Minusta tuntuu, että olen vielä hukassa uuden minän kanssa, koska sairaus on tuhonnut entisen minän enkä ole saanut vielä palasia kokoon muodostaakseni uuden minän. Ehkä sitten joskus, kun vointi on parempi, uusi minä, uudet arvot ja uusi käsitys elämästä muodostuvat ja tulevat esiin.

Viime viikon paha masennusjakso tuhosi kaiken edistyksen, mikä oli neljän viikon aikana syntynyt. Nyt täytyy aloittaa täysin alusta niin kuin niin monta kertaa aiemminkin. On aloitettava ihan pienistä askelista, kuten aamupalan syömisestä ja päivävaatteiden pukemisesta. On oltava itselleen armollinen ja hyväksyttävä se, ettei pysty nyt enempää.

Olen koonnut torstain terapiakäyntiä varten listan ajatuksista, asioista ja huomioista viimeisen parin viikon ajalta. Emme varmasti ehdi käymään puoliakaan läpi, koska suurimman osan ajasta vie varmasti itseni vahingoittaminen ja siihen johtaneet syyt. Olen tyytyväinen, jos ehdimme jotain käsitellä. Tällä hetkellä on liikaa ajatuksia ja asioita mielessä.

Olen suunnitellut muutaman asian tälle päivälle. Hyvä, jos saan ne tehtyä, mutta en tuomitse itseäni, jos en saa.

Hyviä uutisia! Pyysin syksyllä osastolta lastensuojeluilmoituksen tekemistä, mutta sosiaalitoimi päätyi myöntämään minulle henkilökohtaisen tukihenkilön 3h/viikossa. Tilanne on ollut huono palveluntuottajien osalta, mutta tänään sain vihdoin soiton sosiaalityöntekijältä ja sovimme alkutapaamisen.

Olin jo unohtanut koko asian, varsinkin, kun minulla meni hetken aikaa paremmin enkä kokenut tarvetta tukihenkilölle. Nyt kuitenkin tilanne on toinen ja tukihenkilöstä voisi olla hyötyä. Tapaaminen on ensi viikolla, joten asia etenee nyt hyvää vauhtia.

Tunnen taas valtavaa yksinäisyyttä, vaikka juuri torstaina ja perjantaina tapasin ystävääni. Ilmeisesti tarvitsen vain puolisoni seuraa. Hänen seurassaan oloni helpottuu. Vaikka olen yksinäinen, en oikeastaan halua tavata ketään. Mutta kai ihmisellä on jokin perustarve sosiaalisille kontakteille.

Olen pettynyt, etten saanut lääkärille soittoaikaa. Sain vaan ilmoituksen, että reseptit on uusittu ja lausunto matkaa varten laadittu. Terapia ei yksin riitä. Sitä paitsi se on hoitomuoto epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Entä kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka ei ole hoitotasapainossa? Mitä sille tehdään? Ei ilmeisesti mitään. On hankalaa, kun on kaksi vaikeaa diagnoosia. Minusta tuntuu, että minut on sysätty terapiatiimin vastuulle. Valitettavasti he eivät voi tehdä muutoksia lääkitykseen tai minkäänlaisia hoitolinjauksia.

Olen taas tämän viikonlopun yksin lasten kanssa. Mies on töissä. Ehdin nähdä häntä tänään illalla ja sitten seuraavaksi varmaan maanantaina. Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä enkä pysty osallistumaan matkan kustannuksiin ja mies tekee niin paljon töitä matkan eteen.

Tänään täytyy vaan yrittää selvitä jotenkin. Tiedossa on pitkä ja vaikea päivä. Ehkä keksin jonkun projektin. Se, ettei ole motivaatiota tai jaksamista mihinkään, ei tosin auta asiaa.

Aika kuluu tuskallisen hitaasti. Ei ole mitään, mitä jaksaisin tai haluaisin tehdä. Ruoan valmistaminen oli päivän kohokohta. Kunhan mies tulee töistä käymme kaupassa ennen kuin hän taas lähtee.

Taidan ostaa viinipullon ja juoda itseni humalaan. Ei tätä oloa muuten kestä. Ei se mitään ratkaise, mutta helpottaa hetkeksi tätä tuskaa. Yksinolo ei tunnu sitten niin pahalta.

Eikö lapsista tunnu pahalta jos olet humalassa? Anteeksi etten osaa asettua sinun puolellesi, mutta muistot siitä miten oman isäni humalatilat koin saavat minut samaistumaan vahvasti lastesi asemaan. Se että isäni piti juoda käytännössä aina iltaisin/lomilla sai minut ihmettelemään olenko niin kamala ettei seuraani kestä selvinpäin - toivottavasti sinun lapsillasi ei ole sellaista.

