Joka päivä mietin näitä kahta. Onko Jumala oikeasti olemassa ja voiko kuoleman jälkeen päästä taivaaseen?
Siitä olen täysin varma että maanpäällä on taivas ja helvetti. Olen ollut niissä molemmissa. Toisessa soitetaan klassista ja toisessa Death metallia.
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei Jumalaa ole, mutta kun kuuntelen klassista musiikkia niin tuntuu kuin kuulisin siinä pienen aavistuksen Jumalallisuudesta. En nyt sano että se todistaisi Jumalan olemassa oloa, mutta tunne että ihmisen taistelu maanpäällä ei ole turhaa tulee välillä mieleen. Välillä tulee mieleen että mikä on se perimmäinen syy miksi ihminen jatkaa tätä kurjuutta maanpäällä ja siihen yksi vastaus voisi olla Jumala. Että Jumala ei salli ihmisen tehdä itselleen jo toisille pahaa. Näin olen asian ajatellut: Että täytyy olla jokin minkä takia ylipäätänsä ihminen ei hyppää koskeen, sillä jos todella on niin että millään ei ole mitään väliä niin ihmettelen miksei koko ihmiskunta ole jo maatunut.
Toisaalta voin todeta sen että joko Jumala on olemassa tai ei ole. Eihän siinä ole mitään ehkä mielipidettä. Mutta mietin myös sitä että vaikka en itse uskoisi Jumalaan niin miljoonat lähes miljardit ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen. En voi olla miettimättä sitä, että kyllä kristinuskossa täytyy olla se jonkinlainen totuuden pohjavire. Jonkinlainen oikeudenmukaisuus ja syvällisyys siinä täytyy olla, koska kirkkoja on niin paljon ja ajanlaskukin perustuu Jeesuksen syntymään.
Toisaalta uskonto voi olla erittäin vaarallinen asia. Sen nyt tajuaa jo siitä että kuinka paljon verta on vuodatettu sen nimissä.
Ehdottomasti olen sitä mieltä että uskonnot pitäisi heti lopettaa jos yksikin ihminen joutuisi murhatuksi sen takia. Kuitenkin elämä ja ihminen ovat ne tärkeimmät asiat sillä niistä voimme olla varmoja. Tämä elämä ainakin on totta.
Silti mietittyttää uskon asiat ja kuolemanjälkeinen elämä..? Kiitos jo valmiiksi vastauksista….
Yksi "Käyttäjistä" vastaa...
Hengelisyys on fakta. Ihminen on luotu hengelliseksi. Siinä ei ole mitään ristiriitaa oman ajatteluni ja uskoni kanssa.
Jumala on myös mun omaksuman uskon mukaan universaalinen.
Kuppikuntaisuudella taidat viitata näihin kaikenlaisiin uskontojen eri lokeroihin?
Eli kaikki ne sisältävät omia tulkintojaan ja käsityksiään Jumalaan liittyen.
Aina on kyse samasta salatusta Jumalasta, joka on ilmaissut itseään nimellä "Minä olen se, joka minä olen".
Kukaan ei ole Jumalaa nähnyt, eikä ihminen kestäisi nähdä Jumalaa. Jossain aiemmassa viestissä, olitkohan se sinä (HerKarmazov) joka kirjoitit kristinuskon Jumalan olevan liian nössö sun makuun?
Tämä aika on vielä armon aikaa. Kun aika täyttyy, kenelläkään ei ole epäselvää Jumalan viha kaikkea syntiä ja jumalanpilkkaa kohtaan. Jo nyt kunnia kuuluu sille kenelle se silloinkin tulee kuulumaan. Jumala on ykseys.
Ihan mielenkiinnolla luen näitä kaikkien viestejä. Tiedän mihin uskon ja tulen aina pitämään kiinni siitä, mitä on elämän aikana oppinut ja mistä olen varma.
Nimim. "keskustelua"
Mutta miten perustelet pahan ongelman? Siis sen että miksi maailmassa on pahuutta, jos kerran Jumala on hyvä ja kaikkivoipa?
