Tuntuu että vetelen jo jatko-aikaa. On joka päivä niin kurja olo henkisesti ja fyysisesti. Opiskelu vei kaikki mehut. Myönnän tehneeni virheen, kun aloitin opiskelut. Ei musta ole siihen. Tää skitsofrenia vie kaikki mehut. Romahdin täysin viime syksynä kun rupesin opiskelemaan. Olisi pitänyt olla vain rehellinen itselleni: ei musta ikinä ole mihinkään ammattiin. Vietän luultavasti koko loppu elämäni sairas-eläkkeellä. Kurjaa se on, mutta mitä mä voin tehdä, kun näen välillä harhoja, ahdistaa ja masentaa. On tää aika surkeeta välillä tää mun räpiköinti. En kuitenkaan usko kuoleman jälkeiseen elämään, mutta ehkä se on parempi että sitä sitten joskus nukahtaa, eikä herää enää… Sehän voi toisaalta olla ihan lohduttavakin ajatus.
Myönnän että olen tehnyt aivan helvetinmoisia virheitä elämän aikana. Mutta kun mitään ei voi enää muuttaa. Toisaalta ajattelen välillä ettei tää kaikki mun vikaa ole, vaan sairaus yksin kertaisesti vaan pakottanut tiettyihin ratkaisuihin.
Kyllä sitä on tullut monet itkut itkettyä. Tuntuuvaan välillä, että on niin tuskainen olo, ettei tule enää kyyneleitäkään. Jos Jumala on olemassa, niin minulle hän on kääntänyt selkänsä jo aikoja sitten.
Yritän nyt jotenkin elää tän jatko-ajan. Aivan sietämättömiä kipuja välillä ja masentavaa oloa. Olen lääkärit kiertänyt, eikä niistä mitään apua ollut. Rahaa vaan meni.
Olen paljon ajatellut sitä että lisään alkoholin käyttöä, se sentään vähän rentouttaa.
Yritin alku keväästä taistella ahdistusta vastaan esim. liikunnalla, mutta ei se mitään auttanut. En minä itseltäni henkeä ota, kituutan vaan ja yritän jotenkin selvitä.
Muistot vaan painaa niin perkeleesti. Tuntuu välillä etten pysty kantamaan sitä taakkaa.
No ei kai mulla ole enää muuta vaihtoehtoa, kuin luottaa että tuolla jossain universumin takana on joku Jumala, joka armahtaisi minut. Yksinkertaisesti se on tässä tilanteessa enää ainut toivo. Ja jos häntä ei ole, niin ei ole toivoakaan.😭
Joo, niinhän se on.
On ollut taas itsellä vaikeaa. Kun en saa sitä itsemurha ajatusta pois päästä. Kun koko ajan vaan kelaan, että tänään sen teen...☹️
Hyvä että sulla on ruvennut hommat luistaan. Minä nyt jotenkin yritän räpiköidä. En mää totta puhuen nää hirveesti mitään hyvää omalla kohdallani tulevaisuudessa... Voi olla etten pääse ikinä opiskeleen ja toisaalta mulla on niin kauheesti kamppailua tän jaksamisen kanssa että pitäis eka saada edes jotenkin itsensä kuntoon...
Tuntuu vaan, että menen koko ajan vain lähemmäksi pohjaa. Yritän vaan nauttia näistä päivistä, mitä mulla nyt enää on jäljellä. En mää sitä opiskelua hirveesti pohdi, kun se on nyt kaikista todennäköisintä etten tule mihinkään ammattiin valmistumaan. Täytyy olla ihan rehellinen siinä asiassa.
En mää toisaalta jaksa liikaa rypeä itsesäälissä. Tämmöstä tämä elämä nyt sattuu mun kohdalla olemaan. Nään että sulla on vielä paljon potentiaalia ja tulevaisuutta. Itse menen tässä päivän kerrallaan, vaikka aika ajelehtimista tää välillä on...
