Tuntuu että vetelen jo jatko-aikaa. On joka päivä niin kurja olo henkisesti ja fyysisesti. Opiskelu vei kaikki mehut. Myönnän tehneeni virheen, kun aloitin opiskelut. Ei musta ole siihen. Tää skitsofrenia vie kaikki mehut. Romahdin täysin viime syksynä kun rupesin opiskelemaan. Olisi pitänyt olla vain rehellinen itselleni: ei musta ikinä ole mihinkään ammattiin. Vietän luultavasti koko loppu elämäni sairas-eläkkeellä. Kurjaa se on, mutta mitä mä voin tehdä, kun näen välillä harhoja, ahdistaa ja masentaa. On tää aika surkeeta välillä tää mun räpiköinti. En kuitenkaan usko kuoleman jälkeiseen elämään, mutta ehkä se on parempi että sitä sitten joskus nukahtaa, eikä herää enää… Sehän voi toisaalta olla ihan lohduttavakin ajatus.
Myönnän että olen tehnyt aivan helvetinmoisia virheitä elämän aikana. Mutta kun mitään ei voi enää muuttaa. Toisaalta ajattelen välillä ettei tää kaikki mun vikaa ole, vaan sairaus yksin kertaisesti vaan pakottanut tiettyihin ratkaisuihin.
Kyllä sitä on tullut monet itkut itkettyä. Tuntuuvaan välillä, että on niin tuskainen olo, ettei tule enää kyyneleitäkään. Jos Jumala on olemassa, niin minulle hän on kääntänyt selkänsä jo aikoja sitten.
Yritän nyt jotenkin elää tän jatko-ajan. Aivan sietämättömiä kipuja välillä ja masentavaa oloa. Olen lääkärit kiertänyt, eikä niistä mitään apua ollut. Rahaa vaan meni.
Olen paljon ajatellut sitä että lisään alkoholin käyttöä, se sentään vähän rentouttaa.
Yritin alku keväästä taistella ahdistusta vastaan esim. liikunnalla, mutta ei se mitään auttanut. En minä itseltäni henkeä ota, kituutan vaan ja yritän jotenkin selvitä.
Muistot vaan painaa niin perkeleesti. Tuntuu välillä etten pysty kantamaan sitä taakkaa.
No ei kai mulla ole enää muuta vaihtoehtoa, kuin luottaa että tuolla jossain universumin takana on joku Jumala, joka armahtaisi minut. Yksinkertaisesti se on tässä tilanteessa enää ainut toivo. Ja jos häntä ei ole, niin ei ole toivoakaan.😭
Moi Elämänhalukadonnut!
Kaikkihan sitä jännittää, että mitä toiset musta nyt ajattelee. Tai että saanko sanotuksi asiaani tarpeeksi selkeästi. Joillakin se jännitys vaan on niin kovaa, ettei saa oikeen mitään aikaseksi.
Itse olen myös ollut aina sellainen kelailija. Mutta kun toisaalta, elämä on lyhyt, niin ei sitä aina tarvitse niin hirveesti kelailla asioita etukäteen. Tekee välillä vaan intuitiolla. Kaikki me täällä mokaillaan. Ei semmosta ihmistä olekaan, kuka ei mokailis. Se on se pointti, että mitä niistä mokista oppii.
Minäkin olen jo itselleni antanut pikku hiljaa anteeksi isoja mokia. Olen oppinut, että ihminen on vaan pieni pala tätä maailmaa. Ja heiveröinen sellainen. Ei me olla mitään teräsmiehiä/naisia. Ja sen opin, että mun täytyy pitää itsestäni parempaa huolto: esim. käydä pihalla enemmän ja lenkillä.
Mulla on myös sitä, että haluaisin hautautua kotiin. Ja väsymys on välillä mieletöntä. Sen takia laitoin ketjun nimeksi jatko-aika, koska tunsin silloin, että jos tää mun elämä jatkuu samanlaisena mitä se on syksystä asti ollut, niin en minä varmaankaan tule elämään sellaista tavallista ja pitkää elämää. En mää toisaalta jaksa olla koko ajan katkerakaan. Yritän vain jotenkin selviytyä arjesta ja parannella itseäni kaikin mahdollisin tavoin.
