Voin liittyä joukkoon. Mulla on alkanu ahistuskohtaukset näin aikuisiällä. Nytkin on ahistsnu koko viikonlopun ja on pitäny ottaa tarvittavaa lääkettä siihen. En mäkään jaksais tän ahistuksen kaa, mut pakko on mennä vaan eteenpäin.

Tsemppiä meille molemmille 🌻🙂🌻

Liityn joukkoon minäkin. Sairastuin parikymppisenä, nyt toipumassa viidennestä toistuvasta masennuksesta, näihin liittyy paniikkikohtauksia ja voimakasta ahdistusta. Stressaava elämäntilanne laukaissut aika nämä, nyt taustalla totaalinen työuupumus.

Onko sinulla Alati ahdistunut nyt lääkitys ja onko tarvittavia lääkkeitä?

Minulla menee Cipralex, tarvittavia Oxamin ja Propral, yöksi Ketipinor.

Terapia alkamassa kesän jälkeen.

Kiitos teille ihanille, Tyttönen vaan ja Cherry77! 🙂🌻

Olen käynyt nyt 3 vuotta Kelan korvaamassa terapiassa ja nyt on pitkitetty käyntivälejä syksystä asti, kun lisää terapiaa anottaessa annettiin vain 20 lisäkertaa. Eli varmaan on ollut liian pitkiä välejä terapiassa. Tosin mua säikäytti aikalailla, kun terapeutti sanoikin yhtäkkiä, että "kaikki terapeuttiset keinot on käytetty", että pitääkö alkaa vaihtamaan lääkettä, tai miettiä sairaalakeikkaa. Itse olen kyllä sitä mieltä, että kun mullakin on niitä ahdistuksia ja pahoja oloja jo lapsuudesta asti, niin ei kai niitä noin vaan kolmessa vuodessa selvitetä. Jotenkin vaan jäi pyörimään päähän tuo, mitä mun sitten pitäisi tehdä, jos terapeuttikin lyö hanskat tiskiin? 😯🗯️

Mulla on siis nyt lääkityksenä Sepram, nostin sen just 30 mg, aiemmin olen syönyt 20 mg. Mitään muuta lääkettä mulla ei ole, vaikka aiemmissa tilanteissa olen ollut viittä vaille, että vaadin jotain muutakin. Nyt on myös sellainen olo, että tarvitsen jonkun lääkkeen, jonka ottaa kun ahdistuskohtaus tulee.

Olen myös alkanut vakavissani harkitsemaan tuota sairaalaan menoa, mutta se pelottaa kyllä hirveästi. Minkälaista siellä on, tietääkö kukaan? Olo on vaan välillä niin järkyttävän huono, että sitä on pakko pyöritellä mielessä sairaalankin mahdollisuutta, jos sieltä saisi apua. Enpä sinne kyllä silti halua, eikä sinne kuulemma helposti pääsekään, sanoi terapeutti senkin.

Olen muuten 38-vuotias nainen ja kuntoutustuella tällä hetkellä. Mitä te muut teette, kun se ahdistuskohtaus tulee? Tai jotenkin vaikea enää minunkaan puhua ahdistuskohtauksesta, kun tuntuu että ahdistus on päällä jatkuvasti.

Moi,

Tarvitset jotain ahdistuslääkettä lisäksi, onko sinulla hyvä psykiatri? Sepramiakin voi nostaa vielä...

Olen käynyt tällä masennusjaksolla tarjoutumassa sairaalahoitoon kolme kertaa eikä ole huolittu kun en koe harhoja enkä ole itsetuhoinen. Olo on ollut hirveä välillä ja sängystä nouseminenkin työn ja tuskan takana puhumattakaan mistään muusta, mutta en ole tarpeeksi sairas osastolle. Nyt vointi jo parempi, pikku hiljaa, perheen tuella.

Onhan terapioitakin erilaisia, joku toinen terapiamuoto voisi auttaa? Tokihan ne maksaa.

Kun minulla on paha ahdistus, yritän rentoutua, katson Youtubesta jotain tyhmiä videoita. Yritän pitää ahdistavat ajatukset pois mielestä, joskus onnistuu joskus ei.

