Joka päivä mietin näitä kahta. Onko Jumala oikeasti olemassa ja voiko kuoleman jälkeen päästä taivaaseen?
Siitä olen täysin varma että maanpäällä on taivas ja helvetti. Olen ollut niissä molemmissa. Toisessa soitetaan klassista ja toisessa Death metallia.
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei Jumalaa ole, mutta kun kuuntelen klassista musiikkia niin tuntuu kuin kuulisin siinä pienen aavistuksen Jumalallisuudesta. En nyt sano että se todistaisi Jumalan olemassa oloa, mutta tunne että ihmisen taistelu maanpäällä ei ole turhaa tulee välillä mieleen. Välillä tulee mieleen että mikä on se perimmäinen syy miksi ihminen jatkaa tätä kurjuutta maanpäällä ja siihen yksi vastaus voisi olla Jumala. Että Jumala ei salli ihmisen tehdä itselleen jo toisille pahaa. Näin olen asian ajatellut: Että täytyy olla jokin minkä takia ylipäätänsä ihminen ei hyppää koskeen, sillä jos todella on niin että millään ei ole mitään väliä niin ihmettelen miksei koko ihmiskunta ole jo maatunut.
Toisaalta voin todeta sen että joko Jumala on olemassa tai ei ole. Eihän siinä ole mitään ehkä mielipidettä. Mutta mietin myös sitä että vaikka en itse uskoisi Jumalaan niin miljoonat lähes miljardit ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen. En voi olla miettimättä sitä, että kyllä kristinuskossa täytyy olla se jonkinlainen totuuden pohjavire. Jonkinlainen oikeudenmukaisuus ja syvällisyys siinä täytyy olla, koska kirkkoja on niin paljon ja ajanlaskukin perustuu Jeesuksen syntymään.
Toisaalta uskonto voi olla erittäin vaarallinen asia. Sen nyt tajuaa jo siitä että kuinka paljon verta on vuodatettu sen nimissä.
Ehdottomasti olen sitä mieltä että uskonnot pitäisi heti lopettaa jos yksikin ihminen joutuisi murhatuksi sen takia. Kuitenkin elämä ja ihminen ovat ne tärkeimmät asiat sillä niistä voimme olla varmoja. Tämä elämä ainakin on totta.
Silti mietittyttää uskon asiat ja kuolemanjälkeinen elämä..? Kiitos jo valmiiksi vastauksista….
Minä kyllä pidän itsemurhaa viimeisenä vaihtoehtona,sitähän se tietenkin on ihan kirjaimellisesti. Ne ihmiset jotka siihen päätyvät eivät enää näe valoa missään. Se ei ole raamatullista, mutta en kyllä uskalla heitä tuomitakkaan Kukaan ei voi täysin tietää mitä vaikeuksia kenelläkin on ja kuinka syvästi se heihin vaikuttaa.
Toivoisin vaan että jokainen pystyisi puhumaan edes jollekin ennenkuin päätyy oman elämänsä lopettamaan, toinen voisi löytää eri näkökulman vaikeisiin asioihin.
Joku voisi sanoa että itsemurhan tehneet eivät pääse taivaaseen, niinkin olen kuullut sanottavan. Mutta sekään ei ole ihmisten päätettävissä. Jumalan on tuomio joka asiassa, ja Jumala ei valtaansa jaa.
Itsemurha on mielestäni itsekäs teko siinä mielessä, että jäljelle jääneet omaiset usein jäävät syyttelemään itseään että enkö tehnyt tarpeeksi.
Elsa3
elsa3 kirjoitti 16.3.2019 10:36
Minä kyllä pidän itsemurhaa viimeisenä vaihtoehtona,sitähän se tietenkin on ihan kirjaimellisesti. Ne ihmiset jotka siihen päätyvät eivät enää näe valoa missään. Se ei ole raamatullista, mutta en kyllä uskalla heitä tuomitakkaan Kukaan ei voi täysin tietää mitä vaikeuksia kenelläkin on ja kuinka syvästi se heihin vaikuttaa.
Toivoisin vaan että jokainen pystyisi puhumaan edes jollekin ennenkuin päätyy oman elämänsä lopettamaan, toinen voisi löytää eri näkökulman vaikeisiin asioihin.
Joku voisi sanoa että itsemurhan tehneet eivät pääse taivaaseen, niinkin olen kuullut sanottavan. Mutta sekään ei ole ihmisten päätettävissä. Jumalan on tuomio joka asiassa, ja Jumala ei valtaansa jaa.
