Kaksisuuntaista menoa

Kaksisuuntaista menoa

Käyttäjä September aloittanut aikaan 18.06.2019 klo 20:44 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä September kirjoittanut 18.06.2019 klo 20:44

Perustan nyt oman foorumin omille jutuilleni. En aio esitellä itseäni mitenkään. Aion kirjoittaa just siitä mistä huvittaa. Lue tai ohita, jos ei kiinnosta. Saa myös kysyä ja osallistua. 

Pari kuukauttahan mulla meni oikein mukavasti edellisen osaston jälkeen. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen taas syöksykierteessä pohjalle. No, tätähän tää kaksisuuntaisen elämä on. 

Käyttäjä September kirjoittanut 15.09.2020 klo 16:58

Tänään on ollut helpompi päivä. Olen puuhaillut kotona, sain kirjoitettuakin ja kävin kävelemässä korttelin ympäri. Nyt valvon tyttäreni ja hänen ystävänsä leipomispuuhia. Mutakakkua tarjolla!

Olen miettinyt tänään tuota sisäistä puhetta. Vaikka se olen minä itse, aloin ajattelemaan sitä kolmannessa persoonassa ja menin jopa niin pitkälle, että nimesin sen (toisen nimeni mukaan). Nyt minun on helpompi tiedostaa, kun tuo nalkuttava ja arvosteleva bitch avaa suunsa ja yrittää saada minut tuntemaan syyllisyyttä ja häpeää ja lyttää itsetuntoani.

Ajattelin viikonloppuna tehdä jotain kivaa itseni kanssa. Jos sää sallii, ajattelin laittaa terassin syyskuntoon ja nauttia lasin viiniä kynttilänvalossa ulkona. Ennen pidin tällaisesta kotoilusta/hyggeilystä, jospa osaisin nauttia nytkin ilman sitä ilkeää ääntä pääni sisällä. Jos en osaa, niin aina voi juoda koko pullon.

Käyttäjä September kirjoittanut 18.09.2020 klo 20:19

En tiedä, onko huolestuttavaa, että viinipullo oli viikon ainut asia, joka sai hymyilemään. Voi sitä onnea, kun sen Alkosta ostin. Hymystä ei meinannut tulla loppua. Hetken tuntisin jotain muuta kuin tyhjyyttä, alakuloa tai epätoivoa.

Viime päivinä olen keskittynyt sukkien neulomiseen. Se vie ajatukset muualle eikä tarvitse tuntea tai ajatella mitään. Eikä se ääni pään sisällä arvostele neulomista. Se on sallittua, koska neulon sukkia läheisille. Niihin sukkiin on hukutettu kaikki paha olo ja toisaalta kaikki rakkaus. Niistä tulee suurien tunteiden sukkia. Kumpa läheiseni tietäisivätkään, kuinka paljon tunteita niissä sukissa on. Niissä on 25 vuoden taistelu elämästä ja sen jälkeen tämä päivä. Annan kaikkeni, vaikka ne ovat vain sukkia.

Tänään pakenen.

Käyttäjä kirjoittanut 20.09.2020 klo 22:41

Hyvä, että jaksat jakaa tuntemuksiasi.

Käyttäjä September kirjoittanut 21.09.2020 klo 18:34

Tänään alkoi taas sähköhoito. Katsotaan nyt, kuinka pitkälle se kantaa. Kokemuksesta sen vaikutukset ovat olleet välittömiä, mutta eivät kovin kauaskantoisia. Toisaalta se on ainut hoito, joka auttaa. Syön neljää eri tasaajaa/psykoosilääkettä ja kahta tarvittavaa lääkettä, mutta niistä ei ole apua. Mutta mistäpä tietäisin, kuinka paha tilanne olisi ilman niitä.

Huomenna on hoitajan aika. Ajat ovat nyt olleet tiivistettynä. Ihan hyvä niin. Täytyy miettiä, mistä haluan huomenna puhua.

Sukkaa pukkaa edelleen. Neulominen pitää minut työn touhussa. Onneksi on edes jotain. Illat ovat helpompia, kun linnoittaudun sänkyyn katsomaan lemppari sarjoja lääkkeiden vaikutusta odotellessa.

