Saniga kirjoitti 8.2.2012 8:45

Päivän teema: Hanki itsellesi oma elämä.
Eilen kuulin että tutkimusten perusteella saattohoidossa ollesta ihmisistä kuoleman lähestyessä kaikkein onnettämimpia ovat olleet ne jotka tunsivat etteivät olleet eläneet omaa elämää vaan aina jonkun toisen tai jotain toista varten.
Tämä sai minut miettimään kuinkas muutenkaan. Miten voisin elää omaa elämää? Olen äiti mutta miten yhdistän äitiyden ja oman elämän? Mietin mitä minusta olisi kiva tehdä. Olisi varmaan kivaa ottaa hieman omaa aikaa mutta missä menee sen raja? Kun lapsi on kotona olen minäkin visusti kotona. Jos käyn kaupungilla teen sen niin että tyttö on esim. koulussa. Minulle ei ole aivan selvillä milloin olen hyvä ja milloin huono äiti. Jos haluan tehdä jotain itsekseni silloinkin kun pimu on kotona tunnen itseni itsekkääksi ja jätän tekemättä mutta olenko sitä. Mietin mitä haluaisin tehdä. Haluaisin käydä vaikka kaupungilla shoppailemassa mutta usein se hyytyy siihen ettei tyttö halua lähteä mukaan. Sitten istun kotona kun hän leikkii kavereiden kanssa pihalla vain sen takia että hän varmasti tietää äidin olevan paikalla. Hän on kahdeksan. Voinko siis surutta ottaa omaa aikaa ja käydä vaikka shoppailemassa tai kaverin kanssa kahvilla vaikka hän ei lähtisikään mukaan? Voinko jättää kahdeksan vuotiaan yksin kotia siksi aikaa olematta huono äiti? Totuus kuitenkin on että onhan hän iltaisin yksin kotona kun olen töissä mutta koen jo tuostakin huonoa omaa tuntoa vaikka tiedän että hän pärjää ja tilanne on sellainen vain siksi että minun työni on vuoro työ. Onko minulla siis vapaa ajalla oikeutta jättää häntä yksin kotia tunniksi tai pariksi jos haluan tehdä jotain joka itseäni kiinnostaa? .
Tiedän itse olevani taas omien ajatusteni,pelkojeni ja ennakko luulojeni vanki. Olen kuullut kun niin monesti on sanottu että kun lapsi syntyy niin sinulla ei ole enään omaa elämää mutta olenkohan ottanut tuon liiankin kirjaimellisesti ja ihan sen varjolla että haluan olla parempi äiti kuin omani oli. Kun olin pieni niin olin joskus yksin jos äiti ja isä kävivät baarissa tai naapurissa "kylässä" usein aika kosteissa merkeissä. Minä tiesin kyllä missä he olivat mutta jollain tapaa olen nyt jumittunut ajatukseen ettei tytön koskaan tarvitse olla yksin. Mutta samalla mietin sitä omaa elämää. Haluanko olla yksi noista onnettomista joskus saatohoidossa mieten silloin etten ole elänyt omaa elää? Missä siis menee MINUN oman elämän rajat niin hyvässä kuin pahassa? Mitä oikeuksia äidillä on olematta huono äiti?

Haluan poistaa tämän

Miksi haluat poistaa tämän?
Oman 'elämän hankkiminen' äitiydestä huolimatta ei ole mikään yksiselitteinen asia.

Jollain tapaa tunsin ajatukseni tyhmiksi ja itsekkäiksi jo ennekuin pääsin loppuunkaan. Sitten se poistamisen ajatuskin napsahti sinne vähän niinkuin puoli huolimattomasti

