Kauheeta vapinaa ja tärinää ollut taas tänään. Ja sydän vetää ylikierroksilla. Tuntuu jotenkin, että tässä on ihan lopun ajan meininki. Pakko syödä rauhoittavia, en pärjää ilman.

Jos ei musta vähään aikaan kuulu, niin on varmaan sairaalassa tai sitten pihvi. Kädet tärisee. Pulssi varmaan reilusti yli 100. Yritän jotain tehdä.

No ei kai tälle sitten voi mitään...

Kyllä tässä vielä jotenkin ollaan elämän syrjässä kiinni. En vaan jaksa tehdä mitään. Jotenkin välillä ihan lamaantunut. Johtuiskohan lääkkeistä vai sairaudesta? Ehkä kummastakin...

Oon vaan niin saatanan pohjalla. Verhot ikkunoissa. Haluan eristäytyä. Vaikka kuolenkin tähän yksinäisyyteen. En vaan enää jaksa nähdä ketään. Olen fyysisesti ja henkisesti niin poikki. Aivan katkeemis pisteessä. Sattuu koko ajan. On sattunut marraskuusta asti. Oon vaan niin väsynyt tähän kipuun. Eikä hoitohenkilökuntakaan auta mitenkään. Olen kyllä aika säälittävä, kun en pysty ratkomaan näitä ongelmia yksin. Säälittävää olla itse-säälissä. Sosiaaliset tilanteet vie kaikki voimani. Olen niitten jälkeen ihan puhki. Tai tuntuu, että olen ihan puhki muutenkin koko ajan.

Kyllä tätä oli jo ennen marraskuuta. Lamaannusta. En jaksa nousta sängystä. Ehkä tää sairaus sitten vie voiton. Vaikken sitä haluaisi myöntää. Tää on vaan niin Helvetin vakava sairaus. Skitsofrenia. Lyhentää ikää. Minkä takia minulle piti tulla tämä? Miksen voisi elää ihan tavallista elämää.☹️

Olen joutunut kärsimään niin kauan. Tämä on niin epäreilua... Kun tiedän ettei musta ole ikinä mihinkään ammattiin, eikä opiskelemaan. Tiedän vain sen. Huomaan sen olostani... Oon tää vaan niin surullista, että munkin elämä menee ihan hukkaan. Nuoren miehen. Pitäis olla elämä edessä, mutta se taitaa olla takana. En valinnut tätä itse, en halunnut tätä sairautta ikinä. Muuttaisin kaiken jos voisin. Nytkin itken silmät päästä... Tää on vaan niin karu kohtalo. Ei tätä skitsofreniaa haluais kenellekään tai masennusta... Aivan hirveitä tauteja...😭

Olis jotenkin helppoa vaan vetää pillereitä yliannostus ja kuolla. Ei tuntis enää kipua. En tosta koukusta tuu muutenkaan ikinä pääseen. Tai se on noissa pillereistä huono ettei tiedä lähteekö henki vai tuleeko vaan kovemmat tuskat... Aseella se olis varmaan helpointa tai hirttäytymällä... En tiedä mikä mussa on, mutta jotenkin vaan joka päivä haluan tappaa itseni. En tavallaan voi sille mitään... Jotenkin se vapauttais kaikesta paskasta...

No en tiedä, ehkä olen masentunut. Ei vaan tunnu siltä. Tuntuu, että on välillä ihan hyvä olo, mutta silti haluan tappaa itseni. Mieli koko ajan jauhaa sitä. Aina tulee sellainen ajatus, että kun olen esim. jonkun tehnyt (vaikka käynyt kaupassa) niin sen jälkeen vedän pillereitä yliannostuksen...

Tää ajatus tuli jo viime syksynä. Mieleen tuli ettei musta ole mihinkään ja paras ratkasu olis kuolla. Tiedän että kaikki sanotte että mene hoitoon tai jotain vastaavaa. Olen ollut monesti psykiatrilla ja terapiassa, mutta ei siitä ole mitään hyötyä. Aina tää sama ajatus rata. Nään jotenkin sen kuoleman pelastuksena, ettei tarvii enää kärsiä tätä tuskasta elämää. Tietenkin jos kaikki olisi ihan hyvin, niin varmasti haluaisinkin elää. Mutta tällä hetkellä kiinnostaa kuolema. Tavallaan se ratkaisisi kaikki ongelmat. Ei tarvisi enää kärsiä...

