Mukava kuulla, että tukihenkilöstä on ollut apua, September. Sait tosiaan varmaan hyvän.

Minäkin olin aiemmin ylisuorittaja ja menestyin sillä. Siitä ei ole mitään apua silloin, kun voi oikein huonosti.

Voimia Septemberille. Tuli mieleeni että minun "osastojaksoni" oli edellislukuvuosi jolloin olin opintovapaalla. Ristiriitainen tilanne suorastaan myrkytti minut, pisti mut sakkaukseen. Kun oli valtava sydänsuru ja sosiaalisen hylkäämisen kokemuksia muutenkin ja sitte samalla piti opiskella hullun lailla ilman mitään motivaatiota niin minusta tuli kuin mikä lie Darth Wader tai Frankenstein. Olen täysin raunioina. Se helvetti on tukahduttanut myös pianonsoittoharrastukseni jonka olen kuvitellut olla vastavoima. Anteeksi pitkä viestini, ei ole tarkoitus kaapata keskusteluasi. Voimia sinulle.

Eieiei, ikävä kuulla, että opintovapaajaksosi toteutui noin kurjalla tavalla. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu ja millainen vointi sitten on. Ajatuksena vuoden opintovapaa kuulostaa hyvältä ja rohkealta muutokselta. Harmillista, että sinulle kävi noin.

September, miten jakselet?

Kiitos Eieiei viestistäsi, kaikki viestit ovat tervetulleita tähän keskusteluun.

Viime päivinä mieliala on ollut aika hyvä. Olen tavannut nyt toisenkin tukihenkilön ja tapaan kumpaakin kerran viikossa. Eli minulla on nyt terapia kahdesti viikossa ja tukihenkilön tapaaminen kahdesti viikossa. Tällä tuen määrällä selviän kyllä arjesta. Terapiaan liittyy vielä puhelintuki joka päivä 7-21. Tukihenkilöiden kanssa olemme mm. käyneet lenkillä, kaupassa, jutelleet ja hoitaneet juoksevia asioita.

Terapia sujuu hyvin. Ryhmäkerrat ovat olleet peruttuna hoitajien lakon takia mutta yksilökäynnit ovat olleet silti. Tämän viikon tehtäväni on altistaa itseäni terassiahdistukselleni viettämällä joka päivä 5min terassilla ja laittamalla terapeutille tuntemukseni viestillä. Toivottavasti tästä on apua ja pääsemme tukihenkilön kanssa laittamaan terassia kesäkuntoon toukokuun puolella.

Matkaan on enää kuusi viikkoa. Viikot vierivät nopeasti. Matkaan liittyviä asioita on hoidettavana enää muutama. Stressi on edelleen kova liittyen lähtöpäivään. Yritän muistuttaa itseäni, kuinka pieni on todennäköisyys, että joku sairastuu juuri sinä päivänä.

Maanantaina on edessä kissavanhuksemme lopetus. Luvassa on paljon itkuisia päiviä lasten osalta. Kissa on jo 21-vuotias ja sillä on kaikenlaista vanhuuden vaivaa. Parasta, mitä voimme hänelle antaa, on päästää hänet vaivoistaan ja antaa hänelle stressitön viimeinen matka.

Kiva kuulla September että terapeuttien/tukihenkilön kanssa sujuu hyvin. Toivon sulle sopivia energiatasoja matkavalmisteluihin - kaikkea ei pysty kontrolloimaan kuitenkaan mutta kunhan tärkeimmät asiat saa pidettyä kasassa, se kyllä riittää. Hyvä että teitä on kaksi aikuista tekemässä 👍

Kotiuduttiin matkalta reilu viikko sitten. Matka oli ikimuistoinen ja kaikki sujui hyvin ja ongelmitta. Näin jälkikäteen ajateltuna, turhaan stressasin puoli vuotta. Mutta eihän sitä voinut tietää etukäteen, kuinka sujuvasti kaikki tulee menemään. Reissun aikana oli pari huonoa päivää, mutta muuten pystyin nauttimaan. En nyt innosta hyppinyt, mutta nautin silti.

Matkan jälkeen iski joku reissun jälkeinen masennus. Tätä olotilaa on nyt kestänyt viikon. Liekö aikaero ja univelka laukaissut masennuksen. Ajattelin sen pikemminkin vaikuttavan toiseen suuntaan, mutta tällä kertaa näin. Luulisin, että tämä on ohimenevää, mutta se selviää vain ajan kuluessa.

En jaksa tehdä mitään eikä mikään huvita. En huolehdi itsestäni. En syö enkä juo. Nukun liikaa. Kaikki tuntuu samantekevältä. Makaan sängyssä enkä pääse ylös. Mikään ei tuota iloa. Kaikki tuntuu tuskallisen raskaalta.

