon itse pahimpina hetkinä takonut seinää tai lattiaa tai paiskonut tyynyjä. Kyllä siitä mulle ainakin on apua ollut!
Voisitko käydä jossain toisessa Kelan toimistossa? Se toimisto, jossa nyt olet käynyt on näköjään aivan ala-arvoinen (tai siis se virkailija). Tai voitko soittaa Kelaan ja kysyä asioita sieltä? Sinulla on todellakin oikeus saada noihin kysymyksiin asiallinen vastaus.
Halaus!
poropeukalo kirjoitti 19.4.2010 20:38
Voi sentään! Onpa kurjaa, että sun jaksaminen on noin heikkoa! Oletko kokeillut nyrkkeilyä tunteiden tuulettamiseen? Mä oon itse pahimpina hetkinä takonut seinää tai lattiaa tai paiskonut tyynyjä. Kyllä siitä mulle ainakin on apua ollut!
Voisitko käydä jossain toisessa Kelan toimistossa? Se toimisto, jossa nyt olet käynyt on näköjään aivan ala-arvoinen (tai siis se virkailija). Tai voitko soittaa Kelaan ja kysyä asioita sieltä? Sinulla on todellakin oikeus saada noihin kysymyksiin asiallinen vastaus.
Halaus!
Hei! Mietin juuri että olisko jostain pahoinpitelypussukoista hyötyä..mulla vaan auttaa eniten asioiden hajottaminen. Jos asiat jää ehjiksi, ei auta. Semmonen vihaisentyytyväinen tunne, kun hajottaa jotain tärkeetä, mutta jälkeenpäin harmittaa tosi paljon. Esim. papereiden repiminen on suorastaan nautinnollista, tai tavaroiden heittely. Ne auttavat senhetkiseen purkaukseen. Siis että saa purettua sen fyysisen agression tai tunteen, kun verisuonissa kuohuu liikaa.
En oikeen tiedä voinko käyttää muuta, tämä kun on ainoa tällä paikkakunnalla..viime kerrallakin taas..siis muuten ehkä kestävät, mutta jos esitän vaikka koko käynnin aikana enemmän kuin yksi tai kaksi kysymystä, tuntuvat rasittuneilta ja hermostuneilta ja haluavat minusta äkkiä eroon. Siis se on jotenkin hirmu ärsyttävää kun esitän kysymyksiä? Tai jos unohdin viime kerrasta jonkun kysymyksen vastauksen ja kysyn sitä uudestaan, niin se on tosi ärsyttävää heille.
Nyt on välillä mennyt paremmin mutta välillä en jaksa mitään, makaan vaan sängyssä. Mitäköhän ensi kesästä mahtaa tulla.
Tää on jotenkin niin järkyttävää lukea omia kirjoituksia näin monen vuoden jälkeen. Enpä oo paljoa muuttunut tuosta, ongelmat edelleen ajankohtaisia. Tunteidenhallinnan ongelmia, pää sotkua, muistiongelmia ja jaksaminen on lähes aina kortilla. Mä en vaan voi saada kaikkea: työtä, terveyttä ja tavallista arkea. Mun täytyy aina valita mitä noista suoritan.
Mulla on FAS.
Voi itku kun olisin osannu yhdistää tän kaiken jo aiemmin. Mutta kun enhän mä muistanut (!) että mulla on aivovaurio.
Nyt mä tappelen siitä miten pystyn enää pysymään työelämässä ku en jaksa. Sinnekin päätyminen oli pieni ihme ja monen mutkan kautta. Tappelen eläkeyhtiön kans siitä tarviiko mua auttaa missään. Olen niin onneton ku en luota mihinkään. Ajattelen et ne eläkeyhtiön tyypitkin varmaan syyttää mua siitä et mun vika ku äiti joi raskaana. Et pitäis vaan päättää yhtäkkiä et totta kai mä jaksan. Enhän mä olekaan yrittänyt sitä ku koko elämäni...
Tuo työelämässä oleminen on kyllä haastavaa. Tai opiskelu.
