Jonkinlainen taistelu tämä elämä on.

Jonkinlainen taistelu tämä elämä on.

Käyttäjä minäitse89 aloittanut aikaan 24.03.2024 klo 12:15 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 24.03.2024 klo 12:15

Itse taistelen väsymystä vastaan. Jotenkin sieltä sängystä on noustava aamuisin. Jotenkin vain käytävä kaupassa. Ei ole vaihtoehtoja. Välillä nukun melkein kellon ympäri. Tolkuton väsy kyllä ajottain. Yritän vain puskea eteenpäin. Tuntuu että elämä on ollut jo monta vuotta ”puskemista”.  Väkisin menen sinne kauppaan. Väkisin saatan vaihtaa pari sanaa myyjän kanssa. Väkisin palaan kotiin. Ja kaikki tämä tuntuu kidutukselta. Mutta mitä muutakaan elämältä voi odottaa? Elämän laki on se, että täytyy näytellä tämä näytelmä loppuun eikä saa luovuttaa. Oli tämä näytelmä sitten komedia tai tragedia. Vaikka sitten sisulla loppuun. Kunnes loppu tulee. Eikä mitään palkintoa saa. Karua… Mutta olkoon sitten…

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 24.03.2024 klo 16:03

Minua väsyttää myös lähes koko ajan - en pysty kuitenkaan nukkumaan yössä kuin 3-6h norsun lääkityksellä. Pakko nousta viemään koiraa ja keittään puuroa.

Luin kirjan jonka nimi oli "Oikeiden ihmisten maailmasta" se kertoi Ausralian aborkinaleista/alkuperäisväestön elämän tavasta. Kirjassa alkuperäisväestö luottaa vaistoihinsa/intuitioon eläessään aavikoilla.

Alkuperäiskansat eivät voineet käsittää sitä että länsimaissa ihmisen luontaisia lahjoja ei käytetä. Suuri osa ihmisistä elää kokoelämänsä tiedostamatta missä osa-alueella hänellä olisi lahjoja. Syy siihen että ihmisten lahjoja ei saada valjastettua markkinavoimien käyttöön niin ne annetaan olla...

Aborkinaalissa yhteisössä kaikilla oli jokin tehtävä, ja siksi myös merkitys. Aasin silta... Elämä on vain pelkkää puskemista jos ihmisen lahjakkuuksia kykyjä ei huomioida millään tapaa. Ihmisellä täytyy olla jokin tutkinto tai sertifikaatti jotta voidaan todeta että "nyt olet tuolla alueella merkityksellinen ja tarpeellinen". Ihmiselämiä hukataan "sivurooleihin", ja ihmetellään miksi syrjäydytään yhteiskunnasta?

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 24.03.2024 klo 17:43

HerKaramazov kirjoitti:
Minua väsyttää myös lähes koko ajan - en pysty kuitenkaan nukkumaan yössä kuin 3-6h norsun lääkityksellä. Pakko nousta viemään koiraa ja keittään puuroa.

Luin kirjan jonka nimi oli "Oikeiden ihmisten maailmasta" se kertoi Ausralian aborkinaleista/alkuperäisväestön elämän tavasta. Kirjassa alkuperäisväestö luottaa vaistoihinsa/intuitioon eläessään aavikoilla.

Alkuperäiskansat eivät voineet käsittää sitä että länsimaissa ihmisen luontaisia lahjoja ei käytetä. Suuri osa ihmisistä elää kokoelämänsä tiedostamatta missä osa-alueella hänellä olisi lahjoja. Syy siihen että ihmisten lahjoja ei saada valjastettua markkinavoimien käyttöön niin ne annetaan olla...

Aborkinaalissa yhteisössä kaikilla oli jokin tehtävä, ja siksi myös merkitys. Aasin silta... Elämä on vain pelkkää puskemista jos ihmisen lahjakkuuksia kykyjä ei huomioida millään tapaa. Ihmisellä täytyy olla jokin tutkinto tai sertifikaatti jotta voidaan todeta että "nyt olet tuolla alueella merkityksellinen ja tarpeellinen". Ihmiselämiä hukataan "sivurooleihin", ja ihmetellään miksi syrjäydytään yhteiskunnasta?

Olishan se kiva jos joku tutkinto tai sertifikaatti olisi, mutta nuoruus meni sairautta kestäen. Ja opiskelusta ei silloin tullut oikein mitään. Nyt on hyvä lääkitys. Sairaus ei oireile, mutta en ole enää nuori. Tai ainakaan hirveän nuori.

En toki koe että olisin syrjäytynytkään. Mutta en toki ole työ-elämässäkään tällä hetkellä.