Ei se ihan helppoa ollut noissa lastenkasvatusjutuissa tällaisella vanhan ajan ihmiselläkään. En tietoisesti halunnut olla itsekäs, mutta käytin alkoa ja tupakoin sekä poikani odotus- että vauva-aikanakin. Olin siis kai itsekäs. Kyllä jo 1975 nuo asiat tiedettiin. Mutta mutta. Tilanne oli se mikä oli. En kyennyt muuhun. En syytä siitä itseäni, mutta sillä kai on ollut seurauksensa. Tai jo aiemmilla asioilla, siis niillä, miten niiden ihmisten elämä sujui, jotka olivat minusta vastuussa. Minut kuskattiin välillä pois täydellisestä kaaoksesta, mutta palautettiin. Miksi? Ei kai siihen aikaan, 1950- ja 1960-luvulla kovin paljon tiedetty lastensuojelusta. No, kuka tietää, mikä on minkin syy ja seuraus. Kukin kai tekee parhaansa ja elämä soljuu eteenpäin.

Hmm........olen tosielämän selviytyjä. Olen selvinnyt menneestä, selviydyn koko ajan nykyisyydestä ja varmaan odotettavissa on että selviydyn tulevaisuudestakin. Mutta haluanko olla tuo selviytyjä? Välttämättä en.....tai joiltakin osin kyllä. Olen siis selvinnyt menneisyydestä mutta onko odotukseni siitä että olisin elämäni eläjä nykyisyydessä ja tulevaisuudessa realistinen? Toki selviytymistä tarvitaan mutta voisiko se joskus tulevaisuudessa rajoittua haasteellisiin tilanteisiin niin hyviin kuin huonoihinkin ja muuten saisin vain elää? onko sellaista elämää edes olemassakaan?😐

Muuten vain elää, vai muuten vain selviytyä?

Yhtäläisyyttä tarinaasi tunnen tuossa äidistä huolehtimisessa.
Äidin varjo - olinko se minä - ?
Ristiriitainen tausta antaa potkua huomisiin.

Olen taas pienen itsenisatuttamisen tiellä. pienen siinä mielessä ettei tikkejä tarvita. Vain kipu riittää. Ison taas siinä mielessä että tein sen nyt lapsen ollessa kotona. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt niin. Tai olen......kerran. silloin poltin käteni " vahingossa" uuniin lihapullia tehdessäni. Nyt leikkasin haavan "vahingossa" käteeni omenaa puolittaessani.
En ole huolissani. Ei ole hengenpäälle tämä touhu mutta tiedän että jos kerron asiasta mtt:ssä tai työterveydessä tai edes tukihenkilölle niin he ovat huolissaan. En halua sitä joten pidän salaisuuteni. Muutenkin on jo vaikeaa pitää taas itseäni kasassa joten ylimääräinen myllytys ei ole nyt tervetullutta. Viimeksi mtt:ssä sanoi että minun pitäisi luovuttaa teräni. Antaa vaikka hänelle. hän sanoi että jos tilanne näyttää siltä niin hekin tekevät kotikäyntejä ja poliisikin voi terät hakea pois. En kertonut että kuljetin silläkin hetkellä terää mukanani kun olin siellä. Se on turvani ja helpotuksen antajani. En luovu siitä kuin sitten kun olen valmis.
Taidan kuulostaa seonneelta. Tunnustan ettei suhteeni teriini ole terve eikä varsinkaan viiltelyyn mutta oikeasti olen hukassa sen suhteen mitä tekisin. välillä aivan selkeästi tunnen kuinka halu luopua niistä ja tästä ikävästä tavasta on kova ja tajuan sen vaarallisuuden mutta jo seuraavassa hetkessä en vain välitä. 😑❓