Joo, onhan se kiva jos näitä tekstejä joku lukee.🙂
Tiedän, että rauhoittavista voi päästä eroon. Mulla vaan on sellainen tilanne nyt, että ehkä yritän sitä lopettamista joskus myöhemmin, vaikka sitten kesällä.
Toivottavasti Elämänhalukadonnut saat voimia lisää ja iloa, kun kesä tulee. Itse tässä elelen vaan päivä kerrallaan ja yritän pitää toivoa yllä. En mää oikeastaan muuta tarvitsekaan kuin toivoa. Toivoa siihen että kivut joskus loppuu. Sitten oon taas varmasti onnellinen. Hyvät jatkot!🙂
Tuntuu että minulle oli jonkin näkönen hulluus kohtaus syksyllä. Vedin rauhoittavia, kuin karkkia. Mietin vaan, että kohta pääsen taivaaseen. Maksan nyt kovaa hintaa siitä. Nyt tällä hetkellä tuntuu, että olen suhteellisen järjissäni. Pitäis vaan päästä rauhottavista eroon.
Onko kellään varmaa konstia siihen? Ja mieluiten lyhyellä aika välillä. Esim. viikossa.
Ne meinaa pistää aivot välillä ihan liian seesteiseen tilaan. Mun on nyt aika jättää ne. Hinnalla millä hyvänsä. En vaan voi enää käyttää. Ne vie multa kaikki kaverit ja terveyden.
Koukku on vaan niin paha, että en tiedä selviänkö vieroitus-oireista. Otan nyt kolme 1 mg tablettia päivässä vähintään. Miten saisin vähennettyä edes kahteen? Tiedän, että se on itsestä kiinni, mutta kun muutenkin on hankalia kipuja niin otan välillä kipuja lievittämään yhden Temestan.
Riippuvuus on kehittynyt tässä viime vuosina todella suureksi. Tietenkin minulla on se perus-sairauskin, joka pahentaa oloa. Haluaisin vain kokeilla elämää ilman rauhoittavia, kun tuntuu että niiden kanssa tää on vaan puoli-elämää...
Minäitse89, kyllä se muru kerrallaan on tehtävä tuo rauhoittavien vähentäminen. Toisaalta: rauhoittavat mulle aikanaan eivät olleet sittenkään niin suuri koukku kuin kuvittelin niiden olevan. Eli kun mun oloni parani, niin yllättävästi kykeninkin luopumaan rauhoittavista ilman vieroitusoireita. Toki vähensin niitä vähitellen. Tarkoitan sitä, että jos ahdistus on kovaa, vieroittuminen rauhoittavista on vaikeaa. Ehkä et ole vielä valmis siihen vaiheeseen? Nykyään kun on näitä pillerin halkaisijoita, niin aika pieniin osiin sen tabletin saa. Pienenpieniä vähennyksiä kerrallaan siis. Kertoilehan, miten sen asian kanssa sujuu! 🙂🌻
Moi Rina!
Olen nyt sellaisessa tilanteessa, että en kerta kaikkiaan pysty lopettamaan. Ainakaan pitkään aikaan. Yritin eilen olla puoli päivää ilman, mutta tulin jotenkin hirveen kiukkuiseksi ja ahdistuneeksi.
Sitten nään välillä (en tiedä onko Temestan sivuoire) kaiken näkösiä pisteitä näkökentässä. Ne häiritsee. Ja sitten toi rintakipu on kova, varsinkin silloin kun on nukkunut huonosti.
Verenpaine on myös korkealla ollut jo vähän aikaa. En tiedä liittyykö nämä rintakivut siihen. Lääkäriltä sain ohjeen, että pitää mennä verikokeeseen. Sitten on fysioterapiaa ens maanantaina. Kyllä tässä kaiken näköstä hoitoa ja toimenpidettä on ollu ja tulee olemaan.
Kun vaan saa hyvin nukuttua, niin pärjään välillä ihan hyvin. Mutta sitten tulee taas näitä päiviä niin kuin tänään, ettei jaksa mitään tehdä ja rintaa puristaa.
