Heippa. Oon pari päivää koittanut saada oksennettua tänne jotain pahaa oloani ulos, mut en oikein ole saanut itsestäni sitä irti enkä oo tiennyt mihin ketjuun krijoittaisin yms. Olen 25, ja sairastanut masennusta yli kymmenen vuotta. Koulukiusaustausta ja vaikeita tapahtumia elämässä paljon, yksi laukaisi masennuksen alle 15v:nä ja äidin löysin kuolleena kaksikymppisenä, parisuhde draamoja ja muuta ikävää. Sain ns "työkykyni" mitä mulla ei sinänsä ikinä kai ollut edes ollutkaan niin tässä vuosi sitten, viime syksy meni vielä vähän opetellessa seisomaan masennuksen jäljiltä niillä omilla jaloilla ja kevät ja kesä 2014 oli yhtä ruusuilla tanssimista, olin 5 päivää viikossa sellaisella kädentaitopajalla ns "töissä"/toiminnassa enkä ollut moneen vuoteen ollut edes viitenä päivänä kodin ulkopuolella. Enkä ollut uupunut työpäivien jälkeen, jaksoin laittautua kauniiksi joka aamu ja olin onnellinen. Kesäkuun lopussa loppui paja ja kyllä sitä silloinkin toivoi pientä kesälomaa, kokoajan kuitenkin sellainen kaiherrus heinä ja elokuun että haluaisi takaisin töihin että saa jotain virikkeellistä elämään. Elokuun lopulla laitettiin sit työkkärissä hommia eteenpäin ja olin iloisin odottavin mielin, tuli pari mutkaa matkaan mutta syyskuun tokalla viikolla piti alkaa jo työt, mutta flunssa kaatoi mut sängynpohjalle ja siinä meni eka viikko. Tarkoitus oli tehdä nyt vain kolmipäiväistä viikkoa että jäisi urheilullekin aikaa (huoh..)
Tokalla viikolla menin töihin intoa pihkuen, ja huomasinkin että se on aika haastavaa, raskasta sekä fyysisesti rankkaa. Kova tahti, eikä oikeen oo mahdollista tehdä "omaan tahtiin", loppupäivästä selkä ilmoitti kyllä et nyt ei oo kaikki kunnossa ja kannoin vielä 10 kilon laatikon portaat ylös ennen kuin lähdin kotiin. Pettynyt olo kun kroppa ei vaan kestä, seuraavana päivänä pakko vaan hakea sairaslomaa ja lääkettä selkäkipuun kun ei päässyt sängystä tyyliin omin avuin ylös... Toka viikko sairaslomaa.
Kolmannella viikolla ennalta sovittu reissu isän kanssa mökille, ja tuli juteltua asioista joista ei olla isän kanssa koskaan oikein saatu juteltua. Erittäin vaikea keskustelu ja haavat kyllä repes aika ikävästi auki, vaikka sinänsä se puhdisti ilmaa isän ja mun välillä kun sai esimerkiksi äitiin liittyvistä asioista puhuttua ekaa kertaa viiteen vuoteen. Mökkireissun jälkeen yki päivä töissä, toisen aloittelijan kanssa, ihan tajuton kiire, stressi, ahdistus, huono omatunto kun ei pysty tekemään nopeammin ja aikaraja puskee päälle. Ja mä tajusin et: ei musta oo tähän nyt.
Seuraavalla viikolla sairaslomaa kaksiviikkoa, joka päättyi tämän viikon torstaina, samoin työkkärin kautta tehty (varmuuden varalta vain kuukauden) työkokeilusopimus.
Viimeisen kolmen viikon aikana mun masennus on mennyt porras portaalta vain huononpaan suuntaan, ensiksi kiukutti ja kotona ajauduin puolison kanssa riitoihin.
Masentaa, väsyttää.
Sitten tuli ahdistus ja pakko-oireet, paniikki, vainoharhaisuudet siarauksiin ja kaikkeen fyysiseen ns "somaattiseen" liittyen.
Seuraavaksi itkuisuus, epätoivo, itsesyytökset
ja nyt mikään ei enään tunnu miltään. tai tuntuu, vitun pahalta, kaikki. Asiat mitkä yleensä ärsytti, sai mut tiuskimaan yms, saa nyt vaan jonkun kääntymään kivualiaasti kehon sisällä, tekisi mieli valahtaa maahan ja maata vaan. Ei jaksa välittää mistään. Ihan sama vaikka kuolisi.

