Olen taaaaaaaaaaas niin miettinyt . Nyt päässäni on pyörinyt sana ehjä. Kun olen lukenut ihmisten tekstejä foorumeilla joissa käyn on sielä noussut esiin sana ehjä muodossa. " Milloin minusta tulee ehjä?" " Tuleeko minusta enään ehjä? " jne.
Mietin tuossa että jos elämämme olisi kuin posliini nukke niin kun se hajoaa ei siitä enään täydellisen ehjää saa. Palaset ovat sikin sokin jotkut vielä heikosti kiinni toisissaan ja jotkut lentäneet irti. Kun nyt mietin omaa posliini nukkeani niin näihän sillekkin on varmaankin käynyt. Tuo nukke on kuitenkin aika rakas ja jostain syystä olen pitänyt sen palaset tallessa. Olen säilytellyt niitä palasia saamatta kuitenkaan liimailtua palasia paikalleen koska totuus on etten ole tiennyt millaista liimaa olisi hyvä käyttää.
Nyt olen kuitenkin saanut sitä liimaa ( kiitos auttajien ja tukijoiden niin ammatilaisten kuin maallikkojen) ja kiinnostus nukkeni korjaamiseen on herännyt. Ennen luulin ettei sitä voi enään pelastaa mutta nyt pala palalta olen alkanut liimailla sitä kokoon.
Uskon että huolellisella työllä, rauhassa ja ajankanssa saan soviteltua taas palaset paikoilleen. Nuken saa kasaan mutta jos palataan tohon ehjään niin täysin ehjäähän siitä ei koskaan enään saa. On kuitenkin hienoa jos sen saisi korjattua edes jollain tapaa.
Olen ajatellut että kun ihmiset käyttävät sanaa ehjä niin onko heillä liiankin korkeat tavoitteet sille mitä se sisältää? Näinkö sitten joskus käy että he pettyvät koska käsitys ehjästä ei vastaakkaan heidän odotuksiaan?
Kun nyt mietin tuota nukkeani niin saan sen toki kokoon ja aikalailla ehjäksi mutta totuus on että palaset on liimattu paikoilleen ja siihen jää särönsä. Jäljet siitä kun se on mennyt rikki. Nämä on hyväksyttä. Niitä ei saa pois. Vaikka nukkeeni jääkin säröjä tulee se olemaan minulle yhtä rakas kuin ehjänäkin. Ehkä rakkaampi koska siinä näkyy elämisen jälki ei vain siloteltu pinta.

Heippa
sinun kirjoituksesi oli todella upea ja kaunis ja olen sinun puolestasi
tosi onnellinen kun olet hiljakseen saanut asiat parempaan kuntoon.
Mutta muista että aina ihmisen elämässä tulee heikkoja hetkijä ja sillon
kun ihmisellä on ongelmia niin niitä ei ikinä pidä jäädä yksin miettimään.
Vaan jokaisella ihmisellä pitäisi olla tukiverkko johon ottaa yhteyttä
heikkona hetkenä niin sillon se auttaa elämässä jaksamiseen.
Itsekkin olen elämässä monet ongelmat läpi käynnyt mutta niin vaan olen
selvinnyt ja hiljakseen vaan rakennetaan parempaa huomista.
Tehdään arjesta juhlaa.
Minä niin toivon sinulle kaikkea hyvää ja menestystä elämääsi.
Kaunista syksyä sinulle

Hei Saniga, luin koko ketjun läpi. Onneksi olet hakenut apua ja parantumusprosessi on ilmeisesti alkanut, tuo kirjoituksesi posliininukesta oli muuten hieno. Niitä huonoja aikoja tulee olemaan, mutta toivottavasti et syytä niistä itseäsi, sillä sinulla on lupa kokea erilaisia tunteita kaikesta siitä, mitä olet elämässäsi kohdannut ja miten se on sinua muovannut. Yritä myös olla vaatimatta itseltäsi nopeaa "edistystä", paranet omaan tahtiin!

Minulle tuli muuten kirjoituksistasi mieleen ystäväni, jonka nyt edesmennyt äiti oli alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttäjä. Vaativuus, kova työnteko, itsensä rääkkääminen, muuri, ei osaa/anna itselleen lupaa puhua ongelmistaan, vitsailu, nauraminen, "maailma on p.ska paikka, vain vahvat selviävät", synkkyyden viehätys..Hänen muurinsa on alkanut murtua ja toivon todella, että hänkin uskaltautuu hakemaan apua.