Alati Ahdistunut kirjoitti 26.3.2018 14:39

Olen käynyt nyt 3 vuotta Kelan korvaamassa terapiassa ja nyt on pitkitetty käyntivälejä syksystä asti, kun lisää terapiaa anottaessa annettiin vain 20 lisäkertaa. Eli varmaan on ollut liian pitkiä välejä terapiassa. Tosin mua säikäytti aikalailla, kun terapeutti sanoikin yhtäkkiä, että "kaikki terapeuttiset keinot on käytetty", että pitääkö alkaa vaihtamaan lääkettä, tai miettiä sairaalakeikkaa. Itse olen kyllä sitä mieltä, että kun mullakin on niitä ahdistuksia ja pahoja oloja jo lapsuudesta asti, niin ei kai niitä noin vaan kolmessa vuodessa selvitetä. Jotenkin vaan jäi pyörimään päähän tuo, mitä mun sitten pitäisi tehdä, jos terapeuttikin lyö hanskat tiskiin? 😯🗯️

Moi Alati Ahdistunut. Tiedän kokemuksesta miten nuo terapeutin sanat pelästyttävät, itsekin olen ne kuullut. Kuitenkin siinä saattaa taustalla olla se, että juurikin ne TERAPEUTTISET keinot on käytetty, eli puheterapiassa on käyty paljon asioita eivätkä ne ole tuottaneet haluttua tulosta. Se ei kuitenkaan tarkoita että terapeuttisi kokisi sinun olevan menetetty tapaus, se tarkoittaa vain että hän kokee sinulle olevien hoitomuotojen olevan riittämättömät. Tämä voinee tarkoittaa juurikin intensiivisempää sairaala- tai kotihoitoa, muita lääkehoitoja tai ylipäänsä toisia hoitomuotoja (esim. sähköhoito). Ymmärrettävää on ettei lapsuuden pahoja kokemuksia nollata hetkessä, mutta uskon että terapeuttisi tahtoo lisätä hyvinvointiasi tässä elämäntilanteessasi kaikin mahdollisin keinoin.

Alati Ahdistunut kirjoitti 26.3.2018 14:39

Olen myös alkanut vakavissani harkitsemaan tuota sairaalaan menoa, mutta se pelottaa kyllä hirveästi. Minkälaista siellä on, tietääkö kukaan? Olo on vaan välillä niin järkyttävän huono, että sitä on pakko pyöritellä mielessä sairaalankin mahdollisuutta, jos sieltä saisi apua. Enpä sinne kyllä silti halua, eikä sinne kuulemma helposti pääsekään, sanoi terapeutti senkin.

Olen muuten 38-vuotias nainen ja kuntoutustuella tällä hetkellä. Mitä te muut teette, kun se ahdistuskohtaus tulee? Tai jotenkin vaikea enää minunkaan puhua ahdistuskohtauksesta, kun tuntuu että ahdistus on päällä jatkuvasti.

Olen itse ollut sairaalassa kaksi kertaa, helposti olen molemmilla kerroilla päässyt. Ekalla kerralla pääsin akuuttina tapauksena (siitä olen kirjoittanut tänne tukinetiin ketjuun kokemuksia osastohoidosta) ja toinen kerta oli vastikään kun menin aloittelemaan lääkitystä. Minulla on paljon terveyshuolia ja fyysinen kuntoni on heikko, joten pääsin osastolle aloittamaan elämäni ensimmäistä snri-lääkitystä valvotussa ympäristössä. Uusimman reissun ohessa minua tutkittiin todella paljon, koska olin ns. "tutkimusosastolla." Ja lisätä on etten ollut missään nimessä itsetuhoinen tai harhainen osastolle mennessäni, hemmetin ahdistunut kylläkin. Toki jos haluat voin kertoa tarkemmin tästä uudesta osastohoidostani yksityiskohtaisemmin tässä ketjussa. 🙂

Ja voin sanoa, että lääkityksestä on ollut minulle hurja apu. Enää ei mene ahdistus niin järkyttävään kuosiin mitä se teki ennen lääkityksen aloitusta. Toki on asioita jotka vieläkin lääkityksen ohessa ahdistaa, mutta opettelen hallitsemaan ahdistusta pienin keinon. Yksinkertaisin on hengitysharjoitus missä istut alas ja vedät syvään henkeä 4s, pidätä sitä hetken ja puhallat ulos 6 sekunnin ajan. Tätä toistetaan ja keskitytään vaan hengittämään, se vie aivoihin happea ja rauhoittaa kehoa. Varo kuitenkin, pitkään hengitys voi vähän alkaa huipata! Hyviä keinoja on myös muuttaa kehon lämpötilaa (tuulettaa asunto, käydä ulkona, käydä kylmässä suihkussa) tai harrastaa hyvin lyhyt hetki intensiivistä liikuntaa, esim. juoksua. Kehon omat hormonit pelailee ahdistuksen osalta aika paljon, tämmöisellä manipuloinnilla voi vähän lievittää oireita.

Heipsistä!

Ite en ollu koskaan sairastanu paniikkikohtauksia. Mutta se muuttui kun 3 v kelan korvaama terapia loppui ja olisi ollut mulle mahdottoman kallista jatkaa omalla kustannuksella.

