Tuntuu että vetelen jo jatko-aikaa. On joka päivä niin kurja olo henkisesti ja fyysisesti. Opiskelu vei kaikki mehut. Myönnän tehneeni virheen, kun aloitin opiskelut. Ei musta ole siihen. Tää skitsofrenia vie kaikki mehut. Romahdin täysin viime syksynä kun rupesin opiskelemaan. Olisi pitänyt olla vain rehellinen itselleni: ei musta ikinä ole mihinkään ammattiin. Vietän luultavasti koko loppu elämäni sairas-eläkkeellä. Kurjaa se on, mutta mitä mä voin tehdä, kun näen välillä harhoja, ahdistaa ja masentaa. On tää aika surkeeta välillä tää mun räpiköinti. En kuitenkaan usko kuoleman jälkeiseen elämään, mutta ehkä se on parempi että sitä sitten joskus nukahtaa, eikä herää enää… Sehän voi toisaalta olla ihan lohduttavakin ajatus.
Myönnän että olen tehnyt aivan helvetinmoisia virheitä elämän aikana. Mutta kun mitään ei voi enää muuttaa. Toisaalta ajattelen välillä ettei tää kaikki mun vikaa ole, vaan sairaus yksin kertaisesti vaan pakottanut tiettyihin ratkaisuihin.
Kyllä sitä on tullut monet itkut itkettyä. Tuntuuvaan välillä, että on niin tuskainen olo, ettei tule enää kyyneleitäkään. Jos Jumala on olemassa, niin minulle hän on kääntänyt selkänsä jo aikoja sitten.
Yritän nyt jotenkin elää tän jatko-ajan. Aivan sietämättömiä kipuja välillä ja masentavaa oloa. Olen lääkärit kiertänyt, eikä niistä mitään apua ollut. Rahaa vaan meni.
Olen paljon ajatellut sitä että lisään alkoholin käyttöä, se sentään vähän rentouttaa.
Yritin alku keväästä taistella ahdistusta vastaan esim. liikunnalla, mutta ei se mitään auttanut. En minä itseltäni henkeä ota, kituutan vaan ja yritän jotenkin selvitä.
Muistot vaan painaa niin perkeleesti. Tuntuu välillä etten pysty kantamaan sitä taakkaa.
No ei kai mulla ole enää muuta vaihtoehtoa, kuin luottaa että tuolla jossain universumin takana on joku Jumala, joka armahtaisi minut. Yksinkertaisesti se on tässä tilanteessa enää ainut toivo. Ja jos häntä ei ole, niin ei ole toivoakaan.😭
Syytän tästä omasta olotilasta itseäni ennen kaikkea. Voi olla, että syyte on perätön mutta mitä sitä itsellensä mahtaa.
Tuntuu aina että se on mun vika, kun tulee näitä kipuja ja ahdistusta. Aina soimaan itseäni. Suurin piirtein syytän itseäni siitäkin, että sairastuin.
Sitten mulla oli jossain vaiheessa sellainen olo, että haluan nähdä harhoja, koska tämä todellinen maailma tuntui niin vasten mieliseltä... Välillä tulee vieläkin sellainen olo, että haluaisin nähdä niitä hienoja maisemia ja enkeleitä, kun ne tuntuivat niin aidoilta... Mutta se on se pahin ansa mihin voi mennä, että haluaa nähdä harhoja, sillä vaikka ne välillä ovatkin kauniita niin suurin osa niistä on kuitenkin kammottavia ja niistä tulee vaan lisää itsetuhoisia ajatuksia...
Tää saattaa kuulostaa hullulta, ja sitä se onkin, mutta tossa joku aika sitten maailma tuntui niin ahdistavalta, että tavallaan halusin seota... Halusin etten ymmärrä enää todellisuutta, kun olin niin ahdistunut... Mutta siinä on se, että kun on psykoottisessa tilassa, niin on usein itselle vaaraksi, ei niinkään muille... Sitten siinä saattaa tulla semmonen olo, ettei millään ole enää väliä ja tuntuu siltä että koko loppu elämä tulee olemaan yhtä helvettiä. Sen takia itsetuhoisuus liittyy tähän sairauteen niin vahvasti, kun ei nää enää valoa siellä tunnelissa.