Aika huonoa vointia ollut lähi-aikoina. Väsyttää ja ahdistaa. Rinta kipua. Olen käynyt verikokeessa ja EKG:sä. Saan tulokset viikon päästä. En tiedä mikä mua oikein vaivaa. Oon vaan välillä niin kipeä. Rintaa puristaa koko ajan. Käsiä paleltaa. Oksettaa. Sydän hakkaa välillä tajuttoman lujaa. Aika karseeta.

Lääkärit ei löydä mitään syytä. Enkä minäkään. Tuntuu vaan välillä, että olis sydänkohtaus tulossa. Ei jaksa oikeen tehdä mitään. Tekis koko ajan mieli maata, mutta silloin tulee vaan huonompi olo.

Tuntuu, että sydämessä olis vikaa, vaikka lääkäreiden mielestä ei ole. Yritän jotenkin saada olon paremmaksi. Pakko ottaa välillä rauhoittava, että edes jotenkin pysyy kivut hallinnassa...☹️

En tiedä voisko toi sun sydämen hakkaaminen johtua siitä tosi pahasta ahdistuksesta. Mulla ainakin kun todella vahvasti ahdistaa, niin sydän luo ihan hulluna ja rintakipua siitä tulee, jos monta päivää sitä kestää. Vaikka ainoa kerta, kun mulla sitä on ollut monta päivää, oli sen jälkeen kun mies kuoli. >.< Mä en tiedä, miten sua auttaisin, muuten kuin rauhoittelemalla. Haluaisin kyllä auttaa, mutta en osaa. Mä tässä laskeskelin, että oon voinut huonosti nyt kolme viikkoa putkeen. Aikaisemmin se meni jaksoissa. Tai nytkin, kun olen työharjoittelussa arkisin, niin romahdus tulee siinä, kun joko olen yksin pukkarilla tai kun lähden polkemaan himaan. Ja koko ajan semmoinen välinpitämättömyys, että ihan sama vaikka rekka ajaisi päälle. Kun mun rakkaani kuoli ihan hullulla tavalla, niin mitä järkeä yhtään missään. Silti painan eteenpäin, kun pakko on vaan kestää ja sit jossain vaiheessa tää helpottaa. Kävin kans baarissa viikonloppuna, ja sieltä sain eräältä humaltuneelta varusmieheltä sivaltavan analyysin mun olemuksesta. Se aloitti, et saako se ottaa mun kanssa selfien, kun sen kaverit lupas maksaa sille jos suostun. Mä en yhtään innostunut, koska rumuuskompleksi ja vaikka lopulta sanoin, et ota vaan, niin ei se enää suostunut. Sit se rupes analysoimaan mun katsekontaktin puuttumista ja semmosta hyvin pieneen kokoon itsensä "puristamista" siinä vieressä istuessa. Tajusin siinä sitten itsekin, että vaikka oon tosi yksinäinen, niin mä silti jollain tasolla yritän työntää ihmisiä pois. Ettei vaan enää sattuis lisää. Hyvin paljon satuttavia kokemuksia ihmisistä, eikä mies tietenkään tahallaan kuollut, mutta se vasta sattuukin. Tavallaan pelkään sitäkin, että joku muu kuolee myös jos päästän sen lähelle. Et tämmöstä pohdintaa tänään.

Voihan sille sydämen hakkaamiselle olla monta syytä. Tuntuu että itelläkin ollut huonoa vointia jo monta kuukautta ja ei ole sellaisia päiviä ollut että olo olis ihan ok. Tiedän, että keinot auttamiseen näin netin kautta on rajalliset. Kyllä mun pitää loppujen lopuks tehdä itse päätökset, että menenkö lääkäriin tai että otanko lääkettä...

Sain soitettua eilen Terkkuun ja sanoin, että pitäis vierottautua siitä Temestasta. Sain ajan jollekin päihdetyöntekijälle, se on nyt torstaina.

Sun pitää vaan jotenkin saada päähän ettei se sun miehen kuolema ollut mitenkään sun vika...

Mää en kyllä jaksa ainakaan vähään aikaan käydä baareissa. Kun vedän sitä viinaa niin menee pää niin sekasin, että saattasin olla itsetuhonen. Pelkään sitä... Sitten vielä jos on rauhoittava veressä ja alkoholia, ei hyvä yhdistelmä.