Minä olen monta kertaa alkanut opiskelemaan jotain ja sitten heti alussa väsähtänyt. Monta koulua jäänyt kesken.
Ja nyt olen jo pian 32 v.
Se on se ongelma, että toisaalta työ tai opiskelu tuo mielekkyyttä elämään, mutta jostain syystä en vain jaksa opiskella.
Yritän vain jotenkin selviytyä arjessa.
Olisi hienoa joskus päästä töihin, mutta en minä oikein mitään voi sille että uuvun niin nopeasti.
Ilman mitään suuntaa tosin elämä tuntuu aika tyhjältä...
Tuo on juuri tuota lappuja ja lippuja kelalle kouluun kun vain ollaan yhtä väsyneitä kaikki, sitten sairaslomalla mietitään tai koulun kun on käynyt loppuun on ihan puhki ja ei hädintuskin jaksa enään syödäkkään istua vain ja olla, kaikki valittaa miksi et oo töissä tai miksi et tee sitä etkä tätä, elämä on liian vaativa paikka, itselle ja muille varsinkin koko ajan suorittamista jne.. jos on liian vaikeaa eihän siihen kukaan pysy. Ihmisillä on liian kovat suorituspaineet, kans itselläni kun on olen ihan loppu. Ja jotenkin kela tukee minua. Mutta kun voisin sanoa sen tsemppiä kaikille! Olkaa tyytyväisiä, itsellenne, itsekin opettelen sitä. Itsensä hyväksyminen on yllättävän vaikeaa, koulussa tai töissä tai ihan missä vain.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: Muokkaus ja lisäys
Sitä tämä elämä on minullakin ollut, että Kelalta saan rahat elämiseen. Pelkkää sinnittelyä tämä elämä ollut jo vuosia, mutta mitä sille voi?
Välillä toivoo, että olisi töissä, mutta ei siitä työn teosta varmaan oikein mitään tulisi.
Nuorempana elin vähän liian railakasta elämää ja en välittänyt opiskelusta, nyt kun en enää elä niin railakkaasti niin on tullut uupumus. Haluaisin kovasti opiskella nyt yms. mutta täytyy nostaa kädet pystyyn näitten ongelmien edessä. Ei se elämä vain aina mene niin kuin on suunnitellut...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: Korjailu
On kyllä vaikeuksia opiskelun kanssa. Että mistä sitä energiaa oikein saa siihen?
Muistan että lukiossa jaksoin aika hyvin mutta siitä on jo 15 vuotta. Elämä muuttuu ajan mittaan.
Kuntoutusselvityksessä omaohjaaja sanoi, että voisin kysyä lääkäriltä jos kirjottaisi koko loppuelämäksi eläkkeen. Tuntuu aika hurjalta. Että koko loppuelämä eläkkeellä... Tai ei se nyt välttämättä sitä tarkoita. Voisihan sitä sitten joskus hamassa tulevaisuudessa tehdä töitäkin silti. Tuntuu vaan että omat energia tasot aika nollissa...
Olen miettinyt: miten minun vanhemmat vielä jaksaa tehdä töitä? Vaikka äitikin kohta jo 70 v. Tai toki eläkkeellä, mutta tekee silti vielä jonkin verran töitä.
Jokin asia silloin 18-vuotiaana muuttui. Sairastuminen yms. Sen jälkeen sitä on yrittänyt opiskella kaikenlaista, mutta en ymmärrä sitä kun voimat menevät niin nopeasti, kun on vähän aikaa opiskellut.
Tein puutarha hommia myös yhtenä kesänä, mutta fyysisesti liian rankkaa oli.
Vähän kyllä miettii välillä sitä että mitä sitä sitten ns. isona tekisi? Pitäisi sitä nyt joku ammatti varmaan olla... Vuodet menneet niin hirvittävää vauhtia. Tuntuu että just äsken oli parikymppinen ja kuitenkin siitä on jo pitkä aika. Ketuttaa vaan kun aina aloittaa jotain, mutta ei saa sitten sitä asiaa tehtyä. Aloitin koulun elokuussa ja tervan juomista on ollut. Toisaalta johtuu siitäkin, että en pidä oikein niistä toisista opiskelijoista koulussa. Opettajat ihan hyviä, mutta tuntui välillä siltä kun olin koulussa että toiset yrittävät jotenkin hiillostaa. Vaikka aikuisia ihmisiä jo ovat. Sitähän se peruskoulukin aikanaan oli: pään aukomista. On se kumma kyllä kun jotkut ihmiset tulevat kouluun ja sitten eivät opiskele, vaan aukovat päätä.