Olen elämäni aikana satuttanut itseäni muutaman kerran tahallisesti, mutten koskaan niin paljon että se olisi hengen vaarallista. Se on vaan kylmä fakta, tämä on kamala sairaus eikä kellekään tällaista toivois... Mun on vaan myönnettävä itselleni ja muille se että en pysty ihan täyspainoiseen elämään, ainakaan vielä...
Vielä sanoisin sen, että kun on näitä kipuja ja ahdistusta, niin sen tekee tuplasti pahemmaksi se asia, että syytän niistä itseäni. Koko ajan on päässä sellainen sota ja syyttely. Ja junnaan siinä että kylläpä olen tyhmä, kun olen itseni tähän tilaan päästäny.
Onneksi kuulostaa siltä että sulla alkaa mennä jo paremmin.🙂 Minä nyt vaan oon tällanen... Iloa odotellessa...
Juuh, ne ei niitä varmaan kannata popsia kuin karkkia niitä rauhoittavia. Mulla niistä ainoo kokemus on, että mä tuun pirskatin iloiseksi niistä. Enkä oo sit tykännyt niitä ottaa kuin erittäin pahassa paikassa. Neljä niitä osastolta sain tammikuun alussa mukaan ja yksi on vielä jäljellä. Mutta toivotaan, että sä pärjäät ilmankin niitä napposia.
Toivottavasti saavat selkoa niihin sun kipuihin. Eipä se mukavaa varmasti ole olla henkisesti ja fyysisesti tuskissaan. Sama koskee noita harhoja. Toivotaan että ne ei nyt puske pahemmin päälle. Mut jos puskee niin torakka-mode käyttöön, eiks.
Kyllä mua jonkin verran tänään ahdisti siellä harkassa. Mulla on niin epäpätevä olo ja itsevarmuus puuttuu kokonaan. ^^" Tekee töistä ja harkoista haasteellisempia kuin mitä niiden tarvitsisi olla. Mutta nyt kun käyn psykoterapeutilla, niin toivottavasti saadaan noihin helpotusta. Tänään kanssa ollut koko päivä ukkoo ikävä. Se oli vaan niin mulle luotu tapaus...
Ukko kun kuoli, niin mulla aloitettiin nukahtamista helpottavat, kun mä en oikein lääkkeittä nukkunut. Sit se annos nelinkertaistettiin, kun ei se edelleenkään toiminut se nukkuminen toivotulla tavalla. Eilen rupesin vähentämään neljästä pilleristä kolmeen, jos vaikka pääsis hiljalleen eroon siitä. Aikaisemmin kun yritin vähentää, niin ei tullut mitään, mutta nyt sentään viime yö meni hyvin.
Mielialalääkkeitä en kyllä rupee vähentämään, kun vihdoinkin löydettiin semmoinen lääke joka toimii. Tai se annos piti tuplata, että rupes tehoamaan, mutta tehoaa sentään. Neljäs lääke jo kokeilussa, niin hieman jo meinas hävitä usko että mikään auttaisi. Tosin toi annos nostettiin vasta sen jälkeen kun mies kuoli. Mulla oli syksy ja joulukuu tosi vaikeita masennuksen ja ahdistuksen takia, ja ukko oli huolissaan. <.< Nyt kun se ois täällä ja näkis miten sinällään hyvin mä voin tilanteeseen nähden, niin tiedän, että se ois niin iloinen mun puolesta kun toi psyykkinen lasti osaltaan keveni. Jonkin verran mun vointi edelleen heittelee, mutta itseni tappamista en ole ajatellut sitten tammikuun alun.
Se on hyvä ettei ole itsetuhoisia ajatuksia. Mullakin ne on huomattavasti vähentynyt. Tai itse asiassa ne tulee samaan aikaan, kun kipukin tulee. Tossa itsetuhoisuudessakin pitää muistaa se pointti, että pitää tajuta se että mitä on olla kuollut. Ettei tavallaan yhtäkkiä enää ole olemassa. Tai mikä minä olen sanomaan, voihan tuolla jossain olla joku Jumala joka ottaa luokseen...
Mulla meni viime kesä todella hyvin, ainut vaan että elin täysin rauhoittavien lääkkeiden varassa... Siitä joutuu maksaan aina veronsa. Muakin ne tavallaan vaan piristää ja niistä on hemmetin vaikeeta päästä eroon. Kuulema vaikeempaa kuin alkoholista olisi.