Eikä kunnallisella puolella ollu terapeutteja. Vuoden jono siinäkin!
Muutama kuukausi terapian loppumisesta ja totaali romahdin. Ensin olin päivystyksessä koska pää oli niin täynnä että kaikki vaan purkautu ulos.

Siitä meni viikko ja soitinkin jo ambulanssia.
Nolona sitten kun sain tietää mikä se oli. Mutta onneksi ensi-hoitajat oli aivan ihania. Sanoivat että tein ihan oikeen kun soitin. En voinu tietää mikä mulla oli kun en oo koskaan kokenu paniikkikohtausta. Olin varma että mun kurkku turpoaa umpeen ja sitten olin ottanut siihen vielä avaavaa lääkettä kun luulin tukehtuvani.

Toinen sanoi että oon vielä ylilääkinny itteni kohtauksesta johtuen. Aika järkyttävä oli kokemus ja yrittää olla rentona. sitten kroppa kihelmöi. Soittivat lääkärillekin joka oli huolissaan siitä että sitten haen apua seuraavana päivänä(kyllä kyllä se hän onnistuukin helpolla!). Tarjoutuivat olemaan mun kanssa sen ajan että rauhotun. Sanoin vaan:että teillä on varmaan muutenkin kiire kun mun takia olla täällä. Jotenkin tuntu niin hyvältä kun toinen sanoi: Meillä ei oo mikään kiire muualle. Me ollaan tässä sun kanssa niin kauan kun tarvii.

Juttelivat mun kanssa että alkaisin rauhottua. Hiljalleen olo muuttu paremmaks ja kun ensi-hoitajat lähti nukahdin ja nukuin pari tuntia. Kaksi seuraavaa kohtausta oon onnistunut järkeilemällä lopettaa ja oon onnistunut, mutta pelkään koko ajan koska se ei enää autakaan ja se pelottava tunne palaa.

Tsemppiä kaikille

🌻🙂🌻

Paniikkikohtaukset on pelottavia, mutta myös se pelko että se uusiutuu voi aiheuttaa juuri niitä uusia paniikkikohtauksia. Toki ensimmäinen kohtaus on se pelottavin, kun ei tiedä yhtään mitä tapahtuu ja luulee kuolevansa. Mutta jos oppii tunnistamaan mikä on paniikkikohtaus, voi oppia myös hallitsemaan sitä. Tärkeintä on aina muistaa että kohtaukseen ei kuole, se ajatus voi jo rauhoittaa. Sitten voi opetella puhumaan itsensä pois kohtauksista kuten Axuli82 oletkin jo tehnyt. 🙂 Toki on tärkeää myös mennä tilanteisiin jossa paniikkikohtaus saattaa tulla (esim. bussiin jos kohtaus tulee julkisissa tai kauppaan jos kohtaus tulee julkisissa tiloissa) ettei kehittyisi haitallista välttämiskäyttäytymistä. Itselläni on tässä opeteltavaa, välttelen ehkä liikaa tiettyjä paikkoja paniikkikohtauksen pelossa, eikä hyvä ole sekään. ☹️

Laitan kaikille vinkiksi mielenterveysseuran paniikin omahoidon --> https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/paniikin_omahoito/Pages/default.aspx . Tuolta voitte saada vinkkejä miten paniikkia voi kohdata, lisäksi linkin takana on muutamia harjoitteita miten kohtauksesta voi selvitä.

vaniljapulla kirjoitti 28.3.2018 10:31
Olen itse ollut sairaalassa kaksi kertaa, helposti olen molemmilla kerroilla päässyt. Ekalla kerralla pääsin akuuttina tapauksena (siitä olen kirjoittanut tänne tukinetiin ketjuun kokemuksia osastohoidosta) ja toinen kerta oli vastikään kun menin aloittelemaan lääkitystä. Minulla on paljon terveyshuolia ja fyysinen kuntoni on heikko, joten pääsin osastolle aloittamaan elämäni ensimmäistä snri-lääkitystä valvotussa ympäristössä. Uusimman reissun ohessa minua tutkittiin todella paljon, koska olin ns. "tutkimusosastolla." Ja lisätä on etten ollut missään nimessä itsetuhoinen tai harhainen osastolle mennessäni, hemmetin ahdistunut kylläkin. Toki jos haluat voin kertoa tarkemmin tästä uudesta osastohoidostani yksityiskohtaisemmin tässä ketjussa. 🙂

Mielelläni lukisin kokemuksistasi osastohoidosta! Sairaalaan meno tuntuu pelottavalta ja samalla kuitenkin siinä on pieni toivonkipinä. En tosiaan tiedä pääsisinkö sinne, mutta pyörittelen sitä ajatuksena päässäni. Kuitenkin kun olen lukenut kokemuksia, niin toiset ovat aivan kauheita, herkkänä ihmisenä en varmasti kestäsi sellaisia kauhukokemuksia. Aivan kuin jostain kauhuleffasta joidenkin kokemukset, pelottavaa.