En mää mitään sääli pisteitä hae enkä tarvitse. Kaikki voisi olla toisin jos en olis sairastunut ja jos olisin toiminut erilailla menneisyydessä. Mutta kaikista järkevintä tällä hetkellä on tosi asioiden myöntäminen ja niiden tunnistaminen. Ei se jossittelu auta...
Olen niin monet kerrat kirjoittanut itsemurha viestiä elämäni aikana. No vielä olen kuitenkin tässä, en välttämättä ihan kokonaisena, mutta kuitenkin jotenkin.
Syytän kyllä lääkäreitäkin. Minkä takia ne ei antanut enempää infoa tosta Temestasta? Sitten kun olet psykiatri, niin yritä olla määräämättä rauhoittavia tai kerro kaikki haitat mitä niistä voi tulla pitkässä juoksussa.
Mulle ei kerrottu ja tässä sitä nyt ollaan. Tuntuu että ne on kuin huumetta. Ilman niitä en saa mitään aikaiseksi. En pääse sängystä ylös, en pysty kirjoittamaan tänne, en saa lähdettyä mihinkään. Se lääke on pettänyt ja pahasti mut. Muista se sitten kun kirjoittelet niitä reseptejä.
Se koe on 23.5.. En odota liikoja. Meen vaan sinne ja teen parhaani. Rehellisesti, ei kyllä vois vähempää tällä hetkellä kiinnostaa että pääsenkö sisään vai en. Luultavasti en ja se olis ihan hyvä juttu.
Ainoa asia mikä pitää mut edes jotenkin elämän syrjässä kiinni on musiikki. Kuuntelu ja bändissä soittaminen. Ehkä panostan siihen...
On tää vaan niin ihmeellistä, että kuinka nopeasti kaikki muuttuu elämässä. Vuosi sitten oli niin hyvä olo ja pärjäsin ihan hyvin kaikessa mitä tein. Nyt kaikki on vaan taistelua. Taistelua, että ylipäätään jaksaa nousta aamulla. Taistelua, että jaksaa lähteä kotoa pois. Kun kerran romahtaa, niin näemmä se saattaa olla viimeinen romahdus...
Mutta nään sen nyt selkeesti. Temesta vei mut tähän tilanteeseen, ei mikään muu. Tai en tiedä, kyllähän se varmasti voi tosta sairaudestakin johtua. Ehkä sairaus ja Temesta yhdessä ja opiskelun aloittaminen viime syksynä.
Voin myöntää, että romahdin silloin täysin. Olisin tarvinut hermo lomaa silloin tai olis pitänyt vaan heti alussa myöntää ettei musta ole opiskelemaan.
Äiti vaan potkii koko ajan mua eteenpäin, mutta itse tiedän ettei mun tässä tilassa kannata opiskella. Saattaa meinaan olo sitä kautta mennä vielä huonommaksi...
Yritän vaan löytää tässä koko ajan jotain syytä elää. Kun tuntuu että olen raunio, joka luhistuu jossain vaiheessa kokonaan.
Jotenkin tiesin jo silloin, kun sain tän diagnoosin, että jossain vaiheessa se romahdus tulee. Se oli ihan odotettavissa. En vaan tiennyt tarkkaa aikaa...
Että tämmöstä... Onneksi on edes kesä. Tuo jotain iloa...
Tsemppiä opiskeluun!🙂
Juttelin Tinderissä jonkun tytön kanssa. Oli kyllä täys kusipää. Tuntu että sillä teini angstia vaikka muille jakaa, ja oli jo 22...
Oli sitten nainen miten kaunis tahansa mutta jos on kusipää, niin mun puolesta ne saa mädäntyä rauhassa yksikseen. Mulle on se sisäinen kauneus tärkeämpää kuin ulkoinen, vaikka ulkoinen kauneus pistää aina ensimmäisenä silmään.
Mun mielestä tää nykyajan maailma on liikaa semmosta missi-kisaa. Että pitää näyttää niin helvetin hyvältä koko ajan. Ei tää elämä vaan oikeesti ole mikään kauneus-kilpailu. Tää on raakaa peliä, jossa ihmiset yrittää edes jotenkin pärjätä. Oon sen nyt tajunnut.