Mun kissa on aina, äidin kuoleman jälkeen, ja aina vaikeina hetkinä tuonut mulle mielihyvää. Nyt musta tuntuu et sekään ei tunnu enää miltään vaikka järki sanoo et en mä tietenkään ittelleni mitään tekisi, koska mulla on isä joka musta hirveesti välittää, puoliso, kissa. Ne on syitä miks en luovuta, järjen mukaan.

Mut jotenkin tuntuu et mun keho ja mieli on jo luovuttanut. Mä oon niin syvällä ettei mun muisti ainakaan muista milloin ois ollut näin huono olo. varmasti on ollut.

Lääkärissä perjantaina sain niskoilleni vain lääkärin omat huolet, en haluamaani tukea... en lääkkeitä jotka tekisivät edes hetkeksi paremman olon. Syytän tästäkin itseäni. Ehkä ansaitsen tämän? Onko tämä rangaistus siitä että hetken meni hyvin?

En tiedä. Mikään ei tunnu vaan miltään, oon arponut koko viikonlopun että menisin päivystykseen, mutta en halua osastolle. Siellä ei oo mun kissaa. Ja ensi viikonlopuksi pitäisi lähteä lomamatkalle kööpenhaminaan. Koitan saada nyt ensi viikolla apua ongelmiini, vaikka viime perjantain jälkeen on todella vaikea kertoa terveyskeskuslääkärille uudelleen tunteistani. Ehkä uusi lääkäri auttaa.

En uskalla tukeutua myöskään puolisooni, koska en halua kuormittaa häntä. En halua tuottaa ystävilleni pettymystä ja huolta. Isää en halua myöskään huolestuttaa, ja en haluaisi tuottaa pettymystä..

En kestä enää.

Hei, kiitos kun kirjotit tähän viestiketjuun! 🙂
Hyvä, että sait nyt hieman avattua omaa oloasi tähän koska puhuminen auttaa (ainakin minulla). Olet kyllä tosi kauan sairastanut masennusta, okei jotkut ovat vielä pidempään, mutta turhaa vertaa omia juttuja muihin.
Oot kyllä ihan huikeen reipas ollu kun olet jaksanu noinkin pitkään tosin sinulla oli siinä se tauko, että elämä oli hetken vähän paremmin ja ihan hyvä vain koska siitä saattoi tulla enemmän energiaa kohtaamaan taas se vaikea masennus.
Näissä psyykkisissä sairauksissa yleensä onkin juuri se, että tulee niitä ylä- ja alamäkiä ja se on inhottava asia ihan oikeesti koska kerrankin luulee selättäneen kaiken, mutta ne tulevat sitten takaisin... ihan samaa minullakin on, tosin en ole kärsinyt masennuksesta tai sitä ei ole ainakaan diagnisoitu minulle joten en usko, mutta kaukana se ei todellakaan ole jos elämä menee taas vika suuntaan.
En itse edes muista millon olisin ollut onnellinen siis ihan oikeasti, harmittaa kun en edes kunnolla muista miltä se tuntuu ja pelkään etten koskaan saa tuntea sitä enää vaikka onnellisia hetkiä minulla on paljon, mutta sisällä jyllää sellainen tuskan määrä etten pysty ihan onnellinen olemaan.
Sinullakin on kumminkin kissa☺️❤️ ja puoliso jne. joten kumminkin jotain sosiaalista elämää, ettet ihan yksin jää, mutta oletko miettinyt, että aloittaisit vaikka jonkun jutun uudestaan työkkärin kautta? Ei nyt välttämättä työ työtä, mutta jotain edes koska sain sellaisen kuvan, että olit kumminkin sillon onnellinen kun oli jotain muutakin kun vain kotona olemista ja voihan se olla, että masennut ''palasi'' takaisin koska aloitit heti raskaan työn ja työn nyt muutenkin vaikka olit periaatteessa vielä toipilaana vaikka sillon se ei välttämättä siltä tuntunut.
Oon itse huomannut, että pitäisi antaa kehon rauhoittua ihan kokonaan ennen kun alottaa mitään ylimääräistä tai stressaavaa... nyt minun koulunkäynti häiriintyy näistä minun ongelmistani niin etten vaan kykene olemaan 8-16 asti koulussa, en vaan ymmärrä miten se on joillekkin ihan normaalia niinkun töissäkin se on ihan normaali työpäivä (kyllä ehkä palkkatöissä pystyisin olemaan) mutta koulussa en koska ahdistun siitä, että opittavaa on niin paljon ja tuolla varsinkin kun se on aikuiskoulutus ja nopeutettu sellainen eli kestää hyvällä tuurilla alle 2 vuotta tosin minulla varmaan 4 vuotta.
Ei se haittaa, ei ole kiire valmistua kunhan valmistun enkä lopeta koulua kesken se on tärkeintä.
Olenkohan ihan tyhmä jos haen sairaslomaa? Edes viikon tai pari, että saan ajatukset kunnolla kasaan vai menenkö nyt heti tiistaina töihin ja ensi viikolla kouluun. Minusta tuntuu, että sairasloma olisi kohdallaan koska onhan tässä nyt kaikenlaista ongelmaa mitä haluan ensin selvittää ihan rauhassa, mutta toisaalta en tiedä jääkö minua ahdistamaan se jos en saa suoritettua kaikkea ajoissa ja ne jää rästiin... pelottaa, etten kykene enään sitten tekemään niitä jälkeenpäin tai en saa sairaslomaa ja pakko mennä kouluun/töihin... entäs miten minun Kelan tuille käy jos saan pari viikkoa sairaslomaa, meneekö tuet sillon kokonaan vai onko sairasloma syy ettei ne mene?

