September, minun on vaikea kuvitella kertomasi perusteella, miksi työkyvyttömyyseläkettäsi ei jatkettaisi. Sinulla on jatkuva hoitosuhde ja kertomasi mukaan tarvitset useita lääkkeitä ja lisäksi noin intensiivistä sähköhoitoa ja vointisi vaihtelee rajusti. Lääkäri mielestäni ilman muuta kirjoittaa lausunnon, jolla jatkoa eläkkeelle haetaan. Jos hoitotasapaino olisi saavutettu ja pärjäisit pitkiä aikoja mainiosti, lääkäri harkitsisi ehkä osatyökyvyttömyyseläkkeen kokeilemista, jotain varovaista työkokeilua. Myös osa-aikainen opiskelu voisi tulla kyseeseen.

Silti tiedän kyllä omasta kokemuksesta, että se tuntuu koko ajan siltä, että mitä tahansa voi tapahtua. Olen itsekin ihan suunniltani kauhusta eläkkeen katkoskohdan lähestyessä, kun ajattelen, jos minun pitäisi nyt yhtäkkiä jaksaa mennä töihin. Minulla on juuri tuo sama ajatus, jota kuvaat. Ajattelen koko ajan vain sitä mahdollisuutta, että joudun yhtäkkiä täysipäiväiseen työhön, josta en mitenkään voi selvitä. Mutta ei se niin kuulemma voi mennä. Ensinnäkin siinäkin tapauksessa lääkärin mukaan aina aloitetaan varovasti tekemällä työkokeilua tai osa-aikatyötä, eikä heitetä toipuvaa ihmistä suoraan täysipäiväiseen entiseen työhön, jos ei ole kunnossa. Toiseksi jos entinen tilanne jatkuu eikä hoitotasapainoa ole löydetty eikä oikein mikään auta, työkyvyttömyyseläkkeen pitäisi jatkua, kunnes löytyy toimivia keinoja. Joillekin löytyy ja joillekin ei millään. Lääkäri arvioi, voiko jonkinlaista osa-aikaista työkokeilua edes ajatella. Jos ei vielä voi, hän kirjoittaa jatkolausunnon eläkettä varten.

Näin se kuulemma menee, mutta tosiaan kaikesta tiedonsaannista huolimatta minullekin tulee tuosta asiasta ihan hirveä kauhu. Olen siinä kauhussa vielä senkin jälkeen, kun olen toimittanut lääkärinlausunnon eteenpäin ja odotan päätöstä. Sitten tuntuu olevan maailman suurin ihme, että saan uuden määräaikaisen päätöksen. Tunnen valtavaa huojennusta ja itken helpotuksesta pitkin päivää. Lääkärin mielestä taas on selvää, etten ole vielä työkykyinen. Luulen, että tämä pelkoni tai paremminkin kauhu on sairauden yksi oire.

Puhuin tänään omahoitajani kanssa tästä eläkeasiasta. Se vähän helpotti kauhuani. Luotan nyt lääkärin näkemykseen eläkkeen tarpeellisuudesta. Pelkäsin, että minut heitetään suoraan vanhaan työhöni, mutta ymmärrän nyt, että kaikenlaisia kevyitä laskuja on olemassa.

Olen perunut lähestulkoon kaikki menoni, mutta huomenna minulla on kahvitreffit erään osastolla tapaamani ihmisen kanssa. Toivottavasti jaksan vähän laittautua.

Mistään ei oikein tule mitään. Mieliala on ihan ok, mutta en halua tavata ketään enkä jaksa pitää itsestäni huolta niin kuin yleensä. Pärjään kyllä kotona, mutta olen kuin varjo entisestä.

Sain sähköä 18 kertaa, mutta lääkäri päätti, että saan vielä kuusi kertaa toisella antotavalla. Tässä toisessa  antotavassa on sivuvaikutuksena vakavammat kognitiiviset haitat. Saa nähdä, kuinka pahat muistivaikeudet saan. Huomenna on eka kerta tällä toisella tavalla.

Lisäksi elämässä on tällä hetkellä joitakin stressitekijöitä, jotka eivät ainakaan helpota oloani. Yritän puhua itselleni järkeä, mutta se ei tunnu auttavan.

Hei September, toivottavasti uudenlainen sähköhoito auttoi edes vähän.

Minullakaan järjen puhuminen itselle ei auta yhtään. Ehkä itseä ei ole hyvä verrata aiempaan. Tosin sillekään ei voi mitään, jos mieli silti alkaa vertailla. Se tapahtuu kuitenkin.