Maailma on karu paikka. Sen takia sitä toivois että olis edes jonkinlainen Jumala tai vastaava...
Ensimmäinen sana harkka pitkään aikaan, tuli sen tytön kanssa. Oon aina luullut niin kuin yleisellä tasolla, että naiset on kuitenkin suurimmilta osin fiksuja. Oon huomannu että kyllä niitä tyhmiä ja fiksuja on yhtä paljon miehissä ja naisissa. Tai sitten se ei ollut vielä hirveen kypsä. Joillakin se teini-ikä kestää vähän pidempään, mutta ei nyt luulis että 22-vuotiaanakin on vielä niin angstinen.
Jotenkin sain kumminkin siitä vättelystä voimaa. Tavallaan vihasta voimaa.😀 On sekin kyllä ihmeellistä, että joillekin viha voi olla syy jatkaa eteenpäin. Kai se sitten on hyvä asia...
Hyvin sä jaksat yrittää siellä ja se on tärkeää. Ei pidä antaa itsensä ihan kokonaan mökkiytyä vaikka se välillä tuntuisikin helpommalta. Ei se lopulta tee niistä asioista helpompia kumminkaan.
Äläkä liikaa ahdistu siitä koulusta. Jos se ei nyt onnistu, niin sitten vielä ei ole sen aika. Mutta yrität sentään, eiks :> Helppo sanoa, mutta torakka-mode.
Multa kysellään usein tyyliin harkan aluksi mitä oon aikaisemmin elämässä tehnyt ja annan yleensä "hitusen" kaunistellun version. Ei viitsi sanoa että mulle oli lukion jälkeen ihan sama mitä teen. Töitä kun en saanut ja oli pakko päästä kauas pois myrkyllisestä asuinympäristöstä niin muutin omilleni ja aloin opiskelemaan kun jotain "piti" tehdä. Enhän mä siellä koulussa viihtynyt ja poissaoloja tuli ihan tuhottomasti ja masennus vaan oli pahana lähes koko ajan. Hoitoon en heti lukion jälkeen hakeutunut, kun pelkäsin olevani toivoton tapaus. Vasta kolmen vuoden päästä kun koulusta ei vaan tullut yhtään mitään totesin, että pakko hakea apua kun en lopun ikääni halua vain voida pahoin ja olla toimintakyvytön. Ja sitten hain. Ja sillä tiellä edelleen. Koulun jälkeen olin yli vuoden sairauslomalla ja sen jälkeen työttömänä tehden jotain pientä harkkaa tai työtä välillä. Sitten kun koin että olo oli tarpeeksi hyvä hakeuduin nykyiseen kouluun. Alamäki alkoi jo ensimmäisen kouluvuoden aikana, mutta päätin olla luovuttamatta. Ja mieskin kuoli ihan koulun loppusuoralla, mutta jotenkin olen silti saanut kirittyä kiinni sen minkä jälkeen opinnoissa jäin. Kesätöitä en juuri ole kahtena viime kesänä tehnyt, kun olen voinut tosi huonosti tosi usein. Nyt sitten olis ensimmäinen kokoaikainen kesätyö tulossa ja sen jälkeen valmistuminen ja kiinnittyminen työelämään. Kyllä hirvittää että miten mä jaksan. Kun en mä kunnossa ole. Mutta torakka-mode.
Et en siitä mun tulevaisuudesta tiedä. Mä pyristelen kun olen liian itsepäinen myöntymään siihen, että kuljen puoliteholla. Paljon paremmin mä voin kuin aikaisemmin eli eiköhän tästäkin pysty vielä parantamaan. Optimismia.
Musta ei tule psykiatria, vaan sairaanhoitaja. Psykiatrit taas on lääkäreitä ja ne kirjoittaa reseptit. Tietysti sit yritän ohjeistaa lääkityksessä yms. mutta en mä niistä lääkkeistä päätä.
Sulla kun on aikaisemmin ollut parempi olo niin eiköhän sen ole mahdollista palata vielä. Tarvii olla kärsivällinen. Ja pidä itsestäsi huolta.
