Kiitos Jardin Prive tuesta. Kyllä mulla voimia on hakea apua, mutta tuntuu että sitä saa niukasti vaikka kuinka yrittäis. Ja kukaan ei tunnu käsittävän sitä joka päiväistä tuskaa... Näin se vaan tuntuu menevän tässä maailmassa, että terveitä pidetään arvossa ja sairaat jätetään katuojaan. Melkein kuin joku arjalainen systeemi mikä oli natsi saksassa, että huono kuntoiset ja mielenterveys potilaat kaasutetaan, että parempi rotu saa jatka maapallolla. Tuntuu, että vaikka toisesta maailman sodasta on aikaa, niin välillä sama meininki.

Ymmärrän toki sen, että ei kukaan ihminen ole täydellinen. Ei edes lääkäri. Tässä voi tietenkin olla taustalla se, että hoitohenkilö kunta ja mun oma-hoitaja, eivät usko että mulla voisi mennä huonosti, koska mulle meni vuosi sitten niin mielettömän hyvin. Ne ei tavallaan erota sitä muutosta, minkä viime talvi toi.

Siihen vaikea vastata Jardin Prive, että miten saisi lääkärille lisää ymmärrystä. Kun ne kuvittelevat, että skitsofrenia on niin kuin flunssa, että tuntuu ikävältä, mutta menee äkkiä ohi.

Yksi psyatri on ollut elämäni aikana, joka ymmärsi täysin tän mun tilanteen. Kuunteli huolella ja välitti. Mutta hän on tällä hetkellä yli-lääkärinä psykiatrisessa sairaalassa... Hänen kanssaan jos pääsisin juttelemaan, niin varmasti olo paranisi. Mutta tuntuu tällä hetkellä, että se on vain haave.

Kyllä Nyuu siihen tarvii apua että pääsen rauhoittavista. Se on niin paha koukku, että ei mitään jakoo päästä itsekseni. Tiedän kyllä sen, että tässä kuntoutumisessa tarvitaan ennen kaikkea mun omaa panosta, mutta kun tuntuu välillä että oon niin loppu etten jaksa sängystä nousta, niin hyvä siinä sitten panostaa.

Olen toisaalta sen luontoinen, että en välttämättä viitsi mitenkään lujaa tai töykeästi sanoa että tarvitsen apua, vaikka se varmasti toimisi parhaiten... Tavallaan meen välillä siihen hoitajien leikkiin mukaan että: kyllä mulla hyvin menee ja ei tässä mitään hätää. Välillä meneekin ihan ok, mutta välillä olen ihan kusessa.

Tässä on vielä sekin, että haluaisin jatkuvasti eristäytyä, enkä voi sietää kriittistä palautetta tai loukkaavaa puhetta. Olen vain sellanen, että yritän myös olla kohtelias ja hyvä ihminen, mutta kun tuntuu että suurin osa tuolla ulkomaailmassa on vittumaisia kusipäitä, joille ei voi sanoa mitään. Vaan pitää puhua nyrkein.

En tiedä onko vain suomalainen ilmiö. Mutta jotenkin toi kusipäisyys tuolla kadulla on noussut potenssiin kymmenen. Ja kun menee johonkin, vaikka Ärrälle, niin myyjäkin on niin helvetin tyly ja suurin piirtein sanoo että: "mitä sä täällä teet". Tämän takia mun mielestä Suomessakin on niin paljon ongelmaisia. Kun ei osata käyttäytymis tapoja, ei moikata tuttua, ei hymyillä. Vaan ollaan kyrpä-ottassa ja ajatellaan että koko maa on ihan perseestä ja viinaa vaan pitäis juoda koko ajan.

On tää Suomikin osaksi hyvinvointi valtio, mutta osaksi myös pahoinvointi valtio. En tiedä sitten pääkaupunki seudusta onko meno erilaista. Mutta omalla paikkakunnalla todella junttimaista meininkiä.

Ja tässä tulee taas se ongelma: ihminen kaipaa seuraa, juttelua yms. Mutta miten jutella noitten kusipäitten kanssa, jotka on heti nyrkit ojossa.

On mulla sentään muutama semmonen hyvä kaveri, jotka ei todellakaan ole mitään vittupäitä. Mutta minusta pahasti ongelmainen maa Suomi on. Jos otetaan tällainen laajempi näkökanta... Myös terveys palveluissa.

Onko kiireitä opiskelussa Nyuu? Ja miten muuten on mennyt?

Itse olen nukkunut viime aikoina todella huonosti, mutta silti pystynyt tekemään paljon asioita. Myönnän sen, että minulla on ollut nyt lähi aikoina harha näkyjä. Onneksi kuitenkin olen tajunnut sen etteivät ne ole totta... Viimeksi aikoja ja sitten, kun näin harhoja, niin melkein tapoin itseni. Ne ovat semmosia perkeleitä että kun ne tulevat niin siinä voi pahimmassa tapauksessa lähteä todellisuuden taju kokonaan. Sitä ei ulkopuolinen pysty ymmärtään, siis sellainen joka ei ole ikinä elämässään ollut harhainen.

Silloin kun mulla 2008 puhkesi tää sairaus, niin olin ihan varma että Jumala antaa mulle käskyjä ja pääsen itseni tappamalla taivaaseen. Siis sitä ei voi sanoin kuvailla kuinka ne harhat kusettavat. Pelkään välillä vieläkin, että joku Jumala ilmestyy seinälle ja käskee tulla paratiisiin. Kyllä nyt sen olen oppinut, että ne ovat harhoja. Mutta ne ovat välillä niin toden tuntuisia, aivan kuin elokuvaa katsois. Tai oikeastaan 3D elokuvaa.

