Metafysiikkaa.
Mä olen käsittänyt - voin tietty olla väärässä? Että taivasten valtakunta on mahdollisesti tässä ja nyt koska sinne lapsenkaltaiset pääsee? Ei lapsellisista puhuta mitään.

Jos kvanttifysiikka on tässä ja nyt - sekä ja että niin kai se taivastenvaltakuntakin on. Johtolanka on sen etsiminen! Aloitettu on...

Taivastenvaltakunta on tässä silloin, kun ei satu mihinkään. Kun kuulee kaunista musiikkia. Kun on hyvä olla.

Silloin luulisin taivastenvaltakunnan olevan tässä. Mutta sen saavuttaa vain hetkittäin. Kun on oikeassa tilassa. Ja kun mikään ulkopuolinen asia ei häiritse. Varmaankin meditoimalla voisi sen saavuttaa...

Mietin tässä näitä asioita ja että mikä elämässä on tärkeintä. Tulin siihen tulokseen että rakkaus on suurin voima maailmassa. Ilman rakkautta ei olisi elämää. Ei turhaan kristinuskokaan korosta rakkautta.

Aivan niin kuin Jeesuskin sanoi: "Usko, toivo ja rakkaus. Ja suurin niistä on rakkaus."

Minulle ei ainakaan tule mieleen mitään vahvempaa voimaa kuin rakkaus... Tuleeko teille?

Kyllä. Mutta sitä tarvis etsiä jos Nasaretin puusepän pojan puheisiin on uskominen.

Ei tipu taivastenvaltakunta kun "Manulle illallinen" luulen?

No mistä sitä lähteä sitten etsimään? Sinne minne sen on hukannut sanoisi viisastelija🤭

Ei taida tippua niinkään kuin "Lissulle aamiainen"... ? Näin aamutuimaan tuli mieleen, jos googlaa 'päivän tunnussana 2020',ja kokeeksi vaikka tilaa sen omaan osoitteeseensa, kuin testatakseen avautuuko taivasten valtakunnasta jotain, voi vaikka yllättyä miten lähellä se oli....  on .... kaiken aikaa.

🤔

Katsoin Youtubea ja siellä Jordan Peterson kertoi kuinka vaikeaa hänellä on ollut viimeiset vuodet. Siis se Jordan Peterson mistä on ollut aiemmin puhetta.

Hän tavallaan oli kuin saarnaja ja puhui paljon Jumalasta. Pidän hänen luennoistaan paljon.

Kuitenkin on tämä kova maailma, kun pidin häntä ihmisenä joka kestää kaiken. Ja siltikin hänellä on riippuvuuksia ja oli joitain sairauksiakin. Hän toki on jo aika iäkäs.

Kuitenkin pisti miettimään tätä elämää, että eikö täällä edes noin vahvat henkilöt pärjää? Mikä tässä maailmassa on vialla kun kaikki joutuu kärsimään niin paljon? Se ei vielä riitä että itse kärsii välillä vaan täytyy nähdä kun muutkin kärsivät. Ja varsinkin ne joita arvostaa paljon. On tämä elämä sitten kovaa.

Olen miettinyt että minkä takia meidän yhteiskunta on nykyään niin ateistinen? Eikö se johda juuri nihilismiin? Miksei Jumala voisi olla olemassa? Minkä takia tuntuu että yhteiskuntamme nykyään kieltää Jumalan?

Eikö koko elämän perusta lopulta ole jonkin näköinen usko johonkin? Mitä sitten tapahtuu kun kukaan ei enää usko mihinkään korkeampaan? Sitten me vain juoksemme nautintojen perässä. Eikä se nyt toisaalta haittaa. Mutta kyllä maailma jotain menettää jos se menettää Jumalan.

Mikä voi enää olla elämän suola jos Jumalaan ei uskota?

Kun ajattelee ihmiselämää niin aika lohduttomalta se tuntuu jos olemassa on vain nihilismi...

Ihminen on itseriittoinen. Ei nöyrry antamaan kunniaa sille, jolle kunnia kuuluu oikeasti.

Jumala tietää jo nyt että on rippeet ihmismassoista, joka suostuu evankeliumiin, sen vastaanottamaan, sitä todeksi elämään.

Tietää mutta yhä pitää mahdollisuutta auki, ottaa vastaan jokaisen joka tahtoo.

Jae, tälle viikolle...

Toinen Aikakirja luku 15 jae 2;

Herra on teidän kanssanne, jos te olette hänen kanssaan. Jos etsitte häntä, löydätte hänet.

Rll = Raamatunlukijain liitto

Rll julkaisee lukuoppaita:

Hetkinen (opas aikuisille), Liftari (sovellus nuorille).

On totta että on hyvä välillä nöyrtyä.