Toivottavasti vielä kirjottelet minulle! Hyvää yötä täältä suunnalta sinne kaikille ketkä näitä lukee ja tulkaa juttelemaan kanssa.
☺️ 🙂👍

moi.
voi teitä☹️ masennus on kurja kumppani sen tietää jokainen. ja se ettei elämä tunnu hyvältä vaikka pitäiskin.
tiedän ton tunteen kun haluisi suoriutua töistä ja koulusta eikä vaan pysty☹️ itselläkään ei kroppa enää pidä. kivut vie voimat ja elmänhalut. pääsin myös kouluun tänä syksynä enkä pysyt siellä olla tarpeeksi. päivä kerrallaan, mietin et joko taas työkkäriin sanomaan etten tähänkään pystyny. pahin työharjoittelu oli 4 vuotta sitten anttilassa. 2 päivää pytyin kamaa hyllyttämään ja kroppa petti. saikkua. sitten taas sinne ja taa saikkua. tiedän senkin kun on just hyvä harjoittelu paikka, omille voimille sopiva jne. kuin hyvä mieli siitä tulee kun saa tehdä jotain mihin pystyy. ja kun hyvää se tekee itsetunnolle. toivottavasti sun seuraava harjoittelu paikka on sulle sopivampi saat hyvää mieltä ja paikka minne päivisin mennä. oikeestaan ite meen kouluun enää vaan etten tuu mökkihöperöksi. itse menisin hoitoon mutta en halua jättää lapsiani. mullakin oli joskus kissa, aikaa ennen lapsia. mä niin kaipaan eläintä elämääni. kissa oli mulle toisi rakas ja tärkee. silloinen puolisoni sano että mä olen ainoo kenet se tietää että haluis olla kissan kotiäiti🙂 nykyinen puolisoni on allerginen kaikille pörröisille elukoille eikä mulla rahatkaan eläimeen riittäis. mutta kaipaan sitä lemmikin tuomaan mielenrauhaa!
voimia teille molemmille!!!🌻🙂🌻

Kiva kun tähän kirjotetaan 🙂 ja huomenta kaikille!
Haluan toki ite olla koulussa ja sekin kyllä auttaa ainakin minua kun on arjessa jotain muutakin kun sitä, että makoilen kotona, mutta nyt oon ollu vaan lomalla kipeä ja pitäisi työssäoppiminen suorittaa loppuun, mutta se on nyt vaikeeta ku olen kipeä ja haluaisin sinne mennä koska ei se ole niin rankkaa oikeastaan, mutta se sinne lähteminen on raskasta ☹️
Juuri ehdotin, että suorittaisin seuraavan jakson tehtävät omalla tahdilla koska en pysty siihen normaaliin 8-16 koulupäivään, mutta en tiedä vielä onnistuuko se. 😑❓
Hieman helpompi olo kun on saanut nukuttua pidempään kun sen 4 tuntia.. Onko muilla niin, että jos ei saa nukuttua kunnolla ja muutenkin huono päivä niin kaikki nämä psyykkiset oireet niin kaikki oireet tulevat pahempana ja tuntuu ettei mikään enää onnistu 😐