Itsemurha on mielestäni itsekäs teko siinä mielessä, että jäljelle jääneet omaiset usein jäävät syyttelemään itseään että enkö tehnyt tarpeeksi.
Elsa3
Joo, kyllä siinä jälkeensä jättää aika ison taakan muille. Mietin vaan sitä että eikö se ole välillä aika vaarallista myös uskoa taivaaseen? Siis että jos joku toteaa että kuoleman jälkeen pääsee taivaaseen niin sitten joku lopetta elämänsä sen takia että pääsisi sinne. Eikö kuitenkin olisi aina parempi vaihtoehto jatkaa tätä elämää ja jättää taivas unelmat?
Ainakin itse olen viime aikoina pohtinut, että miten ihminen voisi päätyä taivaaseen ja miten sellainen paikka voisi olla olemassa? Jos ihmisellä todella olisi sielu niin mihin me aivoja tarvitsemme ja minkä takia me sitten olemme tällaisia ruumillisia olentoja jos meillä on sielu?
Toisaalta vaatii erittäin paljon rohkeutta todeta että kuoleman jälkeen ei ole mitään, sillä se on aika pelottava ajatus. Vaatii rohkeutta myöntää Jumalan olemattomuus. Luulen että se on tässä se suurin haaste.(myös itselläni) Että pystyy myöntämään sen että ehkei lopulta ole mitään kuoleman jälkeistä toivoa. Toisaalta se pistää elämän täysin kaaottiseksi. En tiedä pystynkö myöntymään täysin ateismiin. Se on itselle se suurin koitos, mieli ehkä tekisi, mutta minut on rakennettu niin että jonkinlaisen kuoleman jälkeisen toivon säilytän mielessä että mitä jos...
Itse kuolemahan on usein kivulias ja epämiellyttävä prosessi, sen kyllä myönnän.
Vielä loppuun, minulle tulee aina epämukava olo kun kiellän Jumalan. Ja sen takia luulen että Jumala saattaa piillä osana tätä kaikkea. Olen ehkä sitten agnostikko, en kiellä mutta en myöskään tiedä onko Jumalaa... Sillä tuntuu kuitenkin että joku tämän ihmismielen ja maailman takana saattaa olla...
Moi.
Olen miettinyt viime aikoina koko tätä kristinuskoa. Mistä meille tulee aavistus Jumalasta tai Jumalattomuudesta? Mistä se kumpuaa? Ja sitten mistä tulee tämä tietoisuus? Minkä takia me olemme täällä? Mikä on elämän syvin tarkoitus? Minkä takia emme voi hylätä Jumalaa käden huitaisulla? Vai voimmeko?
Nämä on todella isoja kysymyksiä. Minkä takia meillä ylipäätänsä on joku Jumal-käsitys jos ei ole mitään tämän maailman ulkopuolella? Ja sitten vielä: onko järkeä esittää kysymystä miksi?
Toisaalta toinen näkökanta on että elämä on pelkkää selviytymiskamppailua. Että teologia ja filosofia ovat vain keksitty tuomaan lohtua. Että oikeasti katoamme lopulta maailmasta ja mitään oikeudenmukaisuutta tai toivoa ei ole. Että Jeesus Kristus oli vain tavallinen ihminen joka teloitettiin ja kaikki häneen uskovat ovat väärässä. Tai mihinkä tahansa muuhun uskontoon uskovat.
Mutta toisaalta eikö elämä loppujen lopuksi ole vain hyvästi jättöä ja testamentin laadintaa? Emmekö useinkin mieti haudantakaista elämää? Että sitten joskus kun minua ei enää ole niin jotain olen jättänyt tälle ihmiskunnalle... Jotain hyvää toivottavasti.
Minkä takia olisi moraali sisällämme jos kerran mitään hyvää ja pahaa ei ole? Jos kerran meillä on vain dna:mme, selviytymisvaisto ja lisääntymisvietti. Minkä takia on lakeja, jos kerran ei ole oikeaa eikä väärää? Ja jos kerran dna määrää elämämme, niin minkä takia ihminen laitettaisiin vankilaan pahasta teosta, jos kerran hänen dna:sa vain ohjasi hänet tekemään sen? Tämmöisiä mietin...