Komppaan tässä Soroppia. Miten on lasten voinnin kanssa. Eivätkö he tarvitse äitiä, joka on selvin päin ja heidän kanssaan. Humala ei ratkaise kuin sinun oloasi hetken ajan turtumuksena. Lapsille se on iso juttu ja turvattomuus voi kestää läpi elämän. Kun panee toiset välllä etusijalle se on loppupeleissä itsellekin kaikkein paras ratkaisu.

Minäkin olen alkoholiongelmaisesta perheestä, jossa oli humalahakuista juomista.

Koen, että minulla on sama ongelma kuin Septemberillä, vaikka en ratkaise sitä humalahakuisella juomisella, en tiedä miksi. En ole aineiden käyttöön taipuvainen jostain syystä, vaikka isä oli. Soroppi, tuo oli minusta osuvasti sanottu isäsi juomisesta, että "olenko niin kamala (lapsi), ettei seuraani kestä selvinpäin". Minusta sanoissasi on myös pieni totuuden siemen, kun nyt arvioin itseäni suhteessa omaan lapseeni. Mollyan, myös sinun kuvauksesi lasten laittamisesta etusijalle on osuva, ja olen teidän molempien kanssa samaa mieltä.

Ongelma itselläni on siinä, että lapsen (tai lasten) läsnäolo huonontaa usein omaa vointia. Tästä ei yleensä puhuta. En tiedä, meneekö se sinulla samansuuntaisesti, September. Jos menee, niin et ole ainoa. Minulla se johtuu juuri siitä, että lapsi pitää yrittää laittaa etusijalle. Yritän laittaa häntä etusijalle, koska tiedän hänen lapsena tarvitsevan sitä. Yritän vastata hänen tarpeisiinsa kohtalaisesti, vaikka voin huonosti. Koska en ole psyykkisesti riittävän vahva terveellä tavalla, käy niin, että liikaa katoan olemasta siinä tilanteessa, kun pitää olla päivästä toiseen ja tunnista toiseen lapsen kanssa ja asettaa häntä useimmiten etusijalle. Alan voida yhä huonommin. Se ei ole minun valintani, vaan se tapahtuu sisälläni itsestään. Tulee masentunut olo, ilo katoaa kokonaan, mikään ei kiinnosta, lihakset ihan konkreettisesti lamaantuvat enkä jaksaisi kävellä edes lyhyttä lenkkiä ulkona. En voi sille mitään. Mitä pienempi lapsi, sitä vaikeampi ja voimakkaampi tämä ilmiö oman kokemukseni mukaan on.

Samaa ongelmaa tulee myös yksin ollessani, mutta sitä tulee enemmän ja vahvemmin silloin, kun olen vastuussa myös lapsesta ja hän on kanssani. Minun pitää palvella myös hänen tarpeitaan omieni lisäksi. Se on vaikea asetelma silloin, kun itse voi huonosti. Se saattaa syökseä ihan hyvän vointini pohjalukemiin hyvinkin nopeasti, ihan minuuteissa. Hän saattaa käyttäytyä ilkeästi tai jättää vastaamatta ihan ystävälliseen kysymykseen ("onko sinulla jo nälkä") tai alkaa syyttää minua jostain, mitä en ole tehnyt. Minunhan pitäisi vanhempana kyetä ottamaan tuo vastaan aikuisena, enkä saisi valua lapsen tasolle.

Ihan aina vointini ei huonone hänen läsnäolostaan, vaan pärjään hänen kanssaan, etenkin jos hän on yhteistyöhaluinen ja keksimme jotain yhteistä puuhaa. Asiaa parantaa se, jos myös itse saan siitä edes hiukan mielihyvää. Jos kuitenkin olen jo muutenkin vähän heikoilla, lapsi syöksee nopeasti aika huonoon oloon.

Lapsessa ei ole mitään vikaa, vaan minä en kykene olemaan psyykkisesti riittävän terve ja vahva vastaamaan hänen tarpeisiinsa ja ikäviin tunteisiinsa riittävästi. Toisaalta saatan yrittää myös liikaa vastata hänen tarpeisiinsa, koska en huomaa, että pitäisi arvioida omaa jaksamista ja osata asettaa raja jossain asiassa. Omia tarpeita ja toiveita on vaikea tasapainottaa lapsen tarpeisiin ja toiveisiin, joiden tulisi täyttyä riittävän suuressa määrin. Hänen huono käytöksensä ja vaikeat tunteensa tuottavat itselleni paljon sisäistä pahaa oloa.

