Koko ajan paha olo, hirveä ahdistus. Vertaistukea?
Tällaistako tämä elämä tulee olemaan? Olen lapsesta asti ollut ahdistuvaa sorttia, tosin silloin kun minä olin lapsi, ei kukaan osannut epäillä mitään ahdistusvaivaa, vaan syitä pahalle ololle etsittiin fyysiseltä kantilta.
No vuodet vieri ja nuorena aikuisena sairastuin masennukseen, kävin terapiassa ja söin lääkettä. Paranin. Lopetin lääkityksen ja terapiakin loppui. Menipä taas muutama vuosi ja ihmeelliset oireilut alkoivat. Pelkäsin olevani vakavasti sairas, ramppasin lääkäreillä ja mitään vikaa ei löytynyt mistään. Sitten hakeuduin mielenterveystoimiston asiakkaaksi, kun olo oli jo niin hirveä, että elämästä ei tullut mitään. Ahdisti 24/7 ja pakko-oireet vaikeuttivat elämää hyvin paljon.
Pääsin terapiaan ja aloitin saman vanhan lääkityksen ja paraneminen alkoi. Toki on ollut alamäkiäkin, sehän on selvä, mutta nyt kaiken piti olla paremmin, ihan oikeasti. Terapia olisi lopuillaan ja asiat on menneet hyvin. Tosin viime syksystä lähtien on ollut huolestuttavia kausia, AHDISTAA.
Tammikuun lopulta asti elämä on ollut yhtä alamäkeä. Ahdistuskohtauksia tulee useammin ja pientä paniikkia on ilmassa koko ajan. Olo on hirveä.
Kun pahin hetki tulee, en pysty keskittymään ja tuntuu kuin pitäisi päästä lähtemään jonnekin, pois siitä tilanteesta. Mutta kun ahdistus tulee siis kotonakin ja täällä ei pitäisi olla mitään pelättävää. Sydän hakkaa, olo on pöljä ja välillä tuntuu että pitää ihan sillä sekunnilla päästä jonnekin hoitoon, tai muuten kuolen tai jotain.
Tää on hirveen sekavaa, kun nyt hädässä yritän kirjoittaa. Tuntuu että kukaan ei ymmärrä, silloin kun ahdistus iskee, sitä tuntee olevansa niin yksin. Siksi kirjoitankin tänne, että jos löytäisin täältä kohtalotovereita ja vertaistukea…
Alati ahdistunut: otan Propralia tarpeen mukaan, minulla on tosin myös rytmihäiriö johon syön sitä lähes päivittäin.
Olin pitkään lääkevastainen enkä uskaltanut ottaa mitään rauhoittavia tms. lääkkeitä Cipralexin lisäksi. Kaksi viimeistä masennus/ahdituskautta ovat kuitenkin olleet niin hirveät että olen taipunut. Ja ne lääkkeet oikeasti auttavat. Minulla on hyvä psykiatri joka ohjaa lääkkeen käytössä. Kyllähän niihin koukkuun voi jäädä mutta jos on oikeasti tarve ajaa alas ahdistusta niin silloin niitä voi/pitää käyttää. Minulla on nyt menossa bentson alasajo lääkärin valvonnassa eikä ole mitään ongelmia ollut. Määrätkin ovat tosin olleet pieniä koko ajan. Pelkääm enemmän ahdistusta ja paniikkia kuin lääkekoukkua 🤔
Eikö paniikki/ahdistushäiriöstä kärsiville voisi perustaa jonkun foorumin ja jopa tapaamispaikan tms. kun ainakin isommissa kaupungeissa on varmaan riittävästi mukaan tulijoita.
Moi!
Mä oon vasta 20 mutta itsellä ollut myös paljon tuota ahdistusta ja pahaa oloa. Se alko lukiossa joskus 15-16 vuotiaana ja on ollut ihan tosi paha siitä asti. Nyt on välillä alkanut tulla vähän helpompia kausia, mutta sitten taas käy jotain inhottavaa ja terveys murenee.
Stressboll, se tapahtuu minullakin usein noin, niin kuin kirjoitit, että käy jotain inhottavaa ja sen jälkeen elämä putoaa ahdistuksen ja kärsimyksen tilaan. Ei tarvitse olla välttämättä mikään isokaan juttu se, mikä sitten romahduttaa.