Luettavaa ja kenties pohdittavaakin aiheesta kiinnostuneille. 🙂
Helsingin Sanomat julkaisi juuri artikkelin otsikolla "Tutkimus: Ihminen keksi jumalat vahtimaan moraalia, kun yhteiskunnat kasvoivat suuriksi" ( https://www.hs.fi/tiede/art-2000006049065.html , vaatinee tunnukset). Viittaavat tähän artikkeliin ( https://www.nature.com/articles/s41586-019-1043-4 , valitettavasti vain abstrakti on luettavissa maksutta), nämäkin linkit löytyivät HS:n jutusta: https://www.livescience.com/65039-punishing-gods-rise-with-complex-societies.html ja http://science.sciencemag.org/content/349/6251/918
Hesarin otsikko summaa oikeastaan linkkien villakoiran ytimen: suuriksi ja monimutkaisiksi kasvaneissa yhteiskunnissa uskontoja käytettiin ylläpitämään järjestystä. Pienissä yhteisöissä, jossa kaikki tuntevat toisensa, jumalten tuomitsevalla valvonnalla ei ole samanlaista merkitystä.
Minusta tämä kiteyttää hyvin sen, mitä olen tarkoittanut sanoessani, että uskonnot sanoittavat jo olemassa olevia moraaleja ja käyttäytymissääntöjä.
Hei.
Haluisin vielä sellaisen lisätä, että mulla on aivan henkilökohtaisia kokemuksia Jumalasta. En ole niistä paljoakaan puhunut kenellekkään. Enkä nyt tässä sen enempää niistä puhu, voin vain todeta että asiat eivät ikinä ole aivan yksinkertaisia, kun puhutaan Jumalan olemassaolosta tai kuoleman jälkeisestä elämästä. Minun mielestä yksi uskonharjoittaja sanoi hyvin, että tämä maailma on tällainen koetus tai testi, jossa pyrimme tulemaan yhä täydellisemmiksi. Siinä voisi olla jotain itua... 🙂
Moi.
Ehkä Jumalat oli keksittyjä, mutta en vertaisi esim. Egyptin vanhoja uskontojoa nykyajan suurin uskontoihin. Siis montoteistisiin uskontoihin.
Jotenkin mietin sitä että miten voisi olla että 2000 vuotta koko länsimainen yhteiskunta olisi elänyt harhassa? Tiedän että emme voi olla varmoja Jumalan olemassaolosta, mutta siitä juuri kumpuaa se usko että kannattaa vielä taistella tässä elämässä jotta saisi palkinnon seuraavassa.
En päässyt lukemaan kokonaan HS:n juttua, mutta otsikosta selvisi jo aika paljon.
Jumalan olemassaolo on toki ehkä se suurin mysteeri. Voimme keskustella siitä ja tiedemiehet kuten teologitkin käyvät näistä asioista hyviä keskusteluja mm. Suomessa Veritas Forumeissa yms.
Olen katsonut paljon niitä keskusteluja ja yksi asia on tullut selkeästi esille: Teologit kuten tiedemiehet, eivät ole yleisesti ottaen varmoja näistä asioista. Kukaan heistä ei ole vielä pystynyt lyömään sitä viimeistä naulaa arkkuun... On ollut rakentavaa katsoa niitä keskusteluja. Suosittelen kirjoittamaan Youtubeen: Veritas Forum Finland. 🙂👍
Sellanen ajatus tuli mieleen, että ihmisen täytyy armahtaa itsensä.
Tuntuu vaan että päivät kuluu aamusta iltaan suhahtaen ja pidän vaan tätä omaa elimistöäni jotensakin kunnossa. En tiedä mitä varten menen tähän elämän oravanpyörään. Ravaan vaan paikasta toiseen ja yritän keksiä jotain tekemistä vaikka kaikki tuntuu olevan turhaa. Jos elämme Jumalattomassa maailmassa, niin minkä takia pyörittää tätä elimistöä, kun tiedän että lopulta ei millään ole väliä.