Kyllähän tässä jotenkin pyristelen. Oon sen verran huonossa kunnossa, että makoillessa menee monta tuntia päivästä. Luulen että noi lääkkeet pistää vaaka tasoon, kun nyt määrättiin noita aika voimakkaita tulehduskipu lääkkeitä. Yritän kyllä olla käyttämättä niitä. Meinaan viime yönä heräsin siihen, että henki ei kulje. Luulen että se oli noitten kaikkien lääkkeiden yhteis vaikutusta...
Ei mulla toisaalta tässä mitään hirveetä hätää ole vaikka rintaan sattuu. Tiedän että se ei ole vaarallista se on vaan kestettävä. Yritän mennä päivän kerrallaan. Kuuntelen musiikkia paljon ja tapaan välillä tuttuja. En mää sinne yliopistoon nyt tosissaan meinaa päästä. Ei tässä kunnossa. Kyllä meen silti pääsykokeeseen.
En viitti ajatella hirveen pitkälle tulevaisuuteen. Yritän vaan jotenkin pärjätä näitten vaivojen kanssa.
Jaa, käsitin sitten väärin sen psykiatrian.
Mua ei oikeestaan tällä hetkellä vois vähempää kiinnostaa koko yliopisto. Yritän vaan jotenkin olla. En mää enää itteeni yritä satuttaa, kun tiedän että kuolema on kaiken loppu ja hirveä asia. Sano ne Jeesustelijat mitä sano.
Kyllä mun mielestä tätä elämää voi elää muutenkin kun jotain ammattia harjoittaen. Joillekin tietysti on hyväksi se opiskelu ja työ. Oon vaan todennu omalla kohdalla, että ne on tällä hetkellä liian raskaita ajatuksia...
Tää nykyajan systeemi on vähän kummallinen, että jotenkin yhteiskunta pakottaa opiskelemaan. Jos kerran ollaan vaan apinoista polveutuva nisäkäs laji, niin minkä takia ei voitais vaan nauttia yhdessä elämästä ja jakaa ruoka tasan kaikille.
Miettii jotain rahaakin, minkä takia maailmassa pitää olla rahaa? Tietenkin nää on aika utopistisia ajatuksia, mutta raha on vain paperia jolle on annettu arvo.
Jos kerran Jumalaa ei ole, niin minkä takia tästä elämästä pitää tehdä niin hankalaa kaikella työn teolla ja uskonnoilla ja muilla.
Tiedän, että yhden ihmisen on aika vaikea muuttaa maailmaa, mutta aina sitä voi yrittää.
Toisaalta jos Jumalaa ei ole, niin tää elämä on helvetin raakaa. Ajattele nyt, että ensin synnytään maailmaan, sitten yritetään vaan sinnitellä hengissä niin kauan kuin pystytään vaikka loppujen lopuksi kumminkin kuollaan.
Jos Jumala on olemassa ja hän on luonut maailman, niin aika huonon arvosanan antaisin. Jos hän on kerran olemassa, niin miksi sitten häntä on niin vaikea tavoittaa.
Sitä mää vaan kelaan aina, että mikä hyöty on tällä kaikella uurastamisella ja työn teolla, jos fakta on se että me kuitenkin loppujen lopuksi kuollaan? Tätä en ole saanut päähäni, että mikä tän kaiken pointti on..?
Lueskelin tossa yhtä Itsemurhaa käsittelevää filosofista kirjaa. Jäi mieleen semmonen lause, että "sellainen ihminen on kunniallinen joka jatkaa elämistä vaikka tajuaa ettei elämällä ole mitään merkitystä".
Sen vois melkein ottaa motoksi. Että kaikista vastoin käymisistä huolimatta ihminen jatkaa elämistä, koska se on hänen velvollisuus.
On erittäin hyvä kirja. Avaa uusia näkökantoja.
Siinä oli että jos ihminen meinaa tehdä itsemurhan, niin hänen on tajuttava että siihen kuolee. Eli täytyy ymmärtää, että se on kaiken loppu.