Kirjoitusprojekti ei etene eikä siitä totta puhuen varmaan mitään tulekaan. Ei minusta ole siihen.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 23.09.2020 klo 16:24

Masentunut ja väsynyt olo on. En saanut viime yönä nukuttua kuin muutaman tunnin ja senkin hajanaisissa pätkissä. Mikään ei kiinnosta ja silti on pakko jaksaa kaikki. Jo pelkkien kotitöiden tekeminen ja kaupassakäynti on ylivoimaisen uuvuttavaa. Elämä on pelkkää väkisin suorittamista. Joka päivä. Olen niin väsynyt tähän elämään.

Sitten kun on koko päivän puurtanut ja saanut jotenkin ruuan pöytään ja pakolliset asiat tehtyä, kaikki alkaa taas uudestaan. Juoksen oravanpyörää yli voimien joka päivä eikä tämä lopu ikinä. Epätoivoinen olo.

Käyttäjä kirjoittanut 24.09.2020 klo 09:05

Purjevene kirjoitti:
Masentunut ja väsynyt olo on. En saanut viime yönä nukuttua kuin muutaman tunnin ja senkin hajanaisissa pätkissä. Mikään ei kiinnosta ja silti on pakko jaksaa kaikki. Jo pelkkien kotitöiden tekeminen ja kaupassakäynti on ylivoimaisen uuvuttavaa. Elämä on pelkkää väkisin suorittamista. Joka päivä. Olen niin väsynyt tähän elämään.

Sitten kun on koko päivän puurtanut ja saanut jotenkin ruuan pöytään ja pakolliset asiat tehtyä, kaikki alkaa taas uudestaan. Juoksen oravanpyörää yli voimien joka päivä eikä tämä lopu ikinä. Epätoivoinen olo.

 

Onko sinun arjessa kohtaa/kohtia valita toisin? Puhut oravanpyörästä, mikä kuulostaa siltä, että oma ote omaan elämääsi ei ole (ainakaan) (kokonaan) omissa käsissä? Osa tuota väsymystä tulee jos ei kykene lepäämään edes öisin. Muistan tuollaisen kohdan elämässä lasten ollessa pieniä. En ollut silloin mitenkään kekseliäs, Lepäsin vaan kaikki mahdolliset hetket. Kävin lääkäriltä neuvoja nukkumisiin, mutta sain vaan reseptin nukahtamislääkkeeseen.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 24.09.2020 klo 17:00

Se on osuvasti sanottu, että ote omaan elämään ei tunnu olevan omissa käsissä. Juuri sellaista tämä on.

Ote lipesi lapsen syntymän myötä. Lapsi vaati valtavasti lisää jaksamista, mihin ei meinannut olla voimia tarpeeksi. Lisäksi olin mennyt vertaistukiryhmiin ja siellä kävi huonosti. En osannut varoa vaan otin kaiken todesta kun niin kovasti halusin apua ja ne ihmiset puhuivat vakuuttavasti. Aloin tehdä huonoja valintoja. Elämäni alkoi mennä huonompaan suuntaan, kun opin kaikenlaista outoa siellä. Silloin en pitänyt sitä outona, vaan ajattelin sen auttavan. Nyt en enää mene muihin kuin sellaisiin, joissa on ammattilainen ohjaajana mukana.

En vaan saa takaisin kiinni elämästä. Tuntuu että on jaksettava liikaa asioita. Eikä aivot toimi niin hyvin, että pystyisi jotenkin järkeilemään, mikä on itsen kannalta tärkeää ja mikä ei. Osittain pystyn mutten pysty selvästikään muuttamaan mitään tärkeää. Olen jotenkin loukussa tähän mahdottomaan elämään ja huonovointisuuteeni. Koko ajan on liikaa kaikkea. Vaikka välillä olisi pari päivää "ei mitään", sitten kuitenkin sama oravanpyörä alkaa taas alusta eikä se auttanut mitään.

Ilmeisesti kaikki eivät lapsen tai lasten tulon myötä joudu tällaiseen tilaan. Voi olla, ettei minulla ole ollut voimia tarpeeksi tähän kaikkeen. Toisilla on enemmän. Kaikilla muillakaan ei näytä olevan, mutta monilla myös on.

Onko teillä ollut jokin erityinen elämänvaihe, jolloin elämä on alkanut mennä huonommaksi tai vaikeammaksi?

Käyttäjä kirjoittanut 25.09.2020 klo 10:35

Niin. Yksinäiseksi olon kokevana voi joskus käydä noin, vertaisten kautta vaikutuksia omaan arkeen, jotka ei välttämättä vie hyvään suuntaan. Ehkä oma ikä ja tilanne myös vaikuttaa miten herkästi muuttaa omaa elämistään jonkun toisen vaikutuksesta?