Muistan silloin, kun olin sairaalassa ensimmäisen kerran, niin ilmestyi näkökenttään pari jotain pientiä ukkoa, aivan kuin enkeli ja demoni ja ne rupes siinä puhuun musta. Olin täysin toiminta kyvytön silloin, en pystynyt muuta kuin makaamaan. Sitten näin kauniita maisemia, eläimiä, jonkun Gandalfin näkösen äijän joka sano että älä pelkää. No kyllähän mää pelkäsin. Sitten näin Supersonicin lentelemässä katossa. Että tällästä touhua silloin. Kyllä ymmärrän sen hyvin, että jotkut sekoavat harhojen aikana, ne voi pistää elämän niin sekaisin ettei enää tiedä mikä päivä tai vuosi on. Joskus harhat antavat niin paljon mielihyvää, että niitä haluaisi kokea. Mutta kaikki hahat tekevät huonoa keskushermostolle...

Myönnän että olen joskus hankalassa olotilassa toivonut, että näkisin taas niitä paratiisin portteja ja enkeleitä ja hienoja maisemia. Mutta jos sellaisia tulee, niin siinä menee täysin toiminta kyky. Voi mennä viikoiksikin, jos harhat jäävät päälle... Olen itse toiminut joskus väärällä tavalla ja yrittänyt, että harhoja tulisi, koska elämäni muuten tuntui niin toivottamalta. Ja tuntuu se välillä edellään tai ainakin silloin kun on kovia kipuja.

Tällä hetkellä harhoja on vähän ja ne eivät ota mitään tiettyä muotoa. Mutta nyt on mukaan tullut välillä ihmeellisiä ääniä. Ne pelottavat aivan helvetisti. Kun ei tiedä että sanoiko esim. naapurissa joku jotain, vai oliko se harha kuvitelma... Parasta jos on harhoja niin on hakeutua mahdollisimman paljon luotettavien ihmisten seuraan... Se puhuminen auttaa ja myös kirjoittaminen... Kun saa purettua omaa ahdistusta muille, niin ainakin hetkeksi on kevyempi olo.

Tulevaisuudesta mää ajattelen, että se on vähän 50-50 että miten tässä käy. Jos nämä kivut loppuvat ja pääsen normaaliin rauhoittavien päivä annokseen, niin mulla on ihan hyvätkin mahdollisuudet. Pahinta olisi jos kivut kestäis vielä pitkään ja harhat lisääntyisivät, silloin luultavasti joudun sairaalaan, ainakin hetkeksi aikaa. Yritän nyt vaan ottaa päivän kerrallaan ja nähdä ihmisiä ja säilyttää toiminta kyky. Ja opettelen myös välillä olemaan yksin... Ehkä mulla sitten vielä Nyuu on sitä positiivista ajattelua jäljellä tuolla jossain takaraivossa... Ainakin niin toivon.🙂

Mulla pitää joo kiirettä. Huomenna on tentti. Perjantaina olis esitelmä, joka on vielä kesken ja harkassa menee se 8 tuntia päivässä. Ja oon ihan naatti. Viikonloppuna tuli taas viikonloppuahdistus, kun ei vaan suju enää tuo viikonloppujen vietto yksin. Ja vieläkin se jatkuu, se ahdistus. Tai surutyötähän se on kans osittain, nyt se aaltoliike menee taas alaspäin ja kaikki itkettää. Tänään tiistai, kävin siis haudalla taas.

Tänään tuli itselle semmoinen ajatus, että ollako armollinen itselle ja tappais itsensä. Kun mulla kun iskee paha olo niin se on kans aika massiivista. Mulla jotenkin optimistisuus karisee ja kaikki pelot tulee pintaan ja olo on ihan mahdoton. Haudallakin vaan vollotin, vaikka yleensä siellä suht rauhallisesti sujuu. Vaikka kyllä siellä siis herkistyy joka kerta, mutta et vollotan jo ihan täysiä ennen kuin ees pääsen siihen haudalle... Mutta kyllä tämä tästä. Pakko se on vaan yrittää. >.< Mulla ei ole negatiivisia kokemuksia noista lääkäreistä, ainakaan siis kun psyykkisistä asioista on kyse. Mutta aika harvoin kyl olenkaan lääkärissä käynyt. Ens kuussa ihmetellään mun psykiatrin kanssa mun lääkityksiä, jotka nyt tuntuu ainakin olevan sinällään kohdillaan. Ja julkisella tosiaan eivät järin helposti hoitoon pistä. Resursseista se pitkälti on kyse. Ja ei noi peruslääkärit ja hoitsut tiedä psyykkisestä puolesta paljoakaan. Kun ei niitä ole noi asiat kiinnostaneet koulussa, niin ei ne sit niistä tosiaan paljoa tiedä. Eikä ne voi sua pöpilään pistää vuodeksi, sieltäkin laitetaan pihalle sit kun henkilö on tarpeeks hyväkuntoinen. Eli nou hätä.Eikä mun käsittääkseni ketään voi pakottaa sähköhoitoon, vaan siihen pitää olla potskun tai sen läheisen suostumus. Toi "pakko kuolla nuorena" -ajatus on kovin tuttu. Mulla oli aikaisemmin jokin fiksaatio siitä, että tapan itteni 27-vuotiaana viimeistään. Tuo tuli siis jo teini-ikäisenä. Mies kuoli 6 viikkoa ennen mun 28. syntymäpäivää, ja vähänkö oli karmivaa todeta, että nyt tää saa mut vihdoin tekemään sen. o.o Ja ihan varmahan mä olin siitä silloin alkuun, että itseni tappaisin. Mutta tässä mä vielä olen. Onko sitten hyvä asia, se jää nähtäväksi. Nyt mä sit kauhulla odotan sitä päivää johon on alle kolme vuotta, kun mun ikä ylittää sen iän mihin mies pääsi... Se olis täyttänyt 30v. vajaa pari viikkoa sitten. Mä oon kans joskus ollut tosi herkkä tolle kanssaihmisten töykeydelle. Pääkaupunkiseudulla oon asunut suurimman osan elämästäni, ja siellä oli tosi töykeää porukkaa asiakaspalveluammateissa. Kyllä ymmärtää, että kiire stressaa, mutta hymyileminen esim. ei vie hirveesti energiaa. Nyt kun asun enemmän pusikossa, niin on kanssaihmisetkin iloisempia. Mä pystyn ilmeisesti erittäin hyvin feikkaamaan piiloon oman pahan oloni, kun ei sitä kuulemma yleensä edes huomaa kun töissä olen. Esim. miehen syntymäpäivänä olin varmaan ihan ymmärrettävästi allapäin, mutta ei sitä kukaan potilas edes huomannut. Työkaverit kyl, kun sit niiden seurassa pystyi laskemaan sen feikkihymyn kasvoiltaan. Mä löysin ukon kuoleman jälkeen yhden tosi mukavan ihmisen, joka päätti yrittää kaikkensa piristääkseen mua vaikkei mua aikaisemmin edes tuntenut. Nyt en ole sitä yli kolmeen viikkoon nähnyt, kun se ja eräs toinen kaveri meinasivat ruveta panemaan kun olivat täällä yötä, ja mä en oikein arvostanut. Se ei edelleenkään uskalla kohdata mua, vaikka sille yritinkin ilmaista, etten mä oo enää edes vihainen. ^^" Eli kattoo näkeekö sitä ihmistä enää. Sääli olis, jos ei. Yritä sie sinnitellä niiden harhojen kanssa. Eivät varmastikaan kevyitä ole, mutta tunnistat sentään ilmeisesti varsin hyvin kuitenkin, mikä on totta ja mikä ei. Ja kerta seura auttaa, niin yritä sitä saada. Toivon todellakin, ettei sun vointi huonone.