Joo, kyllä se rauhoittavien lopettaminen vaatii pitkä jänteisyyttä. Olis vaan niin paljon helpompaa, jos ei olis tota rintakipua häiritsemässä. Jos sitä ei olis, niin pärjäisin varmasti ihan mallikkaasti.
Vähän vaan pelottaa toi verenpaine, että joutuuko sitä jo näin nuorena alottaan verenpaine-lääkkeiden syönnin. No se selviää muutaman viikon päästä, kun tasasin väli-ajoin joudun mittaamaan sitä.
En usko, että ihan toivoton tapaus olen. Pitäis vaan päästä kivuista ja sitten miettiä tota rauhoittavien vähentämistä...
Pystyttekö hyvät Tukinetin asiakkaat antamaan mulle anteeksi, mun törttöilyitä menneisyydessa ja liian kovaa rauhottavien käyttöä?
Tuntuu etten pysty antamaan itselleni anteeksi. Kun tuntuu, että kaikki nämä mun vaivat johtuu mun teoista. Olis kiva jos sais synnin päästön...
Myönnän.Olen ollut itsetuhoinen syksyllä. Olen käyttänyt liikaa lääkkeitä. Olen nähnyt harhoja seinillä. Mutta en ole tehnyt kenellään muulle mitään pahaa... Eikö se riitä? Itselleni olen voinut tehdä hölmöyksiä, mutta ketään toista en ikinä vahingoittaisi.
Vai voiko vaan olla, että olin syksyllä henkisesti niin sairas, etten pystynyt ottamaan vastuuta teoistani. Otin 5 temestaa kerralla. Ajattelin etten jaksa enää tätä paskaa. Annoin niitten olla elimistössäni puoli tuntia kunnes menin oksentamaan. En minä mitään 20 sentään ottanut. 5 vain. Mutta on vaikea antaa itselle anteeksi tällaista typeryyttä. Olin ollut ennen tekoa varmaan melkein viikon yksin ja kuuntelin väkivalta musiikkia ja oli kaamos. Sitten kaveri viellä vittuili. Kaikki oli jotenkin liikaa.
No ehkä vaan pitää olla tyytyväinen, että on vielä elossa. Ja onneksi olo paranee joka päivä enemmän. Pitää vaan tänne tulla purkaan aina mietteitä...
Mä oon kans hyvä stressaamaan. Tein yhden työvuoron lauantaina paikkaan jossa en ole aiemmin työskennellyt, ja piti ottaa Ketipinoria sekä edellisiltana että sinä aamuna kun sinne töihin menin, ettei sydän pompottanut niin julmetusti. Hyvä työntekijä mustakin tulee.
Yleensä oon kyllä rauhallinen, enkä paniikkikohtausta ole koskaan saanut. Jotain vähän sen suuntaista joskus. Kun mun mies kuoli ja mut kärrättiin ensiapuun, niin diagnoosiksi tuli akuutti LIEVÄ stressireaktio. Kyllä se keskivaikeaksi siitä sit vielä muuttui. Mutta kai sit vaan oon viilipytty. |: Vaikka sit tulevaisuutta miettiessä stressaankin tosi paljon.
Etkös käynyt jossain kuvissa ton kivun takia? Onko sieltä kuulunut mitään?
Ja kerran vuosi sitten meni hyvin, niin eiköhän siihen voi vielä palata. Kunhan jaksaa ootella eikä päästä itseään repsahtamaan möllötykseen. Joo, olen paraskin puhuja. Kyllä miun tekis mieli joskus vaan luovuttaa ja jäädä neljän seinän sisään loppuiäksi. Mutta sitten asiat ei ainakaan parane.
Kuin korkeet ne sun verenpaineet on olleet?
Ja kuten edellinen sanoi, niin kyllä sie voit päästä niistä rauhoittavista eroon, mutta voi olla parempi että voit paremmin ensin. Ja sit hiljalleen.
Kävin kuvissa. Ei löytynyt mitään hälyyttävää. Oon vaan niin helvetin poikki koko ajan. Ja itsemurha ajatuksilta en saa rauhaa...☹️
Ala paine about 90. Ylä paine päälle 150. Tääkin sitten kaiken lisäksi. Voiskohan ne rinta kivut johtua verenpaineesta?