Mulla on välillä tommosta samanlaista välinpitämättömyyttä. Ettei millään ole enää mitään välilä. Että olen vain yksi vaivainen ihminen, jonka kuolema ei hetkauta ketään. Se olis vaan niin helppoa luovuttaa. Vetää Temestaa kourallinen ja viinaa päälle. Mutta olen päättänyt, että yritän vielä räpiköidä. Ajattelin että jos kuolen niin en halua kuolla oman käden kautta tai jos kuolisin oman käden kautta niin salaisin sen jotenkin ettei kukaan tietäisi sen olleen itsemurha... Haluan kuitenkin jättää sellaisen kuvan itsestäni etten luovuttanut vaan kuitenkin taistelin ja kaaduin saappaat jalassa.

Kyllähän se yksinäisyys raastaa. Mulla on sillä tavalla, että en haluaisi nähdä ketään mutten halua olla koko ajan yksinkään... Koska tiedän että liika yksinäisyys sekottaa pään... Kai tässä pitää sitten odottaa sitä hyvää aikaa. Vai mitä?🙂

Ehkä saan elämän taas jotenkin hallintaan, kun meen puhun sen päihdetyöntekijän kanssa. Yritän olla ihmisten ilmoilla mahdollisimman paljon, ettei tule mökki-höperyyttä. Kyllä mää uskon, että mahkut vielä on. Pitää vaan saada vähän tukea, niin kyllä mää tästä varmaan vielä kuntoon tulen. Pitää vaan jotenkin hallita itseään paremmin...

Pitää vaan elää järkevästi. Ei juoda liikaa, ei polttaa liikaa, pitää muista syödä ja nähdä ihmisiä. Eihän kenenkään elämä ole jatkuvaa riemu-kulkuetta, itse vaan jotenkin ajautu lähelle sitä pohjaa, mutta on niitä varmasti ollu toivottomampiakin tapauksia, jotka silti ovat sinnitelleet taas normaaliin elämään. Tiedän että skitsofreniasta voi parantua täysin. Enkä voi rypeä koko ajan itsesäälissä... Se on loputon suo... En mää välttämättä yksin selviä, mutta tuttavien ja hoito-henkilökunnan avulla, luulen että ehkä se päivä paistaa tänne risukasaankin.

Mindfullnesin on auttanut jonkin verran. Tavallaan ajatus, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja tietoisuus on niistä erillään. Siis että ajatuksia voi tarkkailla vähän niin kuin ulkoa päin.

Pitää vaan tehdä itsellensä lupaus, että yrittää kaikin keinoin välttää sitä pohja kosketusta. Koska sieltä on aina vaikea nousta.

Eristäytyminen käy aina mielessä, mutta se ei ole ratkaisu mihinkään. Siinä käy lopulta niin että eristäytyy ikuisesti. Kyllä musta siltä tuntuu, että elämä pitää silti jakaa muitten kanssa. Tiedän että tuolla ulkona liikkuu kaiken näköstä idioottia, mutta pitää kuitenkin jotenkin tulla toimeen jopa niiden kanssa...

Pitää vaan tykätä itsestään. Eikä miettiä itsensä tuhoamista. Nää parantumis jaksot on aina pitkiä, mutta olen ennenkin selvinnyt tällaisesta koettelemuksesta, niin luulen että voin selvitä nytkin...

Täytyy säilyttää toimintakyky. Ja ei aina kritisoida itseään jos joku asia on mennyt huonosti, vaan yrittää ajatella rakentavasti...

Nään kuitenkin elämän mahdollisuutena, enkä niinkään taakkana (enää). Välillä se toki tuntuu sietämättömältä, mutta jotenkin täytyy pitää ja tulen pitämään sen järjen punaisen langan käsissäni. Eikä antaa aina tunteen viedä. Sillä tiedän mitkä seuraukset siitä saattaa tulla, jos menee vaan tuolla ajattelematta asioita tarkemmin. Mut meinas tunne viedä mennessään. Oli lähellä se etten olisi nyt tässä kirjoittamassa. Kyllä täytyy nyt ja tulevaisuudessa pitää parempaa huolta itsestään... Ei se viinan juonti lopulta johda mihinkään, eikä rauhoittavien syönti. Ne kortit on nähty...