Kiitos toivotuksista.. On ikävää jos et nää sitä tyyppiä enää, jos oli mukava... En ole itsekään enää nähnyt sitä tyttöä, jota tapailin 1,5 vuotta. Ei vaan jotenkin enää voimat riitä. Ja tuntu jotenkin sillä viimesellä tapaamis kerralla, että ei varmaan tarvi enää nähdä. Ei muutenkaan enää oikeen synkannu. Ehkä parempi näin... Kyllähän se aika surullista on, mutta joskus elämä vaan tekee tällasia vittumaisia kepposia.

Siitä herkkyydestä toisten sanomisille, niin joskus menin täysin maahan, kun yks kaveri letkautti että "mitäs aineita käytät kun oot noin ilonen koko ajan". Ei se kuulosta pahalta, mutta sitten kun tulin takas sieltä kotiin niin hyvä kun en vetäny purkillista rauhottavia... Että semmosta. Onneksi nykyään pystyn jo sivuuttaan jotenkin ne ajatukset...

Joo mulla oli kans sellanen visio, että kuolen 27-vuotiaana, koska Hendrix, Morrison ja muut kuoli silloin. Tuli tavallaan sellanen olo että olis sitten jotenkin legenda. Vaikka ei se pidä paikkaansa alkuunkaan... Täytän marraskuussa 27, mutta tuskinpa tota ideaa toteutan, nyt kun on sentään fyysisesti paremmassa kunnossa...

Mun mielestä silloin on armollinen itselle, kun yrittää kaikin voimin pysyä hengissä ja parantua... Kyllä uskon, että sulla on kovat henkiset tuskat, niin on mullakin. Mutta jos tässä yritettäis vaan jotenkin vielä, nyt kun kesä on tulossa... Tavallaan synkkyys jää tonne taakse ainakin hetkeksi... Itsellä ainakin helpottanut se, että on tullu valosampaa ja pystyy käymään lenkillä. Jos ajattelis vaan kesää, ei siitä yhtään eteenpäin... Mieti, että pääset rannalle ja uimaan yms.

Itse ajattelen, että tän kesän ainakin aion elää, katson sitten syksyllä, että mikä on tilanne. Pitää kyllä vähän häveten myöntää, että oon ruvennut polttaan röökiä. Jotenkin se vaan helpottaa välillä oloo ja jos ei tässä kauaa enää pyöri maan päällä niin mitä sitten jos vähän poltankin...

Itsekin oon oppinut feikkaan hyvin ton pahan olon pois... Aina pitää keksiä jotain läppiä ja jauhaa jotain, vaikka sisällä koko ajan sellanen ajatus, että kun menen kotiin niin henki lähtee.. On tää elämää vaan kova pesti...

Oon ajatellu myös sitä, että mitä jos ryyppäis koko kesän... Toisaalta sitten ainakin olis niin huonossa kunnossa, että tappais ittensä...

Mun teologiset ja filosofiset pohdinnat ovat tuottanut sen, että: jos Jumala on olemassa, hän päästää kaikki taivaaseen kuoleman jälkeen ja jos ei häntä ole niin kuolema on kaiken loppu ja ollaan korvia myöten kusessa...

Kyllä se näyttää pitävän paikkansa, kun ihminen on todellisessa hädässä niin se turvautuu johonkin vaikka sitten Jumalaan tai Budhaan tai johokin... Itse turvauduin vaikken mikään uskovainen olekaan. Ei siittä välttämättä ollut mitään hyötyä testasin vaan että onko siellä pilven reunalla ketään... Kai sen sitten näkee kun kuolee, tai sitten sitä ei nää... En nyt sentään niin masentunut oo, että kiroaisin syntymääni, vaikka aika lähellä sekin on...