Elämä on toki siitä karua, että sairaus voi iskeä koska vaan. Minulle niin kävi jo 18-vuotiaana. Eli 17 vuotta sitten. Tässä jotenkin olen yrittänyt vaan palautua siitä.

Koen vain tällä hetkellä niin, että saan merkityksen elämääni välillä vain olemassaolosta. Siis hengissä pysymisestä. Vaikka en tiedä miten pelkästä olemassaolosta voi saada merkityksen... Sitä on jotenkin hankala selittää... Työni on tällä hetkellä olemassaolo...

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Lisää tekstiä
Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 25.03.2024 klo 11:49

"Koen vain tällä hetkellä niin, että saan merkityksen elämääni välillä vain olemassaolosta. Siis hengissä pysymisestä. Vaikka en tiedä miten pelkästä olemassaolosta voi saada merkityksen... Sitä on jotenkin hankala selittää... Työni on tällä hetkellä olemassaolo..."

Hieno merkitys - yrän pyrkiä samaan!

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 26.03.2024 klo 17:08

Siihen on hyvä pyrkiä.

Mutta toisaalta tänään taas ollut semmoinen päivä, että koen aikamoista yksinäisyyttä. Samalla myös olemassaolo ottaa jotenkin päähän. Hesse kirjoitti Arosudessa tällaisista päivistä, että kaikki tuntuu olevan hyvin, mutta ihminen silti tuntee jonkinlaista kyllästymistä. Että tätäkö tämä olemassaolo nyt sitten on? Kauhean tylsältä tämä välillä tuntuu. Kun on tällainen päivä. Siis kun ei ole mitään hätää, mutta silti tuntuu siltä, että tämä kyllästyminen syö ihmisen. Ja sitä alkaa ajattelemaan, että onko koko loppu elämäni näin kamalan tylsä ja yksinäinen.

Olen nukkunut hyvin. En liikaa tai liian vähän. Syönyt terveellisesti. Ulkoillut. Mutta elämä ei siltikään tunnu hyvältä. En oikein tiedä mistä tässä on kyse? Miksei elämä voi tuntua hyvältä? Tämän pitäisi olla täydellinen päivä, mutta kun ei ole... Elämä on kyllä todella erikoista, täytyy myöntää...

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 27.03.2024 klo 14:44

Mä aloitin viime marraskuussa sosiaalisen työtoiminnan kolmesti viikossa 3h. Näen ainakin muutamia ihmisiä viikossa. Tänään on vaikea päivä ei ollut työtoimintaa -tuntuu että kaikki pelot iskee päälle. Rahan riittävyys ruokaan, vuokraan, ja lääkkeisiin arveluttaa... Mä en saanut nukuttua kuin muutaman tunnin, ja seitsemän aikaan aamulla naapuri alkasi raivoamaan. Välillä tuntuu että sekoan kokonaan ja realiteetit katoaa.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 27.03.2024 klo 15:47

Tsemppiä!

Minä taas huomasin tänään, että ajatuksissani jätän jäähyväisiä ihmisille. Että menen sosiaalisiin tilanteisiin sillä ajatuksella, että mikä tahansa keskustelu voi olla mun viimeinen. Esimerkiksi äsken keskustelin erään tuttavan kanssa. Oli hyvä keskustelu, mutta samalla ajattelin jäähyväisiä. Tällä asenteella olen mennyt jo monta vuotta. Kauniita, hauskoja, syvällisiä juttuja olen ihmisten kanssa puhunut. Kiitos heille siitä! Mutta silti mun aivoni jättää jo jäähyväisiä. Kuinka kaunista olisi kuolla? En tiedä, koska en tiedä miltä kuoleminen tuntuu, mutta aivoissani pohdin sitä päivittäin. Ja toisaalta, sehän voi olla fakta, että seuraava juttelu-tuokio on mun viimeinen. Eihän sitä voi tietää. Olen aika kiitollinen eräille tutuille. Toisille taas en. Mutta aivoni sanovat että olisi kaunista tehdä im, mutta toinen aivo-lohko sanoo että se ei ole. Kumpaa aivo-lohkoa sitten pitäisi kuunnella?

Toisaalta olen miettinyt että elämä on vain suuri näytelmä ei mitään muuta. Kuoleman vakava näytelmä.

Mutta joo, minä olen myös käynyt työtoiminnassa muutaman kuukauden. Se on hyvä homma. Olen kyllä pitänyt siitä.

Minua myös välillä pelottaa miten rahat riittävät yms.