Stressboll onko sulla diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö? Mulla on ja on lääkitys siihen. Itse olen jo 32 ja ahdistusta ollut kyllä vaihtelevasti koko elämän ajan.
Se on varsinkin inhottavaa kun ahdistus tulee yöllä.
Meneekö se sullakin niin, että alat hirveästi murehtimaan kaikenlaisia asioita ja ne murheet pysyy koko ajan mielessä ja tuottaa pitkin päivää ahdistusta? Ja tuntuu välillä siltä, että päivästä toiseen on jatkuvasti ahdistunut? Eikä voi muuta kuin vaan yrittää kestää, koska ei siihen ahdistukseen loppujen lopuksi mikään auta. Välillä se toki on poissa, mutta välillä se vain valtaa väkisin mielen ja ei voi muuta kuin vain yrittää taistella eteenpäin elämässä...
Minulle tulee myös noin, mutta oikeastaan enemmistön ajastani ja elämästäni on ollut vain surumielistä apaattista flegmaattista masennusta, melankoliaa. Se on tasainen utu tai sumu joka vie kaiken motivaation, keskittymiskyvyn, lopulta myös elämänhalun. Naama muuttuu penseäksi ja näin minulle on aina tullut hylätyksi tulemisen tilanteita, ulkopuolelle jätetty. Noidankehä. Viime aikoina olen ollut motivoitunut harjoittelemaan erästä pianokappaletta. Nyt ikäänkuin hiekka on valunut loppuun tiimalasissa. En saavuttanut tavoitetta. On tylsä tyhjä olo, masennus, luopumus. Semmoinen jonka äsken kuvailin. Samaa paskaa kuten aina ennen. En jaksa edes itkeä niinkuin vielä vähän aikaa sitten. Miten tukisin sinua näillä sanoillani? Kognitiivinen psykoterapia lienee ratkaisu meidän useimpien vaivoihimme mutta Suomessahan käytännössä ei enää ole mt-hoitojärjestelmää. Mutta kognitiivinen terapia tai mindfullness lienevät niitä keinoja joista olisi apua. Tällä hetkellä mulla alkaa totaali masis... aistin sen... pianonsoittokin loppuu... ei jaksa... ei mitään... ei mitään...
Moi.
Minulla alkoi ahdistus jo lapsena, ja kukaan ei nähnyt, kuullut, ymmärtänyt.
Olin varman jo lapsena masentunut? Parikympisenä olin ensimmäistä kertaa yhteydessä mielenterveys toimistoon.
Masennuslääkityksiä, terapiaa (15-vuotta), kaksi kertaa naimisissa, kaksi lasta, kirjoja, urheilua, musiikkia, kuvataidetta, ja ahdistusta.
Elämään mahtuu paljon vaikka ahdistaa ja kärsii kuukausia, tai vuosia vaikeista masennusjaksoista.
Ei sitä ahdistusta tarvitse työntää pois...se saa siitä lisää voimaa...ei ahdistusta tarvi pelätä...silläkin on maksiminsa...mikään ei kestä loputtomiin.
Kaikki haluavat "helpon" ja "kivuttoman" elämän, kovin harva sellaisen saa...vai onko se laisinkaan elämää jos ei ahdista, ja kaikki sujuu mallikkaasti, en tiedä?
Mun elämä on ollut tän näköinen...se on silti mun elämä eikä kenenkään muun.
"Elämä on rikas, rämä, mutta oma" -Ismo Alanko
Juuri noin. Minua on auttanut, kun olen lukenut eksistenssi-filosofiaa ja siinä puhutaan paljon ahdistuksesta. Että yksi ihmisen tapa olla maailmassa on olla ahdistunut.
Pääasia se kai on että jotain tapahtuu elämässä? Että menee eri paikkoihin ja tilanteisiin. Ei oikein sellaista elämää jaksa jossa ihminen on vain jossain sängyn pohjalla ja miettii kaikkea kauheaa.
On jotenkin vain täytettävä kalenteria. Järjestettävä menoja. Ei toki liikaa mutta ei liian vähänkään.
Se on kyllä niin totta HerKaramazov että ahditusta ei pidä pelätä. On vain elettävä koko ajan tavallaan eteenpäin. Mietittävä tulevaisuutta. Kaikkihan tavallaan aaltoilee elämässä.