Kyllä sitä itsekin tekis mieli joka päivä luovuttaa, kun on niin saatanan väsynyt. Ei jaksais nähdä ketään. Haluaisin kuolla tänne mun omaan kämppään. Hiljaa ja nopeeta.
En mää näistä rauhoittavista pääse ikinä. Kuolemaani asti niitä syön. Ei saa enää nukuttuakaan. Ja kaikki asiat ahdistaa. Mietin koko ajan, että olisinpa niin sekaisin, että pystyisin tappamaan itseni. Tuntuu vaan välillä ettei tämä elämä ole enää elämisen arvoista. Niin monta vuotta olen kärsinyt. No välillä toki ollut muutaman kuukauden hyviä jaksoja. Mutta pääosin vaan kärsimystä. Kahdeksan pitkää vuotta. Tää tuntuu vaan niin epäoikeuden mukaiselta...😭
En vaan jaksa enää. En jaksa lähteä kämpästä mihinkään. Haluaisin vain luovuttaa. Vetää purkillisen pillereitä. En vaan enää pysy maailman menossa mukana. Ja koko ajan vaan pelottaa kaikki asiat.
En jaksa mennä enää lääkäriin. En jaksa käydä kaupassa. En saa yöllä nukuttua. Harhoja välillä. Kun sais jostain syanidi kapselin, niin loppuis tää tuska.
Kuinka kauan mun pitää vielä kärsiä. Eikö 8 vuotta riitä! En vaan haluaisi enää koskaan nähdä ketään. Haluaisin olla omissa oloissa. Mutta sitten kun olen omissa oloissa, niin olo on ihan karmee. En jaksa oikeen keskittyä mihinkään. Rintaan sattuu. En saa itseäni rennoksi. Koko ajan nään jotain liikkuvia pisteitä näkö-kentässä.
Oon vaan niin yksin. Kukaan mun lähipiiristä ei pysty auttamaan. Joka vitun ikinen päivä mietin itsemurhaa. En vaan uskalla tehdä sitä. Sitten vain jos olisin tarpeeksi sekaisin, niin ehkä sitten....😭
Hyvä juttu, Minäitse89, että kuvissa ei näkynyt mitään hälyttävää.
Nuo verenpaineesi eivät uskoakseni aiheuta rintakipua, eivätkä ole mitenkään erityisen korkeita.
Kun sairastuin vakavaan masennukseen, niin olin niin stressaantunut, että alapaine huiteli sataa ja yläpaine oli yli 150. Lääkäri oli työntämässä mulle niitä verenpainelääkkeitä. Paniikkikohtauksessa sykekin nousi levossa yli sadan ja jouduin ottamaan betasalpaajia. Korkea Verenpaine johtui yksinomaan ahdistuksesta ja sen verenpaineen mittaaminen aiheutti entisestään stressiä ja lisää verenpainetta.
Nyt sulle käy ehkä samoin ? Toki mikä tahansa ahdistus nostaa verenpainetta, mutta sen murehtiminen ei paranna asiaa. On vaikeaa olla murehtimatta, tiedän. Eikä siihen auttanut lääkäreiden kommentit korkeasta verenpaineesta. Minua olisi enemmän auttanut se, että joku olisi sanonut, että ei tuijoteta sitä verenpainetta, vaan keskitytään rauhoittumiseen. Kyllä se verenpaine siitä laskee, kun ahdistus saadaan kuriin. Mun verenpaineeni tänä päivänä on alle 80/120. Välillä yläpaine on 100 ja alapaine 65. Noustessa ylös saattaa siis pyörryttää 🙂.
