Kiinnostavia teemoja täällä olette pohtineet. Tuli mieleen uskontojen ohjeista hyvään elämään, että on myös ihmisiä, jotka eivät halua samaa ajattelun vapautta kuin itse haluan. Tämä voi näkyä myös muissa tilanteissa kuin toisinaan uskonnoissa, esimerkiksi olen kohdannut ajattelemisen vastustelua ihan vain vaikka itsensä hoitamiseen liittyvissä keskusteluissa. Toiset eivät halua ajatella elämäänsä, tekojansa tai ylipäätään elämän tarkoitusta. Silloin he ottavat hyvän elämän ohjeet ympäristön arvoista ja toimivat niiden mukaan, koska se on (luultavasti) helppoa.

Sanon luultavasti, koska usein he eivät osaa sanoa, onko se, koska he eivät ehkä ole sen kummemmin ajatelleet, vaan he ovat vain toimineet kuten odotetaan.

Joskus minulle on ollut vaikeaa käsittää, miksi kaikki eivät halua ajatella. Olen ollut lapsesta asti ajattelija, kyselijä ja myös kyseenalaistaja ja kehittäjä. Sitä on yritetty kitkeä minusta pois. Työelämässä sitä on tapahtunut aikuisiälle saakka, varmaan osittain siksi en ole kokenut kuuluvani joukkoon ja olen usein uupunut työelämään päätyen sen ulkopuolelle.

Nykyään ajattelen, että on ymmärrettävää, etteivät kaikki halua ajatella elämäänsä sen syvemmin. Heille kai riittää se, mitä he ympäristöltä saavat. Joskus olen suorastaan iloinen heidän puolestaan. Silloin taidan miettiä, elävätkö he onnellisempaa elämää kuin minä. Ehkä se on vain sitä "ruoho näyttää olevan vihreämpää aidan toisella puolen". Mietin, että pitäisikö itsekin valita sellainen tapa elää. Ruohoa rouskuttavan lampaan elämä sen sijaan, että jykertelisin näitä pikkukiviä särkien hampaani yhä uudelleen (toki kivien seasta löytyy toisinaan timantteja, jolloin olen kiitollinen, etten pureskele tasaista ruohoa).

Luultavasti olen jo kilometrien päässä siitä valinnasta, enkä voi sitä enää tehdä. Jotenkin tuntuu, että kun on silmänsä avannut pohdiskelujen, kyseenalaistamisen ja ajattelun tielle, ei niitä voi enää sulkea mielestään pois.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Olen unohtanut hetkeksi tämän keskustelun, kun oli kevään lopulla sen verran tekemistä ja selviydyttävää.

Ihmisten kanssa oleminen kuormittaa valtavasti. Joko olen ihmisten kanssa tai sitten toivun siitä. Nyt alkoi loma, tai no - työttömyys. Jälleen kerran. Silti mieli jauhaa jatkuvasti, että pitäisi olla tekemässä sitä tai tätä.

Minulla on voimakkaasti syyllistyvä mielenlaatu. Pienistäkin asioista koen syyllisyyttä, jopa siitä jos ystävälle sattuu jotain, vaikka se ei liittyisi mitenkään minuun. Tätä käymme läpi terapiassa. On ollut ilo se huomata, sillä ei voi korjata asioita, jos niitä ei huomaa.

Jokin aika sitten juttelitte hetkessä elämisen tärkeydestä ja pienistä iloa tuottavista asioista. Yritän itsekin niitä etsiä nyt elämääni, kun ne ovat stressin ja vaatimusten keskellä unohtuneet. Ymmärsin, että en juuri nyt edes tiedä, mistä asioista pidän tai mitä minä itse haluan tehdä.

Joten nyt aloitan tämän "loman" tutkimusmatkana itseeni ennen kuin täytyy suunnata taas ajatukset työn hakuun. Ensin pitää levätä tämä väsymys pois. Nukuinkin viime yönä melkein 12 tuntia.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisäys

"Luultavasti olen jo kilometrien päässä siitä valinnasta, enkä voi sitä enää tehdä. Jotenkin tuntuu, että kun on silmänsä avannut pohdiskelujen, kyseenalaistamisen ja ajattelun tielle, ei niitä voi enää sulkea mielestään pois."

Olen itsekkin päätynyt edelliseen... ajattelen sitä niin että ei se taida olla valinta vaan osa persoonallisuutta?
Ei ihminen pysty kovin paljon muokkaamaan persoonaansa - eikä ainakaan nopessa periodissa.