Tietenkään uskon ei tarvitse olla aina rationaalista. Jos usko auttaa jaksamaan elämässä, niin sitten on hyvä syy uskoa.
Itse jotenkin epäilen hirveästi. En pysty jotenkin sisäistämään tuota Jumala asiaa. Sillä mietin, että miksi maailma on näin julma, jos kerran sen on luonut kaikkivaltias Jumala?
Juuri sen takia epäilen niin paljon. En halua olla ateisti. Ehkä sitten agnostikko. En voi täysin kieltää Jumalaa, koska minulla ei ole siihen tarvittavaa tietoa.
Uskon kuitenkin, että tämä maanpäällinen elämä on toisaalta ainut elämä mistä meillä on tietoa.
On jotenkin vaikeaa vain heittäytyä uskoon, sillä maailmassa on niin paljon muutakin. En tavallaan saa päivärutiineihini mahtumaan rukoilua. Olen ajatellut että ehkä rukoilu on sitten se viimeinen oljenkorsi, lähellä kuolemaa.
Tuskastun vain välillä näiden ajatusten kanssa, että mikä on totuus? Jos Jumalaa ei ole, niin mikä on ihmisen tehtävä ja jos Jumala on olemassa niin miten tulisi toimia, että hän ottaisi taivaaseen?
Siis osa kysymyksistäsi on tosi vaikeita. Miten ihminen tietäis m i k s i maailma on tämmöinen? Eihän täällä selviä jos ei ole elämässä rakkautta (=elämänvoimaa). Jotenkin ymmärrän mitä kysyt mutta en käsitä miten voi selittää jotain jonka vain Luoja tietää? Me vaan ollaan ihmisiä heikkouksinemme ja vahvuuksinemme, ja elämät erilaisuuksineen kullakin omanlaisiaan sisältäen kaikenlaisia ristiriitoja. Tyydyn tähän kohtalooni. En halua tietää liikaa, enempää tietoa kuin mitä elämä opettaa ja on opettanut. Rakkauden koen todeksi, minuun sitä kumpuaa Kristuksen kautta, olemalla yhteydessä. Joku voi väittää minua kerettiläiseksi, en pidä mitään ns.rukoushetkiä, vaan pitkin elämää rukoilen ylöspäin kun mieleen nousee aihe joskus vaikka kaupan kassajonossa. Yleensä jos tuo tilanne, kassajonossa, kiitän mielessä nistä ihmisistä jotka siellä sattuu samaan aikaan olemaan ja pyydän että saisivat elämänsä sen päivän ongelmiin apua tavalla tai toisella. Ja että elämä johdattais että mieleen tulis sen päivän osalta mitä Jumala haluaa mun tekevän. Välillä elämä lipsahtaa kiroilun puolelle jolloin ensireaktion jälkeen tajuttuani kiroilleeni mielessä pyydän anteeksi. On useita konkreettisia tilanteita, joissa pyydettyäni "Kristus auta" tapahtuu ongelman, josta kyse, ratkeaminen. Ootko koskaan katsonu Isä Camillo elokuvia? Mun Jumalalla on hyvä huumorintaju, vähän kuin Isä Camillolla. Ja suhde ylös yhtä suora.
Maailma on todellakin täynnä kaikkea, mutta tarvitseeko kaikkea? Mehän ollaan yksilöitä. Kiittämällä siitä mistä näkee aihetta kiittää, vaikka siitä ettei tunne Jumalaa, mutta on kiinnostunut, sitä meidän kaikkien ois syytä tehdä, huomata että on aiheita olla kiitollinen. "Kiitos siitä, että sinä Elämä, tiedät miksi tämä on niin vaikea asia, miksi tämä vaivaa; kiitos että vastaat minulle tavalla tai toisella. Kiitos elämän mysteeristä ja siitä, että kaikki on joskus vielä selvää."