On mennyt aika huonosti. Odotin niin kovasti pääsiäistä, että siivoaisin vähän, laittaisin pääsiäiskoristeita... enpä ole siivonnut, enkä laittanut koristeita. Koko ajan joku fyysisen sairauden pelko hyppää nurkan takaa. Heti aamusta ahdistaa.

Pakotan itseni kuuntelemaan rentoutusharjoituksia youtubesta ja rentoutusmusiikkia myös. Ehkä se vähän auttaa, mutta kohta mennään taas lujaa pääkopan sisällä; mitä jos mulla onkin nyt se ja se tauti/sairaus ja oikeesti pitäis mennä päivystykseen. Sydän hakkaa, maha löysällä, pakokauhun tunne.

Olen ymmärtänyt, että pahoja ajatuksia ja pahaa oloa ei saisi yrittää väkisin työntää pois, vaan antaa sen tulla ja siten se menee helpommin pois. En tiedä, onhan se älyttömän helppoa sanoa, että noin se onnistuu...

Alati Ahdistunut kirjoitti 31.3.2018 12:47

Mielelläni lukisin kokemuksistasi osastohoidosta! Sairaalaan meno tuntuu pelottavalta ja samalla kuitenkin siinä on pieni toivonkipinä. En tosiaan tiedä pääsisinkö sinne, mutta pyörittelen sitä ajatuksena päässäni. Kuitenkin kun olen lukenut kokemuksia, niin toiset ovat aivan kauheita, herkkänä ihmisenä en varmasti kestäsi sellaisia kauhukokemuksia. Aivan kuin jostain kauhuleffasta joidenkin kokemukset, pelottavaa.

Aloitan ihan sillä että kauhuleffojen kokemukset eivät vastaa sitä millaista osastohoito todellisuudessa on. Ne osastot jossa itse olen ollut ovat olleet kodinomaisia, kummassakin tapauksessa minulla on ollut yhden hengen huone jossa oli oma suihku/wc. Yhteisissä tiloissa sijaitsi sitten ruokailutilat, tv-tila/olohuone sekä toisella osastolla myös saunatilat ja pyykkihuoltotila (missä sai siis pestä omaa pyykkiä). Uskon että kauhukokemuksia varmasti on jos sattuu huono hoitohenkilökunta tai ei voi mukautua osaston toimintaan.

Kuten sanoin ensimmäisestä vierailustani olen tänne tukinetiin kirjoittanut, samoja juttuja en kirjoittele tässä. Uusin kokemukseni on nyt tältä tutkimusosastolta, mutta periaate hoidossa on käytännössä aikalailla sama.

Osastolle saapuessa kirjoittelimme hoitajan kanssa omaisuusluettelon, johon listasin mukanani olevat arvotavarat sekä lääkkeet. KAIKKI lääkitykseksi luokiteltava (esim. vitamiinit, omega3 sekä ihohoitoon tarkoitettavat apteekkirasvat) tuli luovuttaa hoitajille, joilta niitä sai pyydettäessä. Itsetuhoinen kun en ollut niin itse sain pitää mm. lasipurkissa olevan deodorantin huoneessani.

Mitä tulee itse osastohoitoon niin aloitetaan sillä että osastolla on tietyt säännöt joita on sitouduttava noudattamaan. Ne voivat aluksi tuntua pompottelulta ja jopa älyttömältä, mutta on tärkeää muistaa että osastolla on hyvin eri elämäntilanteessa olevaa porukkaa ja säännöt ovat kaikkien yhteiseksi hyväksi. Ruokailut ovat aina tiettyyn aikaan, lääkkeet on otettava tiettyyn aikaan, nukkumaan on mentävä tiettyyn kellonaikaan mennessä ja tiettyinä aikoina osastolta saa poistua ja sinne on palattava, et ole välttämättä vapaa menemään minne haluat ja milloin haluat. Osastoilta ei mm. pääse ulos ilman että hoitaja avaa sinulle erikseen oven. Itse olin hoidossa omasta tahdostani, joten minulla oli paljon vapautta ja sain lähteä kävelyille sekä asioille ilman erilistä saattajaa. Sähköjohdot (läppärin ja puhelimen laturit) säilytettiin lukollisessa tilassa, jossa myös laitteita ladattiin, sinne pääsi hoitajilta lupaa pyytäessä. Itse sain ottaa johdot huoneeseeni päiväksi (edelleenkin, ei itsetuhoisuutta), mutta ne oli palautettava lukolliseen tilaan tiettyyn aikaan mennessä. Uusimmalla osastolla missä olin oli kuitenkin jääkaappi missä sai säilyttää omia ruokiaan, kahvinkeitin missä sai keittää kahvia tiettyinä aikoina ja pyykinpesukone millä sai pestä omaa pyykkiään. Huomioi myös että aina osastohoidossa hoitohenkilökunta voi rajata oikeuksiasi, mm. kieltää ulkoilun kokonaisuudessaan tai tarvittaessa sitoa sinut lepositeillä sänkyyn. Mutta näihin rangaistuksiin on kovat kriteerit, olet esim. vaaraksi itsellesi tai muille, etkä MISSÄÄN NIMESSÄ joudu tälläisen kohtelun osaksi paitsi jos alat riehua päättömästi ympäri osastoa. 😉