Tässä mielessä voin jossain määrin kuvitella myös isäni juomisen tarpeen hänen näkökulmastaan. Jos humalahakuinen juominen tuo helpotusta juuri tällaiseen oloon, se ikään kuin "toimii" käsillä olevaan ongelmaan: lasten tarpeista ja toiveista ja oman itsen sivuun laittamisesta tulevaan huonoon oloon. Itselläni siitä ei ole kokemusta, koska en juurikaan käytä alkoholia. Voin kuitenkin kuvitella, että isälle saattoi kotona ollessaan tulla tämäntyyppisiä psyykkisiä oireita, mitä itsellänikin on. Se saattaa hiukan olla perinnöllistäkin. Juominen sitten lopulta vain pahensi kokonaistilannetta, mutta isä varmaan sai siitä hetkellistä helpotusta itselleen, ainakin alkuvuosina. Koen, että isän juominen liittyi vain häneen itseensä, eikä siinä ollut sijaa lapsilla. Hän ei kyennyt hakemaan apua.

Mietin, että hyvä terapia saattaisi etsiä keinoja juuri esimerkiksi itsensä vahingoittamisen tai humalahakuisen juomisen korvaamiseksi terveemmillä keinoilla. Keinoja tässä tilanteessa todella tarvitaan! Olo on ihan hirveä. Olen itse käyttänyt terapeutille viestittämistä, terapeutin kanssa puhelimessa puhumista, maallikko-tukihenkilön kanssa puhelimessa puhumista ja tarvittaessa otettavaa rauhoittavaa lääkettä. Parhaiten on toiminut terapeutin kanssa puhelimessa puhuminen ja rauhoittava lääke, kohtuullisesti maallikon kanssa puhuminen. Mitkään itsensä rauhoittamisen keinot tai erilaiset temput aina chilin syömisestä kasvojen pesemiseen kylmällä vedellä eivät ole minulla toimineet yhtään.

Mielenkiintoista pohdintaa Purjevene. Järjellä ajateltuna lapsi ei pysty vaikuttamaan vanhempansa ongelmiin paljoakaan mutta kesti pitkään ennen kuin lakkasin kantamasta niistä syyllisyyttä.

September, mikä olo sinulla on tänään? En nyt muista minkä ikäisiä lapsesi ovat, mutta pienet (tai vähän isommatkin) voivat kai olla aika vaativia.

Lapsi on aina syytön vanhempiensa ongelmiin. Kun "laittaa" lapsia maailmaan siinä on valtava vastuu. Heidän pitäisi olla etusijalla aina. Jos siinä pahasti lipeää voi käydä ja usein käykin niin, että niitä lapsuudessa tapahtuneita pahoja asioita käsitellään sitten loppuelämän ajan.

Kun vanhemmat oireilevat ja eivät jaksa heidän kanssaan pitäisi se ottaa esille ensi tilassa ja miettiä ratkaisuja. Onhan meillä lastensuojelu olemassa. En tiedä miten se käytännössä toimii, mutta se on lasten asialla ja sieltä pitäisi ratkaisukin löytyä.

Hyvää pohdintaa, hyviä ajatuksia ja keskustelua, kiitos siitä. En päätynyt juomaan enkä aiokaan. Selvisin vaikeasta viikonlopusta muilla keinoilla.

Tapasin eilen sosiaalityöntekijän ja uuden tukihenkilöni. Pidin kovasti tästä tukihenkilöstä ja tapaamisen jälkeen tuntui siltä, että tämä on juuri sitä, mitä nyt tarvitsen. Tuki on myönnetty neljäksi kuukaudeksi, mutta sitä todennäköisesti jatketaan neljän kuukauden jälkeen. Tavoitteena on psyykkisen voinnin tukeminen ja aktivointi. Tapaan tukihenkilön ensi tiistaina, kun hän tulee meille.

Mieliala on ollut viime päivinä vähän parempi, mutta toimintakykyä ei ole. Aloitekyvyttömyys, väsymys ja motivaation puute estää tekemästä muuta kuin ihan pakolliset asiat. Mikään ei tuota iloa paitsi ehkä ruuan laitto ja yhdessä syöminen. Samaan aikaan ruuan laitto tuntuu valtavalta vastuulta. Olen kuitenkin innostunut kasvisruuasta. Se tekee viikon ruokalistan suunnittelusta ja ruuan laitosta hauskaa ja haasteellista. Sitä paitsi kasvisruoka on yllättävän hyvää ja helppoa valmistaa.

Minua harmittaa vieläkin, etten saanut soittoaikaa lääkärilleni. Terapeuttini lupasi laittaa lääkärille viestiä, että jos jotain uutta lääkettä aiotaan kokeilla, niin eikö se kannattaisi tehdä hyvissä ajoin ennen reissua. Viime syksyn B-lausunnossa oli mainittu eräs kokeellinen lääke, jota voitaisiin mahdollisesti kokeilla. Tuntuu, että minut on sysätty täysin terapiatiimin vastuulle, vaikka he eivät voi tehdä päätöksiä hoitoon liittyen.

