Kirjoitit selkeesti rahan merkityksestä tässä markkinataloudessa. Jännityksellä odotetaan ensiviikkoa kun hallius kertoo paljonko se tulee leikkaamaan.
Onko se 2-miljoonaa sellaisen ihmisen hinta joka tuottaa tässä yhteiskunnassa? Nimittäin tuntuu että meidän ihmisten ihmisarvo liikkuu 2-euron ja 2-miljoonan euron välillä riippuen missä "kastissa" ihminen on. Seitkyt luvulla tuli televisiosta sellainen sarja kun 6-miljoonan dollarin mies. Se on melko kökkö skifi juttu - mutta alle kymmen vuotiaalle ihan huippu. Muistan keränneeni purukumien mukana tulevia kortteja joista olisi muodostunut seikkailu tähden kasvokuva.
Joo kyllä ihminen on monimutkainen eläväinen - periaatteessa edellinenkin voisi olla subjektinen merkitys jollekkin ihmiselle. Vaatiiko sitä itseltään liikaa, en tiedä?

Kauhulla olen katsonut hallituksen leikkauksia. Tuntuu että köyhiltä otetaan viimeisetkin lantit pois ja rikkailta ei mitään.

Se taisi olla niin että tuottava ihminen on 2 miljoonan arvoinen... En muista tarkkaan... Mutta joo, kyllä se juuri noin tuntuu menevän että ihmisen arvo määritellään tuottavuuden mukaan, eikä oteta huomioon että ihminen on arvokas vaikka töitä ei tekisi. Siis ihminen on arvokas jo pelkästään sen takia että hän on olemassa. Hengissä...

Joskus olen tainnut kuulla tuosta sarjasta, mutta en ole nähnyt jaksoakaan...

Minä olen tullut siihen tulokseen, että välillä vaadin itseltäni vain tiettyjä arkisia juttuja kuten, että minun pitää käydä kerran päivässä kaupassa, pitää muistaa syödä ja ulkoilla. Siis en vaadi itseltäni useinkaan mitään yli-inhimillisiä juttuja. Toki sitten jos on johonkin pakko mennä, niin menen. Pystyn nykyään pakottamaan itseäni aika hyvin. Joskus muutama vuosi sitten en siihen pystynyt, mutta eteenpäin olen mennyt siinäkin asiassa...

P.S. Nyt alkoi Eedenistä itään kirjassa todella tapahtumaan kaikenlaista...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 7 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Minulla on menossa jakso etten meinaa saada itseäni liikkeelle...ainakaan mihinkään isompiimpiin ponnistuksiin.
Salinasissa on kiperiä tilanteita ja taasen välillä tyventä.

49-luku menossa.

Itse olen luvussa 27.

Se itsensä liikkeelle saaminen voi kyllä välillä olla aika hankalaa...

Vielä tuosta Eedenistä itään kirjasta: Minusta Steinbeck on luonut loistavasti erilaisia persoonia kirjaan. Cathy on itse Saatana. Adam todella kiltti ja alistuva. Samuel Hamilton oli huumorintajuinen. Lee syvällinen filosofi. Yms.

Tuosta Cathysta: ehdottomasti kauhea ihminen. Juurikin sellainen liian ylimielinen. Ja hän näkee vain kaikki muut ihmiset pelinappuloina. Välillä vähän säälitti se Adamin touhu, kun hän oli niin riippuvainen Cathysta. Ja jo kirjan alussa Charleskin pieksi Adamia oikein kunnolla. Täytyy nyt toivoa että Adam tekee ryhti-liikkeen. Siltä se alkaa vaikuttamaan...

Adam tekee ryhtiliikkeen...enempää en kerro. Samuel on musta tunnejärjen hallitsija ja Lee todellakin filosofi eikä pelkästään itämaisen. Monia persoonia löytyy kirjasta - Cathy pelaa todella likaista peliä.

