Pari parempaa päivää takana. Olen saanut jotain tehtyäkin ja ennen kaikkea, syötyä paremmin.

Tytöt lähtevät maanantaina sukuloimaan ja tulevat kotiin ehkä perjantaina vasta. Saan hengähtää hetken ennen koulun alkua, kun arkirumba pyörähtää käyntiin. Toisaalta se on helpompaa, toisaalta vaikeampaa. Kolmen lapsen kouluasioissa mukana pysyminen on vaativaa. Onneksi isommat huolehtivat jo paljon itse asioista.

Pienempi vastuu tulee tarpeeseen niin kuin terapeuttini sai minut ymmärtämään.

September, onko vastuun pieneneminen parantanut vointia yhtään?

Minulla oli parempi viikko. En tiedä, johtuiko se siitä, että tytöt eivät olleet kotona vai siitä, että olen syönyt paremmin vai jostain ihan muusta.

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet taas vaikeampia. Olo tuntuu mitättömän pieneltä ja arvottomalta ja siltä, että olen epäonnistunut elämässä. Siihen päälle vielä vähän ahdistusta ja syyllisyyttä ja pelko, että jotain pahaa tapahtuu minulle.

September, kunpa paremmat päiväsi olisivat jatkuneet. Minullakin nyt taas on huonompaa.

Eilen ja tänään on ollut kova halu viiltää. En tiedä, mistä nyt tuulee. Ehkä se on tämä tyhjyyden tunne, joka saa ajattelemaan, että fyysinen kipu helpottaisi oloa. Saisi tuntemaan edes jotain.

Tämä on todella noloa, mutta olen lukenut netistä ihmisten tarinoita viiltämisestä ja katsellut kuvia. Niillä olen tyydyttänyt haluni viiltää enkä ole itseeni kajonnut. Ihmiset sanovat, että ymmärtävät, mutta eivät he ymmärrä, jos eivät ole kokeneet samaa. Muiden tarinoiden lukeminen on jotenkin lohdullista. Varsinkin, jos kyse on aikuisten viiltelystä. Se saa tuntemaan, etten ole ainut tässä maailmassa.

Tänään oli läheltä piti-tilanne ruokaa laittaessa. Viilsin pienen naarmun, mutta en enempää. Sitä ei lasketa, mutta sekin vähä tuntui hyvältä. Nyt tekee kahta kauheammin mieli. Ajattelin lähteä miehen ja tytön mukaan kauppaan, sillä jos jään yksin... No, tiedän, miten siinä käy.

Voisin soittaa terapeutillekin, mutta omani on lomalla, enkä halua soittaa vieraalle henkilölle. Vaikka tätä varten puhelintuki on. Minulla on iso kynnys soittaa omallekin terapeutille.

Tällaista tänään. Lisäksi valtava häpeä koko aiheesta.

September, voitko soittaa terapeutille ja kertoa halustasi viiltää? Tai lähettää hänelle tekstiviestin? Jos häpeä sitten vähän lievittyisi ja jos saisit itsellesi ja omille tarpeillesi vähän tilaa sillä tavalla. Tosi vaikeaa vaan on ottaa yhteyttä, jos häpeä estää koko ajan ihan kamalasti. Terapeutti kyllä varmasti ymmärtää ja tietää, miten vaikeaa on yrittää vastustaa viiltämisen halua. Jotakin sillä mieli varmasti yrittää lievittää, jotain muuta tuskaa. Vaikea tilanne sinulla. Toivottavasti löydät keinoja selviytyä.

Kävimme tänään Isomummun haudalla. Siitä on tänään tasan kolme vuotta. Kolme vuotta sitten olin osastolla ja minun piti tulla kotilomalle kertomaan lapsille, että rakas isomummu on nukkunut pois. Nyt mietin, miten olen siitä selvinnyt. Tuntui kuitenkin hyvältä käydä haudalla.

Sorruin lauantaina satuttamaan itseäni eikä tilanne ole yhtään helpottanut. Niin säälittävää. Niin tyhmää. Onneksi minulla on tapaaminen oman terapeutin kanssa torstaina. Ryhmäterapiakin jatkuu ensi viikolla. Tosin ryhmäterapiassa on kaikki itsetuhoajatusten jakaminen kiellettyä. Yksilöterapiassa puolestaan käydään jokainen viikkokorttiin kirjattu tilanne läpi oli kyse sitten ahdistuksesta, itsetuho- tai itsemurha-ajatuksista tai toteutuneesta ongelmakäyttäytymisestä.