Kun itse joskus yritin sitä niin, en ajatellut että kaikki päättyisi. Ajattelin että pääsen johonkin paratiisiin.
Mutta mun mielestä kirjan paras anti oli se, että se on ns. henkisesti lujaa tekoa, joka tajuaa että tällä koko elämällä ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä, mutta kaikesta huolimatta jatkaa elämää. Tavallaan ei ole mitään syytä elää, mutta ei ole mitään syytä kuollakkaan...
Nonnih, eiköhän kitkuteta täällä ihan tuon kunniallisuuden takia. Ja mä myös senkin takia, että ei mun mies haluaisi, että vahingoitan itseäni. Olin sille se tärkein ihminen, josta hän halusi pitää huolta. Nyt kun tallustan täällä yksin, mun täytyy pitää huoli itsestäni.
Ja lopulta me ollaan täällä aika lyhyt aika. Jos siihen aikaan mahtuu edes ajoittaisia ilon hetkiä, niin se aika täällä on sen arvoista.
Ja mä kun en usko mihinkään taivaisiin tms. niin en odota elämän jatkuvan sen jälkeen kun keho pettää. Eli senkin puolesta olisi haaskuuta heittää elämäänsä menemään. Vaikka nyt mä oon taas hyvävointinen enkä niin syvässä kuopassa olekaan. Mutta ei sit huonoinakaan päivinä tule niin tosissaan itsemurhaa ajateltua. Tai siis vaikka se epätoivo iskee, niin en siltikään halua tappaa itseäni. Koska torakka-mode ja usko parempaan huomiseen.
Miten on sujunut viikonloppu?
Kävin lauantaina kummipojan 1-vuotis synttäreillä. Sitten kävin vanhempien luona ja mökillä. Kyllä tossa ihan kohtalaisesti oli actionia. Oon vaan aika uupunut ollu ajoittain. Välillä väsyttää niin paljon ettei työtä kirjoittaa tänne tukinettiinkin. Olo on muuten välillä ihan siedettävä, välillä taas tekis mieli juosta rekan alle vaikken sitä tee.
Onneksi käyn nyt vähintään 2 kertaa viikossa siellä sairaanhoitajan luona, kun tilitin sille koko tilanteeni. Välillä vaan niin kovat noi kivut että joutuu oksentaan, mutta välillä ne ei häiritse.
Käytin eilen taas liikaa lääkkeitä, tuntu ihan siltä että olis ollu humalassa. Yritän kyllä mennä sillä määrätyllä annoksella, ei tai lääke tokkura mitään tavoiteltavaa ole...
Oon ruvennut harrastaan vähän meditointia. Yritän välillä vaan keskittyä mietiskelemään ja yritän rauhoittua ilman lääkkeitä. Huomasin että kivut on poissa kun keskitän kaiken voimani pohdiskeluun...
Kyllä luulen että suurilta osin kipu johtuu perus-sairaudesta, mun pitää vaan antaa itselleni anteeksi kaikki törttöilyt mitä oon tehny. Ja yrittää takoa päähän että en ole itse aiheuttanut kipuja. Mulla vaan on sellanen oikeudenkäynti menossa välillä päässä, että siellä syyttäjä syyttää mua kaikesta jopa sairastumisesta...
Tää syyllisyyden tunto mua tällä hetkellä ahdistaa eniten. Kun mietin koko ajan että mitä olisin voinut tehdä toisin, että kipuja ei olisi tullut... Se ahdistaa jopa enemmän kuin kivut. Kestäisin kivut huomattavasti paremmin kun en syyttäisi itseäni...
Vielä tästä perus-sairaudesta, että se vaikuttaa todella kokonais valtaisesti elämään... Sen olen huomannut 8 vuoden aikana... Se ei ole sitä pelkästään että näkisin jotain harhoja silloin tällöin, vaan se vaikuttaa enimmäkseen jaksamiseen. Kun tuntuu siltä että olen jatkuvasti aivan uupunut, joudun välillä tuolla kaupungilla liikkuessa ponnistelemaan että jaksan mennä paikasta toiseen, kun tekisi mieli vaan mennä johonkin penkille makaamaan. Ja se ei johdu fyysisetä kunnosta, vaan sairaudesta... Tässä vuosien saatossa on oppinut antamaan vähän armoa itselle, että en vain yksin kertaisesti pysty toimimaan aina samalla tavalla kuin ns. terve ihminen...