Voimia ja valoa sinnepäin, ja onnittelut ihanasta tyttärestä! 🌻🙂🌻

Kiitoksia kovasti kauniista sanoistanne ja kannustuksesta.🙂.
Tuo ihana tyttäreni eilen harjoitteli isämeidän rukousta pikkuletit päässä, peilin edessä räpäten. Hieman illalla nauratti moinen mutta ei kai sitä ole missään sanottu miten se oppi on parasta päähän ajaa😉.
Töihin paluu on tehnyt minulle hyvää vaikka väsyttääkin kovasti työpäivien jälkeen.
Olen nyt tässä käynyt eräänlaista kaksin taistelua sisälläni. Hyvä vaistaan paha.
Jokin osa minusta haluaisi vain jatkaa vihaisena oloa. Murjottaa, olla kiinnostumatta mistään. Satuttaa itseäni. Tehdä elämästäni mahdollisimman hankalan.
Rinnalle on noussut kuitenkin joku toinen. Iloisempi minä. Toivoa täynnä. Hymyillen ja nauraen. Jaksavana ja luottavaisena. Täynnä yritystä.
Nämä kaksi käyvät nyt otteluaan päivin öin ja tunnen sen mielialassani selvästi.
Itselleni on selvää kumpaa tässä ottelussa kannatan ja kannustan.🙂👍.
En edes uskalla ajatella nyt häviäväni.

Tuo mitä hyvin kuvasit ,hyvä-paha, toivo-epätoivo -taistelu, on aika tuttua. Itsekin koen monesti jotenkin estäväni itseäni nauttimasta elämästä, ikäänkuin siinä olisi jotain väärää. Kummallista, kun tulee tunne että mikäs tässä, hienosti menee (niitäkin tuntemuksia on...) niin joku kuittaa takaraivosta että älä nyt innostu, kyllä se vielä tästä muutuu. Ikäänkuin pitäisi itseään jostain rangaista, vaikkei semmoiseen ymmärrettävää syytä olekaan. Kirjoitat myös toivosta, se lienee yksi tärkeimmistä tunteista elon tiellä. Ja vaikka falskilta saattaa kuullostaakin. niin vanha sananlasku "niin kauan kuin on elämää, on toivoakin" pitää kyllä paikkansa. Voi hyvin ja hyvää syksyä.

Olen miettinyt taas tätä itsetuhoisuuttani aika paljon. Kynnys sen viiltämiseen on kasvanut mikä ilohduttaa itseni mutta ajatukset ja mielikuvat ovat raaistuneet.Voisin kuvailla pahaa oloani finniksi jota olen aika ajoin puristellut ja saanutkin sen pienemmäksi mutta koska en ole puristanut tarpeeksi huolellisesti on ydin aina jäänyt sinne ja sitten ajan kanssa finni onkin ollut taas terhakkaan täynnä sitä itseään. Nyt ajatuksissani on pyörinyt että tuo finni kaipaa vain yhden kunnon rutistuksen että ytimenkin saa pois niin se alkaa kuivua pikkuhiljaa kokoon.
En usko lähteväni puristelemaan toden teolla koska oikea tapahan päästä finnistä eroon on varmaankin antaa sen kehittyä rauhassa ja sitten myös kuihtua rauhassa.
Täydellisyyden havittelijana ja malttamattomana luonteeni kuitenkin en pois sulje sitä mahdollisuutta ettenkö todella huonona aikana voisi kyllästyä tuon iljettävän patin olemassa oloon ja ala rustata sitä tyhjäksi. Tavoitteenani ei kuitenkaan ole satuttaa itseäni vaan päästä tuosta iljetyksestä eroon.