Puhuit oravanpyöräelämästä. Miten on, voiko tuota oravan pyörää purkaa vaikka osiin? Oravanpyörälaatikkoon? Erotella niitä asioita mitkä siinä pyörässä sitoo toiminnasta seuraavaan toimintaan kuin jatkumona, ajattelematta? Lasten 'oravat ja pyörät'hän voi kasata laatikkoon ja työntää vaikka lastenhuoneen sängyn alle. (Siihen muuten leikin avulla ohjata lapset ite tekemään aina niin, mistä voi sitten palkita vaikka sylihetkellä?) (Katella yhdessä tovi kirjaa?) - (en kyllä tiede minkäikäisiä lapsia sinulla on)

Mutta se oma (prkuleen) oravanpyörä? Mitä osia siinä on? Omasta äidistä(isästä?) iskostuneita vaatimuksia takaraivossa? Jaksamattomia möykkyjä mielessä, jotka imee kaiken mehun muuten ehkä aurinkoisesti alkaneesta aamusta? Käsittelyssä olevia fundeerauksia tai niitä jotka takataustalla muistuttaa jostain, haihtuvanoloisista toiveista kun tahtois jotain muuta mitä just on?

Huoliboxiin vaan.jokainen surunmuru. Jokainen mieltä korventava kivun aihe.

On oikeus aikaan.itseä varten. Ilman sitä ei oikeastaan jaksa olla olemassakaan. Kannattaa ottaa vaikka peili käsiin keittiön pöydän äärellä ja pitää palaveria itsen.kanssa. "miksi ei mee oikein?"  "Mikä tässä mättää?"  "Mihin mun voimat valuu?" "Miksei oo voimia?"  Jos se en oliskaan ite, joka ei nyt jaksa, miten antaisin vinkkiä sille joka peilissä mua katsoo ihan tööttinä?"  "Näkisinkö silmien syvyydestä sen syvän syyn miksi se joka minua peilistä katsoo, on niin ihana?!" Sanon sen ääneen.

Jokaisessa meissäkin kaikissa asuu sisällään kaunis elämä.

Kaunis voima. Levon kautta vaurastutaan ja voimaannutaan.

🌷

Käyttäjä September kirjoittanut 25.09.2020 klo 14:23

Minulla elämä muutti kurssiaan siinä vaiheessa, kun ylenin 70 työntekijän esimieheksi ja johdin kokonaista liiketoimintaa. Stressi laukaisi tämän masennuskierteen kolme vuotta sitten ja sain nykyisen diagnoosini (sairastuin masennukseen kuitenkin jo 13-vuotiaana). Elämä on sen jälkeen ollut yhtä oravanpyörää, masennus, hypomania, osasto, sähköhoito.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen työkyvytön. Toisaalta en halua enää takaisin työelämään, kun stressi pahentaa sairauttani. Haluan tehdä jotain, millä on väliä, mutta kirjoitusprojektikaan ei suju. Tiedän, että olen hyvä äiti, mutta mitään muuta minä en ole ja mitään muuta minusta ei tule.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 27.09.2020 klo 14:46

September, aikamoinen kokemus sinulla. Masennus tuli silloin, kun meni hyvin ja työ oli varmaan mielekästä mutta myös vaativaa ja stressaavaa. Jäitkö sen jälkeen ikään kuin jumiin tuohon oire-hoito-pyöritykseen, vaikka itse stressitilanne töissä laitettiin poikki?

Minusta tuntuu usein oudolta, etten voi tälle omalle tilalleni mitään. Vielä nykyäänkin välillä "unohdan", etten jaksa kovin paljon ja että aivot menevät jumiin välillä yllättäen yhtäkkiä enkä sitten pystykään mihinkään.

Minäkin koen välillä työkyvyttömyydestä syyllisyyttä, vaikka tiedän, ettei siihen pitäisi olla mitään syytä. Eihän me tahallaan olla itseämme työkyvyttömiksi tehty. Niin vain kävi jostain syystä. Mieli hajosi jollain tavalla. Syyllisyys liittyy jotenkin siihen, että osa minusta ei tajua, etten jaksa psyykkisesti kuin murto-osan siitä, mitä aiemmin olen jaksanut. Osa minusta luulee, että olen edelleen aiemmassa "normaalissa" tilassa, uskottelee itselleni sitä. Se osa kai kokee syyllisyyttä.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 27.09.2020 klo 14:53

Keskustelua, pohdiskeleva viestisi herätti ajatuksia. Se, joka ei jaksa, ei tosiaan ole minä itse ollenkaan välttämättä. Se on jokin muu osa, jolla on paljon valtaa minussa. Sitä on kohdeltu kaltoin, jätetty huomiotta. Se lamaantuu, kun sitä kohdellaan huonosti.