Huomasin, että kun luen Eedenistä itään kirjaa, niin menetän välillä ajantajun. On niin mielenkiintoinen. Siinä on niin yllättäviä juonen käänteitä yms. Ja samalla myös filosofisia juttuja. Välillä pääsee todellakin sisään kirjan maailmaan.

Hyvä jos Adam ryhdistäytyy. Sitä olen odotellut.

Lukeminen on siitä hyvä harrastus, että tavallaan saa pienen breikin huolista, kun tarttuu kirjaan. Kun joskus tuntuu siltä, että koko ajan vain pyörittelee mielessä tiettyjä ahdistavia juttuja. Välillä jopa eksistentiaalisia asioita. Mutta kun ottaa kirjan käteen ja sitten vaikka pakottaa vähän itseään, että "nyt täytyy lukea", niin elämästä usein tulee vähän kevyempää. Mutta juuri se itsensä pakottaminen, on se tietty avain parempaan elämään. Se on jännä juttu, että itseään joutuu pakottamaan niin usein. Mutta hyvä asia on se että minä yleensä pystyn pakottamaan itseäni nykyään. Ja minusta yksi avain hyvään elämään on myös se, että tottuu siihen itsensä pakottamiseen.

Jotta pääsen esim. lähtemään kauppaan, niin joudun silloinkin itseäni aika paljon pakottamaan. Mutta pahin skenaario olisi, että en lähtisi kodista mihinkään moneen päivään. Minusta Peterson sanoi hyvin, että elämän täytyy olla tietynlainen seikkailu. Ja tuntuu siltä, että jopa kauppaan meneminen voi olla eräänlainen seikkailu. Nietzsche myös puhui "Viimeisestä ihmisestä", jolla hän tarkoitti sellaista ihmistä joka menee vain mielihyvän perässä ja ei haasta mitenkään itseään. Siis on täysin hedonisti. Ja Nietzsche varoitti, että ei pidä ryhtyä sellaiseksi "Viimeiseksi ihmiseksi", koska se kostautuu. Joten olen yrittänyt noudattaa Petersonin ja Nietzschen neuvoja... Täytyy siis lähteä kämpästä päivittäin johonkin, jotta ei ole "viimeinen ihminen" ja täytyy pitää elämä seikkailuna...

Mä kuuntelen celianetin kautta kirjoja. En ole fyysisesti lukenut moneen vuoteen. Kuunteleminen sopii mulle hyvin - säästää silmiäkin kun kuitenkin tarvin lasit lukemiseen.
Pakottaminen kuulostaa niin karskilta, mutta oikeesti itsensä liikkeelle saaminen vaatii tuota "pakottamista". Olisikohan jokin toinen sana parempi?
Juuri toi minuakin pelottaa että "jämähdän" tänne huoneistoo... Vaikka onhan mulla koira ja sosiaalinen-työtoiminta jotka "pakottaa" liikkeelle.
Mä tarvisin viikottaisen terapian, jotta saisin suuniteltua elämääni, kaivettua jotain suuntaa.
Aina mä tipun tänne ahdistuksee, jossa kohtaan samat pelot. Häpeän siitä etten kuulu tähän yhteiskuntaa jne. Samat väännöt im. ajatusten kanssa. Seikkailua tästä ei taida saada aikaiseen edes Nietzechen kanssa ainakaan nyt.
Se miksi mä en tyydy/hyväksy tätä olotilaa johtunee niistä vuosista jolloin ei ole tarvinut "pakottaa". Jos mulla ei olisi kokemusta muunlaisesta eksistensistä olisi varmaan helpompi hyväksyä tämä tila?
Mutta tässä mä nyt marisen sitä samaa litaniaa mitä ollaa käyty lävitse. Elämä ei o reilu ja totuus "voittaa" harvoin. Elämässä on paljon kärsimystä - olis jotenkin siedettävämpää jos kärsimys, sairaudet, pelot, säryt, jne. jakautuisivat tasaisesti koko ihmiskunnalle. Samoin varallisuus, ruoka, vesi, turvallisuus, terveys voisivat jakautua tasaisemmin. Mutta en ole luonut tätä maailmankaikkeutta, niin ehkei minun anneta jakaa "pelimerkkejäkään". Tää valitus tarvii taas päästää valloilleen. No, vaikka mä luettelisin kaikki vääryydet ei asiat etene...

