Yksinäisyys.
Se on minua vaivannut paljon viime aikoina ja vaikuttanut mielialaani. Tällä hetkellä en edes halua tavata ketään, mutta se ei estä minua tuntemasta yksinäisyyttä.
Minulla on kolme ystävää, joilla ei ole aikaa minulle. En todennäköisesti tapaisi heitä ollenkaan, jos en välillä ottaisi yhteyttä. He eivät koskaan tee aloitetta. Tiedän heidän viettävän aikaa muiden ystäviensä kanssa, joten se saa minut tuntemaan, että he merkitsevät minulle enemmän kuin minä heille. Toki historiamme ulottuu hyvin pitkälle ja sellainen ystävyys kestää pitkätkin ajat ilman tapaamisia. Joskus mietin, että käsittävätköhän he, että minulla ei ole ketään muita heidän lisäkseen.
Olen myös ollut paljon yksin lasten kanssa, kun mies on tehnyt kahta työtä ja säästänyt lomareissuamme varten. Neljän seinän sisällä oleminen yksin lasten kanssa on pahentanut yksinäisyyden tunnetta.
Perheeni on läheinen, mutta emme tapaa kuin juhlien merkeissä. Vanhempani eivät kysele vointiani. Meillä on hyvin tiivis ryhmä, mutta tunnen silti ulkopuolisuutta. Sairauksieni takia minulla menee huonosti ja olen epäonnistunut elämässä toisin kuin pikkusisarukseni, jotka ovat vanhempieni ylpeyden aihe.
Istun kaikki päivät kotona neljän seinän sisällä yksin. Ainoat sosiaaliset kontaktini oman perheeni lisäksi ovat tukihenkilöni. Onneksi minulla on edes heidät, vaikka eivät he korvaa ystäviä. Kukaan ei soita minulle, kukaan ei kysy viestillä kuulumisia eikä kukaan ehdota tapaamista. Olen kyllästynyt tekemään aina aloitteen.
Olen niin yksinäinen, että se sattuu.