Yleisesti osastohoito on oikeastaan kovin rentoa eikä yhtään sellaista pöpilähommaa mitä leffoista saa kuvan. Osastohoidon tukena oli joka päivä erilaisia aktiviteetteja, mm. keskusteluryhmiä, askartelua ja liikuntamahdollisuuksia, joihin sai osallistua halutessaan. Minua ei pakotettu osallistumaan mihinkään, sain itse valita jos tahdoin mennä. Tv-tilassa saa istua ja katsoa telkkaria, lukea lehtiä tai tehdä vaikka palapelejä. Käytännössä luvan kanssa nollautua, jos tuntee sen tarpeelliseksi. Tutkimusosastolla minua nimensä mukaan tutkittiin, terveydentilaa kartoitettiin usein testin ja minulle aloitettiin lääkitys. Lääkäriä näin parisen kertaa, muuten asioin hoitajien kanssa. Fysioterapeutinkin näin, mikä oli kyllä tosi huippuhomma.

Sitten pääsemme tähän hoitajiin liittyviin aspekteihin. Molemmilla kerroilla olen huomannut, että hoitajat kysyvät oloasi kaksi kertaa päivässä: aamulla sekä illalla. Voit käytännössä istua koko päivän omassa huoneessasi itkemässä huonoa oloasi, eivätkä he välttämättä käy tarkastamassakaan miten voit. Tämä on käynyt molemmilla osastoilla ollessani. Suosittelenkin siis olemaan itse aktiivinen ja kysymään keskusteluapua AINA jos tuntuu että tarvitset sitä. Yritä miettiä osastohoitoa palveluna mistä maksat ja olet oikeutettu saamaan KAIKEN palvelun rahan vastineeksi, se auttoi ainakin minua pyytämään enemmän apua 🙂 Olen itse sosiaalinen hölösuu, joten osaan puhua tunteistani ja vaikeuksistani aika avoimesti, toimintakyky minulla on aika kova niin osasin myös ottaa kantaa hoitoihin ym, joten minulla oli sinänsä aika helppoa. Jos on hiljainen tai ei pysty pyytämään keskusteluapua, voi hieman olla heikolla koko osastohoidon ajan.

Minulla on ollut osastolla todella hyviä hoitajia sekä kyseenalaisia hoitajia, jotka töksäyttelevät vähän kyseenalaisia kommentteja. Edelleenkin, jos olet mukautumiskykyinen osaston sääntöihin niin varmasti säästyt paljolta. Toki jos mielialasi on matala, niin töksäyttelevät kommentit voivat tuntua pahalta, mutta on korostettava ettei kukaan minulle ilkeyttään kettuillut. Koin tietyt kommentit (esim. keskusteluavun saanti tietyn kellonajan jälkeen evättiin) aika loukkaavana, mutta sitten ymmärsin ettei yötä vasten kannata puhua pahoja tunteita ettei se vaikuttaisi yöuneen. 😉

En ehkä osaa tämän enempää kirjoittaa kokemuksistani, jos haluat niin toki saat kysyä jotain tiettyä niin yritän parhaani mukaan vastata. Toki käytännöt vaihtelevat paikoittain, eli minun kokemukseni ei vastaa sitä mitä tilanne toisella puolella suomea on. Osastohoitoa ei minusta kuitenkaan kannata pelätä, siitä voi saada paljon apua jos sitä tarvitsee. Toivottavasti tästä on kuitenkin jo nyt jotain apua!🙂🌻

Kiitos vaniljapulla kattavasta vastauksestasi! Löysinkin sen toisen tekstin, minkä olit kirjoittanut ensimmäisestä osastohoidostasi. Kiva että joku jaksaa kirjoitella kokemuksiaan.