Luulen, etten itse koskaan tule olemaan "niin kuin ennen". On ollut pakko luopua monista aiemmin tärkeinä pitämistäni asioista ja tehdä uudenlainen yksinkertaisempi ja vähemmän kuormittava elämä. Silti pidän kiinni vielä joistain asioista entisestä elämästä. Välillä harmittaa, kun en pysty juuri mihinkään enkä saa asioita hoidettua. Usein kuitenkin selviän nykyisessä helpommassa elämässä jotenkin. En pystyisi enää suoriutumaan entisestä.

Stressin määrä huonontaa minullakin oloa. Se pitäisi saada pidettyä melko alhaisena koko ajan.

Olen kirjoitellut tänne aika vähän, koska juuri mikään ei kiinnosta. Niin kuin aiemmin mainitsin, en jaksa huolehtia itsestäni. Se näkyy mm. syömättömyytenä ja siten, etten huolehdi ulkonäöstäni niin kuin yleensä.

Ainut tekeminen, joka kiinnostaa, on joululahjasukkien neulominen. Kotitöistä vielä selviän. Ne hoidan, koska ne täytyy hoitaa. Paras ystäväni on Big Brother-talossa, mutta sekään ei minua kiinnosta.

Tämän hetkinen aika on myös stressaavaa, olen saanut paniikkikohtauksia. Kaikenlaista on tulossa, joka stressaa minua. Mutta ehkä selviän tästä ajasta.

Toisenlaisesta sähkön antotavassa ei seurannut tavallista pahempia muistivaikeuksia tai päänsärkyä kummempia haittavaikutuksia, mutta aika näyttää, miten käy. Eivät ne haitat välttämättä nouse esille ensimmäisellä kerralla.

September.. .. Kuin voit tänä vuonna?  Kevät on usealla vaikeaa aikaa, miten sun kevät? Itseltä kuoli isä, jo vuoden alussa, aikaa vie saada selvitetyksi kuten läheisen kuollessa on paljon selvitettäviä asioita. Kevät on helpottanut omaa oloa, vaikka korona haittaa meitä kaikkia. Kun rokotus jonka joskus sais, ois semmonen ettei aiheuttais lisähaittoja. Miten sinuun korona on vaikuttanu? Onko masennus syventynyt vai mikä vaihe sulla nyt? Voimia joka tapauksessa!

Hei pitkästä aikaa.

Yhtäkkiä jostain syystä muistin tämän sivun ja keskustelun, jonka olin jo aikaa sitten unohtanut.

Elämä on ollut aika taistelua, mutta vihdoin elämä hymyilee. Keväällä kävin aivan pohjalla, kun aloin väärinkäyttää lääkkeitä ja palasin viiltelyyn. Pää lääkkeistä sekaisin nyrjäytin nilkkani niin, että nivelsiteet repesivät. Varsinainen pohjanoteeraus.

Huhtikuussa alkoi sitten kolmen kuukauden intervallijakso osastolla. Olin yhden yön joka viikko osastolla kolmen kuukauden ajan. Intervallejen loppusuoralla jotain kuitenkin tapahtui ja mieliala alkoi parantua. Uskomatonta! Viisi vuotta siihen meni.

Nyt ajankohtaisia ovat kuntoutustoimet ja palaaminen työelämään.

-September

Hei September, mukavaa että voit paremmin!

Hei ja tervetuloa tännekin 😷

tv. kyynärpääkamu.

* Ei maskipakkoa. *

😬

Eilinen oli hankala, mieli oli maassa ja ahdistus kova. On taas se aika vuodesta, kun mies pitää joka kesäisen grilli-illan kavereilleen. Olen yrittänyt käyttää radikaalia hyväksyntää eli hyväksyä asiat, joihin en voi vaikuttaa, sellaisenaan. Ei auta, vaikka kuinka yritän. Ahdistaa ihan helvetisti.

Naapureihin liittyvät pakkoajatukset ovat olleet pinnalla. Ääni pään sisällä huutaa "olet huonompi kuin naapurit", "kaikki vihaavat sinua", "naapurit puhuvat sinusta pahaa", "naapurit tarkkailevat sinua" jne. Yritä siinä nyt sitten olla ahdistumatta.

Menen lasten kanssa sillä välin sukuloimaan. En oikeastaan odota sitä, mutta pakkohan meidän on lähteä alta pois. Lapset odottavat kylläkin reissua kovasti. En osaa sanoa, pystynkö nauttimaan olostani vai olenko koko ajan stressaantunut ja ahdistunut. Mies ei ymmärrä, kuinka vaikeaa tämä on minulle. Hän kyllä kuuntelee huoleni, mutta ei ota minua tosissaan.