Joo, on tässä torakka modella mentykin vähän aikaa. Välillä jotenkin on hyvä olla yksin, pidemmän päälle se ei ole hyvä, mutta tänäänkin kävin mökilläni yksin ja siellä luonnon keskellä jotenkin kesti näitä kipuja paremmin, kun näki ikkunasta metsän ja tuuli vaan ujelsi. Taidan ottaa nyt tavaksi, että jos oikein pahasti ahdistaa, niin lähden mökille, kun sinne ei ole edes pitkä matka...
Oon itekin uni-lääkkeitä joskus joutunut syömään. Teki unesta tosi pinnallista ja väsytti aina aika paljon seuraavana päivänä.
Sulla on hyvä kun on noita työkokeiluja ja opiskelua. Mulla nyt periaatteessa vain lukemista toukokuuhun asti, sitten on pääsykokeet.
Mulla vetää tää elämä välillä aikamoista vuoristorataa, kun ei päivän alussa yhtään tiedä että tuleeko ahdistusta ja kipuja vai ei... No jokanen päivä on aina seikkailu... Kyllä musta alkaa vähän jo tuntua, että antibiootit alkaa pureen... Voi se tietenkin olla sitäkin että tänään taas ollu kohtalaisen hyvä päivä vaihteeksi, mutta huomisesta ei tiedä... Pitää kai kokeilla joskus sitä joogaa mitä mainostit. Vois auttaa rentoutuun...🙂
Välillä tulee mieleen, että pistän elämän risaseksi. Kerranhan täällä vaan ollaan! Sama se vaikka olisin pää jäässä koko loppu elämän, joka tulee luultavasti oleen aika lyhyt... Vedän kesän ihan överi meiningillä ja katon sitten syksyllä että miten jatkan... Ei mua ole luotu elämään pitkää harmaata elämää. Mun pitää palaa isolla liekillä ja sitten kun kaasu on loppu, niin thats it... Eihän me kukaan kuitenkaan ikuisesti eletä.
En mää siihen usko, että tää mun tilanne tulisi tästä millään tavalla hirveästi muuttumaan. Vedän pään täyteen koko kesän kavereitten kanssa... Olkoon se sitten vaikka viimenen lajiaan. En jaksa enää nysvätä nurkissa ja pelätä, koska se kuolon koura vie... Muilla voi olla erilainen käsitys ja tietenkin saa olla eri mieltä, mutta mun mielestä kuitenkin kaikilla on vapaus elää elämäänsä omalla tavallaan, kunhan siitä ei ole muille harmia.
Mulla oli jo viime kesänä sellanen ajatus, että ei tää mun elämä hirveen pitkä tule olemaan sairauden ja näiden lääkkeiden takia, mutta yritän keskittyä tähän jäljellä olevaan elämään täysillä... Ei musta ole 8-16 työssä käyväksi henkilöksi... Ehkä mun kohtalo sitten vaan on jättää näyttämö normaalia aikaisemmin...
Mutta keskityn nyt ensi kesään ja yritän iloita siitä, tuli syksystä sitten millanen tahansa...
Miksi sä syytät itseäsi? Mitä olisit tuon kivun hyväksi voinut tehdä ennakkoon? Tai sairastumisen? Vaikka samaa itsesyytösten harrastamista mä teen. Edelleen koen, että mun olisi pitänyt pystyä estämään ukon kuolema.
Mä oon sitä välillä toivonut, että sekoaisin niin pahasti, ettei millään olisi enää mitään väliä. Mutta eipä sitä ihminen kovin helposti pöhköönny. Välillä vaan on niin huono olo. Eikä sit kuitenkaan halua tappaa itseään, kun ikuinen optimismi iskee taas kehiin. Eli ymmärrän ainakin tavallaan ton, kun sanoit että välillä oli olo, että halusit nähdä harhoja.