Sen verran kysyin terapeutilta, että minkälaiset oltavat osastolla on, niin sain tietää, että on vain kahden hengen huoneita. En oikein voi ajatella pystyväni olemaan oudon ihmisen kanssa samassa "majoituksessa".

Alati Ahdistunut kirjoitti 31.3.2018 19:39
Sen verran kysyin terapeutilta, että minkälaiset oltavat osastolla on, niin sain tietää, että on vain kahden hengen huoneita. En oikein voi ajatella pystyväni olemaan oudon ihmisen kanssa samassa "majoituksessa".

Älä anna tämän pelästyttää sinua osastohoidosta! Osastot eivät välttämättä ole aina täpötäynnä, joten voit saada majoittua yksin vaikka huoneet olisikin suunniteltu kahdelle hengelle. Osastolla jossa olin viimeksi ei missään nimessä ollut täyttä, vaan vapaita paikkoja oli runsaasti, olikohan osastomme kokonaiskapasiteetti 15 potilaista ja enimmillään meitä oli 9..? En tarkkaan muista. Uskon kuitenkin että osastohoitoon jos päädyt, voi majoitusasioista keskustella tiettyyn pisteeseen asti.

Sen unohdin aikaisemmista viestistä että mikäli tilasi sallii, voidaan sinulle osastolla sallia "lomaa". Tämä tarkoittaa sitä että saat poistua osastolta kotiin pidemmäksi aikaa, esim. viikonlopun yli. Eli jos vaikka sinulla olisi huonekaveri, on aina mahdollisuus ettei tämä (tai sinä) ole aina osastolla samaan aikaan.

vaniljapulla, kauanko olit osastolla noilla hoitokerroilla? Onko sinulla nyt minkälainen lääkitys? Haluatko avata yhtään, että miten sulla ilmenee tämä "terveyshuolia ja fyysinen kuntoni on heikko"? Koska mä koen olevani samassa jamassa, terveyshuolia on.

Mua ahdistaa mun ahdistunut olo. 😉 Ahdistus alkaa nykyään heti aamulla herättyäni. Tiedän että se on varmasti siitä johtuvaa, että pelkään mitä päivä tuo tullessaan. En pysty syömään, kun ruoka oksettaa.

Tuntuu, että haluan vaihtaa lääkitystä, vaikka sekin pelottaa. Olen lääkevastainen ja pelkään (yllätys yllätys) lääkkeiden sivuvaikutuksia. Jotain ahdistuskohtauksen aikana otettavaakin haluaisin, mutta mikäli olen käsittänyt oikein, ne ovat aika koukuttavia lääkkeitä.

Cherry77, otatko tuota Propralia silloin kun tulee ahdistus, vai kuinka?

Alati Ahdistunut kirjoitti 1.4.2018 9:59

vaniljapulla, kauanko olit osastolla noilla hoitokerroilla? Onko sinulla nyt minkälainen lääkitys? Haluatko avata yhtään, että miten sulla ilmenee tämä "terveyshuolia ja fyysinen kuntoni on heikko"? Koska mä koen olevani samassa jamassa, terveyshuolia on.

Mua ahdistaa mun ahdistunut olo. 😉 Ahdistus alkaa nykyään heti aamulla herättyäni. Tiedän että se on varmasti siitä johtuvaa, että pelkään mitä päivä tuo tullessaan. En pysty syömään, kun ruoka oksettaa.

Tuntuu, että haluan vaihtaa lääkitystä, vaikka sekin pelottaa. Olen lääkevastainen ja pelkään (yllätys yllätys) lääkkeiden sivuvaikutuksia. Jotain ahdistuskohtauksen aikana otettavaakin haluaisin, mutta mikäli olen käsittänyt oikein, ne ovat aika koukuttavia lääkkeitä.

Moi! Ekalla hoitokerralla viivyin 5 päivää, toisella hoitokerralla 11 päivää (mutta osastolla olin siitä 9, kävin välissä viikonlopun kotosalla). Terveyshuolistani olen kirjoittanut myös tukinetiin ( https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=183;mid=57787 ), mutta lyhyesti summaan että minulla on ruuansulatuskanavan toimitushäiriö/ruuan imeytymisongelma ja ruokailu voi aiheuttaa minussa pahaa kipua ja oirehdintaa. Vitamiinit ym hivenaineet eivät kehossani imeydy normaalisti, minulla on mm. vaikea d-vitamiinin puutostila. (Sain muuten yhden hengen huoneen juuri näiden terveyshuolien takia molemmilla kerroilla, hoitajat tajusivat että oireilen vahvasti ja olisi ollut henkisesti rankkaa jakaa huone toisen henkilön kanssa)