Ajatukset kiertävät negatiivista kehää. Olen yksinäinen ja vain muiden tarpeita varten. Minulla on pari ystävää, joilla ei ole aikaa minulle. Tukihenkilöt ja terapeutit ovat ainoat sosiaaliset kontaktit, mutta he eivät korvaa ystävien seuraa. Minulla ei ole mitään muuta omaa kuin terapia. Ei seuraa, ei menoja, ei harrastuksia, ei mielekästä tekemistä, ei mitään. Elän vain muita varten. Istun päivät sohvan nurkassa tekemättä mitään tai makaan sängyssä. Ei ole motivaatiota mihinkään.

Masentaa.

Muiden tarpeita varten oleminen ja muita varten eläminen kuulostaa lapsiperhearjelta. Joillekin se sopii, mutta ainakin minä kadotin siinä itseni yhä uudelleen. Ja kadotan. En tiedä, mitä pitää olla, jotta se ei nitistä kaikkea omaa, vai onko sellainen ylipäätään mahdollista. Juuri lamaantuneeksi masennukseksi se minussakin meni ja menee. Tosin nyt se ei enää ole niin sitovaa kuin pikkulapsivaiheessa. Silti tunne siitä, ettei mikään kiinnosta, on minulla juuri tämän masennuksen jatkoa.

Jotkut ihmisethän voivat päinvastaisesti erityisen hyvin lapsiarjessa ja saavat siitä voimaa. Se sopii heille. Jotkut toiset sinnittelevät. Ja joiltakin se vie kaikki voimat. Itse olen todennut kuuluvani viimeksi mainittuihin. Huono puoli tässä kaikessa on, ettei etukäteen voi mitenkään pystyä arvioimaan, millainen reaktio itsestä sisältä tulee sitten, kun lapsi on siinä. Ei voi tietää, mihin ryhmään kuuluu ja mikä sitten auttaa, jos mikään. Varmaan näin voisi tapahtua vasta toisen tai kolmannen lapsen kohdalla myös. Minulla jo ensimmäisen syntymä muutti asetelmaa niin, että lamaannuin masennukseen.

En tiedä, September, mistä juuri sinun masennuksesi tulee. Edellinen tuli mieleen pelkästään omasta kokemuksestani. Toivottavasti saisit kerättyä niin paljon voimia, että jaksaisit huolehtia omista perustarpeista. Silti se ei huonoa oloa välttämättä paranna yhtään. Ehkä siksikin itsestä huolehtiminen masentuneena on niin epämotivoivaa. Mikään ei vaikuta mihinkään tärkeään. Juuri motivaation puute on niin kauheaa. Masennus on sietämätön sairaus.

Voimia sinulle, September.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: -

Pystytkö keskittymään lukemiseen, September?

Ottamaan omaa aikaa sille, mille haluat? Elämä on hetkiä.

Mistä sait iloa kun sait iloa jostain? Jos ajattelet sitä, näetkö sen kuin tummien aurinkolasien takaa, kuin (itseltä) piilossa olisit? Joku laulaa "tule pois piilosta, tuu pois piilosta.."

Ensinnäkin kiitos viesteistä.

En pysty keskittymään lukemiseen enkä enää oikeastaan mihinkään, edes tv-sarjojen katselemiseen iltaisin. Tänään yritän kuitenkin keskittyä elokuvaan, koska lupasin tytöille leffa-illan. Toivon niin kovasti, että lapset eivät huomaa pahaa oloani, joten yritän keksiä heille jatkuvasti jotain tekemistä, vaikka sitten koetellen omia voimavarojani. Kesälomalla se on kaksinverroin hankalaa, kun koulupäivä ei vie osaa päivästä. Luulen kuitenkin, että kaikki ovat jo huomanneet muutoksen voinnissani.

Minulla ei juurikaan ole ollut asioita, jotka tuottavat iloa ja nyt ne vähätkin ovat lakanneet tuottamasta iloa. Esimerkkinä tästä vaikka ruuanlaitto. Pidän ruuanlaitosta ja uusien ruokalajien kokeilusta, mutta nyt perheen ateriat on suunniteltava sen mukaan, mihin minulla riittää voimat. Kirjoittamisesta pidän myös. Ehkä yritän olla sen suhteen aktiivisempi ja kirjoitella tänne useammin.

Sunnuntaina vietämme pienimuotoisesti tyttöjen synttäreitä, joten tällä viikolla pitää saada aikseksi jotain. Se aiheuttaa minulle stressiä, mutta aktivoituminen tekee hyvää. En kylläkään odota lähipiirin tapaamista. Roolin vetäminen on aina raskasta. Enkä halua heidän huolestuvan voinnistani.