Mulla on ollut masennus jostain 11-12 -vuotiaasta. Ilo hiljalleen vaan pakeni elämästä, eikä tullut enää takaisin. Tänään mun psykologi kysyi multa asioista, joiden tekeminen tuottaa mulle iloa. En osannut nimetä yhtäkään. Mä en ollut iloinen edes silloin, kun mies oli elossa, vaikka tosi paljon arvostin hänen läsnäoloa ja usein piristyin hänen seurassaan. Siitä on niin kauan kun olen ollut iloinen, että se on aika vieras konsepti nykyään. Oon vaan tavallaan turtunut vuosien saatossa siihen, ettei asiat tuota iloa. Nyt sentään lääkitys toimii siihen, ettei se mieliala mene alamäkeen, mutta ei se edelleenkään ylhäällä ole.
Mutta kyllä tässä sinällään paremmin menee. Vielä kun oikeasti joku päivä voisi tuntea iloa ja tyyliin edes harrastaa tuntematta, että se on kauhean ponnistuksen takana aloittaa se tekeminen.
Mä en edelleenkään usko jumalaan. Tai jos sellainen on olemassa, niin se vihaa mua. Niin paljon kakkaa lentänyt niskaan ja nyt mä oon taas ihan yksin. En mä mitenkään kiellä, että ehdottomasti ei ole mitään tuolla, mutta olen hyvin skeptinen. Oon kuin Nuuskamuikkunen, en usko ennen kuin näen.
Mikä sulla on tilanne niiden rauhoittavien kanssa? Oot päässyt niistä eroon?
Ja jos sulla kerran mökki on, niin ota kaikki ilo irti siitä. Vielä parempi, kerta se ei kaukana ole. :>
Mulla ei oo unilääkkeitä vaan väsyttäviä antipsykootteja. ^^" Mutta kerta ne väsyttää, niin mikäpä siinä. Perinteiset unilääkkeet kai lopettaa vaikuttamasta tietyn käyttöajan jälkeen, ja mä nyt jo neljättä kuukautta noita mun pillereitä popsin.
Toivottavasti jaksat lukea kokeeseen siellä. Mulla yleensä iskee harkan ekalla viikolla niin kauhea epäpätevyyden tunne ja ahdistus, että tekee tyyliin mieli leikata sormi irti, että saisi sairauslomaa eikä tarvitsisi mennä sinne. Nyt sitä ei ole tullut. Ja toivotaan ettei tulekaan.
Multa on nyt jäänyt se joogakin pois. Enää vain pyöräilen. Siinä joogassa just tulee toi aloittamisen vaikeus, minkä mainitsin noiden harrastusten kanssa. Mutta ehkä sit taas, kun en stressaa niin paljon. ja rupean taas välittämään itsestäni. Nyt on vaan turtunut olo.
En tiedä miksi syytän itseäni. Ehkä sen takia, kun oon vetäny välillä rauhottavia enemmän kun lääkäri on määränny päivässä. Sitten sairastumisesta syytän itseäni, koska en ollut silloin aktiivisempi vaan eristäydyin muista kun sairaus iski ekan kerran. Musta tuntuu että olisi jotenkin helpompi hyväksyä nämä oireet, jos en syyttäisi itseäni.
Mulla ollut aina välillä masennus-jaksoja, mutten ole kokenut hirveän syvää masennusta. Ennemminkin sellaisia epämääräsiä oloja ollu välillä. Tuntunu että kaikki ei oo ihan kondiksessa ja sellasia oloja on ollut lähi aikoina paljon.
Tavallaan mun suurin ongelma on se, että ajattelen liian musta-valkoisesti ja se että elän välillä kuin viimeistä päivää, vaikka pitäisi katsoa pari siirtoa eteenpäin. Tavallaan ajattelen joskus että tämä on varmaan mun viimenen päivä, vaikkei sitä oliskaan.
Voin sanoa että silloin vaan saatan pöhkööntyä jos veressä on samaan aikaan paljon alkoholia ja bentsoja. Tavallaan joskus ajattelin, että vedän itteni niin sekasin että uskallan ottaa nirrin pois. Eli kyllä mää sittenkin olen ollut välillä tosi masentunut. Ja nousi kaikki noi ajatukset pintaan kun kuuli siitä kaverista.
Itekin käytän noita antipsykoottisia lääkkeitä. Kyllähän ne välillä auttaa unen tuloon.
Ei ole hirveän hyvä tilanne rauhoittavien kanssa. Liikaa tulee käytettyä, paha koukku päällä. Olen 8 vuoden aikana muutaman kerran päässyt kokonaan irti, mutta ne on aina kuitenkin tullut taas takasin arkeen. Myönnän että osa tästä mun huonosta voinnista johtuu just niistä bentsoista, mutta kun en vaan pysty pääseen irti...