Toisaalta, pelkään niin syvästi kuolemaa, etten uskalla siihen syöksyä. Yritän elää kristittynä maailmassa. Nöyränä Jeesuksen oppien mukaan. Yritän pelastaa itseni itsetuholta ja yritän pyörittää tätä elimistöä ja ns. sielua. Nöyräksi tämä elämä on tehnyt. Kun pieni ihminen taistelee maailmaa vastaan. Taistelee kuolemaa vastaan. Siinä mun mielestä koko elämän sisältö, taistelu kuolemaa vastaan. Vielä kun saa muutaman minuutin lisää olla tässä kurjassa maailmassa, niin on hyvä. Eletty elämä tekee aika pessimistiseksi maailmankuvan. Silti mun täytyy luottaa Jeesukseen Kristukseen, että pystyn jotenkin rämpimään nämä päivät. Rämpimistä tämä tosiaan on. Polvia myöten suossa. Mutta ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin taistella tätä ikuista taistelua. Olla kärsivällinen ja nöyrä, kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Joka ei varmastikaan halua minun kuolevan vaan haluaa johdattaa minut ja meidät maanpäälliseen paratiisiin. Ei tässä vain ole muuta vaihtoehtoa kuin elää odottaen ja rukoillen...
Tuli sellanen ajatus, että jos ihminen on tuomittu. Juuri se perisynti ajatus. Että ihminen on tuomittu ryömimään tätä maan pintaa. Kärsimykseltä ei voi meinaan välttyä elämässä. Se on mun mielestä yksi kristinuskon tärkeimmistä sanomista. Elämässä täytyy kärsiä. Jotkut vain joutuu sitten enemmän kuin toiset ja jotkut ovat vahvempia kuin toiset.
Jotenkin olen ymmärtänyt kristinuskon niin että Jeesus ei ollut viimeinen uhri Jumalalle. Jeesus vain avasi sen tien joka ei ole lavea niin kuin Raamatussa sanotaan. Sillä lavea tie vie tuhoon.
Tämä on minusta myös tärkeä oppi, että elämää ei kannata elää liian railakkaasti. Toisaalta, jos eksistentialismi on oikeassa ja meidät on vain heitetty maailmaan, niin tuntuu että se voi pohjan kaikelta. Siksi minusta kristinusko on tärkeää, sillä Jeesuksen kärsimysten kautta mekin opimme kärsimään pienet vastoin käymiset. Ja opimme olemaan nöyriä ja kilttejä.
Star-crossed. Oon miettinyt sitä ateismia ja ehkä se voi olla totta ettei ole Jumalaa. Mietin vain sitä että mulla ei siten ole enää mitään toivoa, kun mulla on tää sairaus. Pistin kaiken luottoni Jumalaan, mutta jos totta puhutaan niin ei mikään rukous ole auttanut minua. Haluaisin vain kuolla, mutta pelkään sitä että mikä siellä elämän jälkeen odottaa. Tämä minun sairauteni on aivan hirveä. Olette onnekkaita te, jotka saavat olla terveitä. Mulla on käynyt kyllä niin paska säkä elämässä, kun vaan voi käydä.
Hei minäitse89!
Olen star-crossed, mutta kirjoittelen uudella nimimerkillä, koska en muista vanhan salasanaani.
En tiedä mitä sinulle kirjoittaisin. Haluaisin niin kovasti pystyä osoittamaan, että tuolla on toivoa, tee näin, niin saat luottamusta elämään. Mutta se ei ole niin yksinkertaista. Jos Jumala ei enää anna toivoa, niin ehkä se löytyisi jostain muualta. Juuri tämä omien merkitysten etsiminen on uskonnottomuuden vapaus, mutta valitettavasti joillekin myös kirous. Aavistelen, että kaikkein vaikeinta on uskonnosta uskonnottomuuteen siirtyvillä ja siirtyneillä, koska valmiita ja tuttuja merkityksiä ja normeja tarjoava kulttuuri puuttuu.
Siispä voin vain kertoa, että mistä minä saan toivoa ja merkitystä. Niitä on itse asiassa loputtoman paljon ja niiden voisi summata olevan uskon sijaan elämyksellisiä ja kokemuksellisia asioita, jotka tuovat merkitystä elämääni. Mustarastaan laulu, jota työmatkalla jäin hetkeksi kuuntelemaan. Musiikki. Kissan tyytyväinen kehräys, kun se käpyrtyy jalkopäähän nukkumaan. Tarinat. Lentokoneen lähtökiihdytys. Vanhat rakennukset. Se, kun kaveri yllättäen otti yhteyttä, tavattiin, ja nyt sovittiin jo toinen tapaaminen. Matkustaminen. Vapaaehtoistyö ja etenkin aivan mahtava talkooporukka. Suklaa. Autolla ajaminen. Kuulaat kevätillat. Tähtitaivas. Kuuma kaakao. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
En aina pysty näkemään tai kokemaan näitä kauneuden, ilon ja hyvyyden aiheita, mutta yritän tietoisesti muistuttaa itseäni, että ne silti ovat olemassa. Silloin ne tuovat toivoa, että elämä on elämisen arvoista, vaikka ahdistus musertaisikin mielen.
