Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat Purjevene, minäkään en kestä torjutuksi/hylätyksi tulemista tai konfliktitilanteita.

Heräsin tänään aikaisin niin kuin tässä kuussa olen herännyt joka arki-aamu. Kuskaan 15-vuotiasta poikaani kesätöihin joka aamu ja haluan nauttia aamukahvin rauhassa ennen sitä. Huomisen jälkeen ei enää tarvitse kuskata, joten unirytmikin palautuu ennalleen. Sekin on voinut vaikuttaa mielialan vaihteluihin ja se, että olen syönyt lääkkeitä epäsäännöllisesti, koska en ole jaksanut välittää.

Ensi viikolla on hoitajan aika, mutta lääkäriä joutuu odottamaan syyskuulle. Toivoisin, että pääsisin tapaamaan lääkäriä jo aiemmin. Sitä paitsi en pidä moniammatillisista tapaamisista, kun lääkärin lisäksi paikalla on omahoitaja, sosiaalityöntekijä ja puoliso. Tunnen oloni uhatuksi niin monen ammattilaisen keskellä. Hoitosuunnitelma on tällä hetkellä sellainen, että elokuussa on tulossa etähoitojakso intensiivi poliklinikalla ja sen jälkeen suunnitelmissa on mahdollisesti ammatillista kuntoutusta, työkokeilu tai jotain. Kuntoutustukea on vuoden loppuun saakka.

Työelämään paluu stressaa suunnattomasti, koska en pysty sairauteni takia palaamaan entiseen työhöni. Marraskuussa pitäisi siis olla uusi työpaikka tiedossa, jottei tuloihin tule katkosta. En pidä siitä, että langat ovat muiden (hoitotiimi) käsissä. Nyt on haussa yksi ihan täydellinen työpaikka, jota olen ajatellut hakea. En tiedä, riittääkö terveydentilani, mutta pakko työllistymisen eteen on jotain tehdä.

Kauankohan tuo mies meinaa olla huomaamatta pahaa oloani. On kai vieläkin suuttunut, vaikka minä vain kerroin asiat niin kuin ne ovat. Lapsellista. No minäkin aion olla yhtä lapsellinen ja kieltäytyä puhumasta asiasta, sitten kun hän kysyy. Ei huvita enää puhua hänen kanssaan aiheesta kerta ongelmani ovat hänestä käsittämättömiä.

Tänään on kyllä ollut taas vaikea päivä. Aamupäivällä pääsin liikenteeseen, mutta iltapäivä meni sängyssä itkien. Pahinta on, kun pitää saada jotain tehtyä ja on vaan pakotettava itsensä siihen ja yritettävä pitää kyyneleet itsellään. Tänään on vielä lenkki ystävän kanssa, jonne minun on pakotettava itseni.

Tekee mieli satuttaa itseään, että tämä tuska helpottaisi. Mutta siitähän mies saisi lisää tuulta purjeisiin.

No se siitä miehen parjaamisesta. Tiedän, on typerää haukkua häntä täällä, mutta kun suututtaa ja sattuu.

Ymmärrän hyvin, September, kun kerrot, ettet pidä monen ammattilaisen tapaamisesta yhtä aikaa. Sellaiset kokoukset ovat olleet minustakin epämiellyttäviä. En kyennyt mitään oikein sanomaan, eikä päästy oikein mihinkään asiaan, enkä oikein tajunnut, mihin edes pyrittiin. Koin olevani ikään kuin uhri siellä aina. En ole kovin moneen osallistunut. Ne olivat työkykykokouksia, joissa oli juuri hoitotiimiä ja lisäksi oli työnantajan edustaja tai pari. Mielestäni se oli ihan kauhea yhdistelmä. Mieleen vain jäi, että tunsin itseni oudosti jotenkin uhriksi ja ongelmaksi ja sairaaksi. Olinkin tietysti sairas, mutta tunsin itseni jollain huonolla tavalla ikään kuin alempiarvoiseksi.

Sinulla on jännittävät ajat, koska olet hakemassa työpaikkaa. Toivon, että löytäisit itsellesi sopivan ja kiinnostavan paikan ja sopivan määrän töitä. Jos töitä ei heti löydy, ei sekään ole katastrofi. Hienoa, että olet niin hyvässä kunnossa, että jaksat jo miettiä työasioita ja etsiä mahdollisuuksia. Vähän kerrassaan. Kunpa hyvä työpaikka avautuisi.

