Koko ajan paha olo, hirveä ahdistus. Vertaistukea?
Tällaistako tämä elämä tulee olemaan? Olen lapsesta asti ollut ahdistuvaa sorttia, tosin silloin kun minä olin lapsi, ei kukaan osannut epäillä mitään ahdistusvaivaa, vaan syitä pahalle ololle etsittiin fyysiseltä kantilta.
No vuodet vieri ja nuorena aikuisena sairastuin masennukseen, kävin terapiassa ja söin lääkettä. Paranin. Lopetin lääkityksen ja terapiakin loppui. Menipä taas muutama vuosi ja ihmeelliset oireilut alkoivat. Pelkäsin olevani vakavasti sairas, ramppasin lääkäreillä ja mitään vikaa ei löytynyt mistään. Sitten hakeuduin mielenterveystoimiston asiakkaaksi, kun olo oli jo niin hirveä, että elämästä ei tullut mitään. Ahdisti 24/7 ja pakko-oireet vaikeuttivat elämää hyvin paljon.
Pääsin terapiaan ja aloitin saman vanhan lääkityksen ja paraneminen alkoi. Toki on ollut alamäkiäkin, sehän on selvä, mutta nyt kaiken piti olla paremmin, ihan oikeasti. Terapia olisi lopuillaan ja asiat on menneet hyvin. Tosin viime syksystä lähtien on ollut huolestuttavia kausia, AHDISTAA.
Tammikuun lopulta asti elämä on ollut yhtä alamäkeä. Ahdistuskohtauksia tulee useammin ja pientä paniikkia on ilmassa koko ajan. Olo on hirveä.
Kun pahin hetki tulee, en pysty keskittymään ja tuntuu kuin pitäisi päästä lähtemään jonnekin, pois siitä tilanteesta. Mutta kun ahdistus tulee siis kotonakin ja täällä ei pitäisi olla mitään pelättävää. Sydän hakkaa, olo on pöljä ja välillä tuntuu että pitää ihan sillä sekunnilla päästä jonnekin hoitoon, tai muuten kuolen tai jotain.
Tää on hirveen sekavaa, kun nyt hädässä yritän kirjoittaa. Tuntuu että kukaan ei ymmärrä, silloin kun ahdistus iskee, sitä tuntee olevansa niin yksin. Siksi kirjoitankin tänne, että jos löytäisin täältä kohtalotovereita ja vertaistukea…
Joo. Aamulehden sivuilla on hyvä juttu siitä, että ehkä kaikkia tunnetiloja yms. ei tarvitse tarkkailla. Siis nuorisopsykiatrian ylilääkäri sanoi näin. Että nykymaailmassa tarkkaillaan liikaa omia tuntemuksia. Voi olla jokin peräkin tässä väitteessä. Kannattaa lukea juttu. Aika yllättävää että lääkäri sanoo näin.
Toki sitten kun ahdistus tulee liian fyysisenä, niin on aika ottaa yhteyttä hoitavaantahoon.
Toki sitten juurikin on niin että ihmiset on niin erilaisia. Olisi niin vapauttavaa olla välittämättä mistään ahdistavasta ajatuksesta. Välillä siihen pystyykin. Ehkä se ylilääkäri tarkoitti sitä, että pitää treenata mieltä vähän. Ettei heti soita Terkkuun jostain pienestä asiasta. Minun vaan on niin vaikea välillä sietää ahdistusta. En oikein tiedä että miksi? Ehkä jos ei olisi niin paljon yksin, niin ahdistusta sietäisi paremmin. Pitäisi kai löytää kumppani. Mutta se on nykymaailmassa niin hankalaa. Kriteerit on niin kovat kaikilla. Että suurinpiirtein pitäisi olla jokin yliopiston professori, että kelpaisi jollekin. Ei ihme että nykyään ihmiset ovat niin yksinäisiä. Kun kumppanilta vaaditaan niin hirveästi. Että pitäisi olla joku muskelimies, joka kirjoittaa tohtorinväitöskirjaa ja harrastaa jotain muotilajia.
En nyt tietenkään tarkoita, että kaikki olisivat näin vaativia, mutta sellainen trendi tuntuu olevan. Ainakin nuortenaikuisten keskuudessa. Minua nyt ei enää luokitella nuoreksiaikuiseksi kai, mutta kuitenkin.
Ja noista pillereistä: Niitä on kyllä jokaiseen vaivaan nykyään. Terkussa ne aina sanoo kun soittaa, että ota sellainen tai sellainen pilleri. Mutta ei ne pillerit sitä yksinäisyyttä poista. Ne lisää sitä. Kun ihminen lääkitään ihan tokkuraan ja hän on neljän seinän sisällä koko ajan, niin en yhtään ihmettele, että nykyään nuoret ahdistuu yhä useammin. Tai muutkin. Yksinäisyys on tämän ajan yksi epidemia. Vaatii tietenkin ponnisteluja aina mennä ihmisten ilmoille, mutta niin on vain pakko tehdä. On pakko välillä ponnistella. Vaikka voimat olisivat vähissä. Sellaista tämä elämä nyt vaan sitten on. Jotensakin julmaa välillä voi olla, mutta toisaalta vain omilla valinnoilla ja ponnisteluilla voi tehdä elämästä parempaa. Ainakin niin luulen...