No toivottavasti pääset eteenpäin surutyössä. Itselläkin sitä vielä on tehtävänä...

Oon käsittänyt myös sen, että tuskin tuun ikinä pääseen rauhoittavista eroon, mutta ei se mitään. Sittenpähän vetelen niitä koko loppu elämän. Jotenkin sitä vaan pitää olla armollinen itselle ja tälle sairaudelle, vaikka maailma ei armoa tunne...

Suosittelen sullekin, että jos ahdistus käy liian kovaksi, niin pyydä ihmeessä lääkäriltä jotain mietoja rauhoittavia. Et käyttäisi kauan ja ottaisit vaan silloin, kun todella tarvisit. Tiedän, että jotkin rauhoittavat lamaa aika pahasti, mutta parempi vähän aikaa lamauksessa, kun kuolla.

Siinä on kyllä aina se vaara, että jää koukkuun. Niistä on helvetin vaikee päästä eroon. Voin puhua syvällä rinta äänellä.

Mulla on nykyään niin, etten pystyis tekeen juuri mitään, ilman Temestaa. Onhan se totta, että se toimii vähän niin kuin alkoholi. Ainut vaan että siitä ei tuu krapulaa.

Olis se toisaalta kiva, että itselläkin olis opiskelu paikka tai työ, mutta aina kun oon alottanut opiskelut tai työt, niin olen joutunut keskeyttään... Tulee aina hirvee stressi ja ahdistus... Pitäis vaan mennä sillä suomalaisella Perkele asenteella. Että minähän meen sinne töihin, vaikka kuolisin tai ajatteli ne sitten mitä ajatteli. Oon yrittänyt iskostaa sellaista ajattelu tapaa. Vähän enemmän semmosta äijä meininkiä tai miksei naisten kohdalla sitten ns. muija meininkiä. Tavallaan semmonen Perkele! asenne.

Mutta ymmärrät varmaan tän mun tilanteen, että kun on 8 vuotta käyttänyt rauhoittavia, niin ei niistä tosta vaan pääse eroon... Ja se ahdistus liittyy tavallaan siihenkin, kun on koukussa rauhoittaviin...

Ymmärrän jos sulla on kiireitä ja opiskelua, kiva jos kerkeet täälläkin välillä oleen. Itselle tää toimii hyvänä terapiana tää kirjoittaminen. Kirjoitan tavallaan kaiken paskan päästä pois, niin olo tuntuu taas vähän kevyemmältä.🙂

Voitko sä Nyuu pelastaa mut vai voiko kukaan?! Joka päivä tuntuu siltä että tänään lähtee henki. Kuolen tähän yksinäisyyteen. Mieli ei vois olla enempää maassa. Ja hirveet kivut. Ehkä se kuolema olis armahdus, mutta kun ei sitten tiedä että onko se kaiken loppu...

Kyllä mää oonkin sairas kun koko ajan pohdin kuolemaa. Elää haluaisin, mutta kun on hirveet psyykkiset ja fyysiset tuskat. Voin ihan tässä reilusti myöntää, että olen sairas. Ei tässä auta selittely. Olen henkisesti ja psyykkisesti sairas. Tuntuu ettei ole valoa tunnelin päässä. En tiedä kestänkö tätä kesää. Oon vaan niin saatanan yksin näitten kipujen kanssa. Terkusta ne passiita aina kotiin. Ihan sama mitä niille sanois. Tarvisin sairaalahoitoa, ihan oikeasti. Tää kipuilu ei ole enää normaalia. Eikä nämä ajatukset.

Tuntuu että tää elämä on ihan kaoottista ja koko maailma. Kun sais edes puoleksi tunniksi rauhan. Mutta ei. Tää varmaan kaikki on mun syytä. Uskon niin. Olis kiva jos joku kirjoittais jotain. Tai no sama se. Sairas mikä sairas...😭

No jos siltä jätkältä oikeesti tippui pallit ton tapahtuman johdosta, niin ei tarvi jäädä kaipaamaan. Kertoo se kai jo jotain ihmisestä, kun pakoilee ongelmia eikä uskalla kohdata kasvotusten loukkaamaansa ihmistä. Siitäkin tapahtumasta tulee nyt jo kuukausi.

Ja mun on nyt myöhäistä kuolla 27-vuotiaana, ellei sit mun syntymävuotta väärennetä hautakiveen. Mulla ei ollut mitään fiksaatiota tohon "27 klubiin", kunhan sen numeron jostain teininä repäisin. Tosin jos mä nyt tästä pääsen jotenkin jaloilleni niin eihän sitä tiedä vaikka mummoikään porskuttaisin. Vaikka mieluummin en. Sairastelun takia työvuosista pilkkoutunut jo runsaasti vuosia pois, ja eläke olis mitätön. Joo, mä stressaan tulevasta hyvissä ajoin.

Mä kirjoitin ton mun viime viestin tiistaina, silloin oli tiistain kunniaksi taas mieli tosi maassa. Kyl mä vielä porskutan. On siinä kans se, että jos päättäisin nitistää itseni, sen pitäisi tuottaa mahdollisimman vähän vaivaa muille. Eli tyyliin juoksis pommi sylissä kallionkielekkäältä alas. Vaikka ei sitä sit kun se äärimmäinen epätoivo iskee, niin tommoset vältsisti tuu mieleen. Paitsi mulla. o.o Mut en oo itseäni nitistämässä, mun pahoinvointi on vaan ajoittain niin voimakasta, että rupee vakaasti tekee mieli. Eikä se oo miust mitenkään itseisarvo, että ollaan elossa ja hillutaan täällä. Mutta sitten kun se elo on vuosi vuodelta yhtä taistelemista, niin kyllähän siinä väkisinkin ajoittain synkistyy.