Ylimaallisen jumalhahmon sijaan luotan myös ihmiskuntaan. Kaikesta pahuudesta, itsekkäästä oman edun tavoittelusta, väliinpitämättömyydestä ja vihasta huolimatta valtaosa ihmisistä hakee niitä samoja asioita kuin minäkin: iloa, kauneutta ja rakkautta. Vaikka kaikkea paskaa sattuu, niin ihmisillä yli valtioiden rajojen ja maailmankatsomusten on pyrkimys kohti hyvyyttä.
Tähän sopii tämä Eeva Kilven runo:
<i>Siis kauneutta on.</i>
<i>Rakkautta on.</i>
<i>Iloa on.</i>
<i>
</i> <i>Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,</i>
<i>puolustakaa niitä!</i>
Voimia sinulle, minäitse89!
minäitse89 kirjoitti:
Tämä on minusta myös tärkeä oppi, että elämää ei kannata elää liian railakkaasti.
Jaahas, saas nähdä osaanko käyttää tätä uutta lainaustoimintoa.
Liian railakkaasti elämistä en kannata minäkään, mutta toisaalta ajattelen myös, että elämästä on oikeus nauttia. Tässä(kin) asiassa olen epikurolainen: maltillinen nautintojen tavoittelu on sekä sallittua että suoranainen hyve. Esimerkiksi rahan suhteen ajattelen, että turha sitä on sen itsensä vuoksi pyrkiä keräämään, koska eihän rahaa kukaan saa lopulta mukaansa. Mutta tämä ei tarkoita silmitöntä tuhlaustakaan, vaan aina kannattaa pyrkiä elämään varojensa mukaan ja säästämään pahan päivän varalle.
Kiitos viesteistä Star-crossed eli Nott.
Olen ajatellut tätä teismi - ateismi juttua. Olen vain yksi suuri kysymysmerkki. Mutta toisaalta olen ajatellut että itse ihminenhän on ristiriitainen olento ja joka sinkoilee sinne tänne ja yrittää vain saada hyvän ja pitkän elämän. Ja elämä on toisaalta ongelma joka ei ratkea, niin kuin sanottiin eräässä uutis-jutussa.
Mutta jos pointti onkin se että elämää on ns. filosofointi tai eksistoiminen. Emme voi käytännössä olla varmoja kuin muutamasta asiasta tässä maailmassa tällä hetkellä. Mutta näkisin että tämä elämä on sinkoilemista, ihmettelyä, suurena kysymysmerkkinä olemista. Välillä oppii ja välillä ei. Jokainen on kuitenkin oma maailmansa ja en usko että kaikkiin kysymyksiin saadaan koskaan ratkaisua.
Itse olen ottanut kristinuskosta ne tietyt ominaispiirteet jotka kannattelevat hyvin elämää. Ja olen myös ottanut filosofiasta ja ateismista tiettyjä piirteitä, joiden mukaan yritän elää. En väitä että elämäni olisi mitenkään täydellisen tasapainoista, ei lähelläkään. Minä vain sinkoilen hetkestä toiseen ja yritän saada selvää asioista. Välillä saan välillä en.
Vielä loppuun, minua kummastuttaa osin se että kristinusko on säilynyt näin pitkään toisaalta, mutta myös ymmärrän sen. Minusta Jeesuksen kärsimykset voi ottaa hyvinkin mukaan omaan maailman määrittämiseen. Se että kärsii elämässä ei ole aina välttämättä huono asia. Juuri sen olen ottanut kristinuskosta. Sen että pystyn myös kärsimään. Ja siinä on minusta ja minulle kristinuskon suurin anti. Eli juuri tuo Jeesuksen kärsimys ja jos mennään vielä syvemmälle niin juuri hyvin eletyn elämän kautta uskon että voimme saavuttaa taivaan, jos sellainen on olemassa... Siis sillä tavalla hyvin että kärsimme välillä emmekä suista itseämme itsetuhoiselle tielle.
Pohdiskelu on tärkeä osa elämää. Minun näkökulmastani uskonnot tarjoavat vain työvälineitä pohdinnan avuksi, eivät totuuksia. Mutta näitä apu- tai työvälineitä tarjoavat monet muutkin asiat, esimerkiksi tarinat, tiede ja luonto. Edelleenkin minun näkökulmastani katsoen ongelmia syntyy, jos ihmiset ottavat yhden välineen kiveen hakatuksi totuudeksi ja alistavat kaiken sen yhden totuuden alle. Kapeaan näköalaan lukkiutuminen ei mielestäni vie pohdintaa eteenpäin.