Mites sulla muuten on mennyt opiskelun kanssa?
Olantsapiini annosta nostettiin vähän. Huomasin että sivuoireina tuli hengen ahdistusta ja tokkuraisuutta. Taidan pudottaa sen takas siihen entiseen, kun ei tästä nostosta ole muuta kun haittaa. Oon ihan väsynyt koko ajan tai olisin kyllä ilman lääkkeen nostoakin.
Välillä tulee hirveitä raivo-kohtauksia. Yritän pitää ne kurissa Temestalla. Eilen tuli kaupungilla semmonen käsittämätön raivon puuska. Hillitsin itseni ja otin Temestan... En tiedä mistä nekin oikeen tulee, kun ei ollut mitään syytä vihalle... Jotenkin vaan vitutti... Onneksi pystyn kuitenkin rauhoittamaan itseäni...
Tää arjen hallinta on käynyt vaikeeksi, kun ei jaksa kauppaan lähtee. Kun pitäis ruokaa ja muita tarvikkeita hakee, mutta on niin poikki ettei jaksa... Sitten pitäis siivota ja viedä roskat... Tekis mieli koko ajan maata, vaikka nukun yöt ihan hyvin... Liikaa kaikkea mitä pitää tehdä... Täytyy pitää vielä itseni hengissä. Sekin tuntuu olevan välillä vaikeaa... Yritän vaan puhua niin monelle kun pystyn tuolla kämpän ulkopuolella ja pitää kontakteja yllä... Luojan kiitos on kesä!
minäitse89 kirjoitti 17.5.2016 11:55
Olantsapiini annosta nostettiin vähän. Huomasin että sivuoireina tuli hengen ahdistusta ja tokkuraisuutta. Taidan pudottaa sen takas siihen entiseen, kun ei tästä nostosta ole muuta kun haittaa. Oon ihan väsynyt koko ajan tai olisin kyllä ilman lääkkeen nostoakin.
Välillä tulee hirveitä raivo-kohtauksia. Yritän pitää ne kurissa Temestalla. Eilen tuli kaupungilla semmonen käsittämätön raivon puuska. Hillitsin itseni ja otin Temestan... En tiedä mistä nekin oikeen tulee, kun ei ollut mitään syytä vihalle... Jotenkin vaan vitutti... Onneksi pystyn kuitenkin rauhoittamaan itseäni...
Tää arjen hallinta on käynyt vaikeeksi, kun ei jaksa kauppaan lähtee. Kun pitäis ruokaa ja muita tarvikkeita hakee, mutta on niin poikki ettei jaksa... Sitten pitäis siivota ja viedä roskat... Tekis mieli koko ajan maata, vaikka nukun yöt ihan hyvin... Liikaa kaikkea mitä pitää tehdä... Täytyy pitää vielä itseni hengissä. Sekin tuntuu olevan välillä vaikeaa... Yritän vaan puhua niin monelle kun pystyn tuolla kämpän ulkopuolella ja pitää kontakteja yllä... Luojan kiitos on kesä!
Hei,millä annoksella syöt olaa?Itse olen käyttänyt jo yli 10 vuotta sitä ,ihan ok lääke minulle.tällä hetkellä menee 5mg iltaisin .😎
Moro!
20 mg menee tällä hetkellä... Tai sitä nyt kokeillaan. Jos tulee paljon sivuoireita, niin tiputetaan takasin 15 mg...
Onhan se ihan hyvä lääke. Lisää ainakin toiminta kykyä ja lievittää ahdistusta. Mulla mennyt 8 vuotta. Annos vaihdellut sinä aikana aika lailla.
Miten Nyuu menee? Onko paljon kiireitä?
