Koulussa/työelämässä jaksaminen, kun aina joku taho hengittää niskaan ja vaatii jotain
Hei! Miten te muut pärjäätte koulussa tai työelämässä jatkuvien vaatimusten alla?
Itsellä sellainen tilanne, että aloitin kyllä ammattikoulussa ja vuoden jaksoin, minkä jälkeen tuli täysromahdus. Tokaa vuotta aloittelin, mutta epäonnistui täysin. Haettiin sitten kuntoutusta, jotta saisin ammattikoulun käytyä loppuun. Ihan aluksi toimi, vaan ei enää. Koska toka vuosi meni puoliksi pieleen, opiskelut viivästyvät ja venyvät ainakin puolella vuodella. Kuntoutus on kuitenkin myönnetty vain tämän alkuperäisen keston mukaan. Nyt olisi vielä tämä kevät jäljellä ja sitten menee yliajalle ensi syksynä, vaan kuntoutusta ei ole sinne syksylle myönnetty.
En jaksaisi tapella enää. Koko ajan joku vaatii jotain. Kela vaatii edistymistä samaan tahtiin kuin opintotuellakin. Koulua pitää käydä. Minä en oikeasti jaksa hakata enää päätä seinään. Saan ihan käsittämättömiä kiukkuraivoitkupotkuraivarikohtauksia että oksat pois. Seuraavaksi itken ja nauran hysteerisesti samaan aikaan. Keho on riekaleina stressistä. Hiihtoloma oli kiva ja teki tehtävänsä, hyvin jaksoin tehdä asioita jotka minua kiinnostivat, jaksoin pitää huolen siitä että syön kunnolla ja tein muutenkin kivoja asioita.
Nyt kun mietin kouluasioita ja varsinkin kirjallisia tehtäviä, jotka pitäisi palauttaakin kohta, pala nousee kurkkuun ja tuntuu kuin kuristettaisiin kuoliaaksi. Tätäkö koulunkäynti on? Kaikki vaan sanovat ”sellaista se koulu/elämä on”, mutta kun minä en sitten halua tätä elämää! Miksen voi riittää.
Tajuan sen nyt vasta, että koulunkäynti on aikaisemminkin ollut lähinnä paniikkisuorittamista. Suoritan ja yritän niin paljon, että varmasti pääsen läpi. Jos laskisin rimaa, kaikki kurssit olisivat hylättyjä ja sittenpä vasta olisinkin pulassa! En jaksa enää tätä. Tarvisin varmaan tällä normaalilla tahdilla oikeasti korkeintaan 2 viikkoa koulutöitä ja sitten 2 viikkoa sairaslomaa. Tälleen jaksotettuna.
Minulle tulee olo, että miten tällainen rääkki voi pärjätä missään? Ei varmaan ole sellaisia töitäkään joita jaksaisin uupumatta. Kaikkein eniten suorastaan huvittaa, että minä olen KUNTOUTUKSELLA. Kuitenkin ”kuntoutus” ajaa vaan pahempaan jamaan. Ei ole kuitenkaan mitään järkeä nyt lopettaa koulu. Mitä minä sitten tekisin?
Sitten vielä ”huvittaa” sellainenkin seikka kuin taloudellinen tilanne. Kelan kuntoutusraha on todella pieni. Saan koko ajan stressata, onko varaa syödä, voiko ostaa vaatteita kuluneiden tilalle jne. Ei tämä ainakaan mitenkään edistä jaksamista. Ja sen pienen rahan vastineeksi pitää pärjätä yhtä hyvin kuin ennen?
Ennen kaikkea: onko teillä ollut tällaista tilannetta ja mitä tekisitte tai teitte?
En valitettavasti osaa vastata kysymykseesi, mutta minusta kuulostaa siltä kuin tarvitset sairaslomaa. Tuon kirjoituksen perusteella et ole sen enempää työ- kuin opiskelukykyinen. Kuntoutustukea saa kyllä hakea lisää, jos et pysty alkuperäisen suunnitelman mukaan etenemään. Liian kovat tavoitteet sinulle on kyllä laadittu.