Ja mä en ui. Enkä tykkää auringosta. Kyllä sit välillä voi käydä kesällä talon vieressä olevalla rannalla. Mut mä oon just tämmöinen. Mä en nauti mistään. Mut sitäpä se krooninen masennus on. Ei ees tajuu voivansa pahoin, ennen kuin rupee miettimään tommosia asioita, kuten just et mikäpäs mulle tuottaisi nautintoa.

Enkä usko, että oisit yhden kesän röökaamisen ja juomisen jälkeen nyt ihan niin huonossa hapessa, etteikö siitä ylös pääsis. Ellet sit saa alkoholimyrkytystä yms. muuta kivaa kaikkea samaan aikaan.

Kyl miustkin olisi kiva turvautua jumalaan tms. tällä hetkellä, mutta kun se ei vaan luonnistu. En usko, että ukko katselee minnuu taivaasta. Mä uskoin muksuna jumalaan, mutta se usko poistui musta, kun sairastuin pahemmin masennukseen siinä joskus 14-vuotiaana. Eikä ketään kiinnostanut, niin jäi hoitamatta koko masennus. o.o Kiitti mutsi.

Mulla on nyt viikko ollut melkein ahdistusta putkeen. Yks Temesta jäljellä niistä neljästä, jotka sain osastolta tammikuun alussa mukaan. Varjelen sitä, on sit apu jos iskee tosi suurena se ahdistus. Kuten se tänään teki harkassa, mutta ei se mulla siellä ollut mukana. ^^" Tosin tänään se ahdistus johtui mun viime öisestä unesta, jossa ukko oli. Noi unet aina saa mun ikävän nousemaan ihan stratosfääreihin ja sit menee päivä usein itkiessä. Ja se päätti sit iskee kesken harkkapäivän. Mutta onpahan säilössä se pilleri sit edelleen... Oon kyl kans semmoinen, että mieluummin kärsin kuin popsin pillereitä. Kai sit vaan olen lääkekielteinen jollain tapaa.

Enkä mä tarkoittanut, että sun tarvitsisi seinään lopettaa rauhoittavien syönti. Meinasin vaan, että jos niiden syöminenkin ahdistaa, niin ehkä hiljalleen ja avustettuna saisit niitä vähennettyä.

Mulla on hyvin mennyt penkin alle tämä viikko ja jo uusi viikonloppu puskee päälle. Viikonloput on ahterista. Mutta täksi viikonlopuksi oon yrittänyt saada seuraa ja tekemistä. Ja ajattelin yrittää piirtämistä, mitä en ole tehnyt vuosiin. Se oli kuitenkin muinoin mun lempiharrastuksia.

Okei, ite soitin tonne Linity terapia paikkaan. Kuulema ne siellä auttaa jos on itsemurha ajatuksia tai jos on joskus yrittänyt... Vittu mua vituttaa, kun tää kaikki mun paha olo on itse aiheutettua. Oon siitä sata varma. Mää oon ollu niin idiootti joskus...

Mullakin sama ettei pysty enää nauttiin asioista samalla lailla kun ennen. Mulla meni viime syksynä vielä ihan hyvin. Mutta sitten aloin käyttään liikaa pillereitä. Rauhottavia, buranaa sun muuta ja niiden kanssa alkoholia. Olin välillä ihan tokkurassa ja yksin. Sitten mää yhtenä iltana ajattelin etten jaksa enää tätä paskaa ja vedin varmaan 5 Temestaa kerralla, mutta hetken päästä menin oksentaan ne pois... Olin kyllä niin sekasin silloin... En ole siitä kenellekään puhunut, että yritin päästä hengestä... En halua myöntää, että olin niin sekasin silloin.

Sitten olin silloin lukenut, jonku kirjan nimeltä: Totuus taivaasta. Jossa sanottiin, että joku jätkä oli ollu monta päivää koomassa ja nähnyt Jumalan ja jotain sellasta paskaa. Ja menin uskoon sen täysin ja sen takia otin niitä pillereitä... No sainpas sanottua.

En tiedä onko tästä avautumisesta nyt mitään hyötyä. Ehkä se ettei missään nimessä kannata lukee sitä:Totuus taivaasta kirjaa. Täyttä paskaa. Jenkeissä kuulema hirvee hitti. No ne jenkit onkin suurin osa sellasia uskonnollisia hörhöjä.

Kai se sitten niin on, että Jumalaa ei ole. Kai se vaan pitää hyväksyä.

Kyllä sitä itselläkin näimmä masennus pukkaa pintaan. Luulen tietäväni miltä susta tuntuu. Että joka päivä ajattelee sitä, että mitenköhän sais parhaiten hengen pois. Mulla selvästi nää ajatukset liittyy myös siihen, että kaveri teki sen itsemurhan.

Oon yrittänyt jotenkin koti konsteilla päästä tästä ahdistuksesta. Välillä kyllä tuntuu ettei omat voimat riitä. Jotenkin, kun sinne kriisipuhelimeenkin soittaa, niin ne haluaa puhua aina jostain muusta kun siitä mistä minä haluaisin... Kai ne on itse niin kriisissä.🙂

En määkään kyllä vanhaksi elä, vaikka nyt taas lopetin sen tupakan polton, kun tuli hengitys vaikeuksia. Poltan silloin, kun käyn baarissa, päätin.

Mulla on vähän se, että tää mun rintakipu on kroonistunu. En enää tiedä millaista elämä olis ilman sitä. Siitä on tullut tommonen kaveri, joka tosin on ihan kusipää.

Elämä pyörii rauhottavien ympärillä. Onneksi oon saanu kuitenkin katsottua urheilua ja kuunneltua musiikkia.