Taidan kuunella kirjaa keittiössä ja vääntää kanakeittoa huomiseksi pienellä pakotuksella😮‍💨

Ps. Toi sosiaalinen-työtoiminta on toisaalta ihan ok, ja toisaalta on jonkin verran pettynyt siihen. Siis siihen että siellä toistetaan aina samat mantrat "otetaas ny vähän kahvia". Niin mä olen pettynyt siellä siihen että "järjellisiä filosofisia" keskuteluja ei todellakaan ole jauhetaan jääkiekosta, säästä, tai sodista. Ehkä fisosofiset keskustelut oli turha odotus...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 7 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisäys
• Muokattu kirjoittajan toimesta 7 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisäys

On totta että elämä ei ole reilua.

Itse huomasin sellaisen asian, että kun katson asioita "suoraan silmiin", niin elämästä tulee parempaa. Ei mitenkää loistokasta, mutta kuitenkin parempaa. Ehkä tarkoitan tuolla "silmiin katsomisella" että yritän kohdata hetket sellaisina kuin ne ovat. Ja esim. yritän keskittyä aina yhteen asiaan kerralla. Otan vaikka esimerkin: jos kuuntelen musiikkia, niin yritän keskittyä siihen biisiin juuri siinä hetkessä. Jos luen kirjaa, niin yritän lukea sitä niin keskittyneesti kuin pystyn. Yms. Jollain tavalla elämästäni on tullut sitä kautta parempaa.... Kai se sitten on sellainen carpe diem taktiikka jossain mielessä... Ja jollakin tavalla se on itsensä pakottamista, ehkä... Toki tuo pakottaminen on toki karski sana. Ennemmin se on sitten varmaan huomion ohjaamista johonkin tiettyyn asiaan...

Tiedän se tunteen kun haikailee menneitä aikoja. Minä teen ihan samaa välillä. Mutta tähän nykyhetkeen on tyydyttävä, vaikka se karua voi ollakin... Sen takia juuri elämä ei reilua ole...

Itsekin pidän filosofisista keskusteluista, mutta välillä pidän myös siitä että vaan vaikka vitsailen jonkun kaverin kanssa... Tai joskus käy ihan vain jutustelukin... Mutta se vitsailu varsinkin joidenkin kanssa, jotenkin virkistää... Siis semmoinen kevyt huulen heitto on jotenkin terapeuttista... Nyt kun rupesin miettimään, niin tuntuu siltä että silloin kun olin lukiossa, niin heitimme kolme vuotta vain huulta ja sen takia muistelen sitä aikaa lämmöllä... Se oli elämäni parasta aikaa... Mutta siitäkin on melkein jo 20 vuotta...

Joten huomaan että itsekin mietin niitä menneitä aikoja varmaan vähän liikaa... Karua elämä kuitenkin pääosin on... Ja tietynlaiset muistot ei tee siitä yhtään helpompaa... Vaikka hyviä muistoja ne onkin... Mutta samalla kuitenkin jotenkin muistelee välillä niitä katkerasti... Että miksi elämä sitten nyt on tällaista... Haluaisi vaan aikakoneella päästä takaisin nuoruuteen...