Sinä olet nuori. En usko, että lievästi kohonnut verenpaineesi aiheuttaa sulle ongelmia. Tärkein pointti on saada ahdistus kuriin. Eikä ahdistusta saa kuriin yrittämällä kerralla lopettaa ahdistuslääkkeen käyttöä. Ei siis puolta päivää ilman, vaan puoli päivää pienemmällä määrällä. Kun minua ahdistaa, rauhoitun parhaiten makuulla hengitellen syvään ja toistamalla itselleni, ettei minulla ole mitään hätää. Vaikka hätä ei kokonaan poistukaan, niin olosta tulee siedettävä, eikä ahdistus johda hirveään paniikkiin. Voisit kertoilla, mikä sua rauhoittaa (rauhoittavan lisäksi). Mua aikanaan rauhoitti hieman, kun lääkäri somaattisten tutkimusten jälkeen sanoi, ettei mitään fyysistä vaivaa ole. Masennus somatisoitui niin pahasti, että kävin pään magneettikuvassa (muistihäiriöiden takia), neurologilla (Mahdollinen ALS epäily voimakkaan hallitsemattoman vapinan vuoksi), röntgenissä (epämääräisen lapakivun takana), sydänspesialistin luona(pyörtyilyn ja nopean sykkeen vuoksi), mahantähystyksessä (jatkuvien vatsakipujen vuoksi) ja tietysti myös sisäelinten ultraäänitutkimuksessa. Olin stressaantunut, ahdistunut. Olisi ollut pelkästään outoa, ellei se olisi näkynyt verenpaineessani.
Sulle Minäitse89 toivon levollisuutta. Varmasti tarvitset vielä rauhoittavia, mutta älä pelkää tai syyllistä itseäsi niiden käytöstä. Annosta ei kannata ylittää ja vähentää kannattaa vähitellen. Lääkärin kanssa kannattaa jutella tästä rauhoittavien käytöstä. Uskon, että pääset niistä eroon, kun olosi vähitellen parantuu.
Jos tämä juttuni taipuu liiaksi holhoamiseksi, niin anna se minulle anteeksi. Jälkeenpäin vain omalla kohdallani tuntuu, että en saanut lääkäreiltä riittävästi vahvistavia kommentteja. Masennusahdistuspotilaan kohdalla kannattaisi lääkärinkin miettiä, millä tavoin potilaan ahdistusta johdonmukaisesti vähennetään.
Joo, tiedän Rina sen että ei niistä rauhoittavista kerralla pääse eroon. Mutta lääkärit on aika nihkeitä auttaan ton vierottautumisen kanssa...
Tiedän että mulla on menny aika överiksi tää meno, kun nappailen siitä lääkettä melkein kuin karkkia. Mua vaan ahdistaa niin toi rinta kipu, että mun on pakko saada siihen jotain lääkettä.
Voikohan tää kaikki johtua skitsofreniasta? Jos toi rinta kipu on psyykkistä osin ja kun on noita harhojakin välillä ja uupumusta. Jos mulla sitten vaan on taas tällanen vaihe. Todella ikävä tosin, kun ei rinta kipu lähde millään: ei lenkkeilyllä, ei venyttelyllä, ei hengitys harjoituksilla, ei buranalla, Temestan on ainut mikä edes hitusen auttaa, teipit autto vähän.
Luonnossa liikkuminen auttaa välilllä. Oon vaan niin väsynyt, että on aika tuskasta lähtee sinne välillä.
Mullakin on sydänfilmi nyt puolen vuoden aikana otettu varmaan 7 kertaa, eikä niissä ole ikinä näkynyt mitään hälyyttävää. Keuhkot ja sydän on röntgen kuvattu. Ne oli ok. Ultraäänessä käynyt 2 kertaa, ei löytynyt mitään epänormaalia. Tietzeniä ne epäilee. Voi ollakin, mutta on kyllä sitten tosi inhottava vaiva.
Tuntuu vaan että mieli on ihan kaaoksessa. Ei jaksa oikeen tehdä mitään ja synkkiä ajatuksia. En tiedä aiheuttaako sitten rinta kipu mielelle tätä vai toiste päin. Sitten oksettaa päivisin, kun on välillä niin kovat kivut.
Oon yrittänyt musiikkia kuunnella, jos se rauhottaisi edes vähän. Pää asia että sais rinta kivun pois, niin sitten varmasti masennuskin alkais helpottaan...
