Kuolemasta sen verran, että itse en pysty sitä käsittämään. Siis sitä että ei ole enää olemassa. Käsitän sen, että nyt olen tässä. Kehoni toimii. Mutta sitten kun kehoni ei enää toimi, niin millainen olotila se on... Se olemattomuus... Se, kun ei ole enää missään... Miten se on mahdollista, että ei ole enää missään... Kai se sitten mahdollista on...

minäitse89 kirjoitti:
Elämä on karu reissu joka päättyy kuolemaan...

Odotin muuta - petyin, elämään. Ehkä kuolemaan ei yarvitse pettyä?

HerKaramazov kirjoitti:

minäitse89 kirjoitti:
Elämä on karu reissu joka päättyy kuolemaan...

Odotin muuta - petyin, elämään. Ehkä kuolemaan ei yarvitse pettyä?

 

Luulen että kuolemaan pettyy vielä pahemmin kuin elämään... Se on vaan minun villi arvaus...

Toisaalta kuoleman voi nähdä myös hyvässä valossa. Kärsimys päättyy. Ahdistus päättyy. Masennus päättyy. Henkinen tai fyysinen kipu päättyy. Mutta samalla tulee se kauhea ajatus, että mitä jos kaikki päättyy silloin? Mitä jos tietoisuuteni sammuu lopullisesti? Mutta toisaalta onko sekään hirveän kamala asia loppujen lopuksi? Jos ihminen vaikka on kärsinyt monta vuotta jostain hirveästä kivusta tai vastaavasta, oli sitten kipu henkinen tai fyysinen, niin eikö kuolema jollain tavalla ole helpotus? Itse pidän kuitenkin itsemurhaa jotenkin liian karuna ratkaisuna. Kun miettii vaikka läheisiä ihmisiä, se olisi heille liian raskasta. Mutta toisaalta, en näe tätä elämää mitenkään super kivana ja jotenkin tuntuu että en tavallaan pysty nauttimaan hetkistä samalla tavalla kuin ennen. Sanotaanko vaikka samalla tavalla kuin 10 vuotta sitten... Mutta tällaista tämä elämä nyt sattuu tällä hetkellä olemaan, ei voi muuta kuin toivoa että elämänlaatu paranisi, ei tämä elämä nyt mitenkään surkeaa ole, mutta minulla on myös sama juttu mistä sinäkin puhuit aiemmin, että vertaan nykyistä elämääni siihen, mitä elämä oli ennen ja se aiheuttaa masennusta...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

minäitse89 kirjoitti:
Toisaalta kuoleman voi nähdä myös hyvässä valossa. Kärsimys päättyy. Ahdistus päättyy. Masennus päättyy. Henkinen tai fyysinen kipu päättyy. Mutta samalla tulee se kauhea ajatus, että mitä jos kaikki päättyy silloin? Mitä jos tietoisuuteni sammuu lopullisesti? Mutta toisaalta onko sekään hirveän kamala asia loppujen lopuksi? Jos ihminen vaikka on kärsinyt monta vuotta jostain hirveästä kivusta tai vastaavasta, oli sitten kipu henkinen tai fyysinen, niin eikö kuolema jollain tavalla ole helpotus? Itse pidän kuitenkin itsemurhaa jotenkin liian karuna ratkaisuna. Kun miettii vaikka läheisiä ihmisiä, se olisi heille liian raskasta. Mutta toisaalta, en näe tätä elämää mitenkään super kivana ja jotenkin tuntuu että en tavallaan pysty nauttimaan hetkistä samalla tavalla kuin ennen. Sanotaanko vaikka samalla tavalla kuin 10 vuotta sitten... Mutta tällaista tämä elämä nyt sattuu tällä hetkellä olemaan, ei voi muuta kuin toivoa että elämänlaatu paranisi, ei tämä elämä nyt mitenkään surkeaa ole, mutta minulla on myös sama juttu mistä sinäkin puhuit aiemmin, että vertaan nykyistä elämääni siihen, mitä elämä oli ennen ja se aiheuttaa masennusta...

Hyvin kieytit mistä on kysymys.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 4 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Linkkejä tekstissä

Im-jutuista kun puhuttiin: Mitä mieltä olet uudesta alkoholilaista (jos menee läpi)? Lisääköhän se itsemurhia Suomessa? Hyvin mahdollista...

En tiedä lisääkö itsemurhia? Ehkä ohjaa käyttämään väkevämpää alkoholia... Toisaalta alkoholi jota nyt pyritään vapauttamaan pitää tehdä käyttämällä eli vahvempia limuviina sekoituksia ei vapauteta kauppoihin.
Jos multa kysyttäisiin nostaisin alkoholin, tupakan verotusta huomattavasti...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Lisäys

Minun mielestä alkoholi on huume ja paha sellainen. Sen myynti pitäisi lopettaa kokonaan... Tupakasta en myöskään oikeen innostu, ehkä se tappaa hitaammin kuin alkoholi, mutta todennäköisesti kuitenkin tappaa... Ainakin rahat menee, jos rupeaa sauhuttelemaan...

Toiset ihmiset sanovat että alkoholi on päihde ei huume. Minulle alkoholi on huume siinä missä kannabiskin.