Tälle päivälle ei ole mitään ohjelmaa. Jotain ehtisi tehdä ennen kuin mies lähtee töihin, mutta ehkä ollaan vaan kotona. Huomenna pitää kuitenkin lähteä liikenteeseen. Meillä on tapana viikonloppuisin käydä isossa kaupassa ja samalla kaupan kahvilassa aamupalalla/lounaalla.

Ihanaa, September, että sait itsellesi sopivan tukihenkilön! Toivottavasti se auttaa viemään arkea eteenpäin.

Jouduin perumaan huomisen tapaamisen kotonamme tukihenkilön kanssa, kun tyttäreni sai positiivisen tuloksen kotitestistä. Harmillista, mutta toisaalta tämä on reissun kannalta täydellinen ajoitus sairastaa korona. Ei tarvitse sitten lähdön hetkellä stressata saadaanko "puhtaat paperit" ennen lentokoneeseen astumista. Tämä tekee minulle helpommaksi myös matkan odotuksen.

Nukuin taas kellon ympäri. Unen tarpeeni on ollut suurta, 10-13 tuntia yössä. Päivällä en osaa nukkua eikä illalla ole ongelmia nukahtamisen kanssa, vaikka nukun niin paljon.

Tänään on ollut ihan hyvä päivä tähän mennessä. Ohjelmassa on kotitestin tekemistä toisellekin tytölle. Hänellä on myös flunssa, joka on näyttäytynyt negatiivisena, mutta ehkä nyt, kun toinen sai positiivisen tuloksen niin hänkin saa. Tyttäreni ei onneksi ole kovin kipeä, lieviä flunssan oireita vaan. Odotellaan ja katsellaan, kuinka moni meistä loppujen lopuksi taudin saa.

Mitä sinulle kuuluu, September?

Minulla on ollut kolme huonoa päivää. Olen käytännössä itkenyt kolme päivää putkeen. Päivä on vasta alussa, mutta tämäkään päivä ei vaikuta lupaavalta. Henkinen kipu on ollut kamalaa, olen rypenyt itsesäälissä eikä ihmiset ympärilläni ole tehneet olostani yhtään helpompaa. Päinvastoin.

Päällimmäisenä on ehkä ollut eriarvoisuuden/arvottomuuden tunne. Olen arvoton, koska en ole yhteiskunnan tuottava jäsen vaan olen sairas ja työkyvytön. En ole mitään muuta kuin joku, joka siivoaa ja laittaa ruokaa täällä. Enkä aina onnistu siinäkään. Olen vain joku joka huolehtii lapsista, jotta puolisoni voi mennä, miten haluaa. Minulta ei tarvitse kysyä mitään, olen itsestäänselvyys. Ja ymmärrän sen, koska minulla ei ole menoja. Olen täällä neljän seinän sisällä vain muita varten. Minulla ei ole omaa elämää. Minulta ei myöskään tarvitse pyytää anteeksi mitään eikä minua tarvitse yrittää ymmärtää, kun minulla on vaikeaa.

Kun minulla on huono päivä enkä jaksa piilottaa sitä muilta, ihmetellään, mitä on tapahtunut. Mitään ei ole tapahtunut, jokainen päivä on vaikea. Miten se on niin vaikea käsittää? Että olen onneton ja surullinen joka päivä. Suurimman osan ajasta jaksan peitellä pahaa oloani, jotta muilla olisi helpompaa. Mutta aina en jaksa. Ja kun en halua puhua asiasta, se on syy hermostua. Ymmärrän, että sairauteni ja mieleni kiemurat on vaikea käsittää varsinkin, kun en osaa niistä puhua. Minusta tuntuu, että ihmiset eivät ota todesta sairauksiani. Minusta tuntuu, että he ajattelevat, että olen laiska ja minun täytyy vain ryhdistäytyä, koska olinhan ennenkin ylisuorittaja ja menestynyt. Minusta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, vaikka he kyselevätkin kuulumisia ja osoittavat kiinnostusta. Varsinkin kun kaikki näyttää hyvältä ulospäin, sitä on vaikea käsittää, minkälaisen ponnistelun takana kaikki on.

Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Olen arvoton ja täysin yksin.

Tänään on vihdoin vähän parempi päivä. Olen päässyt yli itsesäälistä. Ainakin melkein. Tukihenkilö oli meillä tänään kaksi tuntia ja saimme hoidettua asioita eteenpäin. Sekin sai olon tuntumaan paremmaksi. Kun sai jotain aikaiseksi. Huomenna on terapia ja siellä riittääkin käsiteltävää, kun viikko on ollut tällainen.