Asioiden pohtiminen on hyvä asia, mutta samalla se voi lisätä kärsimystä. Ja puhun nyt filosofisten asioiden pohtimisesta. Ainakin omalla kohdallani se filosofisten asioiden pyörittely mielessä johtaa aika usein minut nihilismiin. Tai sanotaanko filosofisten ja uskonnollisten asioiden pyörittely. Ja tuo nihilismi ajatus on minulla sellainen että hirveän usein päädyn siihen ettei Jumalaa ole tai kuoleman jälkeistä elämää ja kun päädyn siihen, niin alan miettimään ihmiselämän arvoa. Mikä on ihmiselämän arvo, jos ihminen lopulta tuhoutuu kokonaan? Sen takia yritän pohdiskella joitan muita asioita. Mutta aina ajatukseni palaavat ihmiselämän arvoon, nihilismiin, Jumalan olemassaoloon jne. Ja aina mieleeni tulee että ollaanko me vain kasa soluja? Sitten alan miettimään, että jos me ollaan vain kasa soluja, niin miten elämällä voisi olla mitään sen isompaa tarkoitusta kuin se, että muunnamme ruokaa elimistössämme toiseen muotoon..?

Mutta sitten kun menen luontoon ja katselen puita ja eläimiä, niin minulle tulee jotenkin hieno olo silti. En tiedä onko se jotenkin pyhä olo tai millainen olo se on, mutta silloin tunnen olevani jotain enemmän kuin vain solu kasa. Mutta kun palaan luontoretkeltä, niin jälleen saattaa nihilistiset ajatukset ottaa vallan. Eli tämä on jollain tavalla tietynlaista ajatuksien vuoristorataa koko elämä...

Minäitse89,

Heräsin viestisi luettuani pohtimaan, että voisiko olla mahdollista sellainen, että molemmat kokemuksesi saisivat olla olemassa sellaisinaan? Että sinulla olisi lupa kokea kumpaakin vuorotellen ja molemmat olisivat sinulle yhtä totta? En tiedä, onko tämmöinen ajatus helppo vai vaikea hyväksyä. Muistan joskus, kun mietin samankaltaisia ajatuksia. En tietenkään voi tietää täysin, mimmoisia ajatuksia ajattelet, kuulostaa vaan tutulta tuo, mitä kerrot. Ajattelen toki noita edelleen välillä, ja kiitänkin teitä näistä keskusteluista.

Minua ovat hämmentäneet ajatukset ja puheet siitä, että universumi ei olisi puolellani, mutta ei se ole olemattakaan, vaan se vain on. Ajatus siitä, että se ei suosisi ketään tai olisi suosimatta, on jännä. Koska helposti miettii, että asioilla on tarkoitus, ne tapahtuvat syystä tai universumi on vastaan tai myötätuulessa ihmisen tekojen kanssa. Ihminen kai kaipaa tällaista voimaa puolelleen...

Ylipäätään ajatus siitä, että me vain "olemme" ja se on se tarkoitus, tuntuu hämmentävältä. Universumin näkökulmasta tämä voisi olla totta. Jos kaikki asiat vain on osa samaa järjestelmää, sattumalta, ilman sen kummempaa tarkoitusta niin - en osaa sanoittaa sitä, mutta jollain tapaa se helpottaa. Ei tarvitse pinnistellä lunastaakseen tarkoituksensa, koska se on jo olemassa pelkästä syntymästä, joka on niin luonnollinen osa kaikkea elollista. (Välillä mietityttää, miten siitä tehdään ihmisten keskuudessa niin iso numero?)

Mutta toisaalta, ihminen vaikuttaa antavan ihmisyydelle tavoitteita ja tarkoituksia. Ehkä juuri siksi tarkoitus meitä mietityttääkin. Eläimillä vaikuttaa olevan tarkoitus. Puilla on tarkoitus ekosysteemissä, samoin merivedellä ja makealla vedellä, pilvillä ja kaikella muulla. Luonnossa oleillessa saattaa tulla ulkopuolinen olo ja herätä kysymys, mikä on oma tarkoitukseni ja miksi olen täällä. Ainakin minulle käy joskus näin. Varmaan se on loputon kysymys... samaistun siis viestiisi, minäitse89.