Olo on yksinäinen. Vaikka talo on täynnä elämää ja täällä on neljä muutakin ihmistä, olen aivan yksin. Huudan keskellä huonetta, mutta kukaan ei kuule eikä näe minua. En myöskään halua tavata muuta perhettä, ystäviä tai sukulaisia. En jaksa vastata viesteihin. En jaksa esittää, että kaikki on hyvin.

Masennusta on nyt kestänyt reilu viikon. Ehkä se liittyy miehen grilli-iltaan, ehkä ei. Ylihuomenna kaikki on ohitse, mutta en usko, että oloni helpottaa ihan heti. Oloon vaikuttaa sekin, että mies on yhä suuttunut minulle. Ehkä tämä onkin vain normaalia mielialan vaihtelua. Mene ja tiedä. Tai ehkä masennuksesta on vasta niin vähän aikaa, että mieleni on yhä herkkä.

Juuri se on ehkä  vaikeaa, jos kukaan ei kuule eikä näe. Silloin tulee tavallaan jatkuvasti torjutuksi. Tarve kokea tulevansa nähdyksi omana itsenään ei toteudu.

Minulla on usein se tilanne, että olen konkreettisestikin ihan yksin kotona. En usko, että se paljon eroaa siitä, vaikka olisi ympärillä ihmisiä, jos ei silti tule kuulluksi ja nähdyksi tarvitsemallaan tavalla. Eihän sitä koko ajan voi täydellisesti tulla kuulluksi, mutta jonkin verran sitä ihminen tarvitsee.

Muuten tuntuu, että on ihan yksin. Jos vielä muutaman kerran yrittää itse ottaa kontaktia mutta pettyy, kokemus vain vahvistuu. Sitten en enää pysty ottamaan kontaktia aloitteellisesti. Minulla se menee vetäytymiseen. Masennuspäiviäkin tulee. Makaan vain sohvalla enkä pysty mihinkään. Silloin en yleensä edes tiedosta, mistä se tuli. Se ikään kuin tipahtaa tyhjästä ja sitten on vain sellainen olo, ettei pysty mihinkään.

Kunpa grilli-illan ohi meneminen parantaisi oloasi, September.

Nyt on reissusta kotiuduttu. Sukuloimassa oli oikein mukavaa ja pystyinkin suurilta osin unohtamaan kotona käynnissä olevat grillijuhlat.

Kotiin tulo olikin sitten eri juttu. Suljin verhot ja ikkunat ja piiloudun peiton alle ahdistuksessani. Tuntuu siltä, etten pysty ovesta poistumaan pihalle vähään aikaan. Hirveä tarve olla näkymätön.

En tiedä, miten tästä nyt eteenpäin. Nyt ei ole tälle kesälle enää mitään stressaavaa ja ahdistavaa tapahtumaa (tämä kesä oli täynnä niitä). Voinko vihdoin nauttia loppukesän? Vai jatkuuko tämä masennus ja ahdistus? Entä mitä teen sen työpaikan kanssa? Olenko vielä liian sairas työelämään? Mistä sen tietää? Voinko vaan sallia itselleni pienen palan hyvää elämää ilman, että siitä tarvitsee tuntea syyllisyyttä?

Liian paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia.

September, miten selvisit grilli-illasta?

Olo on vähän helpottunut grillijuhlien jälkeen. Ahdistusta ja stressiä on ihan muista asioista. Ensisijaisesti ahdistaa kuntoutus ja työhön paluuseen liittyvät asiat. Ehkä lasten koulun alkukin vähän stressaa. Ja sitten on tämä korona. Vaikka se ei olekaan minuun juurikaan vaikuttanutkaan, alan olla ihan kypsä.

Tänään oli hoitajan tapaaminen ja hyvä, että olikin pitkästä aikaa livenä. Meinasin hajota siinä vaiheessa, kun puhe tuli näistä kuntoutustoimista. Hoitaja ihmetteli, mistä olen saanut sellaisen käsityksen, etteikö kuntoutustukea voitaisi jatkaa. No ehkä siitä, että voin jo aika hyvin ja lääkäri puhuu työkokeilusta. Tuntuu vaan, että aika loppuu kesken. Olisipa asia niin yksinkertainen, että voisin palata vanhaan työhöni. Kaikki ongelmat ratkeisivat sillä.