Menet puhumaan jonkun terveydenhoitajan tai koulukuraattorin kanssa tilanteestasi. Suunnitelmia voi ja pitää pystyä muuttamaan, jos ne on huonot! Sinun täytyy koittaa pitää huolta itsestäsi eikä vain mielistellä muita!
Tämä nyt ei aivan aiheeseen liity, mutta Kelan tai minkä muun instanssin kanssa tappeleminen on täysin tarpeetonta touhua. Siinä vain häviää, vaikka kuinka puoli vuotta myöhässä saisikin sen ylimääräisen pennin. Paljon helpompaa on hymyillä näille ihmisille ja yrittää tulla toimeen, vaikka suoraan sanoen vituttaisikin näiden ihmisten katsominenkin. Jos oikein osaa nuolla näiden ihmisten persettä saattaa saada jotain mukavaa palkinnoksi ja vielä ajallaan. Pääasia, että antaa itsetään sellaisen kuvan, että on halua parempaan, mutta kyvyt eivät vain riitä. Vielä, kun osaa antaa itsestään "epävakaan" kuvan, niin jokainen viraston ihminen alkaa kohdella sinua silkkihansikkain. Esimerkiksi minua ei varmaan enää ikinä kutsuta kaiken maailman turhiin työkkärin tilaisuuksiin, kun pääsin näyttämään tädeille miten hauska olenkaan paniikissa. Toki ei tuo ollut sinänsä tarkoituksena, mutta epävakaana saa hyvin paljon anteeksi.
Nyt TYP:issä olen saanut jokaisen tahtoni lävitse, eikä ole edes tehnyt tiukkaa. Tosin siellä onkin astetta asiallisemmat ihmiset asioitani hoitamassa, joten ei tule hässäkkää näiden ihmisten kanssa. Kuitenkin pointti on se, että taisteleminen ei auta yhtään mitään. Valtion virastot ovat kuin vihollisia joiden jokainen isku pitää tietää, että ei tule yllätyksiä. Kun toimittaa näille ihmisille ensimmäisellä kerralla kaiken ja vielä vähän enemmän, niin kyllähän homma toimii. Esimerkiksi sinun tapauksessasi lääkärin lausunto auttaa kummasti näitä ihmisiä muuttamaan mahdollista "kuntoutussuunnitelmaasi". Tämä on kuin shakin pelaamista; pitää aina ajatella kahden siirron päähän. Jos vielä omalla käytöksellä saat pelikentällä edun itsellesi, niin siitä vain.
Kiitos viestistäsi. Olen yrittänyt vihjailla sairaslomasta, mutta sitten vaan sanovat, että sekin loppuu jossain vaiheessa ja mitä sitten? Onko tilanne sen jälkeen eri (ei)? Eli pitäisi kai kestää nyt vielä vuosi tätä.
Mitä pitää oikeasti tehdä että saa aikalisän? En kovin helpolla ainakaan tota sairaslomaa saa.
Kuinka kauan ihmisillä menee ajatella näitä asioita läpi, ennen kuin on valmis jatkamaan eteenpäin? Minusta tuntuu että kahden vuoden jälkeen kaikki odottavat minun vain jatkavan ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tai että koska olen edennyt ajattelutasolla jo niin paljon, en voi enää mennä sairaslomalle, koska mitä se auttaisi?
tew, vaikeeta kun en osaa näytellä. Jos on paha mieli, on paha mieli ja se myös näkyy ulospäin. Ihmisten ylimiellyttäminen ja nuoleskelu ei ole ominta alaa. Yritän kyllä aina Kelassa asioidessa olla ystävällinen ja kohtelias, enkä tökerö, mutta usein (varsinkin eräs virkailija) saan vain kettuilua takaisin. Varsinkin, jos asia ei selviä yhdellä vaan peräti vaikka kolmella kysymyksellä. Yritä siinä sitten asiallisesti ja ystävällisesti selvittää asiaa, kun toinen on heti asenteella "en mää jaksa sulle mitään kertoa, voisiks jo lähtee".