Hei rakas viiltoni!
En tiedä miten olemme ajautuneet tähän jamaan. Ehkä siksi että vaikka suhteeni sinuun on ollut tuttu ja turvallinen vuosia olen kokenut sen myöskin ahdistavaksi. Olet auttanut minua selviämään monesta ja usko tai älä tulen aina olemaan siitä sinulle kiitollinen. En koskaan unohda sinua mutta totuus on että kaipaan vapautta ja sitä että pystyn itse käsittelemään omia tunteitani ja ajatuksiani ilman sinun tukeasi.
Haluan itsenäistyä jopa sinusta. Olisi hyvä jos pystyisimme molemmat myöntämään että yhteinen aikamme alkaa olla ohi. Taistelemme tästä kuin vanha pariskunta monen yhteisen vuoden jälkeen. Tottakai tämä on tuskallista. Minuakin pelottaa mutta haluan jatkaa elämääni haluan muuttua ja vaikka pahalta tuntuukin niin sinä et kuulu tulevaisuuden suunnitelmiini. Etkö sinäkin haluaisi jo vapautua tästä ”pakko” suhteesta? Jos haluat todella minun parastani ja olet apuna niin ole vielä tämän kerran ja anna minun mennä.
Rakas viilto. En unohda sinua. Olet ikuisesti tehnyt lähtemättömät jälkesi minuun jotka eivät koskaan katoa mutta haluan oppia pärjäämään omillani joten anna minun jo olla ja mennä. Anna minulle vapauteni.
😭

Minua ahdisti pelottavan kovaan äsken. Eikä se täysin ole ohi vieläkään. Mietin nyt mistä nämä näin rajut pelko ja ahdistuskohtaukset kumpuavat? Minusta tuntuu että jotain iso on nyt liikahtamassa sisälläni. Olen kuin aktiivinen tulivuori.
Onko tilanne nyt se että koska olen laskenut suojaustani ulkoapäin tulevilta asioilta tuo muurini on myös ollut suoja sisältäpäin tulevilta.
Jos näin on? On ehkä alkamassa yksi rankimmista ajoista tällä tervehtymiseni tiellä ja se vaatii valtavasti itsekuria ja voimia. Vaatii ymmmärrystä itseäni kohtaan ja aikaa.
Siksikö minusta on tuntunut että haluaisin pysäyttää kaiken ja etten kestä oikein enään mitään? Tuntuu kuin minusta manattaisi paholaista pihalle ja nyt vaikka pahalta tuntuukin välillä niin manaus alkaa tehota.

Syyllinen?..........TUNNUSTAN
Sairaslomani toinen päivä. Pinna kireällä. Häpeää ja syyllisyyttä. Olenko luovuttaja? Kuinka nyt olen toimillani vaikuttanut muihin? Minun pitäisi nyt levätä mutta minulla ei ole oikeutta koska olen lusmu ja jättänyt työkaveritkin pulaan vain sen takia että päässäni on VIKAA. Ajattelevat varmaan ”kiitollisuudella” nyt työkaveria joka ei ole ” työkuntoinen”. Eivät varmaan kiittele eivätkä silittele päätä. Entäs pomot? Heillä on ollut tarpeeksi harmia siitä ettei kunnon työvoimaa meinaa löytyä ja eivät varmaankaan mielissään ole sairaslomastani. Mahtavatkohan katua että ylipäätänsä palkkasivat minut?
Jos asiaa tiedustelisin suoraan molemmilta tahoilta varmaan sieltä tulisi ymmärrystä täynnä olevia vastauksia. Kukapa suoraan heittäisi päin naamaa että vituttaisi. Näin ollen he vain valehtelisivat ettei minulle tulisi pahamieli.
Syyllisyys sairaslomasta ajaa minua toimimaan nyt. siivoa, siivoa ja siivoa. Mietin kuinka paljoon minun pitää kyetä nyt kun en ole töissä? Paljonko vaaditaan että saan tämän syntini sovitettua?
Mietin luovutinko liian helpolla? Olisiko minun pitänyt katsoa pitemmälle kuinka voimani riittävät? Ketä se olisi auttanut? Minua itseäni varmaankin mutta olisinko silloinkaan saanut tunnetta että olen tehnyt kaikkeni? Tuskin. Olisin varmaan tuntenut itseni tyhmäksi ja kironnut kieroutuneen mieleni.
Olen nyt paketoinut teräni viimeiselle matkalleen. Terieni ”arkusta” tuli hieno. Niiden arvoinen. Nyt mietin kuinka voin kunnialla saattaa ne viimeiselle matkalleen. En voi heittää niitä roskiin koska tuntisin syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä että epäkiitollisena roiskasen ne unholaan vaikka totuus on että ne ovat olleet minulle valtavan tärkeä selviytymiskeino sanokoot kuka mitä tahansa. Viiltäminen kohdaltani saa nyt olla ohi. Tiedostan olevani nyt vaaraksi itselleni. Helpottaako? Paskat mutta pakko tajuta se että vaikka en tietoisesti haluaisikaan itseltäni henkeä viedä niin voin sen kuitenkin tehdä jos jatkan.
Minua häiritsee että ne ovat tuolla arkkuineen. En halua niitä sieltä pois ottaa. En tee sitä koska en ole ennekään vainajia arkuistaan pois kaivellut mutta en myöskään kotona kaapissa säilönyt.
Ajatusten pääteemoja ovat nyt liioittelija, valehtelija, luovuttaja, luuseri, petturi…………….
Setäni kohtaaminen tulee olemaan vaikeinta mitä olen aikoihin tehnyt. Vaikka sukujuhlat ovat tulossa vasta kesäkuun alussa niin koen ahdistusta jo nyt. Olen puhunut asioista joiden piti ikuisesti olla salaisuus. Olen siis petturi. Tunnen etten voi katsoa häntä silmiin koska olen puhunut hänestä pahaa. Vituttaa ollan näin tyhmä.
En puhu sairaslomastani kenellekkään. En varsinkaan läheisilleni. En kaipaa sitä että he huolestuvat ja alkavat kysellä miten voin. Se olisi ahdistavaa. En kaipaa sääliä ja epäonnistumisen leimaa. En halua epävarman ihmisen statusta sen selviytyjän tilalle. Heille ei kuulu heikkoiteni.
Todennäköisesti ja varmastikkin olen nyt itse syypää tämän hetkiseen tilanteeseen ja se minun on kestettävä korjattava itse. En voisi olla taas yhtään vähempää pettynyt itseeni. Olen pettänyt itseni ja muut.
Hemmetinmoista itsesäälissä pyörimistä. Voisiko vähempää suututtaa tämäkään.
😠