Ei sellaistakaan varmaan sitten kestäisi että olisi koko ajan onnellinen elämässä. Onko se edes mahdollista? Joku filosofi sanoi että suurin hetki elämässä on se kun ihmisen oma onnellisuus alkaa kuvottamaan... Ehkä niin sitten.
Se vaan kun on tämä ahdistuneisuushäiriö, niin ahdistus on pirun voimakasta välillä. Ja sitä alkaa kelailemaan kaikenlaista. Esim. sellaisia ajatuksia tulee, että tämä ahdistus ei mene enää ohi. Kun sellainen ajatus iskee, niin tuntuu että elämä on kammottavaa. Mutta kun on kitunut vähän aikaa, niin kyllä se aina lopulta on mennyt ohi. Ainakin se kova ahdistus.
Se vaan että yksinäisyys välillä ahdistaa todella paljon. Välillä vähemmän.
Muistaakseni Wittgenstein sanoi aikanaan että kristinusko on niille jotka ovat jatkuvassa hädässä. Olisiko kristinusko sitten minulle? Vaikka hätä ei jatkuva olekaan...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
Mielenkiintoista pohdintaa ahdistuksesta HerKaramazov ja Minäitse89. Näin ahdistuneena itse, en tiedä miten siitä pystyn kirjoittamaan, mutta kokeilen. Pelko, ahdistus ja stressi on samantapaisia reaktioita ja niillä on kaikilla oma tarkoituksensa auttaa selviytymään uhkaavasta tai haastavasta tilanteesta. Se, että ahdistus kuuluu elämään on varmasti totta. Itse en ainakaan haluaisi haasteetonta elämää. Haasteiden kohtaaminen ja voittaminen tuo hyvän olon tunnetta. Haaste voi olla mitä tahansa sängystä nousemisesta elämänpituiseen projektiin.
Jotkut haasteet, aika monetkin, on jollakin tavoin ulkoisesti asetettu. Ellei lakeina ja suoranaisina sääntöinä, niin yhteiskunnan normeina ja odotuksina, joista poikkeamisesta rankaistaan tavalla tai toisella. Mikä pahempaa, nuo epämuodolliset normit ja odotukset sisäistetään, jolloin haasteet tulee sekä ulkoa, että sisältä vaikka mieli ja keho huutaa pahaa oloa ja haluttomuutta mukautua ja sulautua "normaaliin".
Tuosta kristinuskosta vielä sen verran heräsi ajatuksia, että sieltä löytyy paljon lohdutusta ja toisaalta se tuomitsee ihmisen syntiseksi tietoa janoavaksi olennoksi, minkä vuoksi paratiisin portit heille sulkeutuivat aikojen alussa. Voiko tiedon ja ymmärryksen etsiminen olla niin suuri synti?
Tiede toisaalta on omanlaisensa auktoriteetti, joka ei tavallisia pulliaisia hirveästi välttämättä huomioi. Jos ihmisyydestä puhutaan, eikö joka iikka ole oman elämänsa kautta ihmisyyden asiantuntija...Ehkä tänä päivänä ihmistieteet on kuitenkin siirtyneet absoluuttisen objektiivisen totuuden tavoittelusta subjektiivisen kokemuksen tutkimukseen, jonka kautta on saatu jossakin määrin yleistettävää tietoa myös ihmisten kokemuksista. Filosofia ja uskonnot on niin paljon vanhempaa perua kuin tiede, että niitä ei tulisi koskaan jättää huomiotta, jos ihmistä ja ihmisyyttä pyritään ymmärtämään.
Joo. Uskonnot ovat kaksipiippuinen juttu. Kristinusko jotenkin tuomitsee liikaa ihmisen syntisenä oliona, joka ei voi muuta kuin rukoilla Jumalalta armahdusta. Ja vielä sitten se perisynti asia, että ihminen on jo syntyessään syntinen. En oikein käsitä sitä. Että muka ihminen on niin rääpäle olento ettei hänestä ole oikein mihinkään. Toki sitten kristinuskossa on paljon hyvää. Se varsinkin että siinä korostetaan, että ihmisen tulee kohdella toista ihmistä hyvin. Toki filosofi Nietzsche oli sitä mieltä että juuri se kristinuskossa on mätää että ihminen tavallaan uhraa itsensä toisien puolesta. Niin kuin Jeesus teki ristillä. Että tavallaan pitäisi noudattaa esimerkkiä. En sitten tiedä onko se järkevää vai ei? Se on kyllä mielenkiintoista, kun Jeesus on tavallaan ideaali sankari, mutta toisaalta hän uhrasi itsensä. Oliko se tavallaan itsemurha? En tiedä.