Elämässä mennään eteenpäin pikku-hiljaa eikä rysäyksellä, sen olen oppinut. Kaikki voi mennä pieleen rysäyksellä, mutta parantuminen tehdään aina pienin askelin... Ja pitää tuntea sitä armoa itseä ja muita kohtaan, eihän tästä muuten mitään tulisi. Säilyttää kuitenkin sen järjen... Eihän sinää ole mitään järkeä, että haluaisi vapaa ehtoisesti olla pohja-sakkaa... On vaikea uskoa, että tämän elämän jälkeen olisi vielä seuraava, joten kyllä tämä elämä on tärkeä...

Tsemppiä Temestasta vieroittautumiseen, kiva, että sait noin nopeasti ajan. Sieltä otat vaan kaiken tuen vastaan, mitä ne tarjoaa, niin uskon, että pärjäät kyl. Eikä skitsofreniankaan kanssa tarvi kärvistellä yksin. Onko sulla perhettä kuinka?

Ja kyllä mä juu ymmärrän, että ei siinä tilanteessa paljoa olis ollut mitä olisin voinut tehdä. Kylkiasentoon revin, tsekkasin pulssit ja soitin ambulanssin. Kun sydän löi ja hengitys tuntui pelaavan, niin ei siinä syytä elvyttämiseen ollut. Eikä se sitten olis auttanutkaan, kun olis tarvittu 100 % happea jonkin maskivänkyrän kautta. Mutta hyvä se on jossitella, että jos olisin tajunnut sitä, tätä ja tota niin ehkä hän olis elossa nyt. Mutta se hilliintyy aikanaan uskoisin. Kun saan asian työstettyä.

Baarissa oon hillunut nyt melkein joka viikonloppu. Mutta mä juon yleensä teetä tai limua ja ehkä yhden tai kaks siideriä. Ei ole oikein koskaan alkoholi maistunut.

Eristäytyminen ei ole hyvä juttu niih. Siinä joutuu sit lopulta vaan syvempään kuiluun. Älä anna niiden "kaiken näköisten idioottien" pilata päivää, kun ne on sit kuitenkin vaan marginaalinen osa siitä populasta mitä on.

Kyl sie pärjäät. :>

Kiitos! Onhan mulla äiti, isä ja 3 vuotta vanhempi sisko, joka asuu aika kaukana.

Luojan kiitos pystyn jotenkin pärjään ton rinta kivun kanssa. Tavallaan olen tottunut siihen. Ainut vaan että väsyttää aika lailla koko ajan.

Kyllä sää teit varmasti kaiken mitä oli tehtävissä.

Joo, kyllähän tuolla maailmalla suurin osa on ihan järjissään tai mukavia.

Mietin tota mun perhettä, että äiti on todella vaativa mua kohtaan. Ei välillä anna yhtään armoa, vaikka tietää että mulla tämmönen vakava sairaus on ja rinta kipu siihen päälle vielä.

Mutta jotenkin en jaksa enää kirjoittaa tänne sellaisia hirveitä valitus virsiä. Elämä nyt sattuu välillä oleen paskaa eikä sille aina mitään voi. Tietenkin täytyy tehdä kaikki mitä pystyy hyvinvoinnin eteen, ja niin olen yrittänyt, mutta ei ihminen kuitenkaan mikään kone ole, enkä saa itse, eikä välttämättä kukaan muukaan saa minua täysin terveeksi. Mutta tyydyn tällä hetkellä tähän. Rinta kipua on en voi sille mitään. Mutta tuntuu siltä, että jotenkin kuitenkin pärjään sen kanssa.

On muutenkin Suomessakin monia joilla on jatkuvat kivut ja silti ne vaan painaa meneen tuolla työelämässä ja muualla. En voinut sille mitään, että sairastuin 8 vuotta sitten. En voi tälle rinta kivulle oikeen mitään, muuta kun venytellä ja tehdä mindfullnesia. Oon tänne paljon aina valitellu kaikesta, kuinka huonosti menee ja kuinka haluaisin pois. Jos mulla ei olis noita kipuja, niin varmasti tsemppaisin muita vaan.

Tavallaan nyt kun on kesä tulossa niin huomaa, että toi valo auttaa todella paljon. Ja lämpö.