Ensi viikko tulee varmasti olemaan vaikea, mutta toisaalta viikko enää ja se on ohitse. En tiedä, miten se tulee vaikuttamaan pakkoajatuksiini. Mitä jos en pääse enää ovesta ulos, koska pelkään naapureita niin kovasti?

September, kuulostaa raskaalta lähteä kotoa pois grillijuhlien alta. Oletko yrittänyt selvittää, mikä sinua grilli-illassa kaikkein eniten ahdistaa? Onko se yksi ilta miesten kesken, vai jotain enemmän? Ei tietenkään tarvitse kertoa enempää, jos et halua. Enkä yritä sanoa, etteikö yhdessäkin illassa voisi olla tosi paljon ahdistuksen lähdettä. Olisin varmasti ihan hajalla vastaavassa tilanteessa.

Tuntuu, että pystyn samastumaan naapureista tulevaan ahdistukseen. Minuakin ahdistaa naapurit, mutta vain tietyt naapurit. Tällä hetkellä saan hirveitä ahdistuskohtauksia jo siitä, kun kuulen heidän kolistelevan jotain (siis ovat paikalla) tai näen vilauksen heistä, puhumattakaan jos näen heidän tuhoavan pihalla jotain. He mielestään omistavat kaiken ja heillä on oikeus tehdä mitä tahansa muista välittämättä. He mielestään saavat tuhota talon yhteistä omaisuutta ja heillä mielestään on oikeus yksin päättää muiden asukkaiden asioista. He toimivat niin koko ajan. He ottavat toisten tavaroita ja käyttävät kuin omiaan. Jokainen teko pitää estää erikseen, tai muuten se vain tapahtuu. Kun tällaisen teon yrittää estää, esimerkiksi saada oman tavaransa takaisin tai sanoa, ettei saa rikkoa, he saavat hirveän raivokohtauksen, jossa sättivät ja vievät asian jollekin kummalliselle ilkeälle henkilökohtaisuuksien ja valheiden tasolle. Siksi on äärimmäisen raskasta sanoa vastaan edes sellaisissa asiosisa, jotka lainkin mukaan ovat itsestään selviä. Sisälläni jokin reagoi siihen heidän soppaansa, vaikken haluaisi, että niin käy. Se harmittaa minua eniten, vaikka tiedän, etten voi sille mitään vaan siinä jokin vanha traumatakauma käynnistyy. Haluaisin vain asua rauhassa. Haluaisin, että muutkin asuisivat omissa kodeissaan rauhassa ja toimisivat suurin piirtein lain mukaan.

Ahdistus kotona on välillä jatkuvaa. Tulee sitä muustakin, mutta hyvin paljon naapureista ihan konkreettisesti. Minulla on ahdistuksessa hyvin samansuuntaisia ajatuksia, kuten mainitsit: "naapurit puhuvat sinusta pahaa" (todistettavasti myös totta), "he vihaavat sinua" jne. En tiedä, ovatko ajatukset sinulla osittain todellisuutta vastaavia (kuten minulla; vain reaktioni on kohtuuttoman raju sisäisesti), vai koetko etteivät ne yhtään vastaa todellisuutta.

Minullakin se menee siihen, etten pääse ovesta ulos. Välillä onnistun kääntämään sen hetkeksi ottamalla tietynlaisen asenteen. Päätän vaikka jo sisällä roskapussin kanssa, että ulkona tuijotan heitä sanomatta mitään, jos he sattuvat samaan aikaan pihalle. Tämä ei onnistu aina. Enkä jaksa enkä pysty aina kääntämään itseäni tähän. Silloin vain käperryn sisälle ja kärsin ahdistuksessa ja jonkinlaisessa häpeänsekaisessa liemessä.

Ahdistus tuntuu liittyvän varsinkin siihen, jos joudun tahtomattani tilanteeseen, jossa minun pitäisi päättää, millä tavalla reagoida. Esim. he alkavat ilkeillä siinä tai haukkua yhtäkkiä, kun vien roskapussia. Tai ylipäätään sanovat jotain. Olenko hiljaa vai yritänkö vastata. Mitä sanon. Aiemmat kokemukset ovat olleet kamalia. Menen jumiin tällaisissa tilanteissa. Pelkään sitä omaan sisäiseen tilaani joutumista eniten. Tuntuu, että jos minulla olisi suunnitelma, miten toimia, saisin siitä jotain turvaa edes, kun olen ihan yksin siinä. Tämäkin voi olla huono keino, mutta se on toiminut aiemmin. En vain kykene tekemään sitä suunnitelmaa, jos olen oikein pahassa tilassa enkä pysty menemään ovesta ulos.