Kuuluuko ahdistus sitten elämään? Onko sen takia perustettu uskontoja, että ihminen voisi lievittää ahdistustaan? Luulen, että suurin osa ahdistuksesta johtuu elämäntavoista. Jos pystyisimme elämään tavallaan täysin aikataulutettua elämää, niin ehkä sitten ei ahdistaisi niin paljon. Toki ihmisillä on ahdistuneisuushäiriöitä ja muita, mutta jos vain pystyisi tavallaan rytmittämään päivän siten, että aamupäivällä käyn ulkona, sitten syön, sitten luen, sitten näen kavereita jne. Tai näinhän se voi usein mennäkin, mutta että olisi joka päivälle jonkinlainen aikataulu. Voisiko se poistaa ahdistuksen?
Haasteita toki on aina. Joskus voi olla haaste vaikka keittää aamukahvit. Olen samaa mieltä että haasteiden voittamista elämä on. Aina tulee seuraava ja seuraava haaste. Nyt pitäisi mennä kauppaan. Se on haaste. Pitäisi käydä sen jälkeen kävelyllä. Sekin on haaste. Pienistä haasteista koostuu koko päivä.
Ainakin fenomenologiassa tutkitaan ihmisen subjektiivista kokemusta. Se on kyllä niin että jokainen ihminen on tavallaan asiantuntija. Jokainen ihminen kokee elämänsä omalla tavallaan. En tiedä pystyykö ihminen koskaan olemaan täysin objektiivinen?
Ei taida kivutonta elämää olla kenelläkään.. Toinen yhtä paha ellei pahempi tila ihmisenä, jos tai kun ei mikään tunnu miltään. Kun ei millään tunnu olevan mitään merkitystä. Ahdistuksen kokeminen on pahaa oloa, mutta merkityksetön elämä kuin elämää ei ollenkaan. Ihmisen eläminen on vaikeuksien selvittämistä, tähtäin niistä selviämisessä. Ahdistus on osa tunne-elämää, vaikea hallita kuten tunteet yleensä, vaikeat tunteet. Ainoa tapa saada niistä jotain tolkkua on tiedostaa, nimetä niitä ja huomata mitä niistä aiheutuu. Miettiä voi paljonkin, mutta tuntea vapautumista ahdistavasta olosta, siinä tarvitaan toista ihmistä, saada puhua ulos. Ihminen johon voi luottaa riittää, kanssakäyminen on terapiaa.
Moi, minulla nyt menee kolmas päivä kun jatkuva ahdistus iski. Se alkoi ihan tavallisesta huolesta mutta sen jälkeen ahdistus ei hävinnyt. Olen ahdistunut melkein koko ajan mutta mikään ei nyt suoraan ahdista minua. Olo on ollut kurja, minulla on vaikeuksia keskittäy välillä, ruokahalu lähes kokonaan hävisi, ja on vaikeuksia nukkua. Ahdistuksen suuruss tuntuu riippuvan ajasta, illalla se on voimakkainta, ja yöllä heikointa. Psykiatrille on aika mutta se on vasta kahden päivän päästä, ja kammoan miltä ne kaksi päivää tulee tuntumaan.
Moi. Itsellä ainakin ahdistukseen auttaa välillä se, että yrittää vaikka sitten väkisin keskittyä johonkin. Vaikka telkkarin katseluun. Täytyy vaan vähän pakottaa itseänsä. Ainakin omalla kohdallani toimii.
Keskittyminen se olennaisin juttu kai. Kun aivot ovat sellaiset että kun huomion kiinnittää johonkin täysillä, niin monesti moni vaiva unohtuu. Itse katselen Youtubesta paljon videoita ja se auttaa.
En nyt muuta neuvoa osaa antaa muuta kuin sen että väkisin keskittyy johonkin... Voi ehkä auttaa...