Alkoholi aiheuttaa paljon tuskaa niin lälitöntä kuin välillistä. Hyvä sanonta on "ei niin huonoa tilannetta elämässä ole olemassakaan jotta sitä ei alkoholilla saa vielä huonommaksi"

Kuinka monta ihmistä onkaan menetetty alkoholille...

Alkoholi on usein pitkitetty im.

Minulla on juuri sitä, että olen kiinni isässä ja äidissäni enkä voi kuvitellakaan rakastuvani keneenkään tai koskaan eläväni parisuhteessa. Haluaisin elää isäni kanssa, niin yksinäinen olen. Haluaisin vain vanhempieni seuraa, en muuta. En tajua miksi olen tälläinen.

Olen 32-vuotias.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Lisäys

Allinlapsi kirjoitti:
Olen 61-v. nainen. Olen ollut koko aikuisikäni masentunut, eikä elämä ole mennyt, niin kuin olisin toivonut (tahaton yksin eläminen, osattomuus, jatkuva kurja olo, yksinäisyys, masennus). Viime syksynä tajusin, että olen sairastunut masennukseen jo 1-2-vuotiaana: sain tuolloin taakakseni isäni masennuksen, jota äitini ei pystynyt isäni kanssa jakamaan vaan kielsi sen. Lapsena reagoin perheen tunnetilanteeseen mm. vatsakivulla, öisellä hampaiden narskuttelulla ja vatsakivuilla. Hoitoa ei etsitty, kun koulu meni hyvin. Sen sijaan äiti alkoi suojella ja holhota minua, kun kuitenkin oli huolissaan lapsestaan; minulle se merkitsi tynnyrissä kasvanneen tytön kohtaloa. Masennus iski, kun olin elänyt vuosia opiskelupaikkakunnalla yksinäisenä ja onnettomana - siis kykenemättömänä ja avuttomana rakentamaan itselleni täysipainoista aikuisen elämää. Olin valmistumassa yliopistosta ja valtavan onneton. Ylioppilaiden terv.hoitosäätiö ei kelpuuttanut minua asiakkaaksi mutta ohjasi minut yksityiselle. Viikon kuluttua piti sopeutua uuteen identiteettiin: psykiatriseksi potilaaksi. Olin 28. Siitä alkoi vuosikymmeniksi mielialalääkitykset, kaikenlaiset terapiat, jotka eivät auttaneet, ja entistäkin kurjempi olo, kun seurasin sivusta, miten ikätoverit menivät elämässään eteenpäin perustamalla perheitä, ostamalla taloja ja mm. matkustelemalla yhdessä. Olin itse aina vieraana muiden juhlissa. Parisuhteet eivät onnistuneet, kun olin (silloin tietämättäni) emotionaalisesti niin sidoksessa vanhempiini; äiti ilm. tarrasi kaikin voimin minuun, ainoaan lapseensa, kun (tietämättään) oli pettynyt isääni. Vuosikymmenet vaan olin ja kävin töissä, mikä sekin ahdisti minua. Kesälomat vietin vain äidin kanssa mökillä, ahdistuneena ja turhautuneena. Olen kitkutellut vuosikymmeniä surkeaa elämääni, ja nyt olen sairastunut fyysisesti. Uniapnea on ollut vuosia hoitamatta, vaikka olen nukahtamislääkkeiden, vatsavaivojen ym. rampannut työterveydessä alituiseen. CPAP-hoito toimii hyvin, mutta sairaus on jo rasittanut sydäntäni ja terveyttäni. Sydän lyö sataa, ja hengästyn jopa sukkien pukemisesta jalkaan. Käyn töissä, joka on nykyisin ainoa ilo elämässäni, mutta kyllähän sekin rasittaa. Vapaa-ajan vietän paria harrastusta lukuun ottamatta peitoissa, syön huonosti enkä oikein jaksa pitää huolta kodista tai vaatetuksesta. Sairauskertomuksessa mainitaan anhedonia. Onneksi minulla on muutama ystävä. Tämän elämäntarinani haluan kertoa  osallistuakseni otsikon ilmoittamaan aiheeseen. Minun elämäni on ollut raskas ja iloton, enkä usko sen tästä enää muuksi muuttuvan. En ymmärrä, miksi elän. Odotan nopeaa lähtöä. Ehkä sen edistämiseksi kannattaisi CPAP-hoito lopettaa.

Sinulle vastasin aiemmassa viestissäni.

minäitse89 kirjoitti:

HerKaramazov kirjoitti:

minäitse89 kirjoitti:
Elämä on karu reissu joka päättyy kuolemaan...

Odotin muuta - petyin, elämään. Ehkä kuolemaan ei yarvitse pettyä?

 

Luulen että kuolemaan pettyy vielä pahemmin kuin elämään... Se on vaan minun villi arvaus...

Tässä kiteytetty viimeaikaiset ajatukseni. Odotan kuoleman olevan todella surkea kokemus, kuten tämä "elämäkin". Lainausmerkeissä, koska tuskin tätä voi edes elämäksi kutsua.

Jos elämää ei voi kutsua elämäksi - niin voiko kuolemaakaan kutsua kuolemaksi?