Välillä tuntuu kuin kaikki haluaisivat minun katoavan johonkin maan alle tai että lakkaisin olemasta ja tarvitsemasta. Eikö riitä että tämä tunne on minulla itselläni? Pitääkö muidenkin antaa sellanen vaikutelma että minun pitäisi painua jonnekin missä pippuri kasvaa (tai ei sekään)?
Premnas kirjoitti 2.3.2010 18:47
Kiitos viestistäsi. Olen yrittänyt vihjailla sairaslomasta, mutta sitten vaan sanovat, että sekin loppuu jossain vaiheessa ja mitä sitten? Onko tilanne sen jälkeen eri (ei)? Eli pitäisi kai kestää nyt vielä vuosi tätä.
Ei vihjailu riitä. Ellei tarkoituksenasi ole iskostaa näiden ihmisten mieleen pitkällä tähtäimellä jotain. Menet suoraan sinne ja sanot, että homma ei toimi. Sitten luultavasti saat jonkinlaisia vaatimuksia mitä tarvitaan nykyisen päätöksen kumoamiseksi, mutta eiköhän tämä onnistu, jos oikein osaat perustella tarpeesi. Eihän siinä ole mitään järkeä, että koulussa voit pahoin, eikä kuntoutus toimi sitten pätkän vertaa. Sairaslomaa en kyllä tässä vaiheessa kyllä pyytäisi, vaan enemmän mukautusta opiskeluusi. Viimeinen mahdollisuus on tietenkin vaihtaa koulua paikkaan, jossa koko opiskelusi rakennetaan kuntoutussuunnitelman ympärille.
Mitä pitää oikeasti tehdä että saa aikalisän? En kovin helpolla ainakaan tota sairaslomaa saa.
Sanot yksinkertaisesti tarvitsevasi vaikkapa muutaman viikon loman ennen kuin pystyt miettimään mahdollista jatkoa. Toki tällä lomalla kannattaisi sitten miettiä sitä, että mikä on realistisesti sellainen tavoite jonka voit saada lävitse.
Kuinka kauan ihmisillä menee ajatella näitä asioita läpi, ennen kuin on valmis jatkamaan eteenpäin?
Tämähän riippuu aivan puhtaasti sinusta. Minulla se kesti noin pari vuotta. Nyt alan pikku hiljaa miettiä elämän käynnistämistä ihan uudelta kantilta. Suunnitelma on valmis, mutta nyt vielä pitäisi asennoitua kokonaisvaltaiseen muutokseen tässä elämässä.
Itselläni olo helpotti kun sisäistin, ettei mitään ole pakko tehdä ja olen antanut itseni pudota oravanpyöräyhteiskunnasta. Nykyään teen asioita mitä juuri minä haluan, ei sitä mitä joku muu haluaa tai on ehdottanut. Pelkällä toimeentulotuellakin tulee ihan hyvin toimeen, paino pysyy kurissa kun ei ole rahaa syödä paljoa, vaatteisiin on varaa kerran vuodessa. Näin olen kuitenkin tyytyväisempi olooni kuin pakkosuoriutumisessa.
Selvitin tänään, niin kyllä sitä sairaslomaa saa jos on oikeasti huono tilanne. Ei siis tarvitse väkisten hakata päätään seinään. Se vaan, että pitäisi tietty ajatella, mitä sen jälkeen?
Koulussa on vaikeaa sovittaa omaa kuntoutustaan, koska kurssit järjestetään vaan kerran vuodessa, eli silloin kun se tietty kurssi on, se on käytävä tai siirtyy seuraavaan vuoteen..monissa kursseissa kun on, ettei oikein voi itsenäisesti suorittaa.