Toki ei se nyt enää sellaista ole aikuisopistossa. Mutta tuntuu nuo merkonomi opinnot kyllä itsestä täysin tervan juomiselta. Ei yhtään kiinnosta mikään asiakaspalvelu tai mikään muukaan mitä siellä on käsitelty. Mutta omaohjaaja ehdotti että pitäisi vain sinnikkäästi jatkaa. En tiedä. Työharjottelukin alkaisi, mutta ei taida energia riittää siihen...
Hankalia nuo opiskelu ja työ kuviot.
Olen työelämässä eli oravanpyörässä. Jatko-opinnot eivät ole edenneet monista syistä johtuen, pääosin omaa syytäni kuten luki. Ehkä mulla myös adhd. Mulla on myös ns. väärä mielipiteet, jotka aiheuttaneet ongelmia työssä ja opinnoissa. Olen myös huomannut että opiskelu yliopistossa on muuttunut tappotahtiseksi, tai oikeammin, tappamiseksi. Järkyttävää myös lukea tuolla aiemmin kuvailtua "kelaamista". Kela on valtio valtiossa, karmea monoliitti. Enkä sano tätä minkään poliittisen tahon diskurssilla vaan ihan omalla. Kärjistäen voisin väittää että jos Kelaa ei olisi ihmiset voisivat paremmin tässä maassa. Mutta oikeastaan uskallan jopa väittää että tätä maata ei olisi niin ihmiset voisivat paremmin. Ja esim. joisivat, hakkaisivat ja tappaisivat vähemmän toisiaan ja itseään. Olen 50-vuotias ja nähnyt tämän valtion romahduksen. No, moni nykyihminen lienee eri mieltä ja moni nyt kritisoisi minua että eipäs ruveta politikoimaan. Mutta kun ihmisten mielenterveysongelmat on poliittinen ongelma. Sen sijaan kestävyysvaje tai suihkuhävittäjien ostaminen näyttää olevan poliitikoille tärkeämpää...
Joo. Yliopistoissa vaaditaan ihmiseltä ihan liikaa nykyään. Nuoret ahdistuu ja masentuu.
Itse uuvuin täysin aikanaan lukiossa ja senkin jälkeen kun olen esim. avoimessa opiskellut, niin sekin on tuntunut välillä rankalta, vaikka tahti ei ole ollut kova. Ehkä se sitten on niin että jotkut ihmiset uupuvat nopeammin kuin toiset. Meitä on niin moneen junaan...
Se balanssi kaikessa olisi tärkeää. Ei liikaa unta, eikä liian vähän. Ei liikaa opiskelua. Mutta se balanssi on juuri vaikein asia saavuttaa.
Pitää vain elää ns. kello kaulassa. Koska aika on todellinen asia. Täytyy tavallaan välillä suunnitella tulevaisuutta tunti kerrallaa. Mihin käytän seuraavan tunnin ja niin edelleen. On pakko koko ajan ajatella tulevaisuutta, koska koko ajan me matkataan sitä kohti. Koko ajan me ollaan matkalla. Siitä varmaan filosofi Martin Heideggerkin puhui kirjassa Oleminen ja aika. Että ihminen elää ajassa. Ihminen on ajassa. Joten opiskelujenkin suhteen pitäisi aikatauluttaa elämää. Mutta on hirveän vaikeaa elää kuin kone. Siis siten, että suunnittelisi joka päivän lähes minuutti minuutilta. Jotkut pystyvät siihen, nostan heille hattua. Mutta kun ihmisten psyykkeissä on niin valtavasti eroja, Ainakin itse tarvitsen välillä sellaisia päiviä että voin vaan olla. Että ei tarvitse mennä mihinkään vaan voin tavallaan vain leijua olemisessa.