Ajatuksena ja elämänarvona (ja koska olen olento, joka voi näitä asioita määritellä) koen, että kaikella elävällä on arvo ja sitä haluan kunnioittaa. Omanarvon kokemus tulee omasta sisimmästä, mutta olen huomannut, että omanarvontunteeseeni vaikuttaa myös se, miten muut suhtautuvat minuun. Voisi kuitenkin ajatella niinkin, että riippumatta siitä, miten muut suhtautuvat minuun, minulla on arvo. Meillä kaikilla on, ja jos tunnemme, että ei ole, sen on joku muu ottanut meiltä pois. Uskon, että vauva ei mieti, onko hänellä ihmisarvoa, vaan hän kasvaa ajattelemaan, ettei hänellä ole sitä.

Luonnon läheisyydessä jotenkin tavoitan tämän arvon: suuren kunnioituksen kokemuksen. Että elämäni ei ole sen kummempi kuin tuon puun. Kuolen yhtä helposti kuin tuo hyttynen. Ja vaikka olen erilainen kuin puu tai hyttynen niin niin ovat nekin toisistaan erilaisia ja niillä on merkityksensä systeemissä.

Joskus myös mietin, että tarvitaanko sen suurempaa merkitystä tai arvon lähtökohtaa kuin olemassaolo. Mutta sekin on hankala sulattaa pureskelematta perinpohjin.

Varmasti totta, HerKaramazov, että paljon persoonan piirteet vaikuttavat siihen, miten asioihin suhtautuu ja miten kiinnostunut on asioista.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisäys

Tiimalla kirjoitti:
Minäitse89,

Heräsin viestisi luettuani pohtimaan, että voisiko olla mahdollista sellainen, että molemmat kokemuksesi saisivat olla olemassa sellaisinaan? Että sinulla olisi lupa kokea kumpaakin vuorotellen ja molemmat olisivat sinulle yhtä totta? En tiedä, onko tämmöinen ajatus helppo vai vaikea hyväksyä. Muistan joskus, kun mietin samankaltaisia ajatuksia. En tietenkään voi tietää täysin, mimmoisia ajatuksia ajattelet, kuulostaa vaan tutulta tuo, mitä kerrot. Ajattelen toki noita edelleen välillä, ja kiitänkin teitä näistä keskusteluista.

Minua ovat hämmentäneet ajatukset ja puheet siitä, että universumi ei olisi puolellani, mutta ei se ole olemattakaan, vaan se vain on. Ajatus siitä, että se ei suosisi ketään tai olisi suosimatta, on jännä. Koska helposti miettii, että asioilla on tarkoitus, ne tapahtuvat syystä tai universumi on vastaan tai myötätuulessa ihmisen tekojen kanssa. Ihminen kai kaipaa tällaista voimaa puolelleen...

Ylipäätään ajatus siitä, että me vain "olemme" ja se on se tarkoitus, tuntuu hämmentävältä. Universumin näkökulmasta tämä voisi olla totta. Jos kaikki asiat vain on osa samaa järjestelmää, sattumalta, ilman sen kummempaa tarkoitusta niin - en osaa sanoittaa sitä, mutta jollain tapaa se helpottaa. Ei tarvitse pinnistellä lunastaakseen tarkoituksensa, koska se on jo olemassa pelkästä syntymästä, joka on niin luonnollinen osa kaikkea elollista. (Välillä mietityttää, miten siitä tehdään ihmisten keskuudessa niin iso numero?)

Mutta toisaalta, ihminen vaikuttaa antavan ihmisyydelle tavoitteita ja tarkoituksia. Ehkä juuri siksi tarkoitus meitä mietityttääkin. Eläimillä vaikuttaa olevan tarkoitus. Puilla on tarkoitus ekosysteemissä, samoin merivedellä ja makealla vedellä, pilvillä ja kaikella muulla. Luonnossa oleillessa saattaa tulla ulkopuolinen olo ja herätä kysymys, mikä on oma tarkoitukseni ja miksi olen täällä. Ainakin minulle käy joskus näin. Varmaan se on loputon kysymys... samaistun siis viestiisi, minäitse89.