Voimat ehkä valuu noiden osien riehumiseen. Silti niistä ei voi etääntyäkään. Mikään menettely ei ole auttanut niihin. Välillä luulen pystyneeni vain katsomaan sitä sivusta, mutta pian huomaan, että se ei vaan ollut niin voimakas sillä hetkellä. Kun se osa pääsee voimalla päälle, se vie mennessään, eikä mitään ole tehtävissä.

Yksin ollessa on helpompaa. Voin maata sohvalla huonovointisena, kunnes edes vähän helpottaa. Sitten voi lämmittää mikrossa einestä ja vähät välittää kotitöistä. Jossain vaiheessa pahin menee ohi ja olen taas toimintakykyinen jonkin aikaa. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää, milloin toimintakyky menee seuraavan kerran. Yleensä siinä ei mene vuorokautta kauempaa.

Käyttäjä September kirjoittanut 30.09.2020 klo 17:56

Tänään oli 11. sähköhoito. Yksi hoito enää jäljellä. Muisti ja aivot eivät pelitä. Mitenhän mahtaa käydä, kun hoidot loppuvat. Varsinkin, kun stressi kasvaa koko ajan. Minua stressaa kaikki sovitut menot ja eläkkeen loppuminen. En halua tavata ketään. Tuntuu, että kaikki on liikaa juuri nyt, mutta pakkohan minun on yrittää edes.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 30.09.2020 klo 19:34

Eläkkeen loppuminen stressasi minuakin ihan hirveästi. En tajunnutkaan, miten ahdistunut siitä olin. Ei ole kovin pitkä aika, kun sain jatkoa sille. Nyt ei taas hetkeen tarvitse olla siitä huolissaan.

September, oletko ajatellut, että sovittuja menoja voi myös perua? Minulle peruminen on kauhean vaikeaa yleensä ja sitten syyttelen itseäni siitäkin, että miksi menen sopimaan taas kaikkea tuollaista vaikka tiedän, etten jaksa kovin paljon. Hävettää perua niitä. Joskus yritän pinnistellä ja perun silti. Yritän liikaa koko ajan niin helposti.

Käyttäjä September kirjoittanut 01.10.2020 klo 19:48

Näin se menee, että peruminen on kamalan vaikeaa. Peruin jo illallisen parhaiden ystävieni kanssa ja koen siitä valtavaa syyllisyyttä. Tiedän, että pitäisi tehdä niitä asioita, jotka normaalisti tuottavat iloa, mutta minä en halua. Haluan vain olla kotona perheeni kanssa. Minulla on kaikenlaisia menoja aina pojan korvalääkäristä mökkiviikonloppuun. Kaiken päälle mies vielä kysyi, voisinko lähteä lasten kanssa vaikka risteilylle, jotta hän voisi juhlistaa nelikymppisiään parhaiden ystäviensä kanssa. Mitä tuohon nyt voi sanoa. Tottakai lähden.

Monetkaan menoistani eivät vaadi kummempia, mutta pelkkä niiden olemassa olo kalenterissa saa niskavillani pystyyn. Mutta kaikesta selviää. Tästäkin selviää. Kohta on joulukuu ja kaikki on ihanaa. Tätä mantraa hoen itselleni tänä syksynä. Joulu on aina helpompaa, koska olen jouluihminen.

Käyttäjä September kirjoittanut 02.10.2020 klo 13:09

Tänään oli 12. sähköhoito. Lääkärini tänään päätti, että hoitoa jatketaan vielä kuudella kerralla ja sen jälkeen ylläpitohoidolla. Koko loppuvuosi menee siis sähköhoidoissa.

Näin taas painajaisia töihin palaamisesta. En tiedä, mitä tehdä. Se on selvä, etten voi palata työhöni. Saan paniikkikohtauksen, jos menen lähellekään työpaikkaani. Mutta kuka minut haluaisi edes palkata? Minulla ei ole edes tutkintoa, vain 13 vuoden kokemus esimiestyöstä. Minua ehkä kiinnostaisi kaupan ala. Uusi työpaikka pitäisi löytää nopeasti, jos lääkäri ei jatka työkyvyttömyyseläkettä. Mistä edes tietää, että on työkykyinen?