Tuntuu tukehduttavalta, että minun pitäisi tietää kaikki. Jos teen näin, pitää tietää mitä siitä seuraa. Jos teen noin, pitää tietää mitä sitten tapahtuu. Mistä minä sen voisin tietää? En ole mikään ennustaja.
Tähän mennessä en ole kovin huonoja valintoja tehnyt, enkä ole joutunut katumaan. Minusta on tullut välinpitämätön vähän koko elämän suhteen: mennään mistä aita on matalin tai missä ei aitaa ole ollenkaan, antaa mennä miten sattuu, mitä oikeesti väliä. Vähän sellanen liian löysä ja tarttumaton olo kaikkeen. En vaan jaksa enää tarttua. Annan asioiden vaan olla ja mennä persiilleen. Mitä sillä sitten oikeesti lopulta on merkitystä = ei mitään! Virheitä tulee kuitenkin, miksi niistä pitäs välittää. On täällä pahempaakin nähnyt. Mutta minulla tämä menee äärimmäisyyksiin, en välitä mistään vaikka kaikki menis ihan pieleen. Tai välitän tiettyyn pisteeseen asti. Jos se asia ei luonnistu tyyliin 5 sekunnissa, asia jää siihen. Olkoot sitten.
Ehkä tämä kaikki onkin minun vikani: mitäpäs en sanonut, että minusta ei ole mihinkään? Miksi edes yritin jotain? Ongelmani on varmaan se, että vähättelen huonoa oloa. Yritän keksiä kompromisseja suorituksen ja olon väliltä, vaikka se imee minut kuiviin. Yritän antaa sen vaikutelman että "minähän yritän ja pystyn", ja sitten kotiin tultua hakkaan päätäni seinään. Ei näin! 😑❓
No itse voin sano että en ole jaksanut. En sitten yhtään. Minullakin mennyt kallista opiskeluaikaa hukkaan väsymykseni takia. Kauheasti koulussa yrittivät että "jos nyt yrittäisit jaksaa" "sun täytyy vaan ottaa ittees niskasta kiinni".
Harmi ku se ei vaan olo niin helppoa. Nyt keskeytin opiskeluni, ja jatkan sitten kun olen siihen kykenevä taas. 🙂
Minua ärsyttää tässä eniten se, että "teet joko täysillä tai sitten et tee yhtään mitään". Kuka siitä hyötyy että makaisin laakereillani täällä kotona, tai pingottaisin koulussa itseni kuolemaan saakka? Kumpikin huonoja vaihtoehtoja. Vai pitäisikö vaan mennä sanomaan rehellisesti, että "hei, nyt on sellanen tilanne, että voin suorittaa tämän yhden kurssin kerrallaan ja muut saavat väistyä. Ellei se käy, minun pitää keskeyttää koulu vähintään x ajaksi" ?
Voi apua..olen tullut niin tieni päähän että vaikka joo siirrettäisiin ensi syksyyn jopa kaksi kurssia, se ei enää auta. Nyt on kävelty rajan yli!
Ja sekin kun kaikki sanovat, että koita nyt jaksaa, että eihän tätä ole enää paljoa jäljellä. Tai että opiskelun ahdinko on vain väliaikaista. Minusta kuitenkin vuosi tällaisella ololla on toooodella pitkä aika. Vuosi on pitkä aika olla väsynyt ja ahdistunut.
Minulla on joka päivä ongelmia muistaa ja keskittyä. Useemmiten unohdan asian viiden sekunnin kuluttua tapahtuneesta. Monesti kysyn samoja asioita aina vaan uudelleen, koska en muista kysyneeni. Jos joku kysyy jotain asiaa, täytyy sitä miettiä hyvin kauan. Minulla ei välttämättä olisi vaikeeta tehdä niitä käytännön juttuja, mutta koska en muista enkä jaksa kunnolla keskittyä, kirjalliset tehtävät ovat kaikkein pahimpia. Niihin saa ährättyä aikaa ihan liian kauan. Se kun vaan aivojen piuhat eivät tunnu toimivan, enkä saa päästä mitään ulos, jos sinne mitään sisällekään asti menee.