Ajatuksena ja elämänarvona (ja koska olen olento, joka voi näitä asioita määritellä) koen, että kaikella elävällä on arvo ja sitä haluan kunnioittaa. Omanarvon kokemus tulee omasta sisimmästä, mutta olen huomannut, että omanarvontunteeseeni vaikuttaa myös se, miten muut suhtautuvat minuun. Voisi kuitenkin ajatella niinkin, että riippumatta siitä, miten muut suhtautuvat minuun, minulla on arvo. Meillä kaikilla on, ja jos tunnemme, että ei ole, sen on joku muu ottanut meiltä pois. Uskon, että vauva ei mieti, onko hänellä ihmisarvoa, vaan hän kasvaa ajattelemaan, ettei hänellä ole sitä.

Luonnon läheisyydessä jotenkin tavoitan tämän arvon: suuren kunnioituksen kokemuksen. Että elämäni ei ole sen kummempi kuin tuon puun. Kuolen yhtä helposti kuin tuo hyttynen. Ja vaikka olen erilainen kuin puu tai hyttynen niin niin ovat nekin toisistaan erilaisia ja niillä on merkityksensä systeemissä.

Joskus myös mietin, että tarvitaanko sen suurempaa merkitystä tai arvon lähtökohtaa kuin olemassaolo. Mutta sekin on hankala sulattaa pureskelematta perinpohjin.

 

Olipa hienoa pohdintaa!
Vielä semmoinen juttu että jos elämä ei todellakaan jatku missään muodossa kuoleman jälkeen niin ei ole todellakaan mitään.
-Ei mustaa kuilua.
-Ei paratiisiä.
On vain liukuminen unenkaltaiseen tilaan ilman unta - ei kuulosta minusta pahalta.

Kiitos!
Juu, ei minustakaan kuulosta pahalta sellainen olemattomuus. Jotenkin ajattelen vain yhtyväni osaksi kiertoa kuten maata ja muuta elollista.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisäys

Tiimalla: Se on ihan hyvä idea, että antaa nihilistisen tunteen ja "pyhyyden" tunteen vuorotella vaan, eikä yritä mitenkään estää kumpaakaan tunnetta. Jotenkin tuntuu, että pääasia on vain se, että olen elossa tänään. Ja voin vaikka katsella ikkunasta pihan puita. Siitä tulee jo hyvä fiilis.

Kirjoitit hienosti siitä, että se voi riittää kun vain on olemassa. Pelkkä oleminen välillä siis riittää.

Valitettavasti välillä on kuitenkin hypättävä elämän karuselliin. Ei ole muuta vaihtoehtoa, mutta kuitenkin välillä on taas hetkiä jolloin voi vaan olla. Sellaista eräänlaista tasapainottelua tämä koko ajan on.

Jos puhuu Raamatun termein: Aina on kuitenkin käärme paratiisissa. Kaikkea tuntuu usein, jollei aina, varjostavan selviytymiskamppailu. Se jotenkin tuntuu olevan fakta. Koska evoluutio on ihmisen tällaiseksi, "eloonjäämis-koneeksi" muovannut. Eli en voi pelkästään koko ajan vain "olla", koska minun, niin kuin muidenkin pääasiallinen tehtävä on pysyä hengissä. Ja tuon tehtävän on antanut itse luonto. Ja juurikin sen takia elämä on niin ongelmallista useinkin. Kun esim. en voi tuijottaa pihan puita koko ajan. Välillä pakko mennä siis siihen "karuselliin".

Loppuun, ehkä ei tarvitse olla mitään sen kummempaa tarkoitusta. Itse ajattelen, että pääasia ehkä on kuitenkin että täytyy olla jollain tavalla henkisesti vahva, jotta pysyy hengissä myös vaikeina hetkinä... Koska kuoleman jälkeisistä jutuista ei tiedä, niin täytyy varmaan sitten jatkaa täällä maan päällä olemista... Ja jos johonkin, niin siihen tarvitaan henkistä voimaa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisää tekstiä

Meinasin alkaa kuvailemaan karuaselliä jossa asun... mutta katsoin keittiön ikkunasta sälekaihdinten välistä parkkipaikalle. Autojen säilytys paikkaa ympäröi istukset mm.vuorimännyt. Näköala nyt aurinkoisella kelillä tuntuu ja näyttää mukavalta. Varman on huonompiakin näköaloja keittiön ikkunasta. Ja vielä se että toisilla ei ole edes keittiötä, saati parkkipaikalla autoa.
Onkohan se käärme mielessä se osa joka tuntee koko ajan mitä minulta puuttuu, mutta ei näe mitä minulla on?
Mä tarvin ainakin henkistävoimaa siihen miten näen asioita...