Mulla on tavallaan koko aika jokinlainen ahdistus päällä... Jotenkin kaikki menneet kauhut on kerääntyny mun päähäni ja en saa olotilaa rauhoittumaan. Kun mulla on muitakin traumaattisia tapahtumia ollut elämän aikana kun toi kaverin kuolema... Tuntuu että sen myötä jotenkin mieleen nousi kaikki muutkin pahat asiat mitä mulle on tapahtunut. Sitten noi harhat lisää ahdistusta aivan älyttömästi. Tai oikeestaan ahdistuksen takia noita harhoja tulee... Ei ne ennen näin pelottavia ollut...
Vaikee sanoo onko toi mun rintakipu fyysistä vai psyykkistä vai molempia. Toisaalta kaikki viittaa fyysiseen, kun se on turvonnut... Sitten semmosta epämäärästä jäsenten puutumista ja pistelyä tapahtuu melkein jatkuvasti. Se on ehkä kaikista inhottavinta, kun ei saa siltä rauhaa. Rintakipu on jonkin verran helpottanut, mutta tää pistely on ärsyttävää. Ice power auttaa siihen jonkin verran. Antibiootti kuurin oon syöny jo. Eipä se nyt hirveästi auttanu, kumminkin vähän.
Mulla liittyy noihin harhoihin sellainenkin puoli, että silloin kun ne on päällä, niin haluaisin vain eristäytyä omaan kämppään enkä lähtee mihinkään koko päivänä. Mutta toisaalta se lisää vaan ahdistusta ja sitten kun on taas ahdistunut niin joutuu ottamaan rauhottavia ja kun joutuu ottamaan rauhottavia niin toleranssi kasvaa ja ne ei vaikuta enää yhtä hyvin kuin ennen.
Jotenkin välillä tuntuu että tämä on se Helvetti, ettei mitään Helvettiä oikeasti kuoleman jälkeen ole vaan tämä maan päällinen elämä tuppaa joillekin oleen se helvetti... Tai siitä voi itse tehdä sellaisen tai se voi tulla jos sattuu olemaan huono tuuri... Normaali elämä on se Taivas, jota kannattaa tavoitella. Myönnän että viime syksynä haaveilin, että haluaisin saada sen pohja kosketuksen. Sairas haavehan se oli. Ajattelin jotenkin, että menen ensin ihan pohjalle , sitten nousen sieltä taas ja kerron näistä kokemuksista muille... Ei näimmä kannattais aina luottaa omiin ajatuksiin, koska sieltä pohjalta ei välttämättä tuu nouseen ikinä ja kuka nyt vapaa ehtoisesti haluaisi sellaiseen Helvettiin... Ehkä sitten olin vaan niin masentunut että halusin sellaista. Olisi pitänyt silloin jo tajuta, että tarvitsen apua... No onneksi nyt sitä saan.
Mietin vaan koko ajan kuinka paska säkä mulla on ollut elämässä. Osa johtuu tietenkin omistakin valinnoista, mutta suurin osa ei... Haluaisin vaan semmosen ihan normaalin elämän, että olis joskus tulvaisuudessa naimisissa, sais lapsia, olis koira, kävisin töissä... Se taitaa olla utopiaa... Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä... Ainut miten voin nyt olla hyvä ihminen, niin voin kertoa muille, että älkää vaan uskoko kaikkin omiin visioihin esim. siitä kuinka kiva olisi olla rokkari ja saada se pohja kosketus. Siinä ei ole mitään kivaa... Jos olisin lukiossa jo tiennyt millaseen helvettiin toi kitaran soitto ja musiikki mut vie, niin en olisi koskaan sitä ruvennut tekemään... Nyt siitä ei pääse enää eroon...
Mun mielestä kannattaa satsata johonkin akateemiseen virkaan tai muuhun, mutta ei taiteelliseen. Koska taide on tois arvonen asia elämisen rinnalla. Taiteilijat kuolee nuorena ja sitä kohtaloa minä en halua...