Mietin tässä, että vaikkei Jumalaa olisikaan eikä kuolemanjälkeistä elämää. Niin kuitenkaan kuolema ei tunnu hirveän pelottavalta asialta. Toki itse kuoleminen voi olla tuskallista, mutta niin kuin Schopenhauerkin sanoi: Kun on elämä, niin ei ole kuolemaa. Ja kun on kuolema niin ei ole elämää.

Tämä jotenkin lohduttaa, että sitten kun on kuollut niin ei ainakaan ole enää kipuja.

Toki sitten on nämä moraaliset puolet, että itsemurha ei ole moraalisesti hyväksyttävää. Ja kuolla pitäisi yleensä vasta vanhana.

Suurin osa ihmisen elämästä eletään siis vain moraalin kautta. Että mikä on oikein ja mikä väärin. Siitähän tässä kaikessa on kysymys. Koko elämässä. Oli sitten Jumalaa tai ei, niin kuitenkin meidän tulee arvioida tekojamme.  Siihen tämä koko yhteiskunta perustuu...

Miten Herraa tulisi etsiä? Minussa jokin hankaa vastaan, että en haluaisi etsiä.

Miten itse löysit uskon?

Itse en sitä meinaa löytää, koska ajatukset liian arkisia. Ja usko itsellä on sellaista, joka ei ole hirveän lujalla pohjalla.

Toki Jumala voi olla olemassa. En kiistä sitä, mutta minua pelottaa se että jos todella uppoudun uskoon, niin menetän otteen elämästä. Se minua näissä uskon asioissa eniten mietityttää. Olen nyt vähän niin kuin kiirastulessa.

Ymmärrän. Tuon mitä viimeisessä lauseessa kirjoitit. Kiirastuli kertoo hädästä.

Vastaus kysymykseesi: ( lyhyt versio: )

Jotenkin vaikeuksien kautta löysin uskon.

(pitkä versio:)

Olin silloin lukion toisella. Ensimmäinen seurusteluyritys päättyi katastrofiin. Olin mielestäni neitsyt, mutta osoittautui olevan toisin. Koin syvän masennuksen, en ollut mitään, häpeää kannoin itseni vuoksi (mikä muistitakauman saatuani monta vuosikymmentä vuotta myöhemmin paljastui, aivan turhaan olin hävennyt isän takia itseä kaikki vuodet). Koskaan aiemmin en ollut pelännyt koulussa, mutta tuon jälkeen kuljin pitkin seinänvieriä lattiaan katsoen ihmisiä peläten. Luokanvalvoja kysyi, kun oli jäänyt luokkaan ja odottanut kaikkien poistuvan, kun olin alkanut ottaa tavaksi poistua vasta kun kaikki ovat poistuneet. Luokanvalvoja kysyi minulta nimeltä, mitä on tapahtunut? Tuo oli kai jnknlainen paniikkihäiriö, en rohjennut puhua kenenkään kanssa. En voinut vastata mitään , edes katsoa opettajaa. Hän odotti aikansa, ja saamatta vastausta, antoi paperilapun jossa oli hänen ystävänsä nimi, ja jonka luona voisin käydä juttelemassa jos halusin.

Tämä ystävä oli psykologi mttssa. Kävin siellä pari kertaa kykenemättä puhumaan, sanoja ei ollut, Koulun sanallisissa kokeissakaan en ollut kyennyt kirjoittamaan mitään, matematiikan kaavat antoi toivoa, etten ollut aivan toivotn tapaus, ne olin osannut. Tunsin olevani täysin epäonnistunut kaikessa. Rikottu. En mitään.  Siitä alkoi itsetuhoajatukset. Ajallisesti en osaa sanoa miten pitkään mikäkin vaihe kesti. Mutta kun tuli päivä, että olisi pitänyt mennä koulun kanssa hiihtämään, lähdin kotoa toiseen suuntaan. Jotain apua hain jostain, en tiedostanut etsiväni varsinaisesti mitään kuin, että halusin aina vaan korkeamman mäen päälle nousta vaikka sinne ei ollut latuakaan. "Tuolla se on" muistan ajatuksen käyneen mielessä noustessa sen mäen päälle.

Mutta ei ollut. (Jälkeenpäin ajateltuna koen tuon olleen kuin luonnon kautta Jumalan etsimistä. ) Vaan aukesi maisema, jossa näkyi junarata. Sinne itsetuho mielessä. Sukset jätin sillan alle, oli joku siltarumpu, jonka yli junarata meni. Oli valkoinen jumppaeri, sullouduin kokonaan sen sisään, ettei junakuski huomaisi. En tiedä olinko valmis kuolemaan mutta sellaisin ajatuksin odotin junaa. Sen odotuksen katkaisi mutkan takaa tulossa olevan junan vislaus. Joku voima kiskaisi minut siitä äkkiä alas siltarumpuun suksille ja kauas pois. Tätä päivää ennen olin viiltänyt rannetta kotona wcssä, kun veli jostain kumman syystä yhtäkkiä tuli ja heti wchen, jäi kesken tuo viiltely. Tuo aika kuitenkin oli niin outoa aikaa, ja sitä kesti jonkun aikaa. Semmoisenkin päivän muistan, että olin aamusta iltapäivä kolmeen seissyt vaatekaapilla kykenemättä päättämään, mitä vaatteita päälle laittaisin, aivot tosi jumissa.