Mulla on pääsykokeet nyt sitten maanantaina. On kyllä ihan helvetin tylsä toi pääsykoe kirja. Vielä pitäis puolet lukee... Jotenkin toi on vaan niin yksinäistä hommaa toi lukeminen, että alkaa ikävystyyn jos liikaa sitä tekee...
Oon vähän miettinyt, että kun on ollu noita keskittymis-vaikeuksia ja muita, niin voiskohan ne johtua noista rauhoittavista..?
No yritän tässä vielä pinnistellä lukemisen kanssa ja sitten oksentaa ne kaikki pääsykokeessa paperille. Kyllä toi opiskelu kuitenkin tuo niin paljon mielekkyyttää elämään, että yritän sitä tehdä.
Voihan keskittymisvaikeudet johtua rauhoittavistakin, en tiedä, mutta jos sulla on masennukseen viittaavaa tossa ohella, niin sehän kyl vaikuttaa keskittymiseen. Mulla se oli tosi iso ongelma ennen, kun en pystynyt koulua käymään kun ei mikään enää mennyt päähän 10 minuutin jälkeen kun ajatus leijui tiessä missä sfääreissä.
Ootko kuin paljon lukenut? Tai mitkä on fiilikset? Tsemppiä täältä nyt vielä. :>
Mulla ei sinällään ole ollut kiire, mutta oon jäänyt koukkuun pelaamiseen. ^^" Taas vaihteeksi. En mä mitään rahapelejä pelaa, vaan konsolipelejä. Ja ne sit vie mennessään.
Eilen haudattiin vihdoin miehen uurna. Se on taas yksi askel eteenpäin tavallaan. Mä olen edelleen todella kiinni siinä ihmisessä, vaikka mikä kiire tässä olisi minnekään. Sitä vaan jää tästä ihan järkyttävän kokoinen arpi mieleen. Ei sitä asiaa pois saa otettua. Trauma helpottaa ajan kanssa, mutta aina se ihminen tulee olemaan rakas.
Ja säkin olet sanonut, ettei se ollut mun syy. Kaikki sitä on sanoneet. Silti koen, että jos hän ei olisi mua tavannut, niin hän olisi elossa. Ja et mun pitäis pysytellä erossa ihmisistä, kun ne kuolee jos päästän ne lähelle. Ja sit kun pohdiskelen loppuelämää yksin, niin se kuulostaa ankealta. Nyt kun olen kokenut sen, miten hyvä voi olla toisen kanssa. Mutta työstäminen jatkuu, ei tässä muuta voi. ^^"
En mennyt sinne kokeeseen. Myönnän. Olin liian vähän lukenut ja olo oli sellanen ettei vaan pystynyt... En hae enää Historiaan. Pitää miettiä mihin tästä suuntautuu. Yritän ottaa kesän rennosti...
No se ei ole paha koukku, jos et nyt yötä päivää pelaa.
Minäkin syyllistän aina itseäni kaikkeen tähän paskaan oloon, vaikkei se loppujen lopuksi ole oma vika. Se on vain jollain ihmisellä (esim. minulla) että täytyy niin morkata itseä. Onneksi kun aikaa kuluu, niin varmasti pääset ajatuksesta, että se olis jotenkin ollut sun vika... Jos totta puhutaan, ei se ollut kenenkään vika.
Ei mun kaverin itsemurhakaan ollut mun vika, itse se sen viime kädessä teki...
Me käytiin lauantaina hautaamassa miehen tuhkat ja sen jälkeen on ollut ihan kauhea ikävä ja paha olo. Jokseenkin epätoivoinen ja turta olotila myös. Edelleenkään en itsemurhaa mieti, mutta pohdiskelen, että kuolema olisi armollinen. Kun on niin paha olla usein.