En osaa sanoa, miten psyykkistä rintakipusi on. Sen tiedän, että masennus aktivoi kipureseptoreja pitämään joskus ihan normaaleja kehontuntemuksia kivuliaina. Oletko miettinyt "kipumittaria?" Siinä annat kivulle "arvosanoja" yhdestä kymmeneen. Kymppi on siis täysin sietämätön kipu. Paheneeko kipu, kun lenkkeilet? Pysyykö samankaltaisena päivän mittaan? Kipu on ikävä seuralainen ja rajoittaa elämää, oli syy siihen mikä tahansa. Mulla on myös jatkuva krooninen kipu, joka aiheutuu sairaudesta. Mieleni on oppinut vähitellen "sulkemaan kiputuntemuksen pois", vaikka se onkin asteikolla joku seitsemän ja puoli - kahdeksan. Tärkeää sulle lienee se tieto, että mitään fyysistä vakavaa ei ole löydetty. Kipu on silti ahdistavaa, ja varsinkin se on sitä, kun selkeää diagnoosia sille ei ole löydetty. Onko se sitten harha? Mitä itse tuumit? Kuten kirjoitin, masennus voi voimistaa kovasti kivun tuntemusta. Varmasti tuo kipu haittaa sua, mutta voimien mukaan kun keskittyy muihin asioihin, niin kipu saattaa jäädä taka-alalle. Voisitko ajatella pitäväsi kipupäiväkirjaa ja toisaalta harrastaa ja touhuta niin paljon kuin jaksat. Hyvä, kun sulla on tuo musiikki🙂. Minullekin musiikki on tärkeä, sekä rentouttava, että voimaannuttava. Mitä muuten tykkäät kuunnella?
Oikeestaan kipu pysyy jatkuvasti samanlaisena. Siihen ei vaikuta (ainakaan paljon) lenkkeily.
Kyllä sitä jotenki välillä pystyy sulkeen sen pois, eikä se enää yhtä paha ole mitä talvella. Ehkä mää tästä selviän. Toi valoisuus ulkona auttaa paljon. Ei ole niin synkkä mieliala.
Itse uskon, että tää kipu on ihan todellista, eikä mielen tuotos. Toki mieli ehkä tekee siitä vielä pahemman, mutta kyllä tää hyvinkin voi olla sitä Tietzenin oireyhtymää.
Se on tietty, kun ei ole mitään pilleriä millä nää kivut lähtis. Toki se Temesta auttaa. Mutta sitäkin pitäis vähitellen vähentää.
Jos pitäis nyt tältä istumalta sanoo joku arvosana kivulle niin ehkä 5. Eli ei hirveen paha. Oikeastaan kipu on vaan häiritsevä, mutta pystyn silti tekemään asioita. Vielä kun pääsis tästä yksinäisyydestä. Tai tavallaan se on semmosta yksinäisyyttä, että välillä porukassakin tuntuu yksinäiseltä. Ehkä se on sitten sitä masennusta. Toisaalta haluan olla välillä yksin. Pitäis vaan löytää semmonen itselle sopiva kumppani...
Kuuntelen lähinnä raskasta musiikkia Iron maidenia ja Metallicaa yms. Jotenkin se saa ton pahan olon pysyyn kurissa.
Vielä pitäis päästä tästä henkisestä ahdistuksesta. Kun välillä ahdistaa ihan pienetkin asiat. Ulkona käynti. Kaupassa käynti. Kaverille meno. Vaikka järjellä ajattelee ettei niissä ole mitään ahdistavaa, mutta kun se tunne vaan on tuolla jossain mielen sopukoissa...
Kipusi voi hyvinkin olla todellista. Jännityksessä kehoon syntyy myös hermokipua, jonkinmoisia hermopinteitä, jotka saattavat säteillä johonkin kohtaan kehoa. Auttaako sua mikään hieronta, en nyt muista, oletko käynyt sellaisessa. Hyvä kuitenkin, että kipu pysyttelee "häiritsevissä mitoissa". Muistaakseni se on jo jossain määrin lievittynyt.
Auringonvalo on mulle tärkeä mielenvirkistäjä. Koen, että ulkona olo tähän vuodenaikaan on lohdullista ja parantavaa. Minäkin kuuntelen raskasta musiikkia 🙂. Melodinen metalli /rock sopii mulle parhaiten. Tykkään esim. 69 eyes musiikista. Kevyempää kiinnostavaa on Hot red chili peppersin musiikki. Lenkillä tulee olla rytmistä ja eteenpäin vievää. Salillakin tykkään kuunnella napeista, jotta saan buustattua rautaa ylös.