Oioi tietenkin kun juuri pääsin sanomaan, että olo ei ole niin huono kun olen saanut levättyä niin ei mennyt kauaa kun tuli hirveä ahdistus taas päälle. 😞 en tajua tätä nyt yhtään.
Lääkärille yritin soittaa ja kysyä tuloksia josko ne olisivat jo tulleet mutta ei kukaan ole vastannut sieltä tai soittanut takaisin siis... Ois kiva tietää johtuuko tämä hengenahdistus nyt jostain sairaudesta vai onko tää nyt vaan ihan henkistä.
Ärsyttää kun on sellanen olo kun ei saisi henkeä kunnolla... ☹️ 😯🗯️

Moikka! 🙂

Mä tosiaan hain sitä sairaslomaa masennukseen kaksi viikkoa sitten tiistaina, ja silloin mua e terveysasemalla kuunneltu yhtään (koska en saanut omalääkärille aikaa niin jouduin menemään pävystykseen) Sanoin että virtsaamisvaikeuksia ahidstuksesta johtuvat keskivartalon "jännittyneisyyden" vuoksi, joka mulle tuttu oire, mutta ei näin pahana. Juu ei mitään kantaa ottanut, eikä kirjoittanut unilääkkeeksi mitään, kun ei kuunnellut mun ainuttakaan lausetta loppuun, laittoi vaan sairasloman siihen päivään kun pyysin (eli viime viikon torstaihin) kun mulla loppui sen työsoppari. Ohimennen sanoi että tuplaa masennuslääke-annos, enkä tiennyt tietääkö ees mitä lääkettä syön jne
Niin olin niin turhautunut etten uskaltanut heti tuplata annostani, koska psyk polilta oon oppinut sen että kaikki lääkemuutokset kannattaa tehdä asteittain, niin nostin escitalopramin 10mg -> 15 mg. Söin niin viikon, ja soitin viime viikon tiistaina terveyskeskuksen depressiohoitajalle että on tosi toivoton olo ja olo vaan pahenee, niin sanoi et koita jaksaa perjantaihin kun on omalääkärille aika ja et nosta nyt se siihen 20mg, ja mä nostin.
Perjantai läheni ja läheni, hirvee ahidstus ja jännitys ja pelko siitä et miten mun venäläinen omalääkäri mut ottaa vastaan/suhtautuu mun puheisiin mielialaongelmiin liittyen. Kyseisen lääkärin toilailuja mulle ennenkin sairaanhoitajat haukkuneet, ja sanoneet et oon aina epäasiallista hoitoa saanut, krijoittanut vääriä lääkkeitä jne koska kielimuuri.
Mä oon kuitenkin psykpolin asiakkaana ollut 2006 vuodesta ja tottunut hoitamaan mielenterveysasioita siihen erikoistuneiden henkilöiden kanssa, ni oli kyl iso kynnys mennä juttelee ihan perus terveyskeskuslääkärille.
No kun menin paikalle, niin sain just sellaista kohtelua mitä olin pelännyt, lääkäri säälii mua silittelee olkapäätä ja ""LOHDUTTAA"" sanomalla esim "minäkin olen itkenyt yhtä paljon kuin sinä koska muutin venäjältä suomeen ja en osannut kieltä. minullakin yhtä vaikeaa, piti opiskella ja opiskella" öö? mitä IHMETTÄ? ei lääkärin kuulu sanoa noin potilaalle? tosi epäkunnioittavaa ruveta vertaamaan et hän on joo kokenut yhtä kovia kun minä koska on itse päättänyt muuttaa toiseen maahan?? sillä ei oo AAVISTUSTAKAAN mitä mä oon kokenut elämässäni, ja en usko et itse on yhtä rankkoja asioita läpi käynyt. Ei kirjoittanut muuta lääkettä huonoon olooni kuin vaihtoi truxalin levoziniin, ja molemmat mulle tuttuja lääkkeitä. ja ennenkin niitä on vaihdeltu päikseen. vihjasin rauhottavista, koska vointi todella huono, mut ei ei... Sanoi että mene depressiohoitajalle ensi viikolla (tällä viikolla siis) ja jos vointi huono edelleen "laitan lähetteen psykatriseen sairaalaan" juu, tarkoitti varmaan psykpolia, mutta kun kielitaito todella huono, niin jäi vähän kuitenkin omaa mieltä kalvamaan että osastollekko sitä joutuu väkisin tms.