kristinuskon mukaan kärsimyksen perussyyhän löytyy raamatun alkulehdiltä, ihmisen syntiinlankeemus (ihmisen oma valinta)aiheutti koko maailmaa koskettavan murhenäytelmän kärsimykseen, tuskaan ja kuolemaan. ennen syntiinlankeemusta ei ollut sairautta eikä vaivaa kaikki oli täydellistä. jumala on hyvä, mutta ihminen tekee herkästi aina syntiinlankeemuksen kautta vääriä valintoja. jumalan hyvyyden tähden jeesus tuli, kuoli , jotta häneen uskomalla voi pelastua tältä ikuisuuteen kestävältä kärsimykseltä. usko ei vapauta tässä ajassa kivulta ajallisuuden todellisilt asioilta mutta matkakumppanina tämän elämän ajan on syvä rauha jonka pyhä henki antaa. tuli mitä tuli jumala on kanssani ja auttaa eikä tarvitse yksin tarpoa. plus sitten tuo kuoleman jälkeinen elämä , jeesukseen uskomalla saa ikuisen elämän taivaassa. kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta?😉👍
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: korjaus
Itse ehkä ajattelen, että koko elämäni on vain ns. Jaakobin painia. Siis painia Jumala-kysymyksen kanssa.
Myönnän sen että minulla ei ole mitään ratkaisua tuohon kysymykseen. Minulla on vain tuo paini. Ja luulen että se kestää koko elämäni.
Se paini tavallaan pitää kasassa, kun on kaksi puolta ateismi ja teismi. Niiden välissä kuljen sanotaan nyt vaikka sitten keskitietä.
Dostojevski sanoi joskus jotain sen tapaista, että ei ole mitään tärkeämpää kuin ihmiselämän mysteeri. Tai jotain sinne päin.
Aika samat mietteet.
Pitää vielä sanoa se, että oli Jumalaa sitten tai ei, niin Raamatussa on paljon kyllä viisauksia joista voi olla hyötyä. Joten ainakin uskon Raamatun viisauksiin. Vaikka en sitä niin hirveästi ole lukenut.
Hei taivastie.
Mutta kuinka saada usko omakseen? Kun kuitenkin me elämme tässä maailmassa. Oli Jumalaa tai ei. Meillä on tämä keho. Tämä mieli.
Immanuel Kant sanoi että Jumala, sielu tai kuoleman jälkeinen elämä on tietomme ulkopuolella, joten me emme pysty sanomaan niistä mitään. Jos Jumala on aika-avaruuden tuolla puolen, niin hän ei tässä elämässä voi meihin mitenkään vaikuttaa, sillä luonnonlait ovat mitä ne ovat.
Toki on ollut puhetta että Jumala pystyy kumoamaan luonnonlakeja ihmeiden kautta.
Tarviiko meidän saada mitään suhdetta Jumalaan elämämme aikana, jos hän on jossain toisessa ulottuvuudessa? Jos kuoleman jälkeen on elämää, niin vaikuttaako tämä elämä siihen mitenkään? Jos me oletamme, että kuoleman jälkeinenkin elämä on jossain toisessa ulottuvuudessa, niin onko meille sillä mitään käyttöä tässä elämässä?
Mitä jos onkin niin että meidän ei edes tarvitse muodostaa mitään suhdetta Jumalaan tässä elämässä? Jos meitä kuitenkin, olimme miten pahoja tai hyviä tahansa, odottaa elämä jossain ajan ja avaruuden tuolla puolen? Sekin toki on mahdollista ettei odota...
ei tainnu immanuel kant olla uskossa...se on vähän mitä kirjoja lukee sen mukainen vastaus tulee...kristinuskon vastaukset löytyy raamatusta, suosittelen lukemaan. etsivä löytää!
niinkuin aiemmin jo mainitsin, uskon saa omakseen rukoilemalla sydämestään :
kiitos jeesus että kuolit syntieni puolesta, otan vastaan sovitustyösi kautta tulleen pelastuksen omalle kohdalleni aamen
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: korjaus
Itsellä se menee niin, että rukoilen ehkä silloin kun on kriisi päällä.
Olen ajatellut että jos Jumala on olemassa, niin hän armahtaa varmaankin ihmisen, vaikkei ihminen ole häntä täysin seurannutkaan elämässään. Ja jos ei ole Jumalaa, niin elämä on ainut mitä meillä on.