Osatolla minulla aloitettiin sellainen lääkitys kun venlafaxin 37,5mg, eli pienin annos. Enkä valehtele, ensimmäiset 5 päivää olivat elämäni hirveimmät. Toki on nyt muistutettava että minulla on tämä ruuansulatuskanavan häiriö ja osastolle päästyä en ollut nukkunut kuin 2h/yö parin viikon ajan tai ylipäänsä syönyt riittävästi, olin aivan loppu. Lisäksi verenpaine oli niin alhainen että meinasin pyörtyä useasti, pahoinvointi oli aivan kamalaa. Mutta sitten 6 päivänä heräsin osastolta ja olo oli aivan mainio, mikään ei ahdistanut eikä oksettanutkaan. Vaikka sanovat että lääkkeen tehon näkee vasta viikkojen käytön jälkeen, huomasin sen jo itse parin päivän jälkeen, mutta kuudentena päivänä kun pahoinvointi loppui niin tunsin eläväni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tämä lääke on kyllä pelastanut elämääni, olin ahdistunut aamusta iltaan ilman tätä, eikä mikään saanut sitä loppumaan. Huonoja puolia on tuon alkupahoinvoinnin jälkeen pienimuotoinen suun kuivuminen (on pidettävä huolta hammashygieniasta ja juotava paljon), pupillit ovat lautasen kokoiset aina (aurinko käy enemmän silmiin, käytettävä aurinkolaseja), sain hirvittävän ummetuksen ja hikoilen vähän enemmän esim. lenkkien aikana. Mutta todella pieniä haittavaikutuksia mitkä siedän äärettömän mielelläni että se jäätävä ahdistus on poissa! 😉 Ummetus oli pahin, mutta ruokavaliolla sain senkin asettumaan, eli ei missään nimessä ylitsepääsemätön ongelma sekään. Minulla oli tarkoitus nostaa lääkitystä vielä, mutta olen kokenut jo tämän pienemmän annostuksen tuoneen hurjan hyvän olon jo nyt niin voin varmaan pitäytyä tässä annoksessa. Iltaisin otan nykyisin myös ketipinor 25mg+3mg melatoniinin nukahtamiseen, sekä vino pino vitamiiineja ja maitohappoja tasapainottamaan ruunsulatuskanavaa+helpottamaan imeytymisongelmia.

Ymmärrän lääkevastaisuutesi, itse olin aivan samassa tilassa. Mutta on myönnettävä että tämä lääke on minulle käynyt loistavasti ja vienyt sen jäätävän ahdistuksen jota koin heti avatessani silmäni aamulla siihen kun menin nukkumaan illalla. Toki pelkään mitä käy kun tämä pitää lopettaa, mutta se on sitten sen ajan murhe, turhaan sitä ajattelen nyt. Olen kuullut että tämä venlafaxin on vaikeimpia lääkkeitä lopettaa, mutta edelleen, se on sitten sen ajan murhe kun tulee eteen. Jaksan paljon paremmin nyt, vaikeat asiat elämässä (mitä minulla on päivittäin) eivät aja enää tunteja kestäviin itkukohtauksiin. Pystyn tekemään paljon sellaista ikävää mihin aikaisemmin minulla ei ollut voimavaroja. Ajattelin aikaisemmin samanlaista lääkitystä kun sinä, eli vain tarpeeseen otettavaa. Nyt kyllä tajuan että kokoaikaiseen ahdistukseen se ei auttaisi, vaan on otettava jokin pitkäkestoinen lääke. On muuten lisättävä ettei tämä lääke muuttanut persoonallisuuttani tai tehnyt minusta zombieta, ihan päin vastoin! Jaksan paljon enemmän kun aikaisemmin ja aikaisemmin puhelias/iloinen persoonani on jälleen puikoissa, eikä se alati itkuinen/masentunut olento johon terveysongelmat minut ajoivat.

Olin muka kirjoittavinani tähän ketjuun jo aamulla vastausta vaniljapullalle, mutta ilmeisesti en sitten kirjoittanutkaan. Aamu oli niin kamala, että ehkä kirjoittaminen jäi vain ajatuksen asteelle. Mitään sellaista en ainakaan kirjoittanut, että se olisi poistettu. 😀

Kiitos vaniljapulla, että jaksat kertoa kokemuksiasi, niistä on paljon apua minulle! En pidä osastoa enää niin hirveänä paikkana, mutta aika hirveänä kuitenkin. 😋

Tokihan tuo kammo osastoa kohtaan juontaa juurensa varmastikin elokuviin, ihmisten asenteisiin ja puheisiin, mitä on elämänsä aikana kuullut. Pelkään myös sitä, että miten sukulaiseni ja läheiseni suhtautuisivat minuun, jos kuulisivat minun olleen osastolla. Enhän hyväksy itsekään sairauttani, niin miten muiden tulisi siihen suhtautua? Suuri klikki onkin varmaan tässä itsensä hyväksymisessä! Yritän ajatella kyllä (ainakin välillä) että "minä riitän tällaisena kuin olen, olen yhtä hyvä ihminen kuin muutkin", jne.