Tultuani kotiin, itketti lisää, ja tajusin et nyt ei kyl kaikki mennyt ihan niinkun piti. Soitin toiseen terveyskeskukseen et kuinka iso juttu olis vaihtaa terveyskeskusta ja kuinka nopeesti pääsisin uudelle omalääkärille. Sanoi että tule maanantaina, ja mene viikonloppuna päivystykseen jos olo huononee.
Viikonloppu meni hemmetin huonosti, olin niin syvässä suossa et huhhuh. Oli kuolemantoiveita ja sellasta oloa et ei millään oo enää mitään väliä et ihan sama vaikka kuolisin. Mulla ei tälläistä oloa oo ollu varmaan 2005 vuoden jälkeen kertaakaan. Ainakaan niin että muistaisin. Vaikka tosi vaikeita hetkiä on ollut, mut kuitenkin on aina ollut jonkinmoinen toivonpilkahdus elämässä, mut nyt kyllä viikonloppuna iltaisin sängyssä tuntui siltä et mikään ei merkitse enää mitään koska on niin turta ja huono olo.

Tänään menin reippaana aamulla terveysasemalle ja sain ajan uudelle omalääkärilleni, käynti meni hyvin, oli helppoa puhua ja mut otettiin asiallisesti vastaan jne niinkuin lääkärissä kuuluisikin. sain pienen paketin rauhoittavia pahimpaan oloon tarvittaessa, ja lähetteen psykpolille. Sitten kävin typ:in haastattelussa ja hommat sielläkin lähtee rullaamaan eikä mua hoputeta töihin, vaan voin rauhassa selvitellä fiiliksiäni.
Yhdeltä näin yhden netissä pari viikkoa sitten tutustumani henkilön, ensimmäistä kertaa, ja mulla tosiaan ei ole ollenkaan ystäviä pk-seudulla, niin meillä osui persoonat tosin hyvin yhteen ja tultiin tosi hyvin juttuun ! Se piristi hirveästi, ja ylipäätään sekin että lähti kotoa liikkeelle muuallekin kuin autolla terveyskeskukseen jne ja oli ihmisten ilmoilla, liikkui ulkona, katseli ihmisiä, jutteli ystävän kanssa. Tosi lyhyessä ajassa, tosi monet asiat mitkä viimeviikolla ja viikonloppuna tuntui ainakin ajatuksena siltä et "ei herätä mussa mitään tunteita, kaikki vaan samaa puuroa" niin toi hirveesti voimaa! sitä ymmärsi taas että en ole yksin tässä maailmassa omien ongelmieni kanssa, ja niitä ihmisiä oikeesti on jotka ymmärtää mua ja haluaa tutustua muhun ja hyväksyy mut sellaisena kuin olen, vaikka minet vanhat ystävät ovatkin hylänneet minut ja tuottaneet pettymyksen.

Nyt olo on toiveikas, ja otan päivä kerrallaan. Kyllä elämä voittaa 🙂 yksikin ihminen voi tehdä niin ison muutoksen vointiin, kun on kyseessä yksinäinen ja masentunut kotiin syrjäytynyt ihminen !

Kiitos kannustavista sanoistanne!