Nukkunut olen aika hyvin kuitenkin...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 28.03.2024 klo 09:35

Rupesin lukemaan myös Steinbeckin Eedenistä itään -kirjaa. Hyvältä vaikuttaa. 👍

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 28.03.2024 klo 12:21

Tänään taas tällainen päivä, että en tiedä miten päin olisin. Kaikki tuntuu niin turhalta. Kivaa toki välillä jutella ihmisten kanssa yms. Mutta siltikin... Miksi kaikki tuntuu turhalta? Se on hyvä kysymys. Minkä takia elämässä ei ole iloa? Minkä takia elämä on suurimmilta osin kärsimystä? Ei se haittaa jos vähän kärsii, mutta kun kärsimys on jatkuvaa ja suurta. Lukeminen auttaa jonkin verran. Mutta en vain käsitä tätä, että minkä takia on tällainen fiilis päivästä toiseen? Siis sellainen fiilis, että elämä on turhaa, mutta elämän vankilasta ei pääse mitenkään pois...

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Osa pois
Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 28.03.2024 klo 18:40

Minulla on vielä vaiheessa Eedenistä itään jatkanen sitä tänään. Mun mielestä toi voi olla hyväkin juttu et ajattelee et tämä on viimeinen keskustelu - jos se ei kuormita?
Kärsimys, ilo, perusturvallisuus, terveys miten ne määritetään? Tiedän miltä tuntuu olla ahdistunut ja pyörittää im. vaihtoehtoja päässään, en saa kelaa poikki kuin rauhoittavalla. Toivon vilpittömästi sulle 89:si vähemmän kärsimystä elämään. Lukeminen, toisinaan uimahallista käynti, jos kaveri tai  tytär poikkeaa, jne. Voi kun osaisi olla onnellinen että hengittää ja pystyy liikkumaan. Lähden viemään koiraa ja sitten kuuntelen Eedenistä itään.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 29.03.2024 klo 09:59

HerKaramazov kirjoitti:
Minulla on vielä vaiheessa Eedenistä itään jatkanen sitä tänään. Mun mielestä toi voi olla hyväkin juttu et ajattelee et tämä on viimeinen keskustelu - jos se ei kuormita?
Kärsimys, ilo, perusturvallisuus, terveys miten ne määritetään? Tiedän miltä tuntuu olla ahdistunut ja pyörittää im. vaihtoehtoja päässään, en saa kelaa poikki kuin rauhoittavalla. Toivon vilpittömästi sulle 89:si vähemmän kärsimystä elämään. Lukeminen, toisinaan uimahallista käynti, jos kaveri tai  tytär poikkeaa, jne. Voi kun osaisi olla onnellinen että hengittää ja pystyy liikkumaan. Lähden viemään koiraa ja sitten kuuntelen Eedenistä itään.

Kiitoksia!

Se "viimeinen keskustelu" kikka toimii välillä ihan hyvin. Se on vähän niin kuin semmoinen carpe diem juttu. Että elää hetkessä.

Im-kela on minunkin kohdalla se pahin ongelma. Varsinkin sosiaalisten tilanteiden jälkeen, se im-ajatus jostain aina pulpahtaa mieleen. Vaikka kuitenkin samalla nautin sosiaalisista tilanteista. Ainakin jossain määrin.

Joo, pitäisi olla onnellinen että on olemassa, mutta pysyvää onnea ei pysty saavuttamaan. Elämä tuntuu olevan aika usein vain jonkinlaista selviytymistä. Minuutista toiseen.

Onneksi kuitenkin kohta on kesä ja pääsee kalastamaan...

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Lisää tekstiä
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 29.03.2024 klo 14:45

P.S. On vähän vaikea kuvata tämän hetkistä olotilaa. Jotenkin olen täynnä energiaa. Mutta silti elämä tuntuu merkityksettömältä jossain mielessä. Kun me kuitenkin ollaan vain soluista koostuvia olentoja, joiden elämä on rajallinen... Ehkä elämään pitäisi suhtautua huumorilla... En tiedä...

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Osa pois
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Käyttäjä Allinlapsi kirjoittanut 29.03.2024 klo 15:35

