Keskittymiskykykin on niin huono, ettei tästä kirjoittamisestakaan tule oikein mitään.

Pitäisi alkaa joululahjasukkia neulomaan. Tiedä, tuleeko siitäkään mitään.

Onneksi kännykästä voi tarkistaa missä viikossa ollaan menossa. Tuo, mitä kerroit, tarkoittaako, että siitä hoidosta on ollut apua? Liika pikkutarkkuus alkaa karista, ja pääset keskittymään laajempiin kerronnan kaariin?

Onneksi puhelimesta voi tosiaan tarkistaa, missä mennään. En pärjäisi ilman mitenkään. Tänä aamuna unohdin, että kasiluokkalaisella oli lauantaityöpäivä, joten pelästyin ihan hirveästi aamulla, kun lapsi oli hävöksissä. Illalla vielä muistin, että pojalla on koulua seuraavana päivänä.

Muistivaikeudet ovat sähköhoidon haittoja ja luulen, että keskittymisvaikeudet ovat masennuksen haittoja. Yhdessä tämä yhdistelmä on erittäin hankala.

Aiemminkin ollut muistivaikeuksia, mutta nyt olo on jotenkin erilainen. Olo on hidas ja tyhmä.

Sain vähän muistiinpanoja tehtyä, se helpotti oloa. Tuntui, että jonkinlainen tukos liukeni aivoista. Kirjoittaminen on ollut työn ja tuskan takana. Toivottavasti saan huomenna kirjoitettua jotain tämän päivän muistiinpanojen pohjalta.

Tsemiä kirjoitteluihin. Mun pää on täynnä pätkiä, joskus tuntuu, vaikka en ole käynyt sähköhoidossa. Aika usein saa palata paikkaan missä aikoi jotain, saadakseen mieleen, mitä aikoi. Elämä soljuu kuitenkin, antaa paljon anteeksi.

Sain tänään luettua ja kirjoitettuakin, joten tänään keskittymiskyky on ollut ihan ok. Siitä huolimatta on määrittelemätön paha olo läsnä koko ajan.

En tiedä, miten kestän tämän odottamisvaiheen. Osastolla aloitettiin kuuden hoidon sähkösarja, jota oma lääkäri päätti jatkaa vielä kuudella kerralla. Osastolla kävi tuuri ja pääsin jonon ohi peruutuspaikalle, mutta nyt jono on 4-5 viikkoa. En kestä 4-5 viikkoa.

Kaiken lisäksi menin viiltämään itseäni tänään. Ajattelin, että se helpottaisi tätä sisäistä tuskaa. Mutta vaatii nykyään aika paljon, että saa helpotuksen. Pikkuviillot ei enää hetkauta suuntaan eikä toiseen, koska olen opettanut kehoni siihen. Pitää niin sanotusti mennä pintaa syvemmälle. En kuitenkaan mennyt kovin syvälle, joten helpotuskin jäi puolitiehen.

No huomenna on uusi päivä.

Tuosta viiltelystä... miten on, voitko valaista, nouseeko se jostain 'olen arvoton'- ajattelusta vai ' minulla ei ole mitään väliä/en ole mitään -ajattelusta? Vai mikä voi saada viiltelemään omaa ihoa?

Siinä on jotain mitä en käsitä. Onko se tunnereaktio pettymykseen, vai onko se oikein syvää vihaa itseä kohtaan?

Olen miettinyt tätä aiemminkin jo opintojen vaiheessa. Sinä kun osaat sanoittaa niin hyvin, jos avaisit tätä ilmiötä viiltely?

Miten aikaisin elämässä aloit sitä tehdä?

Milloin lopetat sen? Oletko yrittänyt lopettaa sen tavan lisätä kipua?

Koetko että se on selviytymiskeino josta et halua luopua? Koetko sen auttavan?

Toki voin valaista asiaa yhden naisen näkökulmasta ja sillä laajuudella kuin moderaattori sen sallii. Omakohtaisen kokemuksen vuoksi luulen voivani kirjoittaa uskottavasti. En kuitenkaan halua kenenkään luulevan, että rohkaisen tähän toimintaan. Päin vastoin, jos harkitset sitä, sanon sinulle: älä avaa sitä ovea.

Toivoisin, etten olisi ikinä aloittanutkaan. Kaikki olisi niin paljon helpompaa ilman arpia, jälkiä ja häpeää. En ole ihan varma kumpaa häpeän enemmän: arpiani vai maailmaa, joka ei ymmärrä. Viiltelyyn liittyy kamala stigma, joka saa minutkin häpeämään. Todellisuudessa viiltely voi olla masennuksen tai epävakaan persoonallisuushäiriön oire. Miksi sitä pitää hävetä, jos se on sairauden oire?