Perjantai aamu!
En tiedä miksi odotin tältä aamulta enemmän kuin muilta. Varmaan siksi että tytöt ovat nyt tuossa. Ahdistus on kuitenkin uskollisena aamu vieraanani kuten jo totuttuun tyyliinsä on ollut jo kohta kaksi viikkoa. Olen hieman pettynyt koska todella uskoin että tyttöjen tuoma toiminta pitäisi sen loitolla tai ainakin kurissa.
No tottahan toki minä tästäkin selviän mutta kivaa ei ole ja kohta pitäisi aamupalaa alkaa pusata pimuille mutta alan tunnistaa itsessäni jo sen tarpeen että voisin painua takaisin nukkumaan.No koska luovuttaja en ole niin nokka kohti uutta selviytymis tarinaa. Se olkoot tämä päivä. Huomista en edes ajattele. Yksi tarina kerrallaan 😳.
Pakostakin kuitenkin mielessäni pyörii " ketä varten minä täällä paskassa rämmin?". Totuus varmaan on että olen itse läjäni kasannut mutta kun tämä haisee.
Itseäni varten en täällä pyristele tällä hetkellä se on fakta vaikka kovasti yritän itsestäni niitä syitä välillä löytää. Lastani rakastan ja vastuu hänestä jaksaa minut vielä pinnalla pitää. Muiden odotukset siitä että selviän ovat olleet minulle jonkinlainen yrittämisen paikka kanssa mutta ne alkavat jo menettää merkitystään.
On kuitenkin todella ahdistavaa ajatella etten ole täällä itseäni varten. Etten jaksa löytää sitä syytä itsestäni vaan olen suorittamassa tehtävää johon olen sitoutunut.
Tiedän että nämäkin tunteet helpottavat joksikin aikaa jossain vaiheessa päivää mutta vain tiedostaakseni näiden palaavan taas huomen aamulla uudestaan. 🤔
Paskamainen tapa elää.