En tiedä miten itse koet teismi-ateismi-pohdintasi, mutta minusta tällainen laaja-alainen ja kyseenalaista pohdinta on juurikin sitä, mitä tarkoitan.
Kristinusko on säilynyt pitkään, muttei muuttumattomana. Tulkinnat ja rituaalit ovat eläneet ajan mukana. Eikä se ole ainoa pitkäaikainen uskonto tai tarinakokoelma. Minusta nämä kertovat siitä, että jotain ihmistä puhuttelevaa kristinuskossa(kin) on, mutta se ei tee siitä totuudellisempaa kuin mistään muustakaan tarinasta.
Kärsimys ja alamäet valitettavasti kuuluvat elämään. Uskonnot voivat varmasti tarjota omien tarinoidensa kautta tukea niistä selviytymiseen, kuten itsekin kirjoitit, joten niiden merkitys on tässä asiassa kiistaton. Silti kärsimyksen korostaminen on mielestäni uskontojen yksi vastenmielisempiä piirteitä.
Nótt kirjoitti:
Pohdiskelu on tärkeä osa elämää. Minun näkökulmastani uskonnot tarjoavat vain työvälineitä pohdinnan avuksi, eivät totuuksia. Mutta näitä apu- tai työvälineitä tarjoavat monet muutkin asiat, esimerkiksi tarinat, tiede ja luonto. Edelleenkin minun näkökulmastani katsoen ongelmia syntyy, jos ihmiset ottavat yhden välineen kiveen hakatuksi totuudeksi ja alistavat kaiken sen yhden totuuden alle. Kapeaan näköalaan lukkiutuminen ei mielestäni vie pohdintaa eteenpäin.En tiedä miten itse koet teismi-ateismi-pohdintasi, mutta minusta tällainen laaja-alainen ja kyseenalaista pohdinta on juurikin sitä, mitä tarkoitan.
Kristinusko on säilynyt pitkään, muttei muuttumattomana. Tulkinnat ja rituaalit ovat eläneet ajan mukana. Eikä se ole ainoa pitkäaikainen uskonto tai tarinakokoelma. Minusta nämä kertovat siitä, että jotain ihmistä puhuttelevaa kristinuskossa(kin) on, mutta se ei tee siitä totuudellisempaa kuin mistään muustakaan tarinasta.
Kärsimys ja alamäet valitettavasti kuuluvat elämään. Uskonnot voivat varmasti tarjota omien tarinoidensa kautta tukea niistä selviytymiseen, kuten itsekin kirjoitit, joten niiden merkitys on tässä asiassa kiistaton. Silti kärsimyksen korostaminen on mielestäni uskontojen yksi vastenmielisempiä piirteitä.
En itse henkilökohtaisesti usko että pystyn välttämättä muuttamaan kenenkään näkökantaa mihinkään suuntaan. Aika lailla vain itseni takia tänne kirjoitan, jotta saisin omia ajatuksia ulos. Minulle kristinusko on tärkeää. Sinulle se voi olla jokin muu asia sitten, mutta minä en käänny ateismiin. Sanotaanko vaikka sitten että se on minulla DNA:ssa. Ja ei tässä varmaan ketään sitten yritetä käännyttääkään. Kunhan nyt tänne vain kirjoittelen omia tuntemuksiani. En minä tiedä välittääkö niistä sitten kukaan muu kuin minä itse mutta kunhan kirjoittelen, ehkä pitäisi sitten kirjoittaa vain omalle koneelle Wordillä, tai jotain.
Minä en näe mitään huonoa kärsimyksen korostamisessa esim. kristinuskossa. Tietenkin elämä pitää olla nautittava, mutta mitä jos ei ole, silloin juuri krisinusko näyttää voimansa. Ja olen ymmärtänyt että kristinuskon yksi tärkeimmistä sanomista on myös armo. Mielestäni se tulisi ottaa mukaan elämään, että olisimme armeliaita toisiamme kohtaan ja nöyriä.
Tämmöisiä näkemyksiä mulla on. Saa tietenkin olla eri mieltä, mutta kuten sanoin itseni takia tänne kirjoittelen, jotta jotenkin saan jäsenneltyä päässä olevat ajatukset...