Hetkessä eläminen on varmaan se juttu. Tämä hetki luo tulevaisuutta valinnoilla, mutta menneisyyttä ei ole kuin muistoissa.
On ihmisiä joiden valinnan mahdollisuudet ovat todella rajalliset sairauden  sairauksien takia - heille kaupassa, uimahallissa, siivoaminen vastaisi sitä kun me lähdettäisiin ulkoavaruuteen. Silti omia mahdillisuuksia ei näe mahdollisuuksia vaan melkein velvotteina. Johtuuko edellinen omasta mielen "vääristymästä"/masennuksesta?
Sitten kun yrittää sättiä itseään et ole nyt onnellinen että pääset tuonne ja tuonne syyllistyy, ja ahdistuu. Tää masennus on kuin kehä joka on jäänyt päälle. Kehä jonka jokainen purkaa itse, mutta tarvii siihen apua. Apu voi olla Peterson, terapeutti, ystävä, philosybiini, masennuslääkitys, jne. Yksin on vaikea purkaa omaa kehää. Ja onhan tää kirjoittaminen tukinettiin myös yksi keino hakea tukea.
Mä en osaa sanoa mikä tai mitkä ajanjaksot ovat olleet hyviä menneisyydessä, mutta niitä on ollut. Mä ajattelen niin että jos olisi "aikakone" menneisyyteen niin jotenkin sitä kuitenkin ajaituisi näiden elämän peruskysymysten ääreen, luulen. Elämän reitti olisi vaan hivenen erilainen.
Menneisyydessä on ollut aikoja että "näkee" itsellään tulevaisuutta, silloin on helpompi hyväksyä itseään.

-kun lapset oli pieniä oli elämässä siis hetkessä kiinni luonnostaan enemmän.
-koulussa näki että tällä koulutuksella pääsen jatko-opintoihin tai töihin.

Nyt kun on tilassa ettei sairauden takia pysty tekeen työtä tai opiskeleen. On tunne "oliko tää elämä tässä?". Vaikea motivoida itseään yrittään mitään, kun ei näe edessään mitään "uutta tietä".
Itsellä jää tää hetki ja sen luomat mahdollisuudet.

Toisinaan sitä vitsiäkin voi heittää jos on sillä tuulella. Ahdistuneena vitsi ei irtoa ainakaan mulla.

Niin, pitäisi jotenkin saada sellainen mentaliteetti, että nythän vielä kaikki on hyvin kun jalat ja kädet toimii. Pystyy kävelemään lähikauppaan. Pystyy lukemaan. On jonkin verran sosiaalista kanssakäymistä päivän aikana yleensä. On urheilu-harrastuksia. Siis minun pitäisi jotenkin saada itseni ymmärtämään se, että elämä voisi olla sata kertaa huonompaa kuin mitä se nyt on. Mutta sitä ajatusta on vaikea sisäistää... Kun itsekin ajattelen usein että kaikki on jotenkin huonosti... Mutta niin ei kuitenkaan todellisuudessa ole... Ihminen on vaan sellainen olento, että hänen on vaikea nähdä elämän positiivinen puoli... Toki pitää sanoa, että asiat voisivat kyllä minunkin kohdalla olla paremmin, mutta elämäntilanne nyt on tällainen ja pitää keskittyä ennen kaikkea pieniin iloihin...

En tiedä olenko itse masentunut... Olen ehkä välillä vain turhautunut elämään...

Minua on eniten auttanut eksistentialistinen kirjallisuus, niin kuin joskus olen varmaan sanonutkin...

Filosofi Sami Pihlström sanoi että elämä on ongelma joka ei ratkea. Siltä se kyllä kieltämättä välillä tuntuu... Mutta onneksi on myös hyviä hetkiä, joista saa voimaa...

Ehkä voi sittenkin olla hyvä juttu että "aikakonetta" ei ole keksitty vielä...

Luin kirjan loppuun, tai kuuntelin.

Muistan tuon että olet saanut eksistenssi filosofiasta apuja elämään. Luulen että eksistenssi filosofia herätteli minuakin. Monet muutkin asiat kirjallisuudessa ovat puhutelleet, tai sitten sekoittaneet koska en ole juurikaan "valmiimpi" ihmisenä kuin vaikka 15-vuotta takaperin, ehkä?  Vaikea sanoa muuttuuko ihminen vai tämä ympäröivä maailma, luultavasti molemmat?
En kaipaa aikakonetta vaikka tekisin asioita toisin menneisyydessä. Yritän tehdä parempia valintoja nykyhetkessä. Tuntuu usein että valitaa tehdää miettimällä parasta vaihtoehtoa huonoista valinnoista yksilönä. Samaa hallituskin näyttää tekevän.