Mitäpä kuuluu? No arviointi polinnpuolella keikun edelleen. Hyvä oikeastaan niin. Olin tuossa viiden viikon sairaslomalla jo hieman pakonkin alla. vastaan harasin mutta päästiin sopimukseen että lyhimmillään sellainen. En ole nyt taas muutamaan viikkoon viillellyt ja teränikin luovutin mtt:n hoitajlleni.
Pitkään tuossa olikin hyvää jaksoa mutta lähestyvät sukujuhlat saavat minut taas hermoilemaan ja olen valtavan varuillani. Väsymys alkaa painaa päälle.
Jos se että aina aika-ajoin joutuu kohtaamaan ikäviä asioita aina uudestaan ja uudestaan alkaa väyttämään. menneisyys on mitä on mutta se että se aina uudelleen nousee tuntemuksina ja muistoina pintaan on jotain sellaista mitä ei millään oikein aina jaksaisi jaksaa ja välilllä jopa tuntuu kohtuuttomalta että aina uudelleen tulee eteen asioita ja tilanteita jotka niitä nostaa pintaan. Tietoisuus siitä ettei noista muistoista ja tunteista koskaan tule pääsemään eroon tekee surulliseksi. Se ei tunnu reilulta.😟

Eilinen oli taas ajatusten ja tunteiden täyttämä päivä. Tuota myrskyä kesti yöhön asti. Pitihän siinä illalla sitten parit loiventavat ottaa ja kaihoisasti mietin entisiä ” hyviä” konsteja tasata tilannetta huomaten kuitenkin että ei nappaa ei.
On rankkaa havaita ja kuulla se että asiat joita on vuosia pitänyt omana syntinään ja siksi myöskin vankilanaan jonka perusteella ei ole ollut oikeutta tuomita vain toista ja pitää itseään uhrina ovatkin olleet hyvinkin luonnollisia reaktioita jopa lapsella ja näin ollen ei velvoita minua kantamaan syyllisyyttä tapahtuneista ja olen ollut tietämättäni tästä rikoskumppanuudesta kaikki nämä vuodet vapaa.
Olen vuosia ajatellut että koska itse sain jonkinlaista mielihyvää myös tilanteesta en ole voinut setääni syyttää kaikesta. Nyt tajuan että voin. Voin myös syyttää näistä menetetyistä vuosista monen asian kohdalla. Olen aina ajatellut hieman armeliaasti että hänelle on sattunut vain vahinko mutta nyt tosiasioiden valossa en voi siihenkään tuudittautua. Mies joka ei vastuutaan kanna teoistaan. On totta että ihmisellä on luonnostaakin pyrkimys suojella itseään oli se sitten itse aiheutettua tai toiselle aiheutettua mutta jossain menee kuitenkin raja. Setäni on ollut täysin tietoinen tekonsa pahuudesta ja sitä on varmasti vielä korostanut se kristillinen oppi jonka hän on lapsuudessaan saanut ja joiden arvojen perusteella siellä päin elellään edelleen.
Olen tällä hetkellä hyvin katkera ja vihainen mutta se ei enää kohdistu itseeni päin vain sinne minne se kuuluukin. Setääni. Heillä usko on hyvin vahvaa ja luotan nyt siihen että taivaspaikkaa ajan myötä hamutessaan viimeistään setäni saa huomata perskarvojensa ennemmin kärventyvän alimmassa helvetissä ja yläkerran porttien pysyvän kiinni.
Olen katkera kaikesta siitä mistä olen jäänyt paitsi. seurustelu suhteissa ja jopa naimisissa ollessani olen ajatellut että ansaitakseni rakkautta tai huomiota on minun alistuttava asioihin jiohin en olisi edes halunnut. Rakkaudesta on siis pitänyt maksaa jonkinlaista hintaa. En ole osannut itse rakastaa niin kuin normaalisti olisi pitänyt vaan se että olen saanut elämässäni jotain sellaista josta olen haaveillut on ollut minulle lähinnä uhrausten tekemistä. Olen pyrkinyt pitämään tunteeni kurissa ajautumatta täydelliseen luottamukseen ja riippuvaisuuteen kumppanistani jotta olen pystynyt halllitsemaan tilanetta eikä kolhut ole päässeet ylivoimaiseksi. Miksi? Siksi että ole joskus lapsena rakastanut jotain miestä täydestä sydämestäni täydellä luottamuksellani saaden vain siipeeni ja vaurioituen niin että en ole toipunut koskaan. montako vauriota ihminen kestää ennen kuin romahtaa. No siitä en ole koskaan ollut edes valmis ottamaan selvää. Olen menettänyt paljon asioita joista olen vain haaveillut mutta en ole pitänyt niitä oikeutettuina.
Anteeksi en voi antaa. En edes halua. En tiedä haluanko koskaan. Se ei ole tällä hetkellä edes vaihtoehto.
Minulla on nyt oikeus olla vihainen ja katkera. Samalla minulla on myös velvollisuuksia itseäni kohtaan. En voi alkaa elää katkeruudessa ja vihassa. Minun on nyt opeteltava antamaan itselleni sitä elämää ja kauneutta siinä mistä olen vain haaveillut mutta en ole ollut ”oikeutettu syntieni” tähden.
Olen edistynyt. Voimasuhteet ovat vaihtuneet. En kohtaa enää setääni nöyristellen ja häpeillen vaan pystypäin ja tietäen etten olekaan syyllinen ja rikoskumppani. Minulla ei ole hävettävää ja annan sen loistaa olemuksestani sekä asenteessani asiaa kohtaan. Olen syytön.