Tavallaan tää itsetuhoisuus ja kaikki on jo osa luonnetta. Ja luonnetta on aika paha mennä muuttaan.

No toivottavasti sulla se piirtäminen auttais. Itse oon ihan onneton raapustelija. Enemmänkin tonne musiikin puolelle oon kallistunut.

On se hyvä, että pärjäät ilman rauhottavia noin hyvin. Itsellä tekemistä sen asian suhteen. No ehkä pikku hiljaa...

Kyllä mä tukena yritän täällä olla, mutta on tietysti rajallista mitä pystyn tekemään. ^^" Samaa ajatusmallia löytyy täältä, niin voin ainakin jotain vertaistukea antaa. Et oo yksin ajatuksiesi kanssa, vaikka siltä varmasti välillä tuntuu.

Ja sanoit, että aiot selviytyä kesän yli, niin torakkana yritä sinne asti. Ja jos nyt yrittäisit vaan saada itsesi sinne sairaalaan. Voisivat auttaa sua psyykkisen puolen kanssa. Ettei vaan psykoosi pukkaa päälle.

Kiitos Nyuu. Susta on ollu paljon apua. Mua hirvittää puhua näistä mun olotiloista kenellekään. Ja näistä mun törttöilyistä ja psykooseista ja masennuksesta. Kun pelkään että kaikki hylkää lopulta. Että pitää mua täysin toivottomana tapauksena ja jättää omilleen...

Tiedän, että nää on Tabuja. Mutta pakko mun on niistä puhua. En jaksa pitää kaikkea sisällä. Sitä mää pelkään eniten etten enää kelpaa mihinkään. Että jään täysin pohjalle. Sitten ainakin lähtis henki.

Hyvä että voin sulle näistä kirjoittaa, vaikken tiedä haluatko edes kuulla tällasia karmeita juttuja. Sano sitten vaan jos et halua enää kuulla, niin en mää näitä sitten enää kirjoittele. Ymmärrän hyvin jos nää jutut on liikaa. Oon vaan niin idiootti välillä.

Kyllä mää sinne sairaalaan oon yrittänyt, mutta pitäis yrittää jotain muuta, kun Terkun kautta. Ei ne siellä ymmärrä psyykkisistä vaivoista mitään.

Oon pahoillani, jos oon näillä jutuillani tuottanu sulle ahdistusta. Piti vaan jollekin kertoa. Kyllä mää tästä vielä nousen, kun saan ton rinta kivun pois, niin elämä on taas mallillaan. Kyllä uskon että sullakin alkaa pikku hiljaa helpottaan. Oot kuitenkin niin positiivinen ja mukava niin tuut pärjään hyvin.🙂👍

Mä en edelleenkään oikein usko, että toi sun paha olo on itseaiheutettua. Heikkoja hetkiä tulee kaikille ja sä kuitenkin yrität keksiä keinoja, joilla saisit oloas paremmaksi.

Mua huolestuttaa itsessäni eniten se, että mulla harvoin on hyvä olla. Neutraali olotilakin kelpaa, niitä on enemmän kuin alakuloisia, mutta niiden alakulopäivien vastapainoksi tarvittais myös niitä oikeesti hyviä päiviä. Ilman sitä vastapainoa tuntuu, että mun huonot päivät onkin sit todella huonoja ja silloin just iskee ne ajatukset, et miksi edes yritän.

Ja pysyttelen erossa siitä kirjasta, en mä kyllä hirveesti ole mitään kirjoja nyt lukenutkaan. Koulukirjoihin menee kaikki tarmo.

Mistä ne siellä kriisipuhelimessa haluaa sit puhua?

Mulla oli eilen kriisi koko päivän. Sangen arkisista asioista tosin. Mulla oli esitelmä, ja sydän hakkasi ihan kauheesti jo monta tuntia ennen sitä. Kuulemma se meni sit lopulta ihan hyvin, mitä nyt puhuin tosi nopeasti. Illalla rupesin sit kriiseilemään, kun lupauduin semmoisen sijaispalvelun kautta tänään töihin. En ole sitä palvelua aikaisemmin käyttänyt, ja jotenkin oletin että se ois paljon selkeämpi... En saanut mitään viestiä sen työpisteen osoitteesta esim. Kävin sitten heidän nettisivujen kauttaan katsomassa ja siellä näkyy kaksi eri osoitetta ja työyksikköä. o.o Paniikkihan siitä iski, kun ei illalla voinut minnekään soittaa asiasta. Silloin otin nukahtamista helpottavan ahdistukseen ja se hitusen auttoi. Temestaahan mulle ei kirjoiteta, kun luultavasti pelkäävät että tapan itseni sillä.

Nukuin viime yönä huonosti, tai heräsin tänään jo tosi aikaisin. Juurikin tuon takia kun stressaan tuosta asiasta. Puolen tunnin päästä voi soittaa sinne sijaispalveluun, mä nyt olettaisin että palvelevat viikonloppuisinkin, kun ei heidän sivuillaan toisin mainita. Ja jos eivät vastaa, niin sitten ei auta muu kuin käydä tsekkaamassa kumpikin paikka. ^^" Mutta hyvin menee taas, ei jösses.

Kauan sulla on se rintakipu nyt hengaillut matkassa?

Se on kiva jos musta jotain apua on. Vaikeetahan mullakin on, mutta saan tässä itsekin avauduttua. Mulla on kans toi pelko, etten kelpaa mihinkään. Kun pidän itseäni täysin mitättömänä. Kyllä mulle töistä sanoivat työtoverit ja pomo että hyvin teen työni ja mulla on mahkuja päästä pitkälle, joka on ihan mukavasti sanottu, mutta kun mä en pysty sitä uskomaan. Yritän kyllä, mutta kun tosiaan koen olevani täysin mitätön ja se ajatus "yliajaa" kaiken positiivisen palautteen. Osasin ottaa sitä positiivista palautetta paremmin jossain vaiheessa, mutta nyt se on näköjään taantunut. Eli pitää yrittää taas tsempata tuon ajatustyön kanssa. Se on vaan niin pirun vaikeaa ja raskasta, mutta ei muutakaan voi jos haluaa voinnin paremmaksi.