HerKaramazov kirjoitti:
Meinasin alkaa kuvailemaan karuaselliä jossa asun... mutta katsoin keittiön ikkunasta sälekaihdinten välistä parkkipaikalle. Autojen säilytys paikkaa ympäröi istukset mm.vuorimännyt. Näköala nyt aurinkoisella kelillä tuntuu ja näyttää mukavalta. Varman on huonompiakin näköaloja keittiön ikkunasta. Ja vielä se että toisilla ei ole edes keittiötä, saati parkkipaikalla autoa.
Onkohan se käärme mielessä se osa joka tuntee koko ajan mitä minulta puuttuu, mutta ei näe mitä minulla on?
Mä tarvin ainakin henkistävoimaa siihen miten näen asioita...

Tässä aloin miettimään, että minullakin asiat voisivat olla paljon huonommin. Minullakin kuitenkin on auto, en polta tupakkaa, en käytä alkoholia, minulla on kämppä, kavereita on jne. Silti ajattelen usein, että asiani ovat huonosti. Ei toki elämäni millään tavalla täydellistä ole, kenenkään elämä ei voi olla täydellistä, mutta kuitenkin aika hyvän laatuista tämä elämä on. Mutta kuitenkin se käärme siellä mielessä on... Se on pakko myöntää... Mutta ehkä sen käärmeen pystyy nitistämään.

Mietin vielä sitä, että jos elämä olisi "täydellistä", niin millaista se olisi? En osaa vastata tuohon kysymykseen. Minulle kyllä oikeastaan riittää että elämä on kohtalaisen hyvää...

Tunnistan myös "käärmeen" mielessäni. Olen pyrkinyt tekemään tuttavuutta sen kanssa. Se ei enää tunnu niin käärmeeltä - ajoittain vain.

Mietin juuri aamulla vähän vastaavaa kuin te. Mietin, miksi odotan "elämää alkavaksi"? Se johtuu luultavasti sairaslomista ja työttömyyskausista. Kuvittelen, että ainoaa elämisen arvoista elämää on työssä käyvän elämä. Sellaisen ihmisen elämä, joka ei tunne tämmöistä rintakehää puristavaa stressiä pienistäkin asioista, jonka sydän ei hypi jatkuvasti kurkussa.

Ajattelin silloin aamulla, että tämähän on minun elämääni. Kaikki on osa samaa matkaa. En vielä silti tavoittanut aivan sitä "elämääni". Tiedättekö? Kun siitä "elämän tavoittamisestakin" tulee sellainen tietynlainen tunne. Tuntee elävänsä ja pystyvänsä tekemään päätöksiä ja valintoja.

Mitä se "elämäni" lopulta on? Entä jos riisuu kakkulat silmiltä ja oikeasti katsoo sitä ja miettii, millaista se on ja millaista haluaisin sen olevan... Tämä ei aina ole sitä, mitä haluan. Useinkaan. Osittain se johtuu siitä, että pidän vaihtelusta ja positiivisista yllätyksistä. Mieltä inspiroivista jutuista. Mutta toisaalta myös väsyn äkillisesti, jolloin kaikki vain on yhtäkkiä aivan liikaa.

Minusta elämä pääosin on kehon ja mielen huoltoa ja sen jälkeen tulee vasta kaikki muu. Esim. työtä ei voi tehdä jos keho ja mieli eivät ole jollakinlailla kunnossa. Sitten voi mielestäni vasta miettiä muita asioita kun juurikin psyyke ja somaattinen terveys ei reistaile. Toki psyykkeen pitää aikalailla kunnossa sosiaaliset suhteet. Kehon sitten liikunta ja terveelliset elämäntavat. Eli mielestäni se on sitä "tosi elämää" vasta kun koko paketti on kunnossa. Ja tosi elämällä tarkoitan nyt oikeastaan sitä, että pystyy nauttimaan täysille erinäisistä tilanteista. Paradoksaalisesti pystyy nauttimaan stressistäkin... Mutta toisaalta välillä myös se riittää, että ihmissuhteet on kunnossa... Välillä sekin on sitä "oikeaa elämää"... Minusta "oikeaa elämää" ei ole se, että välttelee kaikkea. Toki joitain asioita voi vältellä, mutta esim. jos välttelisin koko ajan "maailmaa" niin ei elämästäni tulisi mitään. Jos en tapaisi ihmisiä. Jos istuisin vain pimeässä huoneessa ja pohtisin elämäni kurjuutta, niin se ei olisi "elämää". Se olisi vain hidasta kuolemista... Siis jos se jatkuisi päivästä toiseen tai jopa vuodesta toiseen... Siis se ns. "pakomatka"... Ihminen voi paeta joitakin asioita, mutta tiettyjä asioita ei... Esim. se että ihminen kuitenkin elää elämäänsä suhteessa toisiin ihmisiin. Esim. kavereihin, puoli-tuttuihin ja yhteiskuntaan laajemmin. Eli kiteytettynä. Elämä ei saa olla pelkästään "pakomatka". Siis pelkästään...