Loma virallisesti alkanut . Viikonlopun aloitus oli vauhdikas. Äiti pörräsi kotonaan taas pienessä pierussa joten päätin eliminoida sen tuoman pahan mielen ja ehdottelinkin pimulle että lähdetään katsomaan Reckless Lovea. Voi vau. Siinä sitä sitten perjantai iltana kuumeisesti etsittiin jotain rokahtavaa päälle pantavaa lauantain keikalle. Lauantaina sitten huolellinen valmistautuminen ja bussilla kohti lähellä sijaitsevaa pientä paikkakuntaa jossa tuo bändi esiintyi. Kummityttöni liittyi seurueeseen ja ei kun menoksi.
Paikka oli jos jonkin moista väkeä lapsista mummoon ja vaariin. Lavan edessä muutama itseään etsivä nuori naamallaan perus kova ilme ja meikit kohillaan. Sinne mekin. Pikkulikat halusi nähdä bändin läheltä. heidän vanavedessään oli helppo lainehtia ihan eteen ja alkaa keräillä mieleen omaa nuoruutta. Kaikkien kakaroiden keskellä minulla oli kyllä sellainen tunne että tämä marja taitaa olla jo hieman ylikypsä poimittavaksi mutta työnsin sen syrjään nopeasti vain hieman mielessäni hihitellen. Olihan tuo konsertti. Pojat heilui lavalla kuin viimeistä päivää ja musiikki oli hyvää. Tämä mamma alkoi lämmetä ja lantio notkistua. Jee. Pikkuisilla meni lujaa valvovien silmieni alla. he nauttivat musiikista täysillä. Hyvä niin koska tältä mammalta meni palikat sekaisin kun Olli poika heitti paidan pois. vakio kamaa varmaan joka keikalla mutta kun ne housutkin oli niin niukat. Apua. Puna alkoi nousta poskilleni kun ympärillä vain tunnelma lämpeni koska olin keskellä laumaa hormooni häiriöisiä murkkuja. Voi viili. Tunsin itseni tosi vanhaksi ja häveliääksi. Ajattelin että apua miten pervoa nyt Olli paita takaisin päälle ja heti ei tällainen täti tollaisista enää lämpene kiitos vaan. Vai lämpeneekö? EN TUNNUSTA.
Illalla kotia ja saunaan. Valtavan hyvällä mielellä. Mummon toilailuista välittämättä. Uni tuli hyvin. Olipa ihana loman aloitus. Kolme viikkoa siis edessä. Ilo irti siitä.🙂👍