🌻🙂🌻🌻🙂🌻

Ikävä kuulla tuosta terveyskeskus sähellyksestä... Mua itseäni henkilökohtaisesti v-tuttaa kun terveyskeskukset on täynnä ei suomalaisia lääkäreitä tai hoitajia mitä nyt ovatkaan.
Ei nyt liity mihinkään psyykkiseen sairauteen, mutta kerran kävin siellä ihan lääkärillä kun olin kipeä... oisko ollut keuhkoputkentulehdus niin lääkäri sitten siitä rupesi reseptiä kirjottamaan ja kyseli minulta, että ''olenko kirjottanut oikein, voitko katsoa ja neuvoa minua, en osaa vielä suomenkieltä hyvin'' Juu kyllä herra lääkäri minä neuvon sinua kirjottamaan sinne itselleni reseptin lääkkeistä mistä mulla ei ole mitään tietoa. 😯🗯️
Lääkäri oli mulla kaksi kertaa vieläpä ja samajuttu molemmilla kerroilla.
Eikä lääkärit saa rueta tuolleen voivottelemaan heidän omista ongelmista kun masentunu ihminen menee hakemaan apua ongelmiinsa.
En voi tajuta aina, että millä perusteella he ottavat ne lääkärit sinne töihin kun eivät osaa edes asiallisesti olla saati sitten kirjottaa reseptiä. 🙄
Okei vikaa on myös suomalaisissa lääkäreissä, työhönsä tympääntyneitä niin pitää kaikki purkaa sitten siihen potilaaseen, huhhuh... välillä tekisi mieli olla menemättä lääkäriin vaan sen takia kun sieltä harvoin hyvää palvelua saan tai sitten sitä ongelmaa vähätellään.
Jos olisi varaa yksityiseen käyttäisin vaan heidän palvelujaan ihan vaan siksi, että siellä saa mitä haluaa koska se ei ole heiltä pois.
Olen puhunut suuni puhtaaksi tästä aiheesta. 😀

Ihanaa kumminkin kuulla, että ajattelet elämän kumminkin voittavan! 🙂 Positiivinen asenne elämään auttaa monessakin asiassa tosin minulta se aina välillä unohtuu sen kaiken ahdistuksen keskellä rypemisen takia, mutta onneks ihmisiä on jotka siitä jatkuvasti muistuttaa.
Minä en ole koskaan hautonut mitään itsemurhaa tms. koska mun mielestä elämä on kivaa, mutta tällähetkellä mulla se ei vaan jostain syystä ole... mutta tiedän, että jossain vaiheessa olen onnellinen taas ja kaikki sujuu hyvin.
Pitäis välillä vaan nostaa pää pois tuolta pohjamudista ja mennä ihmisten kanssa tekemään kaikkea ulos ja sinne kouluun, tosin olen sinne kyllä menossakin heti kun paranen siis kuumeesta.
Tekisi kyllä mieli ottaa vähän pientä lomaa koulusta koska stressi kasvaa välillä liian suureksi kun nään tulevan jakson koulupäivät... eikä meidän luokkakaan ole minun mielestä mitenkään kauhean mukava vaikka ihmiset nyt ihan kivoja siellä on.
Juuri laitoin opolle viestiä, että voisin suorittaa opintoja jotenkin hieman suuremmalla aikataululla ja uskon että se kyllä onnistuu niin, huh. 🙂

Mukavaa, että olet löytänyt ihmisen joka tuo sinun elämään parempaa mieltä! 🙂👍 Minullakin niitä on, mutta ei aina kehtaa valittaa heille... vielä kyllästyvät eivätkä jaksa kuunnella. 😀

Moikka,

minulle kävi niin, että ahdistuin ahdistuksesta. Psykologilla käynti helpotti.

En syö lääkkeitä, mutta koitan vitamiineilla ja urheilulla saada oloani paremmaksi.
Joskus vaan tulee huonoja aikoja ja joskus menee tosi hyvin..eli normaalisti.

Pahimmassa vaiheessa totesin, että on OK olla tällainen. On OK, etten jaksa. Se helpotti vähän.

Yöllä saan unen ja rentoutuksen melatoniinin avulla. Nukun ihan hyvin, mutta joskus aamuisin kroppa on ihan jumissa ja "jännittynyt". Silloin kestää pitkään saada itsensä liikkeelle. Melatoniini auttaa minua rentoutumaan iltaisin ja keho lepää paremmin.

Masennukseen ostin mäkikuismaa. Enpä siitä osaa sanoa enempää. Kokeiluvaiheessa.

Tsemppiä sinne arkipäiviin!