Alkaa vaikuttaa siltä, että tämä ei ole ohimenevä mielialan lasku vaan uusi sairausjakso. Kesälomien takia seuraava terapia on reilu kahden viikon päästä. Ryhmäterapiakin on tauolla. Ajattelin, että jos tämä vielä jatkuu kahden viikon päästä, pyydän aikaa lääkärilleni. Mieluummin ajoissa kuin liian myöhään.

Tämä päivä on ollut vähän helpompi toistaiseksi. Piti käyttää poika silmälääkärissä ja sain jopa syötyäkin vähän. Tälle päivälle suunnitellut kotityöt saavat kyllä jäädä, koska en yksinkertaisesti jaksa. On ollut pakko karsia to do-listaa, kun olen asettanut taas tavoitteet aivan liian korkealle.

Hetki kerrallaan eteenpäin.

September, ikävää, että voit niin huonosti. Mukavaa, että jaksat kirjoitella tänne.

Minä en jaksa joka päivä edes laittaa ruokaa. Hiukan helpommalla pääsen, jos käydään jossain syömässä. Loput ruuat on sitten pakko laittaa. Minäkin teen siltä pohjalta, että mitä jaksaisin mahdollisesti tehdä. Ja mitä tiedän tytön syövän varmasti. Etten puurra turhaan jotain ruokaa, mitä hän ei sitten syö kuin pienen määrän ja vastentahtoisesti.

Kesäaika on tosiaan hankalaa, kun koulu ei vie osaa päivästä. Sieltä sai myös yhden ruuan joka päivä. Kouluaikana ei tarvitse ihan koko ajan olla laittamassa ruokaa.

Tänä aamuna kahvikaan ei maistunut miltään. Eiliset leffaherkutkaan eivät maistuneet miltään. Ihan kuin olisin makuaistin menettänyt. Aamukahvi on tärkeä rutiini, mutta jos se ei enää maistu miltään, niin sekin alkaa tuntua samantekevältä. Kaikki muut rutiinit ovatkin jo särkyneet paitsi perheen yhteinen päivällinen. Siitä yritän pitää kiinni kynsin ja hampain. Jollain keinolla on saatava ruoka pöytään.

Tästä päivästä tulee taas tuskallisen pitkä. Mikään tekeminen ei tunnu mielekkäältä eikä mitään jaksa muutenkaan tehdä. Seuraan vähän väliä ajan kulumista ja selaan sosiaalista mediaa, samoja juttuja tunnista toiseen. Tai sitten makaan sängyssä tekemättä yhtään mitään ja pyörittelen negatiivisia ajatuksia mielessä täysin lamaantuneena.

Itsetuhoiset ajatukset alkavat hiljalleen hiipiä mieleen. Niitä on esiintynyt melkein joka päivä, mutta ne ovat toistaiseksi vain ohimeneviä ajatuksia. Tulevat ja menevät. Luulen, että terapiasta on jonkun verran hyötyä, jos nämä ajatukset voimistuvat. Koska olen tässä välissä voinut ihan hyvin, olen myös nähnyt rajun itsetuhoisen historiani toisesta näkökulmasta ja uskon sen auttavan vastustamaan ongelma käyttäytymistä. Lisäksi nyt minulla on terapeutin puhelintuki näitä tilanteita varten.

Jotain positiivista muisteltavaa tähän päivään... Tasan 10 vuotta sitten menimme puolisoni kanssa naimisiin maistraatissa. Juhlat ja avioliiton siunaus (mies ei kuulu kirkkoon) olivat seuraavana päivänä. Perinteiset suomalaiset sadan hengen häät.

Vaikka en itse paljoa muistakaan hääpäivästä muistiongelmieni takia, kuvat ja vieraskirja ovat onneksi muistuttamassa tuosta ihanasta päivästä.

Se on juuri niin kauheaa, kun mikään ei kiinnosta eikä mistään saa iloa. On pelkkiä pakkorutiineja jäljellä.

September, sanot pitäväsi perheen yhteisestä päivällisestä kiinni kynsin hampain. Minä pidän lounaasta vähän samalla tavalla. Joskus se on lähes mahdotonta ja joskus se sujuu helposti.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: -

Mistään ei tule mitään. Olen maannut viisi tuntia sängyssä, osan aikaa itkien. Negatiiviset ajatukset kiertävät kehää. Tuntuu siltä, että olemassaoloni on täysin turhaa. Otin tarvittavaa lääkettä, jotta saan itseni kasaan. Kohta pitää alkaa ruuan laittoon. Sitähän varten minä olen.

Minäkin itkin. Lopulta itku loppui. Tyttö ei auttanut missään ja vaan alkoi heti huutaa ja kiukutella, kun jotain pyysin. En jaksa sitä enää.

Yritän tehdä pannukakkua iltaruuaksi. Enempään en nyt pysty. Yritän keskittyä siihen, vaikkei mikään kiinnosta.