Mitään veden pitäviä todisteita meillä ei ole Jumalasta. Mutta kai se on sitten uskon asia.
Elämän kärsimyksen keskellä, sitä ajattelee että minkä takia Jumala sallii tämän kaiken. Mutta toisaalta, mikä ihminen on sanomaan onko Jumalaa vai ei. Täytyy vain elää niin hyvin kuin voi ja pitää ikävät asiat mahdollisimman kaukana.
nii sitä raamatussa sanotaankin että; hädässä sinä huudat minun puoleeni ja minä kuulen sinua, sanoo herra.
näin se tahtoo ihmisellä mennä, jumala on viimeinen oljenkorsi.
-Vanhan testamentin Jumala ei o nössö.
- Jumala on hyvä ja paha ja samassa universumissa.
- Ei meidän tule arvostella toisiamme kuka uskoo "oikein" kuka "väärin" tai kuka epäilee koko ajatusta. Uskon asia on aina uskon asia -
Kantti päätyi "toimi niin kuin toivoisit toistenkin toimivan sinua kohtaan" joka on aika lähellä sen Puusepänpojan teesiä.
Se on kyllä totta että Jumala on ankara Vanhassa Testamentissa.
Olen ajatellut tuota uskoa: ei aina välttämättä edes tarvitse uskoa Jumalaan kunhan uskoo johonkin. Se näyttäisi olevan ihmiselle tärkeää. Uskoi sitten vaikka omaan itseensä.
Itselle tuottaa vaivaa tämä koko Jumala-kysymys. Mutta toisaalta mitä jos ei kysy tuota kysymystä ollenkaan? Jos vain tekee asioita elämässä. Ja yrittää tehdä oikeita tekoja. Voihan olla että kaikki eivät edes pohdi näitä asioita. Jos suurin osa vain elää. Ja tarkoitan tällä että he täyttävät kalenterin menoilla, jottei tarvitse pohtia liikaa suuria kysymyksiä? Sillä saammeko näihin kuitenkaan milloinkaan vastausta? Kaikki me kuitenkin elämme tässä maailmassa ja näissä rajoissa. Olemme rajallisia olentoja. Tärkeintä tietenkin on tämä elämä.
Kantillahan oli tuo kategorinen imperatiivi.
Samasta Jumalasta on kyse niin Vanhassa Testamentissa kuin Uudessakin Testamentissa.
VTssä käy ilmi mm. miten tämä ihmisten maailma sai syntynsä. Kertoo Jumalan Kaikkivaltaisuudesta. On tavallaan juutalaisten historiaa valittuna kansana pitkin matkaa.
UTssa kerrotaan, kuinka ihmiselle on mahdollista tulla osalliseksi siitä rakkaudesta, jolla Jumala meitä ihmisiä kuitenkin rakastaa. Vapahtajaa ei turhaan sanota vapahtajaksi.
Tuosta Kantin velvollisuusetiikasta. Sisäistettyä Jeesuksen opetusta. Niin elämän täällä tulisi mennä. Jokainen saisi hyvyyttä osakseen muistaen mitä vuoksemme on tehty ja tehdään.
Isabel Kuhn: ETSIMÄSSÄ
..on kirja, jota suosittelen zoomailemaan vaikka antikvariaateista. Ote siitä "....eikö sydäntäsi olekaan valloitettu?"
"todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä. hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.
mutta kaikille, jotka ottivät hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla jumalan lapsiksi, kaikille jotka uskovat häneen."
johanneksen evankeliumista 1;9-12
En tiedä onko Jumalaa, mutta sen tiedän että maailmassa on rakkautta. Oikeastaan tarviiko elämässä sitten mitään muuta kuin keskustelua ja rakkautta.
Kun suuntautuu rakkauteen ja osoittaa sitä toisia kohtaan, niin on edistynyt elämässä. Jotenkin se, että on ystävällinen ihmisille, niin auttaa itseäänkin.
Juttelu avaa mielen lukkoja ja parantaa elämänlaatua.
Olen siis kysymysmerkki Jumalan olemassa olosta, mutta rakkauden olemassa olosta olen varma.