Kela on tauti ja lääke samaan aikaan. On tämä Suomen systeemi sinänsä hyvä kun vertaa esim. siihen millaista monessa muussa maassa on. Esim. jossain muussa maassa jos sairastuu niin saattaa pohja pudota elämältä. Ei ole enää mitään turvaa. Mutta kun Suomessa sairastuu vaikka masennukseen, niin ei sentään koko elämä mene siinä.
Ihmettelin itsekin tuota hävittäjä kauppaa. Valtio tuhlaa sellaiseen käsittämättömän suuria summia.
Vielä loppuun, että mun mielestä tässä elämässä pärjää toisaalta aika vähällä. Kun on vain katto pään päällä ja ruokaa, niin silloin on jo perus edellytykset elämälle. Katto pään päällä, ruokaa, muutama kaveri... Niillä pärjää jo ihan hyvin. Maailmaa viedään koko ajan liian överiin suuntaan. Että pitäisi olla Teslan auto, pitäisi olla uusin iPhone, joka vuosi pitäisi käydä etelässä jne. Vaikka paljon vähempikin riittää. Ei ihminen oikeasti tarvitse koko ajan uutta ja ihmeellistä tavaraa. Mutta kapitalismi ajaa koko ajan siihen jatkuvaan talous kasvuun. Täytyisi jo maailman päättäjien tajuta että kapitalismista on luovuttava ja keksiä jokin uusi tapa pyörittää yhteiskuntaa...
Oman tilan ottamisella on arvo. Se lisää ainakin itseen hyvää oloa, siihen on oikeus.
Joo, on pakko välillä ottaa aikalisä.
Ulkoilu tekee hyvää mielelle.
Eilen otin ns. omaa tilaa. Mulle tuli jonkinlainen uskonnollinen kokemus kävelylenkillä. Koin että loppujen lopuksi me kaikki ollaan samassa veneessä. Ja pitää vain yrittää tuntea empatiaa toista ihmistä kohtaan. Vaikka se vaikeaa olisikin. En tiedä mistä tuo kokemus tuli, mutta se oli merkittävä tunne.
Minulle tuli samankaltainen tunne 5 vuotta sitten kissan halatessa minua, tai pikemminkin löhötessä päälläni. Oivallus jonka sain tai joka lähetettiin minulle kissan välityksellä oli että annan anteeksi kiusaajilleni ja kättelen heitä. No, kiusaajat eivät lopettaneet kiusaamista ja tulin kokemaan entistä kauheampia aikoja mutta minä silti sain rauhan sisälläni, edes hetkeksi.
Joo. Täytyy antaa anteeksi. Ei se auta että alkaa haukkumaan takaisin. Teit oikein. Hyvää tekemällä tämä maailma paranee.
Ne on hienoja hetkiä kun oivaltaa jotain olennaista tästä maailmasta. Itselläni koko maailma muuttui sen kävelylenkin jälkeen. Että täytyy olla ystävällinen jokaiselle tapaamalle ihmiselle. Liikaa on ihmisten toisilleen aiheuttamaa kärsimystä tässä maailmassa...
Viha on heikko ja ylpeä, ystävällisyys vahva ja nöyrä. Masennus ja suru on kuitenkin kamalaa, eikä siinä ole mitään ylevää. Kenenkään ihmisen ei pidä kärsiä, ei fyysisesti eikä henkisesti, ei sukupuolisesti eikä taloudellisesti jne. jne. Mutta on todella vaikeaa olla ystävällinen niille joita kaipaa ja ihailee ja arvostaa, mutta jotka ovat kääntäneet selkänsä sinulle, tai muuttuneet täysin toisenlaisiksi, uskotuista sydänystävistä pelottaviksi ventovieraiksi vihollisiksi. Siinä jos missä mitataan tuota ystävällisyyttä, lähimmäisenrakkautta. Ehkä uskonnollinen asennoituminen voisi toimia. Rukoilla rakkautta noille ihmisille, surra heidän pahuuttaan, sokeuttaan, heikkouttaan.