Kiitos, kun kirjoitit Purjevene.

Grilli-illassa on tosiaan kyse yksi ilta miesten kesken. Grillausta, pokeria ja kaljaa. Eniten siinä ehkä pelottaa, mitä naapurit meistä ajattelee. Asumme paritalossa ja mies on tottakai käynyt puhumassa naapurien kanssa grilli-illasta, mutta silti en pääse tästä ajatuksesta eroon.

Minulla oli jo edellisessä asunnossa pakkomielle naapureista ja pahimmillaan kuulin ääniharhoja, joissa naapurit puhuivat minusta pahaa. Luulin myös, että naapurit tarkkailivat jokaista liikettäni, siksi en voinut poistua kotoa. Tämä oli kai jonkinlaista psykoottisia masennusta.

Olemme asuneet nykyisessä kodissa kaksi vuotta ja olen viime aikoina enenevässä määrin kehitellyt näitä pakko ajatuksia. Grilli-ilta oikein korostaa sitä, mitä luulen naapureidemme meistä ajattelevan. Ajattelen jo nyt meidän olevan huonompia kuin muut, koska lapsemme juoksentelevat pihalla ja mekastavat.

Pystyin samaistumaan moneen kirjoittamaasi asiaan, vaikka meidän naapureissa ei olekaan mitään vikaa. Vain meissä on vikaa mielestäni. Minäkin reagoin todella voimakkaasti, jos kuulen naapureiden olevan paikalla. Ulos astuessani toivon aina mielessäni, etten törmää naapureihin ja yritän kävellä mahdollisemman nopeasti esimerkiksi autolle. Yritän olla mahdollisimman näkymätön. Poissa silmistä, poissa mielestä.

No se siitä grilli-illasta ja ahdistuksesta. Melkein kaikesta selviää.

September, voimia grilli-iltaan! Minusta on tosi hyvä, että miehesi on etukäteen kertonut naapureille asiasta. Se muuttaa tilannetta tosi paljon. Meille on joskus tullut lähellä olevasta viereisestäkin talosta ihan postilaatikkoihin laput, että heillä vietetään juhlia tiettynä iltana ja pahoittelevat, että voi kuulua kovaäänistä musiikkia ja juhlintaa. Se on tuntunut ihan eri asialta, kun on tiennyt etukäteen. Ei ole yhtään haitannut. Se on hoidettu huomaavaisella tavalla, samalla tavalla kuin miehesi on tehnyt, kun on kertonut etukäteen.

Ymmärrän kyllä, että silti voi tulla kova ahdistus siitä tilanteesta. Minulle olisi jo tuo alta pois lähteminen tosi rankkaa.

Meidänkin naapureilla on lapsia, jotka mekastavat. Tarkemmin ottaen nämä lapset kiljuvat sellaista kimeää kiljuntaa ja heidän vanhempansa välillä siinä mukana myös kiljuu samalla tavalla. He tulevat aivan ikkunoitteni alle kiljumaan. Ääni ei kuulosta normaaleilta leikin kiljahduksilta, vaan se on sellaista yhtäjaksoista kimeää huutoa. En ole ymmärtänyt miten kukaan voi kiljua sillä tavalla, mutta olen ajatellut, että lasten kaikki kiljunta on kuitenkin normaalia elämää ja antaa kiljua niin paljon kuin jaksavat. Se tapahtuu päiväaikaan, ei häiritse yöunia, ja niin kauan kuin eivät riko mitään, kuten ikkunoitani, saavat tehdä mitä haluavat ja meluta miten haluavat. Tämä ei minusta ole vaarallista. Voi olla, etteivät teidänkään lasten äänet sinänsä haittaa naapureita, koska kaikki lapset usein kovaäänisesti leikkivät tai pelaavat tai mitä nyt sitten touhuavatkaan siellä pihalla.

Onko teillä pihat vierekkäin niin, että niistä näkyy naapurinkin puolelle, vai omissa päädyissä enemmän erillään?

Olen miettinyt, että omakotitalo riittävän väljällä pihalla olisi se missä kokisin ehkä olevani rauhassa. Ei ole kuitenkaan taloudellisesti mahdollisuutta hankkia. Tai en tiedä jos jostain kaukaa mutta tällä hetkellä en pysty muuttamaan minnekään kauas.