Syksy oli vaihtunut kevääksi. Yksi aamu heräsin ajatukseen, jos en voi kuolla kai sitten voin elää. Aloin nähdä, että aurinko paistoi kirkkaasti. En muista mikä aamu tuo oli, mutta kai arki, äiti oli töissä ja veljet kouluihin lähteneet. Seuraava kohta jonka tuosta keväästä muistan, oli se hetki, kun vaan havahduin istumasta kirkossa. Urut soi, kirkon menininki oli lopussa, ihmiset alkoi lähteä. Ei mitään havaintoa tuonne kirkkoon menemisestä. Minun on täytynyt kävellä sinne tiedostamatta mitä tein. Samassa penkkirivissä penkin toisessa päässä istuikin veilä joku, oli vaihe vielä etten kestänyt katsoa keneenkään, odotin että se istuja lähtis. Mutta kun se lähti ja pääsin pois siltä penkkiriviltä, se kertoikin olevansa  (sanoi nimensä) ja käveltiin ulos peräkkäin parin metrin välein kirkosta. Sitten kysyi, haittaako jos hän kävelee samaan suuntaan. En tiennyt että hän asui aivan toisessa suunnassa. Jonkun matkaa käveltiin ja sitten lähti toisaalle.

Samassa koulussa hän tuli välitunnilla mun luo alkaen kysyä haittaako jos hän vaan on tässä. Siitä alkoi tavallaan ystävyys, kuukauden sisään kertoi olevan hänen syntymäpäivä. Jollain tapaa kypsytti minua takaisin ihmisten yhteyteen. Vähitellen aloin odottaa, että taas tulisi välitunnilla ja kun kysyi, tulisinko huomenna syntymäpäivilleen, pitkään mietittyä lopulta suostuin. Vapunaattona se päivä. Siellä oli hänen kavereita, ja he puhuivat menevänsä seuraavana päivänä alkavalle nuorten vappuleirille. Tämä ystäväni kysyi, kiinnostaisiko sinua. Siinä vaiheessakaan en vielä ajatellut näiden nuorien ihmisten olevan ns.seurakuntanuoria (ev.lut.).

Tuolle leirille lähdin, ja siitä lähti tämä matka, joka ei ole loppunut vieläkään vaikka muutamia läheltäpititapahtumia (minusta riippumattomia) on elämässä ollut.

Hieno tarina! Tai ainakin tuo loppu.

Minulla on ollut aika samanlaisia kokemuksia. Juuri tuo koulu aika. Lukio aikana sain jonkin näköisen paniikki kohtauksen ja lähdin juoksemaan terveyskeskuksesta puoli alastomana ulos vaikka oli pakkasta paljon.

Sitten tulivat näyt taivaasta. Ja Jeesuksen näin ristinpuulla. En tiedä olivatko ne harhoja vai mitä ne olivat, mutta suuren vaikutuksen ne tekivät. Kuulin äänenkin että: älä pelkää. Näin kauniin vesiputouksen ja eläimiä. Se näytti aivan taivaalta. Olin toiminta kyvytön monta päivää. Kunnes taas palasin tähän arkeen.

Olen monesti miettinyt että mitä nuo näyt olivat. Välillä kun näin niitä niin oli hirveän hyvä olo.

Mutta kun ikää on tullut lisää, niin olen vähän kyseenalaistanut nuo näyt. Aivan kuin sitä olisi kahden maailman välissä. Eikä tiedä että kummassa eläisi. Se tuntuu vaikeimmalta kun ei voi oikeen kumpaankaan luottaa. Toisaalta on tuo näkyjen maailma, mutta toisaalta sitten tämä arki. Olen pysynyt tässä arjessa nyt pitkään. Vaikka tuo Jumalallinen maailmakin saattaa olla totta...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Meihin on luotu herkkyyttä, monenlaista. Kaikki aistit käytettävissä. Meistä ihmisistä pidetään huolta. Monella tavalla voidaan saada rohkaisua toisiltamme. Ja rohkaisua saadaan antaakin. Rohkein askelin kohti uutta päivää.

🛐

Toivon vain että Jumala ottaisi jo luoksensa. En vain jaksaisi enää olla olemassa. Koko ajan im-ajatuksia. Ravaan paikasta toiseen jotta en toteuttaisi niitä. Hirvittävä olo. Joutuu Temestaa syömään.

Mitä tässä nyt enää voi ihminen tehdä? Sitä vaan kysyn?