Minulla viiltely ei liity itsetunto-ongelmiin. Se ei ole myöskään vihaa itseään kohtaan. Joskus, hyvin harvoin, siihen on liittynyt ajatus siitä, että ansaitsen sen. Silloin, kun olen epäonnistunut parisuhteessani. Helpotan viiltelyllä sietämätöntä olotilaa. Viiltely on äärimmäinen keino, enkä ryhdy siihen kevyin perustein. Seuraavat tunnetilat saattavat johtaa tähän haitalliseen käyttäytymiseen:

1. Sietämätön henkinen kipu

2. Sietämätön ahdistus

3. Tyhjyyden tunne

4. Hylätyksi tulemisen pelko

Miten sitten viiltäminen auttaa? Kaikissa yllämainituissa tilanteissa fyysinen kipu on helpompi sietää kuin se, mitä pakenee. Se vie hetkeksi huomion muualle. Toinen juttu on ENDORFIINIT. Tuo ihana huumeen kaltainen luontainen yhdiste. Endorfiinit eli mielihyvähormonit vapautuvat viiltäessä. Se on kehon luonnollinen keino reagoida kipuun. Se saa kaiken tuntumaan paremmalta. Siinä sen juju.

Olen ehkä poikkeuksellinen tapaus siinä mielessä, että aloittaessani viiltelyn, olin kolmikymppinen kolmen lapsen äiti. Yritin kyllä teini-iässä, mutta ei siitä tullut mitään. Kun masennukseni pahenivat aikuisiällä, alkoi näitä itsetuhoisia ajatuksia esiintyä. En voinut niille mitään, ne vain tulivat.

Aloitin pinnallisilla naarmuilla. Tuskin kukaan meneekään all in ekalla kerralla. Mitä enemmän viilsin, sitä enemmän tarvitsin sitä. Endorfiineihin jäi koukkuun. Viiltely oli ajoittaista ja siitä on ollut joka kerta vaikea päästä eroon. Jos halusi pärjätä viiltämättä, piti kestää oma olo sellaisena kuin se oli. Pinnallisilla haavoilla ei kuitenkaan pärjännyt loputtomiin. Aina piti saada enemmän. Aina piti mennä pidemmälle. Viilsin viime kesänä ensimmäiset syvät haavat. Sellaiset, jotka olisivat tarvinneet ompeleet. Niitä hoidettiin osastolla, mutta ompeleminen oli jo myöhäistä. Viime kesän jälkeen haavoja on tullut lisää.

Suurin valhe, jonka olen itselleni kertonut: En voisi ikinä satuttaa itseäni ja jättää ikuiset arvet näkyville. Nykyään yritän olla tämän asian suhteen armollinen itselleni. Ehkä joudun piilotella arpiani vielä pitkään, mutta tavoitteeni on olla puolisoni edessä avoin ja paljas juuri sellaisena kuin olen.

Olen oppinut tämän sairauden myötä, että kaikki ei ole aina mustavalkoista. Suurimmalla äänellä tuomitsen usein minä itse ja täydellisyyden harha on harhoista suurin.

Tänään on muuten syntymäpäiväni. Se on vähän niin kuin uusi vuosi ja mahdollisuus reflektoida mennyttä vuotta. Olen nyt 36-vuotias. Koen olevani nuori ja kauniskin, mutta siltikin ikääntyminen tuntuu pahalta. Se johtuu siitä, että olen menettänyt niin monta vuotta tälle sairaudelle. Olen sairastanut lapsesta asti, mutta vain viimeisellä kolmella vuodella on merkitystä. Siinä kohtaa homma muuttui rumaksi.

Minulla on niin paljon, miksi en voi olla onnellinen? Minulla on hyvä puoliso ja kolme ihanaa lasta. Minulla on kaunis ja tilava koti ja ajan upouudella autolla. Minulla on perhe ja paljon ystäviä. Minun ei tarvitse laskea eurojani. Olen taitava tai jopa lahjakas monissa asioissa. Minulla on mahdollisuuksia ja avaimet onneen.

Se yksi asia, mikä minulta puuttuu on työura. Minulla oli sekin ja olin menestynyt siinäkin. Tottakai, olenhan onnistuja. Vaan yhtäkkiä sairauteni ei enää reagoinutkaan hyvin työntekoon. Työkyvyttömyyseläke antaa ihan uuden mahdollisuuden nauttia elämästä ja elää harmoniassa sairauden kanssa. Mietin, mikä se asia on, josta pitää päästää irti. Mikä se salainen aines on? Se, mikä puuttuu tästä minun yhtälöstä.