Minusta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä kuinka vaikeaa tämä on. Kaikki vain vähättelevät.
Miten pärjäätte koulussa tai työelämässä jatkuvien vaatimusten tai paineiden kanssa ?
Kiitos kysymyksestä, aihe on ajankohtainen.
Sain elämäni noin 5:nnen määräaikaisen työsuhteen kevääksi ja olen ollut työssä pitkäaikaistyöttömyyden jälkeen nyt 4 viikkoa. Pitkäaikaistyötön oli niin monta vuotta, etten jaksa kirjoittaa monta vuotta.
Työ on koulussa avustajana ja hiihtoloma alkoi. Ennenkuin työ alkoi ,olin muutaman vuoden hankkinut tieto-taitoa opiskelemalla ostamalla työttömyys-budjetista kurssin kerrallaan.
Kuluneen 4 viikon ajan olen miettinyt omaa jaksamistani, tarkkailut työpaikalla, jutellut ihmisten kanssa aikuisten ja lasten. Tällä viikolla parina päivänä ei ollu tarvetta nukkua bussissa enää, koska en ollut väsynyt, vaan virkeä. Hiihtoloma alkoi eikä minua väsytä. Uskon, että nukun aamulla pidempään kuin herään tavalliseen aikaan klo 5.
Koko tarinassa kaikkein vaikeinta oli pitää yllä omaa työllistymis-kykyä vuosien ajan, eli uskoa siihen, että joskus saa oman tavoitteen mukaista työtä vielä tässä elämässä. Tein kaikkea eri yhdistyksissä ja työelämävalmennuksessa ja harjoittelussa, josta en jaksa kirjoittaa nyt eli muistella (vessansiivouksesta lähtien). Nykyisen 4 viikon perusteella, olen ilahtunut siitä, että jotain paineensietokykyä on.Viikolla sain tietää palkkani, ja olin sen verran hassu, että tuijottelin sitä paperia parin päivän ajan. Onhan se yli 4 kertaa enemmän kuin ihan työttömänä se summa. rikastumaan en pääse, koska velkajärjestely alkaa.
Todellakin on huono asia, että työ- ja kouluelämässä ei ole joustonvaraa tarpeeksi. On usein joko tai -vaihtoehtoehdot: joko kykenet täysipainoiseen suoritukseen tai sitten et voi olla mukana ollenkaan ☹️ Olisi hyödyllisempää jos jokainen voisi omien voimavarojensa mukaan osallistua. Kouluissa kai voi yleensä jonkin verran näistä asioista neuvotellakin, työelämässä melko harvoin, joskin sekin on mahdollista joillakin työpaikoilla. Muuten kasaantuu ahdistava paino ihmisen päälle, kun yrittää väkisin venyä enempään mihin tilanteessaan kykenee. Tämä vain heikentää vointia ja pitää yllä jaksamattomuuskierrettä.
Minullakin on muistiongelmia sekä keskittymisvaikeuksia. Ne johtuvat masennuksesta ja aiheuttavat paljon rajoituksia elämääni. Keskityn nyt vain välttämättömään, kaikki muu saa odottaa. Olen onneksi saanut järjestymään asiani niin, että saan olla jonkin aikaa ihan rauhassa. Toivon että sinäkin saat soviteltua itsellesi lepoaikaa 🙂
En ole saanut soviteltua vielä mitään. En ole uskaltanut edes vielä kertoa sille yhdelle opettajalle, että taitavat hänen määräämänsä tehtävät myöhästyä tai jäädä tekemättä.