Nietzsche sanoi että elämä on vain tahtoa-valtaan. Se näkemys tuntuu jotenkin hirveän nihilistiseltä. Tulee hirveän epämukava olo jos ajattelee, että kaikki on vain juurikin sitä tahtoa-valtaan. Että kaikkien ihmisten pyrkimys on saada lisää "valtaa". Hirveä olo tulee kun ajattelee siten. Ei ihme, että Nietzscheä kuvaillaan nihilistiseksi filosofiksi. Sitten toinen asia: hänen julistuksensa että "Jumala on kuollut". Sekin johtaa nihilismiin. Jotenkin kun lukee välillä Nietzscheä niin kyllä alkaa ahdistamaan. Sama juttu kun luin joskus Carl Jungia. Mutta Nietzscheen vielä, mitä se tarkoittaa ihmiselle, jos hän sanoo että Jumala on kuollut? Mitä se tarkoittaa elämälle? Hän tarjoaa jonkinlaista yli-ihmistä vaihtoehdoksi, mutta enpä tiedä... Yksi vaihtoehto on, että ihmisen elämä on sitten nihilististä syntymästä kuolemaan, eikä sitä nihilismiä pääse pakoon... En tiedä, sitten onko mitään muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä nihilistinen elämä ja täytyy koittaa vain selviytyä silti... Mitä muutakaan sitä voisi tehdä? Tai sitten jotenkin vain aivojen syövereissä taistella nihilismiä vastaan...

minäitse89 kirjoitti:
Minusta elämä pääosin on kehon ja mielen huoltoa ja sen jälkeen tulee vasta kaikki muu. Esim. työtä ei voi tehdä jos keho ja mieli eivät ole jollakinlailla kunnossa. Sitten voi mielestäni vasta miettiä muita asioita kun juurikin psyyke ja somaattinen terveys ei reistaile. Toki psyykkeen pitää aikalailla kunnossa sosiaaliset suhteet. Kehon sitten liikunta ja terveelliset elämäntavat.

Minua jotenkin säväytti tuo "psyykeen pitää aikalailla kunnossa sosiaaliset suhteet". Ymmärsin sen luettuani, että osittain siksi pääni reistailee, että en ole saanut kokea turvallisia ihmissuhteita kuin vasta aikuisena.

Läpi elämän on ollut pelkkää epäilystä ja epäluottamusta toisiin ihmisiin, monenlaista kaltoinkohtelua ja tylytyksiä, ja samoin olen varmaan itsekin toiminut välillä. Kaikkihan me olemme ihmisiä ja teemme virheitä, joten sitä kautta myös kykenen ymmärtämään joitakin ihmisiä, jotka ovat minun elämäni läpi kulkeneet.

Mietin toisaalta myös, että onko se tosiaan niin, että psyyke pysyy kasassa sosiaalisilla suhteilla. Samaan aikaan se tuntuu itselle vaikealta ajatukselta (varmaan juuri siksi, että ihmissuhteet ovat aina olleet vaikeita). Pidän yksin olemisesta ja tekemisestä, mutta tunnistan myös kaipauksen läheiseen, tasavertaiseen, ihmisten väliseen ymmärrykseen.

Sitten on vielä näkökulmat siitä, miten me olemme niin erilaisia, että toiset kaipaavat ystävyyttä, rupattelua ja ihan vain muita ihmisiä ympärille pyörimään. Toiset taas kaipaavat pelkästään lemmikkiä tai sitä, että saa itsekseen touhuilla omien projektien parissa. Ehkä meitä kaikkia kuitenkin yhdistää se, että olemme silti suhteessa toisiin toiminemme ja ajatuksinemme?