Sun jutut ei oo niin karmeita kuin kuvittelet. Eli päästä ne ulos vaan. Kunhan et mitään parisuhdetilityksiä ala mulle latelemaan, niin kaikki hyvin. Vaikka nyt sinkkuna ilmeisesti ootkin. Mulle noi parisuhdejutut on herkkä aihe edelleen. Kaikkien muiden parisuhdetilanne on parempi kuin mun, kun mun mies on kuitenkin kuollut.

Mun ahdistus ei johdu susta. Kyllä mä sen joko sanoisin tai sit vaan taktisesti katoaisin, jos niin olisi. Mun surutyö on edelleen käynnissä, onhan siitä ukon kuolemasta vasta 3,5 kk. Se suru tekee tota aaltoliikettä ja mun mieliala sit menee kans vähän sen mukana ylös ja alas. Sitä ne kaikki mulle sanoo, että tän olotilan on pakko helpottaa jossain vaiheessa. Ja uskon sen. Siihen menee aikaa, mutta ei pidä mennä luovuttamaan kuitenkaan.

Sinnitellään yhdessä, eiks.

Jos totta puhutaan niin tuntu jo syksyllä, että oon toivoton tapaus. Ja kuolema on se ainut vaihtoehto. En usko, että siellä mitään piilis sen esiripun takana. Toivoisin kyllä että Jumala armahtais. Mutta ei se ainakaan elämän aikana ole armoa tuntenut. Tai ehkä en ansaitse sitä armoa. Ehkä olen niin jätettä, että en ansaitse paikkaa auringossa.

Voin tietenkin ikuisesti syyttää itseäni kaikesta, mutta se tie ei vie mihinkään. Minäkin oon vaan kuitenkin ihminen. Ehken siellä pyramidin huipulla, mutta kuitenkin pyramidissa. Jos pystyn antamaan anteeksi itselleni, niin ehkä sitten se Jumalakin pystyy, jota ei ole pariin tuhanteen vuoteen näkynyt, toisin sanoen Jeesus.

Tää elämä tuntuu vaan niin turhalta, jos Jumalaa ei ole olemassa, en nää tässä mitään mieltä. Että minkä takia toimia oikein tai minkä takia olla nöyrä, jos loppujen lopuksi ihminen on biojätettä.

Sitten toisaalta ihmettelen, että minkä takia jotkut tulevat uskoon, mutta toiset eivät. Jos kerran Jumala on kaikkien ihmisten Luoja niin ovatko toiset sitten niin epäonnistuneita luomuksia, että hän ei pidä heihin yhteyttä.

Kun on sairas, niin ei voi hyväksyä kohtaloaan. Ja on pakko turvautua Jumalaan. Jos en olisi sairas, en pohtisi varmaan näin paljon Jumala asioita, mutta kun tuntuu että se on nyt omalla kohdalla ajankohtaista.

No siellä kriisipuhelimessa ne yleensä vaan haluaa puhua niitä näitä. Ei oikeestaan mistään vakavista asioista, vaikka eikö se linja sitä varten ole olemassa?😊

Tää rinta kipu on ollu matkassa mukana marraskuusta asti. Oon syöny kolme antibiootti kuuria ja paljon buranaa ja panadolia. Ei tunnu oikeen tepsivän. Mutta onneksi tää kipu ei ole enää yhtä paha kuin alku keväästä.

Ei ole pelkoo, että alkaisin mitään parisuhde neuvoja antaa.😊 Kyllä tää mullekin toimii vaan kanavana purkaa mieltä ja stressiä.

Luulen että mulla on välillä vähän rytmihäiriöitä, mutta ne on lääkärin mukaan vaarattomia.

Mun pitäis vaan ensiksi päästä tosta Temestasta irti, niin pystyisin oleen enemmän ihmisten ilmoilla. On tullu niin paha suhde siihen lääkkeeseen, että tuntuu välillä että kuolen, jos en päivän aikana ota yhtäkään. Mun on vaikee enää muistaa ees millasta oli ennen sitä. Vois sanoa, että se Temesta on tän kaiken pahan alku ja juuri.

En osaa sanoo johtuuko nää mun rinta kivut omista toilailuista vai sattumasta.

Välillä huomaan, että olen itsetuhoisella päällä jos oon ottanu Temestaa.

On se kumma kun ne ei enempää sairaanhoidon piirissä auta mua irti rauhottavista. Tuntuu välillä että ne vaan jättää oman onnen nojaan.

Harmi jos sulla on ollu taas hankalaa. Mullakin tuppaa oleen jokainen päivä. En jotenkin, kestä välillä näitä oloja. Ja ylipäätänsä koko elämää.

Kyllä mää sinnittelen. Oon vaan kans välillä niin yksinäinen ja tuntuu ettei kukaan oikeesti välitä. Että kaikki hylkää heti jos menee huonosti.

Onneksi voin sulle näistä oloista kirjoittaa. Ei mulla ole tällä hetkellä ketään muutakaan sellasta lähipiirissä, kuka jaksais mun valitusta kuunnella.

Kyllä me kestetään. On tärkeetä, että olet olemassa. Oot saanu mutkin taisteleen. Kiitos siitä.🙂🌻

Mullahan ei ole (vielä) mitään diagnoosia, mutta skitsofreniaa en sairasta. Silti sulla ja mulla on hyvin yhteneviä ajatuksia ja tuntemuksia elämästä. Jännä. On tehny jo monesti mieli tulla kommentoimaan sun kirjotuksias.. mutta en vaan oo jaksanu.