Sunnuntaina menen asuntomessuille parin kaverin kanssa. Odotan sitä todella. En niinkään messuja kuin seuraa. Sosiaalista kanssakäyntiä. Kun on yli neljä vuotta maannut kotona masennuksen kourissa ja olo vihdoin kohenee, ystävillä on taas ihan eri merkitys.

Työhön paluu ahdistaa varmaan kaikkia aina ihan hirveästi. Ainakin itselläni pitkän sairausloman jälkeen oli tosi vaikeaa, mutta sitten kun pääsin paikalle, ennakkoahdistus helpotti. Minkälaista työkokeilua sinulle on ehdotettu, September, vai onko vielä mitään niin konkreettista tullut esille?

Minäkin olen ihan kypsä kaikkeen, mikä liittyy koronaan. Rajoitukset ja kaikenlaiset suositukset, jotka jatkuvat loputtomiin (vielä kaksi viikkoa ja vielä pitää jaksaa) ovat minusta turhauttavia ja ristiriitaisia ja uuvuttavia. Yritän edelleen vältellä julkisia kulkuneuvoja ja kaikkia paikkoja, joissa on enemmän ihmisiä.

Ei ole sitten tullutkaan kirjoiteltua tänne.

Mielialat ovat heitelleet kovasti. Masennusta, stressiä, ahdistusta ja hypomaniaa. Eilen itkin sängynpohjalla, kun halusin luovuttaa. Tänään nousin viideltä aivan ylikierroksilla. Hoitajani sanoo tämän olevan normaalia mielialan vaihtelua, mutta siltä se ei kyllä tunnu.

Stressiä aiheuttaa työelämään paluu. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä ja mielipide vaihtelee päivittäin. Yhtenä päivänä olen täynnä itseluottamusta ja haen kokopäivätöitä ja toisena päivänä tuntuu, ettei minusta ole vielä työelämään. Hain erästä kokopäivätyötä ja pääsin heti haastatteluunkin. Ystäväni eräässä organisaatiossa hankki minulle myös osa-aika töitä, jota voisin tehdä vähän kuntoutustuen ohella. Olen työsuhteessa, mutta en aio palata vanhaan työhöni, mikä aiheuttaa lisää stressiä.

Sain kuitenkin kuulla, että lääkärini oli tehnyt lähetteen tehostetun poliklinikan hoitojaksolle ja siellä olisi nyt paikka minulle. Huomenna on hoitojakson alkuarvio, jossa on mukana lääkäri, hoitaja poliklinikalta, omahoitaja ja sosiaalityöntekijä. Hoitojakso tulee kestämään 2-6 viikkoa ja vie ajastani arkipäivät.

Motivaatio on ollut viime päivinä kadoksissa. En ole jaksanut huolehtia itsestäni, olen perunut sovittuja menoja, nukkumiseni on huonontunut, motivaatio liikkumiseen on hukassa ja lääkkeitä olen syönyt epäsäännöllisesti jo monta viikkoa. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

Täytyy kai ottaa vaan päivä kerrallaan. Mahdotonta suunnitella mitään, kun ei ikinä tiedä, millä tuulella herää päivään.

Tuo kuulostaa tutulta, että mielipide ja tunnelma jostain asiasta vaihtelee jatkuvasti. Välillä tuntuu, että ilman muuta pystyn töihin, ja välillä tuntuu ihan selvältä, etten missään tapauksessa pysty tekemään ihan pienintäkään määrää. Se on tosi hankalaa.

Minulla on monessa asiassa tällaista heittelehtimistä koko ajan. On lähes mahdotonta suunnitella mitään tai sitoutua mihinkään, kun ei voi tietää, mihin vointi heilahtaa taas yhtäkkiä. Voi tulla monta huonoa päivää tai voi heittelehtiä edestakaisin lyhyissä pätkissä, tai voi tulla pariksi päiväksi niin hyvä olo, että pystyy tekemään paljon tekemättömiä kotitöistä ja vielä palkkatyötä vähän siihen lisäksi. Sitten mietin, että miten en ole tätäkään saanut tehtyä, vaikkei tämä ole kuin näin pieni juttu, esimerkiksi joku lattioiden pyyhkiminen mopilla.

