Vaikeaa tämä kotona olo. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta, vieraalta ja turvattomalta. En oikein saa mistään kiinni. Kaipa tähän tottuu taas. Huomenna on kertaheitolla paluu todellisuuteen, kun on siskon tytön syntymäpäiväjuhlat. Pitää olla oma itsensä. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.

En oikein jaksa kotonakaan yhtään mitään.

Jos vaan voit, ota omasta olosta kiinni. Halaa vaikka. Aiemmin kirjoitit niistä, jotka menehtyneet syöpään. Aina on tainnut olla niin, että ympärillä tapahtuu kuolemaa, syystä tai toisesta. Jos itsellä on omaan olemiseen ok yhteys, ne kestää ilman että ne muiden jotenkin omaa elämää liippaavat ihmisten kuolemat saa itseä ajattelemaan kuolemaa tai satuttamista.

Minä kun niin pitkään olen elänyt yksin, katson peiliin konkreettisesti. Edellisen remontin (eteisen maalauksien) yhteydessä laitoin tilapäisesti jääkaapin kohdalle seinään eteisestä kokovartalopeilin. En ole sitä saanut siirretyksi, kun se saa jonkun jääkaapin oven aukaisun vaihtumaankin heti sulkemiseksi. Mieliteon saa joskus (harvoin tosin) vaihtumaan paremmaksi päätökseksi. Saan kuin enemmän aikaa pohtia (jos ehdin/maltan) olenko oikeasti nälkäinen vai syönkö vaan jostain tunnesyystä.

Aamuisin istun itseä vastapäätä, ajan kanssa on alkanut tuntua helpommalta tuo peilin tuttu mutta muukalainenkin joiltain osin.

Ollahan aina saa jos tai kun ei jaksa mitään. Anna itselle lupa vaan olemiselle. Vaatimuksille saa joskus sanoa "haistakaa kukkaset". On lupa koontua.

Tänään oli kolmas sähköhoito. Vaikutus ei vielä tunnu, mutta tänään oli aika energinen olo hoidon jälkeen ja sain vähän kotitöitä tehtyä ja kaupassa käytyä. Vähän ahdistaa arkeen palaaminen, mutta on siinä paljon hyviäkin puolia.

Nyt, kun lapset ovat päivät koulussa ja minulla on pelkkää omaa aikaa, pitäisi paneutua kirjoitusprojektiin. Alkaa kirjoittaa muistiinpanoja puhtaaksi. Tämä kirjoitusprojekti on minulle tärkeä, mutta se myös vaatii paljon ja olen täysin puolikuntoinen. Mutta haluan jotain omaa saavuttaa tässä elämässä ja jättää jäljen läheisiini ja jälkikasvuuni. Tästä olen haaveillut pikkutytöstä asti. Aina siitä asti, kun kirjoitin ensimmäisen "kirjani" 10-vuotiaana. (Harmi, ettei tämä teos ole säilynyt.)

Tallensin paljon muistiinpanoja puhelimeeni osastolla ollessa. Kirjoitin joka päivä. Loin myös henkilöhahmoja, potilaita ja hoitajia todellisten ihmisten pohjalta. Muistiinpanoja minulla on kaiken kaikkiaan ehkä 120-150 sivua. Nyt vaan täytyy odottaa inspiraatiota. Inspiraatio ilman hypomaniaa olisi enemmän kuin toivottu, mutta saa nyt nähdä toteutuuko sellainen ikinä ilman hypomanian osuutta asiaan. Tosin nyt kun lääkitystä on tehostettu oikein urakalla, voi olla että hypomaniat jäävät historiaan. Varsinkin, kun yksi uusista lääkkeistä on nimenomaan manian estoon. Hypomania on ehkä jopa kuluttavampi kuin masennus, joten hyvä, että siihen on täsmälääke. Ei haittaa yhtään, jos hypomaniat jäävät historiaan. Tosin eipä tämä sairaus ole reagoinut yhteenkään lääkkeeseen, ei edes siihen ketamiiniin.

Sinulla on hieno tavoite. Varmasti taidotkin siihen kun noin suunnitelmallisesti sitä rakennat. Onnea kaikkiin ponnisteluihin, ja voimia. Hyvä kuulla tilanteesta siellä. Seesteisimmistä vaiheista saa voimaa pidemmälle ajalle, ehkä hypoteettista sanoa niin, mutta kuitenkin. Inspiroivia aikoja sinulle 👍✍ ja läheisillesi hyviä hetkiä myös!