Minulla ei ole mitään odotuksia 36. vuodesta. En oleta enää mitään. Enkä toivo enää mitään. No, jos joulusta saisin nauttia. Kyllähän näitä keksii, jos alkaa miettimään. Ei vaan välttämättä usko niihin. Ja se kirjoitusprojekti. Olkoon se tämän vuoden teema, vaikka nyt totta puhuen epäilyttää koko homma. Siitäkään ei tule kerrassaan mitään tällä hetkellä. Kirjoitukseni jäävät anonyymiksi teksteiksi jossain onnettomalla keskustelupalstalla. Siinä kaikki, mihin minusta on.

En kaipaa suuria juhlallisuuksia. Minulle riittää, että läheiseni muistavat toivottamalla hyvää syntymäpäivää. Yksikään työtovereistani ei ole Facessa muistanut. Se kyllä vähän sattuu. Olen edelleen olemassa, vaikka ei ollakaan tehty töitä yhdessä kolmeen vuoteen. Olen unohdettu. Siitä ei puhuta, miksi olen poissa. No väliäkö sillä, en ole menossa takaisin.

Leivoin yksinkertaisen kakun. Lapsille on tärkeää, että merkkipäiviä juhlistetaan. Itse en niin välitä. Illaksi kyllä ostin itselleni herkku iltapalaa. Aion nauttia iltapalani hyvän juoman ja Greyn anatomian parissa. Täydellistä.

Tällaista tajunnanvirtaa tähän iltapäivään.

Ei tästä elämästä tule taas oikein mitään. Viikon päästä on oman hoitajan aika. Yritän sinnitellä sinne asti. Unohdan kirjoittamisen ja kaiken muunkin.

Oli iso virhe osastonlääkäriltä jättää sähköhoito kuuteen kertaan. Toki olen uudestaan jonossa, mutta jono on pitkä. En ole edes saanut kutsua sinne.

Sorruin taas.

Tyhmä.

Heikko.

Rikkinäinen.

Onnea 36 vuodesta 🌷 ja 2 pvästä 👌 koettua elämää...

Kiitos valaisit mysteeriä.

Endorfiinit.... kivuttomamminkin koettavissa? Jahka järvet jäätyy, mun endorfiinikoukku on avannossa pulahtamisessa suoraan saunasta. Jotkut pulahtaa ilman saunaa..

Onnea puolisostakin! Ja lapset joita kaikki ei saa edes hedelmöityshoidoillakaan..

Sanoit, pohdit mitä sinulta puuttuu ja toisessa kohdin, mitä on liikaa.

Elämää on että pohtimisen/ kirjoittamisen aiheet ei lopu.

Onnittelen sinua. Selviät kaikesta, omalla tavallasi, omilla valinnoilla.

🌷

September kirjoitti:
Sorruin taas.

Tyhmä.

Heikko.

Rikkinäinen.

Älä ota kaikkea syytä itselle. Elämä antaa jokaiselle omanlaisia eväitä ja koettelemuksia.

Tuota salaista ainesta, mistä kirjoitit, on kyllä vaikea löytää. Itsellä semmoinen seikka aiheuttaa tukaluutta elämiseen välillä, jos erehdyn vertailemaan. Se kun tulee ajatuksiin, olen opetellut kääntämään asian hyväksytyksi tulemisista ajattelemiseen. Ajattelen niitä ihmisiä, jotka vahvistaneet minua ja jaksamisiani. Yksin en kestä kaikkea, vaikka aika monissa kohdin aika taitava olenkin. Niinkuin sinäkin olet.

Tulossa vknloppu, toivon että saat positiivisesta moodista kiinni!

Taidan jättää koko kirjoitusprojektin sikseen. Tai ainakin odottamaan suotuisampia aikoja. Tuotteliaampaa aikaa. Haluaisin luovuttaa kokonaan, mutta eihän se ole vaihtoehto. Kumpa voisinkin vaan luovuttaa.

Aloitin uuden kirjoitusharjoituksen. Yksi sivu päivässä tekstiä kynällä kirjoitettuna. Oivalsin, mistä kirjoittamisessa on kyse. Siinä on kyse siitä, mitä kirjoittaja saa lukijan tuntemaan.

Itse pelkään tunteita, joten tämä on hyvä harjoitus siinäkin mielessä. Kirjoitan, miltä minusta tuntuu enkä siitä, mitä minulle tapahtuu. Kolmen kuukauden päästä minulla on yhdeksänkymmentä sivua hukattuja sanoja. Sieltä ne hävinneet sanat löytyvät.

Mietin, otanko huomenna oman tilanteeni omiin käsiini. Laitanko viestiä sairaanhoitajalleni, että hänen täytyy taas kerran tehdä minulle tilaa kalenteriinsa. Mutta mitä minä oikein odotan? Haluanko, että lääkäri ottaa kantaa? En halua takaisin osastolle, mutta kotonakaan ei suju hyvin. Kestänkö ensi viikon tapaamiseen? Ja milloin saan kutsun sähköhoitoon? Viikon päästä? 4vkon päästä? Tarvitsen vastauksia ja ratkaisuja.