Ei kuitenkaan mene pitkää aikaa, kun olo vaihtuu taas lamaantuneeksi. Silloin on äärimmäistä kärsimystä pakottaa itsensä välttämättömimpään, kuten kaupasta ruuan hakemiseen tai ruuanlaittoon lapselle.

En oikein jaksa sopiakaan kenenkään kanssa mitään yhteistä tekemistä, koska olo sitten kuitenkin vaihtuu ja pitäisi taas perua kaikki. On helpompaa olla yksin, vaikka sitten alkaa tuntua yksinäiseltä jossain vaiheessa. Myös kaikesta ylimääräisestä tekemisestä, mukavastakin, saattaa tulla suhteettoman paljon stressiä, ihan jo tiettyyn aikaan jonnekin menemisestä. On helpompi mennä yksin, kun voi helpommin jättää menemättä tai palata takaisin kotiin, jos ei jaksakaan. Ei tarvitse perua ja selitellä.

Sinulla kuulostaa olevan paljon hyviä työpaikkavaihtoehtoja, September. Kunpa löytyisi vaikka jokin lääke, jolla olon saisi tasaantumaan.

Minulla oli hoitojakson alkuarvio, joka päättyi siihen, että he eivät suostu ottamaan minua hoitojaksolle. Lääkäri katsoi, että vointini ei ole tarpeeksi tasainen, jotta tämä kyseinen kuntoutuskurssi olisi sopinut tilanteeseeni. Olen toisaalta tyytyväinen, koska ehkä nyt, lääkärin tekstin nähdessään, oma hoitotiimini ottaa mielialanvaihteluni tosissaan. Minusta on koko kesän tuntunut, että kertomaani vähätellään.

Päätin, että en mieti nyt työasioita. Minulla on syyskuussa tulossa oman lääkärin tapaaminen, ehkä olen sen jälkeen viisaampi tulevaisuuden suhteen.

Olo on tällä hetkellä aika huono. Mieliala on tyhjä, mikään ei tunnu miltään. Mikään ei huvita tai tuota mielihyvää. Mitään ei jaksa tehdä, selviän juuri ja juuri ihan minimivaatimuksista, kuten ruuan laitosta perheelle. En jaksa huolehtia itsestäni. En ole useampaan päivään syönyt juuri mitään, kun ei vaan pysty. Aiempi motivaatio on täysin hukassa.

Se on hyvä, September, jos lääkäritapaamisen seurauksena hoitotiimisi ottaisi vointisi vaihtelut enemmän todesta. On hirveän raskasta, jos hoitava taho ei usko, miten asiat ovat käytännössä.

Minulla on myös juuri tuollaisia olotiloja aika usein, ettei mikään kiinnosta. Kaikki on pelkkää suorittamista tai väkisin tekemistä tai sohvalla makaamista lamaantuneena. Pinnistelemällä saan laitettua lapselle ruokaa ja käytyä kaupassa. Yritän itse syödä säännöllisesti, mutta yksin ollessa tyydyn valmisruokaan. Joskus lämmittäminenkin tuntuu olevan liikaa vaadittu.

Joskus taas sitten olo tuntuu "normaalilta" vähän aikaa. Silloin saan paljon asioita tehtyä.

Huono olo näyttää olevan aina reaktiota johonkin, mihin olen pettynyt, tai sitä ennen joku toinen ihminen on torjunut ajatuksiani tai toiveitani, yleensä ei ole ollut kiinnostunut. Siitä on käynnistynyt vanhoja tunteita ja kuvitelmia. En ole sitä välttämättä edes huomannut. Ihmettelen vaan, että taas makaan tässä eikä mikään kiinnosta enkä jaksa enää yrittää selviytyä tästä elämästä. Useinkaan en muista edes etsiä sitä, mistä se lähti liikkeelle. Tyydyn vain odottamaan, että olo muuttuisi siedettävämmäksi.

Varsinainen voittajafiilis... Vedin sitten eiliseen pahaan oloon viinaa ja rauhoittavia sekaisin. Heräsin neljältä aamulla oksentamaan enkä saanut enää unta. Ei auta, ettei ole syönyt mitään pariin vuorokauteen.

Laitan heti maanantaina viestiä hoitajalleni, vaikka ei olisikaan mikään hätä enää.

Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta, September. Toivon sinulle parempaa oloa.