Mennään semmosina kuin ollaan 🙂👍

Huomenta kaikki! 🌻🙂🌻
Nää on taas näitä päiviä kun mikään ei onnistu. Psykologilla en ole voinut käydä 3 viikkoon ja sekös mua ahdistaakin ihan hirveesti kun olen yleensä joka viikko käynyt... onneks maanantaina pääsee sinne, mutta tuntuu että sinne on kauhean pitkä aika ja ahdistus vaan kasvaa. Inhottaa kun en ole oikeestaan tehnyt yhtään mitään kun ollut vaan kotona, mitä nyt pari kertaa kaveri käynyt ja käyny kaupassa... kyse ei ole siitä etteikö mulla olis kavereita vaan siitä että oon niin saamaton etten ole saanut aikaseks tehdä yhtään mitään enkä vältämättä uskalla tehdä mitään koska pelkään että rupeaa ahdistamaan kauheasti ja sen takia en ole käynyt vanhemmillani enkä muilla kavereilla jotka asuvat ei niin keskustassa... huoh. 😞
Tuntuu että pelko on saanut minut taas valtaansa eli en uskalla tehdä mitään koska jos nyt jotain tapahtuisi esim. vanhemmillani n. 15km päässä mistä apua saisi... tiedän, typerä ajattelutapa.
Ahdistun kanssa siitä kun nuorempana kaikki oli jotenkin paljon paremmin ja oli hauskempaa... miks ei nyt kaikki voi olla samalla tavalla. Olin aina se iloinen ja nauroin ihan liikaa välillä 😀 onkohan tämä kaikki nyt vaan minusta kiinni? No on tietenkin.
Entä jos vaan rupean tekemään asioita ja elämään kerrankin kunnolla niinkun ennen... se ois parasta, mutta miks en saa mitään silti tehtyä? En ole tällänen ihminen kuka ei halua tehdä mitään vaan nimenomaan haluan tehdä ihan kaikkea mitä joku ehdottaa jos se vaan on hauskaa, mutta ei.
Toivottavasti teillä menee paremmin tänään! ☺️❤️

Päivää! Ihan kun kirjottaisi jotain päiväkirjaa täällä kun raportoin joka päivä tänne ja tänään jo toinen kerta 😀
Noh eipä kavereiden tarvitse kuunnella joka päiväistä kitinää.

Sitä minä vaa tulin täältä kysymään, että onko kenelläkään ollut kokemusta sellaisesta, että paniikkikohtauksia/ahdistuskohtauksia olisi tullut enemmän sillon kun on hartia/niska ihan jumissa?
Siis mulla on nyt ollu ihan älyttömän jumissa koko yläselkä ja niska, oon yrittäny venytellä paljon ja lenkillä koirien kanssa olen heilutellut käsiä kun hullu. 😀 mutta ongelma ei ole vaan se vaan olen saanut tässä paniikkikohtauksia kauhean monta tai ainakin kerran päivässä yhden... ☹️ Ei ole kivaa yhtään, nimittäin tänään ihan oikeesti luulin sekoavani, meinasin pyörtyä, luulin kuolevani sydänkohtaukseen...😯🗯️
Ensin yritin järkeillä ja miettiä, että kyseessä on vain paniikki, että ei mitään hätää, mutta se ei sitten kumminkaan auttanut kun paniikki otti vallan minusta. Taas kerran.
Joskus vielä n. vuosi sitten osasin kontrolloida paniikkikohtauksia niin hyvin, että niitä ei tullut ja jos oli tulossa niin se meni ohi ilman mitään oireita. Enää en osaa kontrolloida vaan tiedän kuolevani niihin. Joopa. 🤔
Kirjotelkaa taas! 🙂

Hei, Baileys.

Mulla tulee toisinaan paniikkokohtauksen tyyppisisä kohtauksia. En selviä niistä ilman rauhoittavia. Jo pelkko tavallinen paha ahdistuskohtaus on mulle mahdotomuus. Silloin ajattelen, etten selviä tästä kuin lääkityksellä, jos silläkään. Eli mun päänuppi ei suostu uskomaan- ja paljon en enää yritäkään -, että ahdistuksesta tai paniikista selviäisi pelkällä ajatustyöllä.