Tulee vaan sellainen olo että pitäisi heittää kaikki ihan läskiksi ja vähät välittää yhtään mistään. Tänään sain yhden kurssin tehtävän tehtyä, mutta se ei paljoa helpota. Se oli niin helppo tehtävä, että jopa minä tykkäsin sitä tehdä. Kirjalliset tehtävät tökkivät kaikkein eniten. Päässä kun ei nuo piuhat tahdo toimia lainkaan, niin yrittää siinä sitten tehdä minkäänlaisia kirjoitushommia! Käytännön hommat kyllä onnistuvat melko usein, kirjalliset tosi harvoin.
Tahtoisin vaan olla ajattelematta, mutta taas on mennyt päiviä eteenpäin kuin sumussa, enkä edes muistanut tai tajunnut että jo kohta pitää tehtäviä taas palauttaa. Minulla menisi varmaan vuosikin silleen, etten yhtään tajua että aika vaan kuluu.
Ei minun tarvinnutkaan kertoa sille opettajalle etten saa tehtäviä valmiiksi. Koska tein ne tänään kaikki!
Olen saanut kaksi riippakiveä roikkumasta ja stressaamasta minua. Miksi silti tuntuu ettei olo helpota? Keho käy silti ylikierroksilla.
En haluaisi olla kotona, koska täällä on niin sotkuista. Ehkä sotkuisuus vielä korostuu kun on yksiö ja kaksi ihmistä ja kahden ihmisen tavarat. Ajattelin tänään vielä keittää kermaista riisipuuroa, kaikkien tapojeni vastaisesti (siis riisiä. En syö kuin tosi harvoin. Kermassa ei ole mitään vikaa).
Jos koti olisi siisti ja jos olisi kaikki tehtävät tehtynä ja jos ja jos ja JOS. Mutta kun ei ole. Tänään aamulla oli just sellainen olo että viittiikö lähteä mihinkään, varsinkaan kouluun. Lähdin silti. Eilinen päivä meni ihan ketuilleen, kun asiat ei menneetkään niin kuin ajattelin. Sitten olin jo heittämässä pyörää roskikseen koska en jaksa. Kaikessa on aina jotain vikaa! 😠
Ihan uskomatonta. Heti kun saan yhden tehtävän valmiiksi, uutta puskee takavasemmalta. Tai sitten sarjatykityksenä kurssin alkaessa "tämä, tuo, se ja se tehtävä älkääkä unohtako vielä näitä tehtäviä.." Ehkä vähän kärjistetysti äskeinen, mutta siltä se tuntuu! 2 tehtävää per kurssi on aivan liikaa. Juuri kun luulin selvinneeni, takavasemmalta hyökkää unohdettuja tehtäviä! En jaksa!
Voimat riittäisivät tasan kodin ja muuten arjen pyörittämiseen. Koulu on varsinainen riippakivi edelleen, mutta en kehtaa antaa periksi kun on niin vähän jäljellä. Tai jos pitäisin nyt sairaslomaa, stressaan kuitenkin valmiiksi jo syksyä jolloin se paukku kolahtaa takasin, kaikkine rästeineen. Voi apua.
Haluan vain paeta koko ajan jonnekin, missä ei tarvis ajatella näitä "velvollisuuksia"..
Olen ollut nyt pääsiäisen ajan tosi hyvällä tuulella. Koti on oikeen kunnolla siivottu eikä sotkut enää harmita, kun niitä ei ole. Olen myös pyöräillyt tosi paljon kun aikaa on riittänyt muuhunkin kuin murheiden vatvomiseen.
Haluan käydä koulun loppuun että on joku ammatti, en vaan tiedä miten selviäisin siitä loppuun asti kunnialla. Vähän läskiksi tulee vedettyä monesti. Tai mentyä alempaa kuin mistä aita on matalin. Ihan ku opettajat olisivat minulle jotenkin vihaisia siitä, että teen rimaa hipoen? Mitä se niille kuuluu.
Mutta nyt en jaksa vatvoa näitä taas. Ollaan lähdössä miehen kanssa retkelle täksi päiväksi. Kyllä sitä elämästä pitää nauttia, ja minä osaan nauttia siitä parhaiten pyörällä ajaen! 🙂