Yksinolon kokemus taitaa olla aika yleinen tunne varsinkin silloin, kun ei pääse "normaalielämään" kiinni (syystä tai toisesta). Onneksi tämä sos.media hieman auttaa siihenkin tuntemukseen. Kuullaan, vaikkei näkyilläkään! Aurinkoista päivää sinulle🙂🌻
Mulla on toi jatkuva yksinäisyys myös ongelmana. Samaa se oli silloin kun ukko eli, ja se oli mulle just passeli mies. Eli ei se sopiva kumppani sua korjaa. Valitettavasti. Toiset ihmiset kyllä saattavat helpottaa sun oloa, mutta ei ne sua parantamaan pysty.
Ja ahditusta on mulla ollut nyt pari viikkoa putkeen. En tiedä mikä siihen auttais.
Mulla ei nyt oikein ole paljoa sanottavaa. Kunhan tulin moikkaamaan...
Moi Nyuu!
Joo, eihän se toinen pysty kokonaan parantamaan, mutta ainakin olis joku jolle puhua. Se jo lievittää huomattavasti oloa kun voi puhua, eikä silloinkaan aina tarvii olla mikään vakava aihe, kunhan vaan saa vaihtaa ajatuksia.
Koska olen huomannut, että unohdan välillä kivut ja ahdistuksen, kun puhun vaikka sitten ihan niitä näitä.
Mullakin on toi ahdistus vaivannut lähi-aikoina voimakkaana. Ja samalla pelkään, että mun pumppu on sökö. Kun tuntuu välillä olevan jonkin näkösiä rytmihäiriöitä ja pulssi on korkea. Sitten tuntuu painetta rinnassa. Eilenkin välillä sydän jysäytteli välillä todella lujaa.
En tiedä mistä oireet johtuu, mutta kivoja nää ei ole. Olis vaan niin hienoa saada se entinen elämä takas. About vuosi sitten kaikki oli hyvin.
Osa näistä mun oireista voi johtua Temestasta, kun olen käyttänyt sitä liian kauan. Varsinkin viime vuonna käytin liikaa. Nyt se sitten kostautuu. Mutten pysty sitä koukkua nyt purkaan. Kaikki ketkä on ollu siinä koukussa, niin tietää, että se on vahva. Luultavasti vahvempi kuin tupakka- tai alkoholi koukku.
Onhan se toisaalta minun vika, että olen käyttänyt rauhottavia liian kauan. Mutta kun mulla on ollu sitä ahdistusta niin kauan, että mun oli vähän pakko.
Nyt huomaan, että otan vain sen takia, ettei tule vierotus-oireita. Mää en tiedä minkä takia mää silloin syksyllä olin niin stressaantunu ja oikein toivoin, että olisin pohjalla. Eihän siinä ole mitään järkeä, että haluaa olla siellä pohja mudissa? Käytin silloin myös paljon alkoholia ja napsin buranaa. Hain lääkkeiden avulla hyvää oloa. Luulin, että se on jotenkin coolia käyttää erinäisiä lääkkeitä ja alkoholia. Olin kyllä välillä aika sekasin kun otin rauhottavia ja kaljaa samaan aikaan. Yritän pysyä erossa viinasta, kun tulee nykyään niin itsetuhoinen olo, kun sitä on ottanut. Ja en mää tota röökin polttookaan meinaa jatkaa. Pitäis löytää se keski-tie.
Eniten mua kuitenkin tällä hetkellä vaivaa yksinäisyys, ahdistus ja somaattiset tuntemukset. Yksinäisyys voi pistää ihmisen sekaisin. Itse en kestä sitä hirveen pitkiä aikoja, vaikka kyllä toisaalta haluan välillä olla yksin. Siinä vaan on se huono puoli, että alan liikaa tarkkailemaan omia tuntemuksia yksin ollessa.
Tärkeintä olis tietenkin saada nyt selvyys näille somaattisille oireille ja saada oikeanlaista hoitoa...