Itsetuhoisuus on kummallinen asia. Minä koen sen jotenkin niin, että se syntyy itseinhosta. Olen niin inhottava ja halveksittava olio, että minut pitää tuhota. Minua pitää rankaista. En tiedä mistä. Pelkästä olemassaolosta luulisin. Minulle ei ole mitään perustetta sille ajatukselle, että olisin paha, mutta niin vain ajattelen. Olen hyvin kiltti ja muut huomioiva, enkä ikinä satuta ketään (paitsi itseäni). Ja olen aina valmis auttamaan ventovieraitakin hädässä olevia. Silti jotenkin sisimmässäni ajattelen, että olen paha ja siksi minut pitää tuhota. Tai ainakin rankaista satuttamalla. Olen aika hyvin viime aikoina pystynyt vastustamaan tuota itseni satuttamisen halua, vaikka se onkin hyvin voimakas. Sitäpaitsi fyysinen kipu vie huomion hetkeksi pois psyykkiseltä kivulta.

Minäkin olen miettinyt, miksi en millään kykene uskomaan, että olen hyvä ihminen ja elämisen arvoinen. Olen alkanut tajuta, että jotenkin kummallisesti ehkä pelkään, että jos alan ylpistyä, saan siitä rangaistuksen. En uskalla olla itsestäni ylpeä (saati että edes hyväksyisin tai edes sietäisin itseäni). Minuun on niin syvälle iskostettu lapsena ajatus, että olen paha ja syntinen ja itsestään ei saa olla ylpeä. Sehän on syntiä. Pah. Kunpa voisin tämän järjen ääneni ulottaa myös tuonne tunnetasolle, niin elämä itseni kanssa olisi siedettävämpää.

Elämä on tällä hetkellä valtavaa tasapainottelua. Tunnen kuinka olen alkanut läpikäymään asioita sisälläni todella valtavalla voimalla ja suurin osa energiastani meneekin itseni toppuuttelemiseen siinä ettei kaikki mene yli.
Asioilla onnyt valta tarve purkaantua mutta jotta kestän sen on minun jarruteltava koko ajan ettei kaikki tule ryminällä päälle.
Minulla ei ole vielä sitä taitoa että osaisin irrottautua asioista ajoissa ennekuin jo seuraavat puskevat päälle. Tämän myös kerroin eilen mtt:ssä. Tässä on vaara se että kuppi täyttyy taas kun ei saa vanhaa asiaa alta pois ajoissa.
Minulle sanottiin että malttia. Masennukseni ja ajatteluni on kehittynyt rauhassa yli toistakytä vuotta joten näistä selviäminen voi viedä ja todennäköisesti viekin hyvin pitkän aikaa.
Olen luonteeltani hyvinkin malttamaton joten tämän rauhallisuuden ja pitkäjänteisyyden oppiminen on vaikeaa ja varsinkin tilanteen vaatiman mahdollisen ajan hyväksyminen.
Tunnen etten etene mutta kuitenkin kun katson alun kirjoituksiani täällä ja nyt tätä nyky hetkeä huomaan muutosta tapahtuneen. Joskus vain sen unohtaa.😟

Wow, luin koko viestiketjun läpi kerralla, ja täytyy sanoa että ihan hirveesti uskoa antaa nähdä että pääset eteenpäin tosi vaikeassa prosessissasi. Jättikiitos että kirjoitat tänne! Mielettömän rohkeaa, ja todella arvokasta myös muille että jatkat tarinasi kertomista.

on tullut niin monesta kirjoituksestasi impulsseja antaa jotain neuvoja tai kommentoida. en tiedä tarvitsetko niistä mitään juuri nyt.

Löysin tänään tähän foorumiin pakottavan sisäisen tuskan pelon ja yksinäisyyden ahdistamana. pari kriisilinjanumeroa tallennettu kännykkään, pari meiliosoitetta laitettu muistiin.. ja nyt pari viestiketjua lukeneena tuntuu.....paremmalta..? en varmaan itse uskalla puhua ongelmistani täällä niin avoimesti, vaikka nimimerkillä kirjoitetaankin, mut sen verran tähän sun taisteluusi liittyen(useiden muiden asioiden lisäksi), samantyyppinen dominoivan painostava äitisuhde ongelmien pohjana..