Olen nyt enemmän yrittänyt keskittyä ajatuksiini, kun aivot mulle väittää koko ajan että oon epäkelpo eikä musta ikinä tule mitään. Yrittänyt nyt enemmän tietoisesti tsempata itseäni. Auttoi se aikaisemminkin sen verran, että sain itseni sen verran hyvään kuntoon, että pystyn koulussa ja töissä käymään. Silti tulee välillä niitä ajatuksia, että pitäisi vain luovuttaa ja jäädä kotiin. Ja mä haluan päästä niistä eroon. Masennusta musta ei saa pois, mutta parempivointisen musta kyllä varmasti saa.
Ja voi olla parempi kyllä joo, että parantelet itseäsi nyt. Kun et vaikuta kovin hyvinvoivalta. ^^" Se koulu olis varmaan murtanut enemmän sua. Tai niin se teki mulle, kun vuosia sitten menin kouluun vaikka olin ihan rikki.
Ei se ukon kuolema tosiaan ollut kenenkään vika. Siltikin on ne ajatukset, että mä oon myrkyllinen ja tapan kaikki jotka päästän lähelle. Vaikka eihän siinä ole mitään järkeä kun kaikki muut läheiset on edelleen tolpillaan. Mutta miksi juuri tuo mun tärkein ihminen, johon olin (ja olen) niin sitoutunut meni kuolemaan ihan yhtäkkiä ja niin ettei siihen vieläkään ole kattavaa selitystä? Mulla siinä vaan automaattisesti herää ajatus, että pakkohan sen oli olla mun syy. Vaikka sit taas ymmärrän, että en mä olisi voinut tehdä mitään, kun ei lääkärit huomanneet eikä ensihoitajat pystyneet tekemään mitään.
Että joo, elämä on perseestä ajoittain. Joillekin useammin kuin toisille. Mä edelleen jaksan kuitenkin jauhaa tätä mun optimistista kakkaa, että eiköhän meillä kummallakin mene jokin päivä vielä paremmin. Kummallakin meistä on krooninen lamaannuttava psyykkinen sairaus, joka temppuilee ajoittain niin, ettei tiedä mikä auttaisi. Mutta kunhan ei kokonaan heitä ranttaliksi ja luovuta, niin helpompi taas päästä pystyyn vaikean jakson jälkeen.
Pystyn sinänsä samaistuun, että kun kaveri oli tappanut itsensä niin mulle tuli semmoinen olo että miksen minäkin sitten tekis saman. Että millään ei ole mitään väliä ja tuntu että itsestä lähti jonkilainen pala pois. Kun oltiin kuitenkin monta vuotta nähty melkein joka viikonloppu.
Mutta sitten toisaalta mietin että tää kaveri petti mut tai luovutti. Mutta toisaalta en voi häntä tuomitakaan. Ehkä hänellä sitten oli niin paha olo että piti päästä pois. En vain ymmärrä sitä miksei se ollut muhun enemmän yhteydessä. Olisin voinut auttaa ja samalla olisin auttanut itseäni, sillä tuntuu siltä että kaikki on mennyt omassa elämässäkin vain huonompaan suuntaan sen itsemurhan jälkeen...
Mulla oli tollaisia saman tyyppisiä ajatuksia kuin sulla viime syksynä. Että olen ihan turha ihminen ja ei musta ikinä ole mihinkään ammattiin. Sitten yritin vaimentaa niitä ajatuksia viinalla ja lääkkeillä, mutta siinä alko olo vaan meneen koko ajan pahemmaksi. Tällä hetkellä olo on jotenkin siedettävä. Ja alkoholista yritän pysyä erossa.
Joo, kyllähän koulu tavallaan mursi mua viime syksynäkin ja piti sen takia se lopettaa.
Aika yksinäistä välillä ollut vaikka käyn kavereilla ja liikuntaryhmissä, mutta semmonen sisäinen tyhjyyden tunne ja yksinäiyys on ottanu vallan. Välillä miettii että mitä järkee tässä kaikessa on..? Jos en kerran pysty opiskelemaan enkä työtä tekemään, niin mitä mä sitten teen? Maleksin koko loppu elämän? Se tuntuu tällä hetkellä todennäköseltä... Ehkei pitäis miettiä liikaa... Itse oon vähän jo siinä ranttali vaiheessa. Onneksi en ihan täysin...