Hei kaikille.Mietin tässä eri elämän vaiheita.Sillon,kun menee hyvin ja lujaa niin voi hyvin tai minä ainakin voin.Nyt,kun asiat ovat vähän solmussa ja monta asiaa päällä ja hoitamatta niin kuinka ollakkaan ahdistaa🤨.En mielelläni syö mitään pillereitä mutta,jos tähän saan helpotusta pillereillä niin sitten voin syödä.Juu kokemusta on niska/hartioiden jäykkyydestä ja ahdistuksen voimistumisesta.Pyörryinkin tossa yhtenä päivänä.Vähän harmittaa ja suututtaa tällainen olotila,kun haluaisi tehdä,vaikka mitä mutta,kun ei pysty/kykene.En edes saa itsestäni sellaista otetta,että saisin tehtyä työpaikkahakemuksia.Miten tällaisella ololla voi tehdä töitä?Haluaisin kyllä nopeasti töihin,kun ei tämä kotona olo sovi minulle.🌻🙂🌻.Olen kyllä positiivisella mielellä🙂,mutta tämä ahdistus vain pilaa ja hidastaa elämässäni tahtiaTsemppiä ja auringonpaistetta kaikille🌻🙂🌻

Moikka!
Itse olen taas sitä mieltä, että kun tälläset mielihäiriöt on tullut ilman mitään lääkkeitä niin ne lähtevät myös pois ilman niitä. 🙂
Oon kyllä tosi epävarma kaikista lääkkeistä muutenkin siis jotka vaikuttavat mieleen. Ehkä eniten niissä pelottaa se, että jään niihin koukkuun ja se jos ne muuttavat minua ihan hirveesti. 🙄
Yritän ajatella positiivisesti kaikki asiat, koska yleensä ajattelen kaiken negatiivisesti ja sekös se sitten ahdistaa vielä lisää.
Ehkä voisin liikuntaakin rueta harrastamaan siis enemmänkin kun koirien ulos vientiä jos sekin sitten auttaisi purkamaan ahdistusta tuolta sisältäpäin... olen melko varma että suurimmaksi osaksi ajaudun tähän ahdistuskierteeseen sillon kun en pysty tekemään mitään eli en voi purkaa sitä mihinkään esim. juuri liikuntaan, mutta en tiedä onko se ihan loogista ajattelua vai vaan mun päänsisästä mietiskelyä päästä pakoon ahdistusta. 😀

Iltaa kaikille! ☺️❤️
Oon ihan koukussa tähän kirjottamiseen, tämä oikeestaan rauhoittaa minua hieman ja tuskin tämä ketään häiritsee. 😐
Huomenna pitäisi pitkästä aikaa raahautua kouluun tai oikeestaan käymään vaan opon luona juttelemassa. Ahdistaa jo nyt, mutta pakko jos haluan joskus selviytyä kouluunkin tästä koska opo ei ole paikalla ensiviikolla joten en tosiaan tiedä mitä tekisin jos en sinne huomenna mene.
Inhottaa, itkettää, pelottaa, mutta miksi? En tiedä. Tai tiedän, mutta noloa myöntää se... Inhoon kävellä sinne, liian pitkä matka (okei ehkä 2km max), mutta silti en halua, enkä jaksa. 😭
Miks teen tästä näin ison ongelman, normaalista asiasta huoh minä. ☹️
Tällähetkellä kaipaan kaikkea, hyviä ystäviä jotka ei enää asu täällä, sitä turvallisuuden tunnetta mikä oli pienenä 😍 se oli niin ihana tunne! Miksi en tunne sitä enää... nyt vaan itkettää. 😭 oon itkupilli, mutta se on okei mulle.
Kaipaan jotain seuraa, vaikka juuri olen eronnut tai on siitä jo jonkin aikaa, mutta silti ja ero tuntui hyvältä eikä se vieläkään tunnu pahalta.
Jonkun seuraa vaan kaipaan, nään mun ystäviäkin niin vähän tai joka viikko, mutta niin vähän aikaa vaan kerrallaan... jos ne pari toista hyvää ystävää asuisi vielä täällä niin ne olisi jo mun luona kun oon yksinäinen, mutta kun ne on kaukana.
😞
Ehkä lopetan tämän nyyhkyttelyn ja lopetan tän kirjottelun vähäksi aikaa.

Saa tulla enemmänkin kirjottelemaan! 🙂🌻

Moi.Itku puhdistaa ja auttaa pahaan oloon.En ollut itkenyt vuosiin,kun itkukanavat aukesivat niin sitten itkettiin ja kunnolla😭.Nyt tämä ahdistus haittaa jo paljon elämääni
niin,että olen valmis kokeilemaan lääkettä😉ja toivon,että auttaa tähän olotilaan.Kaverit ovat aika tärkeitä elämässä.Voi yhdessä jakaa ilot ja surut.Hyvää yötä.Jatketaan taas keskustelua🌻🙂🌻