On se kyl vaikeeta.. nykyyhteiskunnassa voi periaatteesa niin helposti valita sen erkaantumisen perheestään, joskus tuntuu että se on tosi hyvä juttu, voi sallia itsensä vapautua siitä traumojen ketjusta, vapauttaa samalla tulevat sukupolvet.. jos siinä sillä tavalla onnistuu. loppupeleissä se vapautus kuitenkin tapahtuu omassa sisässä. itse mulla on nyt ätiini välit poikki, koska en kykene hänen seurassaan elämään. tahdon silti, SITTEN kun voin hyvin, auttaa myös häntä koska rakastan häntä, ja ymmärrän että hänkin vain on tytär joka myös joutui kestämään liikaa. Selkein ehdoin sitten tietenkin. Selkein tavoittein ja realistisesti punnittuna.

hyvä että sulla on se selkeää että paraneminen, itsensä hoitaminen on tavallaan niinkuin tie, sitä edesautetaan ajan mukana. hienoa että jatkat vaikka joskus tuntuukin helpommalta. ettet vähättele ongelmiasi jne. ja pakene niiden kohtaamista.
Susta saa tuntua Ihanalta elää! Saat hoitaa itseäsi vaikka et olekaan akuutissa kuolemanvakavassa tilanteessa.. 🙂 kuulostaa niin itsestäänselvältä, mutta ei varmaan yleensä omalla kohdalla Tunnu siltä.

yksi ihana pikku elämän soturi kerran puhui mulle "ylläpidosta". tuli siitä semmonen mielikuva että miten upeeta oliskaan jos olis kaikkialla itsestään selvää että Jokainen pääsis säännöllisin väliajoin terapeutille ns. "huoltokäynnille", ihan vaan varmuuden vuoks. että selvitettäis varmasti että jokainen kellä on jotain purettavaa tai raskasta kannettavaa sais sen niin aikaisin kuin mahdollista käsiteltyä!

Eletään niin pärjäämis ja jaksamis ja ponnistamis ja pintakiilto ja onnistumis- tavoitteisesti.. silleen niinkun Hyviä asioitahan ne on jos ne on tosia ja tapahtuu itsessä luonnostaan... mutta miten Yksinäistä................

näkökulma johon pääsen/löydän aina välillä kovimpien tuskieni pakottamana, on jonkinlaisen universaalin äitihahmon, joka ei koskaan tuomitse, ei koskaan arvostele, ei vaadi yhtikäs mitään, rakastaa hellyydellään loputtomasti ja hoitaa sillä kovettunneimmankin kieroutuneimman pelokkaimman lapsen rauhan tunteeseen taas.

tunnen silloin että lohdutusta on loputtomasti, ja että mikään ei ole liian pahaa.
siitä näkökulmasta katsottuna, näen sen niin että me ollaan kaikki täällä yhdessä, ongelmat, vaikeudet ja samaten myös vahvuudet ja taidot, ne on kaikki asioita joita me periaatteessa ei Olla, vaan ne on jotakin perintöä joita me nyt saadaan Kokea, jatkumoa vanhempiemme ja heitä edeltäneiden kokemuksista ja oivalluksista. Kunpa me vaan lakattais pelkäämästä ja yhdessä uskallettais katsella niitä asioita jotka tekee elämästä kärsimystä, ja olla ihmisinä siinä toisillemme tukena.
Ehkä sen vois nähdä jonkinlaisena yhteisenä missiona työstää ihmisyyden ongelmia, jokaisen henkilökohtaisen olennon kokemuksien kautta.

tästä tuli nyt toosi pitkä kirjoitus, mutta yks asia vielä..
tyttärestäsi.. toivottavasti annat itsesi olla edes jonkinverran rehellinen tunteistasi ja vaikeuksistasi myös tyttärellesi. Lapsi ymmärtää syvällä tasolla Kaiken, ja jos äiti näyttää iloista pintaa samalla kun lapsi oikeasti aistii että jokin on hullusti, niin tuo ulkokuoren ylläpitäminen ja vaikeuksien kieltäminen voi helposti periytyä seuraavalle, vaikka onkn kuinka suojelevainen ja rakastavainen. Rehellisyys on vaikeata mut totuutta ei voi kuitenkaan piilottaa (ainakaan ikuisuuksia).

Tsemppiä jaksamista ja iloa!
Oot tehnyt jo mielettömän ison työn ja päässyt eteenpäin jo hyvän matkan!!!