Kauanko vaniljapulla jouduit odottamaan pääsyä tuolle tutkimusjaksolle? Kauankohan niihin yleensä joutuu odottelemaan, kun tosiaan terapeuttini sanoi, että osastolle ei nykyään edes tahdo päästä. Minullakin on siis kyse ihan siitä, että haluanko mennä vai en.

Alati Ahdistunut kirjoitti 2.4.2018 17:49

Kiitos vaniljapulla, että jaksat kertoa kokemuksiasi, niistä on paljon apua minulle! En pidä osastoa enää niin hirveänä paikkana, mutta aika hirveänä kuitenkin. 😋

Tokihan tuo kammo osastoa kohtaan juontaa juurensa varmastikin elokuviin, ihmisten asenteisiin ja puheisiin, mitä on elämänsä aikana kuullut. Pelkään myös sitä, että miten sukulaiseni ja läheiseni suhtautuisivat minuun, jos kuulisivat minun olleen osastolla. Enhän hyväksy itsekään sairauttani, niin miten muiden tulisi siihen suhtautua? Suuri klikki onkin varmaan tässä itsensä hyväksymisessä! Yritän ajatella kyllä (ainakin välillä) että "minä riitän tällaisena kuin olen, olen yhtä hyvä ihminen kuin muutkin", jne.

Kauanko vaniljapulla jouduit odottamaan pääsyä tuolle tutkimusjaksolle? Kauankohan niihin yleensä joutuu odottelemaan, kun tosiaan terapeuttini sanoi, että osastolle ei nykyään edes tahdo päästä. Minullakin on siis kyse ihan siitä, että haluanko mennä vai en.

Eipä mitään, mielelläni kirjoitan kokemuksistani. Niistä voi kuitenkin löytyä apua ja inspiraatiota muille. ☺️

Kamppailin samojen ennakkoluulojen kanssa kuin sinä. Mutta osastohoito on sairaanhoitoa kuten kaikki muutkin, menethän sinä leikkaukseen ja jäät sairaalaan jos umpilisäkkeesi pamahtaa. Miksei sitten mielenterveyden reistailun osalta jäisi osastohoitoon, jos oma terveys sitä vaatii? Onhan se ajatus että osastohoitoon mennään jos ollaan todella sekaisin (lue:umpihullu), se on varmasti sellainen vanhentunut mielikuva. Toki on osastoja missä ihmiset yrittävät pahassa psykoosissa tappaa itsensä, mutta on osastoja missä meno on aivan eri.

Itselläni en tiedä läheisten suhtautumisia, kun en oikeastaan välitä oikein mitä muut ajattelevat. Olen toki kommentoinut olleeni sairaalassa läheisille sekä kavereille, mutta itse suhtauduin osastohoitoon uuden lääkityksen aloituksena tilanteessa jossa minulla oli paljon terveyshuolia ja fyysinen/henkinen kuntoni oli heikko. Jos muut eivät ymmärrä, ei se ole minun ongelmani, minua kiinnostaa vain oma hyvinvointi ja terveys. Sinunkin kannattaa lähestyä tätä ongelmaa oman hyvinvointisi kannalta, ei sen mitä muut mahtavat ehkä ajatella. Kärkkäästi sanottuna: joku voi olla sitä mieltä ettei syöpääkään kannata hoitaa sädehoidolla vaan vaihtoehtoishoidoilla, mutta tuskin jättäisit hoidon ottamatta vastaan vain yhden ihmisen mielipiteen takia.

Minulla on käynyt varmaan hyvä tuuri osastohoitojen kanssa. Ekalla kerralla pääsin parin tunnin viiveellä (tosin minut kärrättiin ambulanssilla sairaalaan), toisella kerralla itse soitin ja paikkaa ehdotettiin, ja sain miettiä seuraavaan päivään otanko paikan vastaan vai en. Osastotilanne varmasti riippuu siitä missä asut ja mikä ajankohta on, itse asun isossa kaupungissa mutta osastolla vain sattui olemaan tyhjää hoitojaksoni ajan. Uskon että akuuttina tapauksena hoitoon pääsee aina, jos tilanne niin vaatii. En toki voi puhua suomenlaajuisesti mikä tilanne saattaa olla.