Viikonloppuna on siskon tytön syntymäpäiväjuhlat. En haluaisi mennä, mutta lahjakin on jo ostettu ja mies on sitä mieltä, että tottakai mennään. En halua tavata ketään enkä puhua kenellekään ja varsinkaan esittää, että kaikki on hyvin. Ehkä keksin jonkun tekosyyn olla menemättä tai sitten välttelen juhlissa etenkin omia sukulaisiani. Siskon puolison sukulaisten kanssa pitää vaihtaa pakolliset kuulumiset, koska heitä näkee vaan kaksi kertaa vuodessa lasten syntymäpäiväjuhlissa. Ei auta, että vertaan itseäni aina siskon miehen siskoon, jonka kanssa olemme molemmat isosiskoja, samanikäisiä ja heidän poikansa kummitätejä. Itseni vertaaminen häneen kaikilla osa-alueilla ei helpota yhtään oloa.

Tänään on taas niin tyhmä ja mitätön olo. Haluan vaan kadota.

Juhlat ovat raskaita, jos itsellä on huono olo.

Jotain positiivista, olen opetellut syömään ravintosuositusten ja lautasmallin mukaan. Olen nyt viikon ajan syönyt aamupalan, lounaan, päivällisen ja iltapalan. Vielä tuntuu, että saa olla koko ajan syömässä ja pakottaa itsensä syömään, mutta toivon, että terveellisellä ravinnolla painonhallinta olisi helpompaa. Olisi yksi murhe vähemmän.

Sinne lähti alakoululainen, yläkoululainen ja toisen asteen opiskelija. Paluu arkeen. En tiedä vielä, mitä se tarkoittaa minun kannaltani. Onko se hyvä, että saan omaa aikaa ja vapautta vai korostuuko tyhjyyden tunne ja yksinäisyys, kun lapset eivät ole päivisin tuomassa elämää taloon. Moni asia mietityttää. Saanko pidettyä kiinni säännöllisestä syömisestä, kun lapset eivät ole kotona? Mihin aikani käytän? Saanko käytyä kaupassa yksin? Saanko tehtyä pakolliset kotityöt ilman apua? Millä tavalla koulusta tulevat vaatimukset vaikuttavat olooni?

Terapeuttini epäili, että oloni alkaa helpottamaan, kun lapset palaavat kouluun, mutta enpä tiedä, olenko samaa mieltä. Mutta eiköhän se selviä lähiviikkojen aikana.

Meilläkin tyttö meni kouluun, mutta vielä ei tunnu arki alkaneen, kun koulupäivät ovat niin lyhyitä. Lukujärjestyksen mukainen koulu ei ole vielä alkanut.

Arki helpottaa minua paljon, kun jää omaa aikaa. Voi tulla muita vaikeuksia, mutta ainakaan ei ole niin mahdottoman paljon pelkkää ruuanlaittoa ja kaupassakäyntiä.

Kello on vasta kymmenen ja tämä päivä tuntuu jo nyt loputtoman pitkältä. Suorastaan epätoivoinen ja ahdistunut olo, miten selviän seuraavista tunneista. Tänään pitää tehdä pieniä asioita, jotka tuntuvat mahdottomilta. On kamalaa, kun oma mieli sanoo, ettei pysty mihinkään. Pitäisi toimia tunteen vastakkaisella tavalla, mutta se on niin vaikeaa.

Minullakin oli tänään ahdistunut olo ja kaikki tuntui ylivoimaiselta. Päätin jo ottaa tarvittavaa lääkettä, mutta sattuikin käymään niin, että sain itseni liikkeelle ja kävin kaupassa ja syömässä ja sitten aloin sulattaa pakastinta. Lykkäsin lääkkeen ottamista, enkä ole vielä tarvinnut. Välillä käy näin. Välillä taas lääke on tarpeen eikä mikään muu auta.

Aikamoista vuoristorataa taas. Loppuviikko oli todella vaikea, mutta maanantai ja tiistai parempia. Tänään taas tuntuu, että olen luisumassa epätoivoon. Olen soittanut terapeutille joka päivä tai vähintään joka toinen päivä. Olemme sopineet, että soitan tänäänkin.

Olen sopinut näkeväni parhaan ystäväni lauantaina. Suunnitelmissa on kesäinen Helsinki-päivä. Odotan tapaamistamme ja sitä, että saa laittautua ja näyttää joltakin muulta kuin masentuneelta. Ostin jopa uuden kesämekon ja laukun. Minulla ei ole ollut puoleen vuoteen "omaa päivää", joten odotan siksikin lauantaita. Mieleni on kuitenkin alkanut pistää vastaan. Se sanoo, että päivä ystävän kanssa on tyhmää ja turhaa enkä ansaitse sitä. Olen vielä pystynyt vastustamaan ajatuksiani, mutta pelkään, että ajatukset vievät voiton enkä haluakaan nähdä ystävääni.

Eilen ja toissapäivänä tuli sellainen ajatus, että haluan tehdä jotain. Ensimmäisenä minulle tuli mieleen piirtäminen. En ole moneen viikkoon halunnut tehdä yhtään mitään. Nyt sekin halu on taas katoamassa, koska mieleni yrittää kertoa minulle, ettei minusta ole yhtään mihinkään eikä kannata edes yrittää.

On niin vaikea vastustaa omaa mieltä.

September, hienoa, että olet pystynyt soittamaan terapeutillesi!