En kyllä yhtään ihmettele miksi ahdistaa. Tämä elämä on kyllä sellaista, että vaikka yrittäisi elää mahdollisimman hyvin, niin silti elämä voi olla huono laatuista. Niin ohuella trapetsilla kävelyä tämä on...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
Ootteko huomanneet muuten, että jos on niin kova ahdistus, että joutuu menemään päivystykseen niin usein hoitajat ja lääkärit kohtelevat ihmistää kuin roskaa? Riippuu tietenkin sairaanhoitajasta tai lääkäristä, mutta joskus kun jouduin menemään sinne niin ei ne kyllä hyvällä katsoneet. Muutenkin usein mt-potilaita kohdellaan kuin he olisivat roskia. Kuin he olisivat taakka yhteiskunnalle. Luulisi että jonkinlainen hyväksyntä tulisi yhteiskunnalta. Että ihmisellä voi olla kaikenlaisia vaivoja, mutta ei se sitä tarkoita että hän olisi roska, jota voi kohdella miten haluaa.
Usein puhutaan kuinka edistyksellistä hoito on Suomessa, mutta enpä tiedä. Ehkä lääkehoito menetelmät on nykyään hyviä, mutta terapia palvelut harvoin ovat. Itse olin joskus ryhmäterapiassa eikä siitä ollut mitään hyötyä. Sitten olen yksilö terapiassa nyt. Siitä nyt on edes vähän hyötyä, mutta hyvin vähän.
Kun ihminen sairastuu tässä yhteiskunnassa, niin se tuntuu tarkoittavan sitä ettei hän ole enää normaali kansalainen. Että hän on hylkiö. Tulee vähän mieleen jokin Natsi-Saksa, jossa sairaat ja muut vietiin keskitysleirille. Ei nyt sentään enää niin kammottavaa ole, mutta minusta kyllä asenne monilla hoitajilla on edelleen huono. Se tietenkin riippuu aina mihin vertaa, mutta ei tämä Suomen systeemi kyllä mikään hirveän edistyksellinen ole.
Että vaikka on yleinen terveydenhuolto, niin yksityisellä kyllä tuhat kertaa parempaa hoitoa.
Viidakonlaki täällä kyllä on.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
keskustelua kirjoitti:
Ei taida kivutonta elämää olla kenelläkään.. Toinen yhtä paha ellei pahempi tila ihmisenä, jos tai kun ei mikään tunnu miltään. Kun ei millään tunnu olevan mitään merkitystä. Ahdistuksen kokeminen on pahaa oloa, mutta merkityksetön elämä kuin elämää ei ollenkaan. Ihmisen eläminen on vaikeuksien selvittämistä, tähtäin niistä selviämisessä. Ahdistus on osa tunne-elämää, vaikea hallita kuten tunteet yleensä, vaikeat tunteet. Ainoa tapa saada niistä jotain tolkkua on tiedostaa, nimetä niitä ja huomata mitä niistä aiheutuu. Miettiä voi paljonkin, mutta tuntea vapautumista ahdistavasta olosta, siinä tarvitaan toista ihmistä, saada puhua ulos. Ihminen johon voi luottaa riittää, kanssakäyminen on terapiaa.
Tämä on niin, totta, että ihminen tarvitsee ihmistä. Luotettavaa sellaista.Yksinäisyyttä on valitettavan paljon, minkä vuoksi käännytään ammattilaisten puoleen ja niinkuin minäitse89 kirjoittaa, ammattilaiset usein tarjoaa pilleriä keskusteluavun sijaan. Palvelut on ylikuormitettuja ja lääkehoito on halvempaa...
Tuo myös on hyvä pointti, että tiedostaminen, nimeäminen ja pohtiminen mistä tunteet johtuu ja mitä niistä seuraa, jne voi auttaa. Joskus siihen juuri tarvitsee sen toisen ihmisen kun itse on lukossa oman pahan olonsa kanssa. Joskus on niin lukossa, että sanat ei auta ja tarvitsee vain lämmintä ihmiskontaktia, mikä on kanssakäymistä ja terapeuttista sekin.
Kissoja, tsemppiä sinulle. Tiedän tuon tunteen, kun ahdistus jää vain päälle ja on vaikea keskittyä mihinkään. Voimia ja jaksamista sinulle. Toivottavasti keksit jotain, millä saisit huomion kohdistettua pois ahdistavasta olostasi edes hetkeksi. <3