Tulee niin paljon ahdistusta naapureista. Yritän välttää millään tavalla sekaantumasta heidän tekemisiinsä, ja se on joka kerta todella vaikeaa sitten kun on sellainen tilanne, että on pakko. Pelkään koko ajan, että tulee seuraava sellainen tilanne, että asiaan on pakko puuttua eli että on pakko ottaa jotain kontaktia heihin. Koen sen ylivoimaisen vaikeaksi. Kun olen tässä tilassa, niin minullakin tosiaan on koko ajan tuollainen olo, mitä kuvaat. Toivon pääseväni livahtamaan kenenkään huomaamatta ulos autolle tai bussipysäkille. Laitan sälekaihtimet kiinni, ettei kukaan näe sisälle ja sellaista. On tosi vaikeaa mennä tekemään pihalle mitään, vaikka pihahommat toisivat itselleni parempaa oloa. Se on sama psyykkinen este koko ajan. Jonkinlainen häpeä ja vetäytymisen pakko. Välillä se on tosi voimakas ja välillä vähän laimeampi, mutta se on siinä koko ajan enkä saa sitä pois.

Aiemmin teetin miehelläni mahdollisimman paljon naapurien kanssa kommunikointia vaativia tilanteita. Eron jälkeen kun olen asunut lapsen kanssa ainoana aikuisena yksin, on ollut pakko hoitaa kaikki tilanteet itse. En ole kuitenkaan huomannut mitään eroa tunteissa. Vaikka silloinen mieheni hoiti joitain asioita, kun pyysin, se ei silloinkaan "auttanut" tähän olooni. Sillä tavalla sain joitain tilanteita hoidettua, mutta tämä sama olo, jonkinlainen piiloutumisen tarve, minulla oli silloinkin. Mistähän se oikein tulee.

Minullakin on tuo piiloutumisen tarve, kun ahdistus iskee.

Takana on kaksi masennuspäivää, jotka ovat menneet sängynpohjalla. Hoitajani mielestä tämä on normaalia mielialan vaihtelua, mutta mielestäni siihen ei kuulu itsemurha-ajatukset ja itsetuhoisuus. Sorruin melkein neljän kuukauden jälkeen. Masennusjaksoksi tätä ei ehkä voi kutsua. Pikemminkin kyse on masennus kohtauksista, jotka kestävät yleensä kaksi päivää.

Edelleen on raskas ja väsynyt olo, mutta vielä ei ahdista eikä masenna. Tai no kyllä mieliala on alakuloinen. Ajattelin tänään siivota, vaikka mies kyllä sanoi, että hän hoitaa kaiken ja minun ei tarvitse puuttua. Mutta täällä tarvitsee siivota joka tapauksessa, oli juhlia tai ei. Sitä paitsi haluan puuttua.

Kerroin miehelle, että hänen juhlansa aiheuttavat tämän ahdistuksen. Saatoin myös valita sanani huonosti, sillä nyt hän luulee, että syytän häntä tilanteeni pahenemisesta. Niinpä hän tuskin puhuu minulle eikä ainakaan yritä helpottaa oloani vaan jättää kärsimykseni huomioimatta. Ihan sama, olkoot sitten niin. Kerta ongelmani ovat hänen mielestään käsittämättömiä, niin turha niistä on enää puhua.

Toivottavasti olotila on viikonloppuna siedettävä. On raskasta yrittää esittää, että kaikki on hyvin. Tosin olen selvinnyt monesta sellaisesta tilanteesta aikaisemminkin. Ehkä sukulaisten tapaaminen helpottaa oloa. Odotan kyllä heidän näkemistä. Ja varsinkin lapset odottavat.

Toivottavasti olosi paranisi, September, ja sukulaisten tapaamisissa tulisi hyviä kohtaamisia! Niistä voi saada voimia vaikeaan tilanteeseen.

Minulla itsemurha-ajatuksia yleensä edeltää jokin pieni tai isompi tapahtuma, jossa joku ihminen on jättänyt minut huomioimatta tai suoraan hyökännyt sanoilla. Jokin toiveeni ihmisten välisestä yhteydestä on jäänyt toteutumatta, siis minun ja jonkun toisen välisessä kommunikoinnissa. Olen toivonut, että yhdessä jotakin mietitään tai jostain puhutaan tms. ja luullut toisenkin haluavan niin. Hän ei kuitenkaan sitten ole tehnyt yhtään niin. Sitten menee vähän aikaa, kunnes huomaan yhtäkkiä, että juuri ajattelin "haluan kuolla" tai vastaavaa. Saan kiinni vasta siinä kohdassa, kun tulee selvästi itsemurhatyyppinen ajatus ensimmäisen kerran. Kaikki ahdistus ei ole tällaista minulla, mutta osa on. Sitä edeltää toisen ihmisen psyykkinen torjunta tai sellaiseksi tulkitsemani kokemus.