Tänään on ollut ihan turha päivä. Minusta ei ole ollut oikein mihinkään. Olen lähinnä maannut sohvalla ja yritin vähän kirjoittaakin, mutta ei siitäkään tullut mitään. Lähikaupassa sentään sain käytyä, vaikka sekin oli tuskan ja ahdistuksen takana.

Toisaalta sähköhoito auttaa, mutta toisaalta taas ei. Mieliala on ihan ok, mutta toimintakyky on edelleen ihan olematon. Itsetuhoisia ajatuksia ei ole enää koko ajan. Se on tietysti ihan hyvä. Silti tietynlainen toivottomuus lymyää taustalla. Ei usko meinaa riittää siihen, että tilanteeni korjaantuisi. Eihän se lopullisesti korjaannukaan, mutta edes tilapäisesti.

Huomenna on jo neljäs sähköhoito. Kolme hoitoa siis vähintään jäljellä. En tiedä, olisiko ylläpitohoito tässä kohtaa mahdollinen. Täytyy katsoa ensin, monta hoitokertaa saan tähän sarjaan. Vielä ei ole ollut puhetta siitä. Sitä varmaan arvioidaan poliklinikalta käsin.

Nyt pitää alkaa ruoanlaittoon. Päivän saavutus on saada lapsille ruokaa pöytään.

En tiedä, kirjoitusprojektini pitäisi ehkä olla vielä suunnitelmallisempi. En tiedä toimisiko sellainen, että kirjoittaisin joka päivä vaikka tunnin tai kaksi. Voisi kuvitella, että se olisi tuotteliaampaa kuin kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu. Haluan kirjoittamisellani saavuttaa läheisteni ymmärryksen. Haluan, että he ymmärtävät, millaista elämäni on ja ennen kaikkea haluan, että kukaan ei ajattelisi enää, että minun täytyisi ryhdistäytyä ja ottaa elämäni hallintaani. Olen sitä yrittänyt koko elämäni enkä ole siinä onnistunut. Tietenkään, koska kyse ei ole ryhdistäytymisestä. Haluan ehkä vähän näpäyttääkin läheisiäni siitä, että he ovat tällä tavalla ajatelleet. Että sairauteni olisi tahdon asia.

Tänään oli neljäs sähköhoito. Olo on ollut aika energinen hoidon jälkeen. Huomenna on aika poliklinikalle omalle hoitajalle. Tuntuu ihan hyvältä mennä juttelemaan oman, tutun, hoitajan kanssa. Täytyy ehkä vähän miettiä etukäteen, mistä aiheista haluan keskustella. Ensi viikolla on myös omalääkärin aika, mutta hänen täytyy ottaa kantaa sähköhoidon jatkoon jo aiemmin. Maanantaina on alkusarjan viimeinen eli kuudes hoitokerta.

Huomenna on myös kolmasluokkalaisen terveystarkastus, johon aion mennä mukaan. Aion ehdottomasti puhua tämän hetkisestä tilanteesta perheessämme, vaikka tyttäreni ei sen vuoksi oireilekaan. Tämä oli järjestyksessään kahdeksas osastojakso, joten tämä on tuttua hänelle. Mutta eipä siitä ole haittaakaan, jos asiaa käsitellään kouluterveydenhoitajan kanssa.

Eipä tässä kai auta kuin jatkaa sopeutumista taas kotielämään. Kunhan saisin kiinni kirjoittamisesta, niin päivissä olisi muutakin sisältöä kuin kotityöt ja lapsista huolehtiminen, joka toki on arvokasta työtä sekin. Keskittymiskyky on vähän heikko vielä, joten esimerkiksi lukeminen ei onnistu.

Kohta lähden ystävän kanssa lähimetsään keräämään vähän mustikkaa, toivottavasti se virkistää.

September kirjoitti:
En tiedä, kirjoitusprojektini pitäisi ehkä olla vielä suunnitelmallisempi. En tiedä toimisiko sellainen, että kirjoittaisin joka päivä vaikka tunnin tai kaksi. Voisi kuvitella, että se olisi tuotteliaampaa kuin kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu. Haluan kirjoittamisellani saavuttaa läheisteni ymmärryksen ...