🙂👍

Eilen tein jotain itselleni ennekuulumatonta ja hyvin rohkeaa. viestittelin tämän tapailemani miehen kanssa ja aina kun häneltä on tullut kommentti että hän kaipaa seuraani niin olen ilostunut ( toki kertonut tämän hänellekkin) mutta en ole itse vastanut samlla lailla vaikka mieleni olisi monta kertaa tehnyt. Minulla on iso kynnys kertoa ihmiselle että kaipaan häntä tai haluan tavata häntä. Se on heikkous koska siinä on jonkinlaista tunnetta mukana. No eilen tein sen. Laitoin että myös minulla on ollut ikävä ja kaipaisin hänen seuraan. Eikä siinä vielä kaikki. Jopa itse ehdotin tapaamista viikonloppuna mikä on aivan ennen kuulumatonta koska enhän halua millään tapaa olla tyrkyllä koskaan painostaa ketään tapaamaan itseäni jos vaikka hän ei haluaisikaan mutta ei vaan kehtaisi sanoa sitä suoraan. Tai jos itse annankin enemmän ymmärtää kuin kykenen antamaan ja tuotan pettymyksen.
No nyt koputtelen kepilllä jäätä ja samalla kun olen innoissani tästä rohkeuden osoituksestani niin olen myöskin varuillani ja rauhoittelen itseäni. Mietin meninkö itseäni ajatellen liian pitkälle kun kerralla kiskasin kaksikin näin rohkeaa vetoa.
No aika näyttää ja nyt vain yritän pitää tyytyväisyydestäni kynsin ja hampain kiinni. Yritän olla maalaamatta peikkoja etukäteen koska oikeasti niille ei ole mitään perää. Kunhan taas pyrin olemaan varovainen ja varautua pahimpaan sen sijaan että miettisin miten kivaa minulla tulee varmaan olemaan kuten niin munta kertaa aiemminkin ennakko peloista huolimatta. Tätä tilannetta ei varmaan muuta se kumpi aloitteen teki ja voi olla että tein toisen kerrankin iloiseksi siitä että se vihdoin olinkin minä vaihteeksi.

Kaikenlaista sitä tapahtuu. Sellaistakin mitä ei olisi taas kaivannut. Meillä oli ihana viikonloppu tämän meihen kanssa kunnes esiin astui arki ja todellisuus. Hän oli kertonut eronneensa ja syyn olleen hänen koska hän petti silloista avovaimoaan. Nyt he kuulemma ovat olleet erossa jo parivuotta ja hän ei uskonut yhteen paluun mahdollisuuteen.
Tiistaina eli eilen sain kuitenkin yllättäin puhelun juuri tältä hänen entiseltään. Tapailemani mies oli ollut hänen ja yhteisten lasten luona yötä ja niin kovasti taas puhunut kuinka haluaisi takaisin yhteen ja naimisiin. Aamulla lähtiessään hän oli kuitenkin unohtanut puhelimensa jota tämä avovaimo oli sitten tutkinutkin ja löytänyt numeroni.
Järkytyin kuulemastani ja hänkin oli pahoilla mielin koska totesi ettei siis vieläkään voi luottaa koko mieheen suurista puheista huolimatta.
Ei mennyt aikaakaan kun tämä mies soitti minulle. Häntä ei kiinnostanut mitä minulle kuuluu vaan olinko puhunut hänen "exän" kanssa. Sanoin puhuneeni hieman mutta koska olin töissä niin en juurikaan paljoa voinut.
Illemmalla sitten viestittelin hänelle että missä mennään. Ainoa asia mikä häntä harmitti oli se että minä ja "exä " olimme jutelleet. Tällöinkään häntä ei juurikaan vaivannut se miltä minusta olisi tuntunut vaan hän ponnekkaasti teki itsestään uhria tässä asiassa. Lapset ovat hänelle kuulemma kaikki kaikessa ja sen takia hän ei tiedä mitä oikeasti haluaa. No toivotin siinä vaiheessa hälle hyvää matkaa elämäänsä varrelle ja jos lapset todella ovat kaikki kaikessa niin sitten olisi aika alkaa elämään sen mukaisesti.
Tämä oli minulle kova kolaus. Ei se miten suhde päättyi tai yleensä se että päättyi vaan se että uskalsin vuosien pelkojen ja epävarmuuden jälkeen antaa itsestäni jotain koska ihan oikeasti luulin saavani arvostusta. En rakastunut mutta tunnustan että ihastuin ja tämä tekee minut todella vihaiseksi koska näitä tilanteitahan olin juuri aina varonut. Ettei kukaan vain pääsisi satuttamaan minua sitten kuitenkin lankesin vanhaan paskaan eli tunteellisuuteen ja siihen että kuvittelin jonkun todella välittävän ja pitävän minusta. Pitävän minua jonkin arvoisena mutta taisin olla vain vararengas ja tyhjennyspiste kun kassit olivat täynnä ja välit huonona "entiseen" avovaimoon. Olin siis vain pano. Olin vain lohduke. Olin vain sopivasti saatavilla koska olin taas niin pirun naivi ja tyhmä.
No olenhan ennekin käteni paskaan iskenyt joten en usko maailamani tähän kaatuvan mutta aikaa menee ennenkuin alan taas luottaa itseeni ja häpeämästä sitä millainen olen.
En siis tarpeeksi hyvä jotta minulle tarvitsisi osoittaa kunnioitusta ja arvostusta.🤕