Olen 61-v. nainen. Olen ollut koko aikuisikäni masentunut, eikä elämä ole mennyt, niin kuin olisin toivonut (tahaton yksin eläminen, osattomuus, jatkuva kurja olo, yksinäisyys, masennus). Viime syksynä tajusin, että olen sairastunut masennukseen jo 1-2-vuotiaana: sain tuolloin taakakseni isäni masennuksen, jota äitini ei pystynyt isäni kanssa jakamaan vaan kielsi sen. Lapsena reagoin perheen tunnetilanteeseen mm. vatsakivulla, öisellä hampaiden narskuttelulla ja vatsakivuilla. Hoitoa ei etsitty, kun koulu meni hyvin. Sen sijaan äiti alkoi suojella ja holhota minua, kun kuitenkin oli huolissaan lapsestaan; minulle se merkitsi tynnyrissä kasvanneen tytön kohtaloa. Masennus iski, kun olin elänyt vuosia opiskelupaikkakunnalla yksinäisenä ja onnettomana - siis kykenemättömänä ja avuttomana rakentamaan itselleni täysipainoista aikuisen elämää. Olin valmistumassa yliopistosta ja valtavan onneton. Ylioppilaiden terv.hoitosäätiö ei kelpuuttanut minua asiakkaaksi mutta ohjasi minut yksityiselle. Viikon kuluttua piti sopeutua uuteen identiteettiin: psykiatriseksi potilaaksi. Olin 28. Siitä alkoi vuosikymmeniksi mielialalääkitykset, kaikenlaiset terapiat, jotka eivät auttaneet, ja entistäkin kurjempi olo, kun seurasin sivusta, miten ikätoverit menivät elämässään eteenpäin perustamalla perheitä, ostamalla taloja ja mm. matkustelemalla yhdessä. Olin itse aina vieraana muiden juhlissa. Parisuhteet eivät onnistuneet, kun olin (silloin tietämättäni) emotionaalisesti niin sidoksessa vanhempiini; äiti ilm. tarrasi kaikin voimin minuun, ainoaan lapseensa, kun (tietämättään) oli pettynyt isääni. Vuosikymmenet vaan olin ja kävin töissä, mikä sekin ahdisti minua. Kesälomat vietin vain äidin kanssa mökillä, ahdistuneena ja turhautuneena. Olen kitkutellut vuosikymmeniä surkeaa elämääni, ja nyt olen sairastunut fyysisesti. Uniapnea on ollut vuosia hoitamatta, vaikka olen nukahtamislääkkeiden, vatsavaivojen ym. rampannut työterveydessä alituiseen. CPAP-hoito toimii hyvin, mutta sairaus on jo rasittanut sydäntäni ja terveyttäni. Sydän lyö sataa, ja hengästyn jopa sukkien pukemisesta jalkaan. Käyn töissä, joka on nykyisin ainoa ilo elämässäni, mutta kyllähän sekin rasittaa. Vapaa-ajan vietän paria harrastusta lukuun ottamatta peitoissa, syön huonosti enkä oikein jaksa pitää huolta kodista tai vaatetuksesta. Sairauskertomuksessa mainitaan anhedonia. Onneksi minulla on muutama ystävä. Tämän elämäntarinani haluan kertoa  osallistuakseni otsikon ilmoittamaan aiheeseen. Minun elämäni on ollut raskas ja iloton, enkä usko sen tästä enää muuksi muuttuvan. En ymmärrä, miksi elän. Odotan nopeaa lähtöä. Ehkä sen edistämiseksi kannattaisi CPAP-hoito lopettaa.

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 30.03.2024 klo 17:01

Hienoa että on energinen olo. Mun energiat on aika alhaalla - mutta näillä mennään. Mua on ruvennut kiinnostamaan se plhilosypiini hoito, se on ehkä tulossa kymmenen vuoden kuluttua. Mitähän ennen sitä keksisi?

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 30.03.2024 klo 17:05

Jompaan kumpaan vanhempaan "ripustautuminen", tai vanhemman "ripustautuminen" lapseen on varmaan hyvin usein se "kehä" joka olisi pitänyt saada poikki. Usein se irtaantuminen tapahtuu vasta sitten kun jompi kumpi siirtyy pois tästä ajasta ja paikasta.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 30.03.2024 klo 19:35

HerKaramazov kirjoitti:
Hienoa että on energinen olo. Mun energiat on aika alhaalla - mutta näillä mennään. Mua on ruvennut kiinnostamaan se plhilosypiini hoito, se on ehkä tulossa kymmenen vuoden kuluttua. Mitähän ennen sitä keksisi?

Olen jonkin verran lukenut psykedeeleistä. Olis varmaan kyllä mielenkiintoinen kokemus esim. joku LSD-trippi. Voisi nähdä esimerkiksi Jumalan. Psykedeelistä kokemustahan kuvaillaan aika usein uskonnollisilla termeillä. Vaikea toki sanoa onko se kokemus "aito". Ehkä aivot menevät psykedeelisesti aineesta jotenkin solmuun ja tuottavat mystisen kokemuksen...

Toivottavasti tulisi jo muutaman vuoden päästä se philosypiini hoito... Itsekin olen kiinnostunut siitä. Se on hyvä kysymys, että mitä pitäisi tehdä ennen kuin hoito tulee... Ehkä pyörittää vain arkea..?