Hei September! Minulle tuli kirjoittamastasi mieleen, että tuntuu kuin vaatisit itseltäsi valtavan suuria samaan aikaan, kun voinnin kanssa on haasteita. Kaikki kirjoittamisprojektit ovat hirmu raskaita hyvässäkin kunnossa oleville ihmisille. Moni heistäkään ei kykene siihen aina tai ollenkaan. Sellainen on valtavan suuri ja vaativuustasoltaan hurja urakka.

Ajatteletko niin, että jos vain saisit tämän tehtyä, niin läheisesi ymmärtäisivät; tämä on ikään kuin pakollinen edellytys, jota vaadit itseltäsi? Et kuitenkaan voi kontrolloida läheistesi ymmärtämystä millään keinolla. He ymmärtävät tai sitten eivät tai jotain siltä väliltä, eikä siihen voi vaikuttaa ulkopuolelta kuin todella rajallisesti. Monet ihmiset ymmärtävät vasta sitten, kun itse ovat kokeneet jotain samanlaista. Sitten he näkevät toisin.

Minusta on ylipäätään todella hienoa, jos saat kirjoitettua kokemuksiasi ja jaettua niitä ihmisille. Toivon, että onnistut siinä. Se on kuitenkin todella suuri ja raskas työ. Jos tarvitset tavoitteita, olisiko mitään pienempää, mistä saattaisit olla kiinnostunut? Vaikkapa jokin osa kirjoitusprojektista jollain tavalla, ihan pieni siivu jostain reunasta? Tai keskeltä tai mistä tahansa.

Tällaisia tuli mieleen. Jo arjenkin jaksaminen on vaativaa kaikkine ruuanlaittoineen ja lasten koulusta tulevine vaatimuksineen. Itse koen, että jo tällainen arki itsessään on valtavan uuvuttavaa. Hoidat kuitenkin samalla myös tätä arkea, mikä ei ole helppoa jaksaa.

Tänään oli viides sähköhoito. Tuntui hyvältä, kun isäni hakiessaan minua, kyseli, tehtiinkö osastolla mitään muutoksia lääkitykseen. Tuntui hyvältä, kun joku osoitti kiinnostusta. Kerroin lääkemuutoksista ja litium-myrkytyksestä.

Muuten on ollut hieman vaikea päivä. Energiaa kyllä piisaa sähköhoidon jälkeen, mutta muuten olo on kurja. Omat saavutukset elämässä tuntuvat mitättömiltä. Luin kirjoituksiani, ja ne ovatkin hyviä, mutta tuntuu ylivoimaiselta alkaa kasaamaan niistä mielekästä kokonaisuutta. Ja se on juuri se yksi asia, jonka haluan saavuttaa. Nyt se vaan tuntuu niin saavuttamattomalta.

En tiedä, mitä haluan. Ymmärrystä kai.

Kiitos viisaista sanoistasi Purjevene.

Ehkä vaadin itseltäni liikaa. Olen aina ollut sellainen. Ehkä kaipaan vaan hyväksyntää. Ehkä sen kanssa pitää vaan oppia elämään, että kukaan ei voi koskaan täysin ymmärtää, mitä mielessäni liikkuu.

Miksei mikään riitä minulle?

Tuo suuri kriittisyys lähinnä itseä kohtaan, omaa toimintaa kohtaan, aika usein syy myönteisen toivon katoamiseen. Siinä happamassa olotilassa kiertyy ajatusten kehä yhä voimattomampaan oloon.

Miksi on niin herkästi ankara itseä kohtaan?

Hyviä kysymyksiä molemmat, keskustelua ja September. Miksei mikään riitä itselle ja miksi on niin ankara itseä kohtaan. Minulla on juuri nuo samat.

Kun teen pienenkin huonon arvion ja vaikkapa ostan jotain, mikä ei ollutkaan kovin hyvä hankinta, olen hirveän raivoissani itselleni, eikä se lopu millään keinolla. Se tulee kuin itsestään eikä lopu millään. Se saattaa palata mieleen seuraavina päivinä ja tuntuu kuin jokin löisi sisältäpäin, miksi tein noin huonosti. Se ihan sattuu.