Minulla on vielä 200 sivua jäljellä...

Koko ajan kaikki muuttuu. Siltä musta kyllä tuntuu. Ihmisessäkin tapahtuu koko ajan. Soluja kuolee, uusia tulee tilalle. Yms. Täytyy vain pysyä kyydissä mukana... Ehkä se juuri sitten on oleellista että pysyy tässä maailman- ja elämän-menossa mukana. Ei muuta varmaan vaadita...

Kirjallisuudesta voi saada uusia näkökulmia elämään parhaassa tapauksessa... Esim. eksistentialistiset kirjat opettivat minulle, että tavallaan ahdistus ja epätoivo elämässä eivät ole mitenkään epänormaaleja asioita. Ihmisen vaan täytyy keksiä keinot miten ns. ylittää kyseiset asiat... Toki kirjallisuus voi myös "sekoittaa" mieltä... Mutta en ole siitä niin varma... Riippuu tietenkin kirjan laadusta...

En nyt ota kantaa hallituksen toimiin... Sanon vaan sen, että aika "syvältä" nää leikkaukset on... Varsinkin tällaiselle jolla ei miljoonia pankkitilillä ole...

Minulla on tapana tehdä kokeiluja joilla altistan itseni uusille asioille. Kävin eilen helluntairukous tilaisuudessa tunsin puhujan menneisyydestä. 35-minuuttia katselin ja kuuntelin sitten lähdin pois - ei ollut minun juttununi. Mutta en väheksy ihmisiä jotka tuntevat kyseiset tilaisuudet henkiseksi kodikseen.
Tulin juuri koiran kanssa lenkiltä metsästä luulen että metsä on minun "rukoushetkeni", tai mielen selvittämis paikkani. Jokaisella on oma tapansa.
Asiasta toiseen - katselin pariviikkoa takaperin Oppenheimer-leffan. Oli meinaan aika ahdistava kuvaus miehestä joka johti "manhattan projektia" jonka tuloksena kehitettiin ydinpommi. Tietenkin voi miettiä sitä että ihmiset olisivat vetäytyneet pois projektista ja ydinpommi olisi jäänyt rakentumatta. Toisaalta aika oli silloin otollinen, ja joku toinen ryhmä olisi kehittämyt atomipommin vuoden parin sisällä. Atomipommin keksimisestä lähti kilpavarustelu ja kylmä sota ja myös atomisähkövoimaloiden kahittäminen. Äärimmäinen paha synnytti jotain hyvääkin jos ajatellaan ydinvoimaloiden sähköntuotantoa hyvänä. Mithän hyvää ukrainan sota ja israelin sotatoimet synnyttää?

Voisin filosofoida noista uskon asioista, mutta en jaksa... Ajattelen että elän tämän elämän Nietzschen opetusten mukaisesti... Ehkä se on sitten minun uskontoni... En tiedä... Minua vain kyllästyttää kaikki... Tämä hemmetin elämän taistelu... Voisin hurahtaa vaikka kristinuskoon, mutta tiedän mitä minulle kävisi silloin ja se pelottaa... Elämä tuntuu nyt vain jotenkin nihilistiseltä... Mutta kai sellaista tämä elämä sitten on... En itse tunne oikein mitään henkiseksi kodikseni... Jos ei lasketa nihilismiä...

Olen nähnyt Oppenheimerin. On kyllä aika synkkä elokuva, mutta mielenkiintoinen...

On hirveän vaikea kuvitella, että Ukrainan sota tai Lähi-idän sota synnyttäisivät mitään hyvää...