Mietin vielä sitä itsetuhoisuutta mun kohdalla, että jos oikeasti haluaisin tappaa itseni, niin tuskin kirjottaisin tänne että tänä iltana lähden. Jos oikeasti haluaisin kuolla, niin olisin jo kuollut. Tavallaan vaan oon ollut niin kipee, että olen uhkaillut itsemurhalla, koska jos joku uhkaa itsemurhalla, niin siitä voi jo päätellä että asiat ovat todella huonosti ja tarvitsee apua. Tuskin kukaan mistään mitättömästä syystä itseään tappaisi, jos kaikki olisi ihan hyvin. Tietenkin se on eri asia jos on jotain huumaus-ainetta veressä, mutta siihen huumaus-aineen ottoonkin on ollut joku syy.

Kyllä mää uskon että sullakin tulee taas paremmat ajat. Pitää vaan miettiä tulevaisuutta. Sullakin on hyvät edellytykset elää hyvää elämää, vaikka nyt onkin vaikeeta. Uskon että mullakin vielä on toivoa. Eihän sitä oikeastaan muuta tarviikaan kun toivoa. Tsemppiä!🙂👍

Se sun äitis varmaan ajattelee sun parasta, mutta ei osaa asettua sun saappaisiin. Saat tukea muilta perheenjäseniltä myös?

Mä kävin vappuna istuskelemassa baarissa. Yksin taas vaihteeksi. Olin ilmeisesti niin reppana, että eräs seurue kutsui mut istumaan niiden kanssa. Vaikka ihan mukavahan se oli. Ikävä vaan aina huomata, että ei mulla ole juuri sellaisia ihmisiä, joiden kanssa vappua tms. viettää. Kavereita on, mutta ystävät puuttuu. Mutta eiköhän niitäkin ole mahdollista saada uusia.

Sama kun ei mulla ole perhettä. Sisaruksia ei ole, ja vanhemmat ei osaa käyttäytyä niin ei tarvi niihin olla yhteydessä. On mulla sentään toinen mummo semmoinen läheinen.

Miten sä sitä mindfulnessia teet?

Noiden itsetuhoisten puheiden kanssa on mulla ainakin niin, että ne on hätähuuto pahasta olosta. Tai ne ei enää edes ole muotoa "pitäis posauttaa aivot pellolle", vaan "toivottavasti jäisin rekan alle". Mulla on todella paha olla todella usein ja kyllä silloin toivon kuolevani. Mutta siinä vaiheessa kun sanon sen jollekulle muulle, niin se on vain ilmoitus siitä, et "hei apua, mä voin pahoin" ^^"

Eiköhän kaikilla ole toivoa sinällään, että aina voi yrittää parantaa omaa oloaan. Joitakin tekijöitä ei välttämättä saa poistettua, mutta elämänlaatu voi silti olla hyvä.

Yksi iloinen asia mulle on, että mä sain töitä koko kesäksi. Aikaisemmin oli tarjolla pelkkää mahdollista keikkaa ja kuukauden sijaisuus. Siitä olin sen hetken ihan jipii boing. Nyt sit stressaan siitä, että missä mä asun kesän, kun työ on toisessa kaupungissa. Kaupungin vaihto kelpais mulle kyllä, eli voisin muuttaa sinne ihan pysyvästi sit. Varmaan sieltä syksylläkin jostain töitä sais.

Toinen mistä stressaan vielä pahemmin on EA2-kurssi, joka pitäis jotain kautta saada suoritetuksi. Nyt kun noita töitä sain, niin en tiedä pystynkö sitä kurssia suorittamaan kesällä. Jos suoritan sen ennen kesää, niin tarvii stressata siitä, että se kurssi maksaa 105€, eli ei oikein olis varaa siihen, ja kun mulla pulssi nousee jo elvytyksestä lukiessa, niin se ei varmaan olis kovin tehokasta se mun elvytyksen harjoittelu. <.< Ja koulu sen kait vaatii suoritettavaksi, että pääsen ulos sieltä. Mutta sähköposteja sinne tänne, niin saa edes jotain selvyyttä asioihin.

Jos tutustuis vähän paremmin? Oot mielenkiintoinen ihminen.
Oot niin positiivinen ja muutenkin mukava...

Saan mää muiltakin jonkun verran tukea...

On taas viime aikoina ahdistanu. Pelkään että teen itselleni jotain pahaa. Jokanen päivä tuntuu ihan siltä että se olis viimenen.