Vaadin myös paljon. Jos en saa mitään erityistä aikaan, päivä "menee hukkaan". Esimerkiksi tänään päivä meni hukkaan. Ei ole aikaansaannoksia. Kävin kyllä ulkona pienellä lenkillä, mutta siitähän ei seuraa mitään. En saanut siivottua yhtään. En käynyt kaupassa. En edistänyt oikeastaan mitään sellaista, mistä olisi mielessäni tullut jokin suoritus, jonka sain aikaan. Sitten tuntuu huonolta. Pesin yhden koneellisen pyykkiä, mutta jostain syystä sitä ei lasketa. Se on liian vähän. Olisi pitänyt jaksaa vaihtaa lakanat tai jotain sellaista. Lopun aikaa olen vain katsonut TV:tä ja vähän nettiä ja lukenut sanomalehden. En jaksanut edes kirjoja lukea, vaikka niitä on valmiina odottamassa. En saanut lukemistakaan suoritettua ja kohta muutama kirja pitää palauttaa kirjastoon.

Tämä kuulostaa järjettömältä ja ymmärrän jollain älyllisellä tasolla, ettei tarvitse saada aikaan mitään ja kirjoja voi varata aina uudelleen, mutta silti tuollainen tunne tulee itsestään enkä voi sille mitään.

Kiitos Purjevene, tuo tuo mieleen tyytymättömyyden kontra tyytyväisyyden. Ja se tyydytyksen. Ja se tarpeet, ne perustarpeet takataustalla.

Miksi meistä on kehittynyt kokemusten myötä kuin monityydyttymättömiä?

Jotain perusjuttua, tunnetta/kokemusta hyvästä olosta (hyväksynnän kokemisestako?) on jäänyt kuin paitsioon? Ja jostain sieltä laukeaa automaationa pettymyksentunne, jota ei välttämättä ehdi edes tiedostaa mistä tulee?

Itse äitinä mietin, miksi en koskaan halunnut tulla samanlaiseksi kuin oma äiti oli, kaiken piti pyöriä hänen ympärillä, huomioi vain itsensä, hallitsi liikaa kaikkea?

Ja nyt sain huomata harvoin nähdessäni tytärtäni, samanlainen itsen asioita esimmäiseksi puhuva taas olin vaikka olisin halunnut kuulla hänen tilanteesta. Samalla tajusin, miten liian usein ei ollut ollut aikaa tyttären kuulemiselle kun olisi ollut tilan puolesta mahdollisuus siihen.

Tuo tyydyttymätön elämä. Onko se enemmän tyydyttÄmätöntä elämää? Ei ole sallittu tilaa olemassololle sellaisena kuin on, vai onko tämä vaan jokaikisessä äiti-tytärsuhteessa jossain muodossa eteenpäinvievä asia (vai taapäin?)?

Tässä omassa kuviossani oma äiti ei koskaan kysynyt minulta, ei missään.kohdin mitä ajattelin jostain asiasta tms.minkä vuoksi ite oman perheen(omien lasten) kanssa kysyin heiltä ja otin huomioon mitä ymmärsin heidän tarvitsevan. Mutta teinkö sitä liikaa? Omanäidin olemassaolo oli kietoutunu jotenkin katkeruuteen eroon liittyen, mun taisi olla enemmän kietoutunu lasten olemassaoloon, olivat kaikki mitä minulla oli.

Jos jotenkin 'hukkaantuu' itsen kanssa elämän alkumetreillä (lapsuudessa) joistain syystä, sitä hakee tyydyttymistä tekemisten kautta? Jotenkin ei ole kasvanut olemaan niin täysin se täysi minä, joka ihmisenä on, vaan aina jotenkin vajaa, tyydyttämätön?

Onneksi elämä on armollinen. Jos aamun avaa, avaa uuden mahdollisuuden.

Maanantaina oli viimeinen sähköhoito, mutta tänään lääkärin puhelinvastaanotossa päätettiin, että hoitoa jatketaan vielä kuudella kerralla. Tällä kertaa olen sietänyt hoitoa paremmin, joten se mahdollistaa jatkamisen.

Olin aamulla sammuttanut herätyksen ja unohtanut, että minun piti olla kymmeneltä poliklinikalla. Heräsin siis, kun hoitajani ja lääkäri soittivat minulle. Toivottavasti en unohda huomisia menojani. Minulla on kahvitreffit sovittu.

Tänään on ollut jokseenkin vaikea olo. Kaikki on tuntunut epätodelliselta. Ihan kun en oikeastaan edes olisi täällä. On vaikea keskittyä mihinkään, kun ei ole läsnä.

Hei tule näkyviin 👍sinut on nähty 💗 Hyvää vkonloppua!

Olen jotenkin ihan pihalla koko ajan. Alkaen siitä, että en muista, mikä päivä milloinkin on. En pysy mukana lasten koulunkäynnissä enkä saa otetta arjesta.

Mutta hyvää viikonloppua anyway.