Mulla menee näiden kirjottamisessa yleensä niin kauan muutenkin.. ku pitää usein kirjottaa uusiks monta kohtaa, tai vähintäänkin korjailla moneen otteeseen, koska en ole tyytyväinen kirjoittamaani.
Senpä takia en viitsikään paljoa tänne kirjoitella, kun olen niin itsekriittinen. Ja jälkikäteen omat jutut alkaa helposti ärsyttää. 😞

Mut toivotan sulle jaksamista kipujen kanssa ja parempaa mieltä ja oloa päiviin.

Niistä rauhottavista voi päästä ja pääsee eroon, pyydä uudelleen apua hoitotaholtasi. Vähennä pikkuhiljaa annosta. Sehän voi viedä kuukausia tai jopa vuodesta kauemmin... Mutta mahdollista on, kuten itsekin tiedät.

Mulla ollu "kyky" lopettaa käyttöjä seinään, kuten: sekakäyttö, alkoholi, tupakka, bentsot, mielialalääkkeet.. ei ole tullu mitään suurempia vierotusoireita. (Eikä kyseessä ollu mitkään kokeilut...)
Tahtoa se on toki vaatinut, mutta jos on pakko, niin sillon on pakko! Ja minulla on ollut pakko, kun olen tullut raskaaksi ja en ole siitä syystä halunnut mitään lääkkeitä/päihteitä käyttää jne.

Mielipide itellä on sillon hyvin negatiivinen niitä kohtaan, kun en itse niitä käytä. Vaikkakaan en missään nimessä tuomitse ketään niiden takia. Negatiivisuuteni on lähinnä "itselle puhumista", ns. itsensä vakuuttelua. Jotta pysyisin erossa.. tyyliin, että: niin on kaikille parempi jne.
-Saakohan kuukaan tuosta mun pointista nyt mitään tolkkua, vai onko tuo liian sekavasti kerrottu?

Mulla maanantaina aika sairaanhoitajan ja psykiatrin kanssa.. ja se jännittää mua ihan kamalasti. Kun en taaskaan tiedä mitä tuleman pitää, tai että mitä ne minusta ajattelee? Saanko mitään apua, kuten asioita selventävää diagnoosia/lääkitystä vieläkään? Vai jätetäänkö minut oman onneni nojaan/joudunko edelleen pärjäämään yksin?
Pelottaa aina etten osaa ymmärrettävästi kuvailla ajatuksiani ja tuntemuksiani(siis niin kuin ne itse koen), enkä sen vuoksi voi saada sitä oikeanlaista hoitoakaan. 😠 -Ja tuon aion kyllä sanoa ääneen, jos en mitään saa tuosta käynnistä irti

Sellanen itseensä pettynyt olo tulee ihan liian usein. 😭

No, onneksi sain poikien isän hoitamaan tyttöä(kin) siksi aikaa, jotta saadaan ensimmäistä kertaa jutella rauhassa, ilman häiriötekijöitä(tyttöä). 🙂👍

Eipä mulla nyt muuta, palaillaan. Kyllä sun juttuja luetaan, vaikkei vastauksia aina kuuluukaan. 😉

Mulla on tavallaan sekin ongelma, että stressaan kaikkea etukäteen liikaa ja mietin. Siten saan itselleni paniikki-kohtauksen. Tuntuu että on jo vähän liikaa erilaisia ongelmia.

On tää vaan kauheeta, kun on tullut nää kivut. Pelottaa, että onko jotain vakavaa. Ja sitten on vaikeeta rentoutua. Ei oikeen jaksais lähtee mihinkään kodista. Toisaalta, ei haluaisi olla neljän seinän sisälläkään kovin pitkiä aikoja.

On se ihme, että elämästä on tullut tällaista helvettiä. Vaikka vuosi sitten oli tosi hyvä vointi. Ehkä tää on vaan sitten huonoa säkää. En toisaalta voinut sille mitään, että sairastuin 8 vuotta sitten.

Ei jaksa jotenkin kapinoida koko ajan, kai se pitää vaan tyytyä siihen, että minulla on monen näköistä sairautta. Perseestähän tää on.

Välillä on semmosia kipuja, että tuntuu siltä kuin sydän vetelis viimesiä. Vetää niin epätasasta rytmiä välillä. Ja sitten taas hakkaa aivan mielettömän lujaa välillä. Mulla oli verenpaineetkin aika korkeella. Lääkäri käski mittaan 2-3 kertaa viikossa, kahden viikon ajan. Sitten pitää mennä verikokeisiin ja sydänkäyrä ottaan.

Taas tää sama rumba. Onkohan mun koko loppu elämä tätä, että ravaan vaan Terkussa ja sitten ne määrä sydänkäyrän otettavaksi. Sitten se on ihan ok. Sitten määrää liikuntaa ja fysioo. Sitten käyn siellä muutaman kerran. Ja parin viikon päästä koko rumba alkaa uudestaan.

Oon vaan melkein koko ajan niin hemmetin väsyny ettei jaksais ees varata aikaa verikokeisiin. Haluais vaan antaa periksi. Todetta, että en käy enää missään. Jään tänne neljän seinän sisään loppu elämäksi. Kunnes viimesetkin voimat loppuu.

Luulen että tää kaikki tulos siitä, kun olen käyttänyt 8 vuotta Temestaa, melkein päivittäin. Nyt se alkaa sitten tuntumaan. No lääkäri sitä määräs... En voi itseäni siitä syyttää että alotin aikanaan... On aina helppoa olla jälki-viisas...