Luin eilisen kirjoitukseni. Säälitttävää ruikutusta. Minun on ihan turha tehdä tässä asiassa itsestäni uhria koska olen omilla toimillani tämän aiheuttanut. Tyhmyydestä kärsii koko ruumis näinhän se vain on🙄

Taas ja TAAS olen hämilläni. Tänään sain varovaisen tunnustelevan yhteyden oton. Juuri niin juuri tältä mieheltä. hän haluaisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Hän on kuulemma nyt selvittänyt välinsä entisen avovaimonsa kanssa ja valmis ihan rehelliseen tapailuun. Voi vit... tämä on hieman hankalaa koska en ole ennen ollut tällaisessa tilanteessa. Lupasin huomenna käydä hänen kanssaan kahvilla ja ehkä hyvä niin koska mielessäni pyörii monta kysymystä jotka haluan esittää ja niihin saada myös rehellisen vastauksen. minulla on epäilykseni siitä miten asiat ovat heidän lopulliseen päätökseen johtaneet. Haluan rehellisen vastauksen mm. siihen oliko päätös vain exän vai yhteinen. En usko sen hänen olleen tai ainakin yllätyn jos hän sanoo niin. Toinen jos jatkaisimme tapailemista niin onko minulla syytä epäillä olevani nyt vain lohtu ja oikeastaan vain kakkos vaihtoehto kun parasta ei saa. Minun on pyrittävä saamaan hänelle perille että tiedän arvoni ja tiedän mitä ansaitsen ja mitä en. Saatan olla tyhmä mutta katellaan. En voi sille mitään että olen hänestä kiinnostunut. Täytyy olla todella varovainen nyt

No niin mihin tämä kaikki myllerrys päättyi. Se päättyi siihen että en enään tapaile kyseistä miestä. Tämä ei tunne tasolla tätä miestä ajatellen ollut minulle mikään iso kolaus. Kerranin uskalsin luottaa sisäisiin tunteisiini ja nämä tunteet voittivat hyväksytyksi tulemisen tarpeen. Olen kehittynyt. Itse kunnioitukseni on kehittynyt koska nyt TODELLA ajattelin miltä itsestäni tuntuu. Mitä itse haluan ja millaisen hinnan olen valmis lämmön ja läheisyyden kaipuustani maksamaan. En olisi pystynyt olemaan tyytyväinen ja onnellinen tässä suhteessa. Olisin aina ollut kakkonen ja kilpailu asetelmissa exän kanssa. Vaarana joutua hetkenä minä hyvänsä lempatuksi koska heidän yhteinen historia ja tunteet toisiaan kohtaan olivat ilmiselvästi vielä hyvin vahvoja.
Tottakai olen hieman allapäin siitä että sen kerran kun uskaltaudun yrittämään saada itselleleni jotain hyvää elämään niinkuin aikuisen tasolla käy näin mutta toisaalta olen tyytyväinen koska nyt ihan todella pääsin kokemaan sen miten paljon olen itseni kanssa kehittynyt. Pitäisiköhän ihan kiitos kukkaset lähettää kyseiselle herralle koska loppupelissä hän auttoi minua vain itseni kanssa eteenpäin tietämättään. 🙂🌻

Taidat olla itse kukkasen ansainnut: 🌻🙂🌻