En tiedä minkä takia haluan kuolla. Jonkin aika sitten mulla vielä meni ihan hyvin. Nyt joka päivä on taistelua itseensä vastaan. Kun ajan autoa niin haluaisin ajaa sillalta alas. Tai haluaisin vetää lääkkeitä liikaa. En tiedä mikä muhun on oikeen menny, en mää vielä vuosi sitten tällasia kelannu. Ehkä se kaverin itsemurha laukas nää ajatukset.

Välillä toivon etten olis koskaan edes tutustunut siihen, kun joudun kantamaan sen takia tällasta tuskaa joka päivä.

En mää oikeasti haluais kuolla, vaan haluaisin olla terve elää täyttä elämää. Itsemurha vaan tuntuisi jotenkin vapahdukselta. No tällasta taas.☹️

Miten sulla Nyuu menee?

Nyt yritän tosissani Temestasta eroon. Olen jo pystynyt vähentämään. Jotenkin tuntuu että parempi olo, kun ei ota lääkettä. Kestää kipuakin paremmin.

En yritä enää pakoon päässä vellovia asioita. Sitähän se oli se Temestan käyttö, että yritin pakoon kaikkia tunteita.

Luulen, että pääsen irti viikon aikana, jos urheilen paljon. Olen sallinut itselleni, että jos on aivan pakko niin sitten otan. Tänään olen ottanut vain yhden ja nyt kun en ole vaikutuksen alainen, niin tuntuu paremmalta.

Tiedän että pääsen eroon, kun pidän pääni kylmänä. Vaikka tulis kusipäitä vastaan ja henkisiä kolhuja, niin yritän selvittää ne ilman rauhottavia...

Kyllä tää elämä alkaa sujuun taas, kun pääsen vaan siitä lääkkeestä irti...🙂

Mitä kuuluu Nyuu? Et ole vähään aikaan kirjoitellu...

Unohdetan se paremmin tutustuminen. Voihan sitä täällä vaan kirjotella...

Kiinnostais vaan kuulla, että miten on mennyt opiskelut ja muut?

Tai voihan sulla olla niin kiireistä, ettet kerkee kirjoittaan..?

Toivottavasti kaikki on ok. Mullakin on nyt tää Temesta projekti meneillään, onneks on nyt aika kiireetöntä, niin voi yrittää vierottautua. Ainut vaan että pitää lukee siihen historia pääsykokeeseen...

Tekevät vaikeaksi täällä tuon paremmin tutustumisen. Vaikka ihan meidän suojaksihan ne niin tekee.

Mulla oli tota samaa vaikeaa taistelua just, mulla se vaan menee aalloissa. Nyt on periaatteessa ihan ok olo. Kaikki menee päin ahteria niin kuin aina, mutta olotila ei ole epätoivoinen, niin kuin se justiinsa oli vielä pari viikkoa sitten.

Mulla myös tuli jossain välissä tuo ajatus, että toivoin etten olis ukkooni tutustunut. Osittain siksi, että hän saattaisi olla hengissä nyt ja osittain siksi, etten olisi kokenut sitä hirveää tuskaa hänen kuolemansa jälkeen. Olen kuitenkin kiitollinen siitä ajasta jonka hänet sain tuntea ja osaan arvostaa sitä nyt. Vaikka ikävä on edelleen.

Hyvä että sulla vieroittautuminen sujuu. Älä kuitenkaan tee sitä liian nopeasti, kun siitä voi tulla ongelmia sitten. ^^" Eli rauhassa vaan. Kiva kuitenkin, ettet tuskissasi ole sen vähentämisen takia.

Mulla menee ihan ok, harkassa on kiirettä pitänyt ja kouluhommia olen tehnyt sekä tenttiin lukenut. Ja jäin taas vähän koukkuun Nintendo DS:llä pelaamiseen... Tässä jotenkin tutustunut uusiin ihmisiin, vaikkakin vain netin kautta. Mutta ehkä heihin pystyy sitten tutustumaan paremmin jos siltä tuntuu. Ei ole ollut sit kuitenkaan niin yksinäinen olo.

Huomenna mulla alkaa viimeinen harkka. Niitä oli kaksi nyt peräkkäin. Meen psykiatrian puolelle kun se on mun suuntautumiseni. Hitusen jänskättää tunnistaako ne mua siellä, kun tän masennukseni kanssa olen pyörinyt siellä joskus. ^^"

Tsemppiä siihen kokeeseen lukuun. Milloin sulla olis se koe?