Haluaisin vain aikakoneen, menisin siihen aikaan kun olin 11-vuotias ja muuttaisin kaiken. Ehkä semmonen joskus vielä keksitään... Kuolla en halua, mutta tää eläminen tuntuu välillä hirveeltä Helvetiltä, kun ei haluais nähdä ketään, mutta toisaalta se olisi se ratkaisu tähän ongelmaan: toiset ihmiset... Mutta kun mun lähi piirissä on elämän aikana välillä ollut niin hirveitä ihmisiä, että jotenkin luotto muihin ihmisiin on tässä pikku hiljaa alkanut mennä... On toki muutamia johon luotan, mutta niitä ei ole montaa... Yks oli tää kuollut kaveri...☹️
Tuntuu välillä että seinät kaatuu päälle. Haluaisin puhua näistä asioista jollekin johon voisi luottaa, mutta kun en tiedä enää, onko lähi piirissäni sellasia... No terapeutille ainakin pystyn puhuun se on plussa. Puhuttiin viime käynnillä siitä kaverin kuolemasta, jotenkin oli paljon kevyempi olo sen käynnin jälkeen. Kun sais vielä nää fyysiset huolet pois, niin ehkä pystyisin elämään taas suhteellisen normaalia elämää, mutta tällä hetkellä on vielä aikamoinen kriisi päällä... Yritän saada asian kerrallaan pois: ensin somaattiset oireet, sitten henkiset ja sitten satsaan opiskeluun...
Tuli nyt vähän pitkä teksti. Toivottavasti sulla on aikaa lukea.🙂
Mitä mää teen! En halua hakea apua. En vaan pysty. Haluan eristäytyä... Mutta kun sitten voi käydä huonosti... Kriisipuhelimeenkin soittanu jo niin monta kertaa, eikä siitä mitään merkittävää apua ole ollut. Mitä tässä nyt sitten tehdä, kun mistään ei ole mitään apua, eikä mitään jaksa tehdä ja pitää vaan odottaa. Tuntuu ettei tää ole elämisen arvosta elämää. Tuntuu että tää on enää se viimenen mahdollisuus tää Tukinet.😭
En vaan perkele jaksa enää tätä paskaa!!! 5 kuukautta yhtä helvettiä!
Mulla vaan ei ole rohkeutta tehdä mitään: ei itsemurhaa, eikä toisaalta rohkeutta hakea apua enää, koska en enää luota siihen että mistään on apua... En minä mihinkään osastollekaan halua tai vaikka haluaisinkin niin ei mua sinne päästettäis... Tai en tiedä miten sinne pääsee...☹️
Oli pakko taas käydä Terkussa... Sitä Tietzenin vaivaa ne siellä hoki... Tulossa aikamoinen viikonloppu, kun lupasin lääkärille, että yritän olla viikonlopun syömättä yhtään rauhottavaa... Saa nähdä millaset viekkarit tulee... Suurin piirtein oon semmonen tärisevä haamu maanantaina. 🙂 Vaikkei siinä mitään hauskaa olekaan...
Kävin just parin kilsan lenkillä. (juosten) Ehkä tää tästä pikku hiljaa alkaa muuttuun, kun rupeen taas urheileen ja en käytä paljoa lääkkeitä... Muuta kun ne antipsykoottiset...
Oon tää Tietzen vaan vittumainen vaiva. Ei voi muuta sanoo... Ei siihen kai auta sitten muu kun liikunta (lääkärin mukaan)... Fysioon pitää kai taas varata aika...
5 kuukautta rinta kipua! Ei hyvänen aika. Mites sulla on Nyuu menny?
On mulla aikaa lukea sun juttuja. Kun ei oo lukihäiriöö niin sutjakkaasti menee. 😋 Osastolle pääsee sangen helposti kai, senkus marssit päivystykseen ja sanot, että pelkäät tekeväsi itsellesi jotain. Mä kun olin miehen kuoleman jälkeen poliklinikan seurantajaksolla suljetulla osastolla muutaman päivän, sinne tuli yks jäpiskä juurikin noin. Eli jos vaan koet, että siitä on apua, niin marssi päivystykseen siitä. Ja ne varmaan osastolla sais autettua sua ton bentsojen popsimisen kanssa myös.
Mulla oli syksyllä paljon ahdistusta. Ei nyt joka päiväistä, mutta ajoittain joka viikkoista. Ja kun siitä ahdistuksesta pääsi, oli kauhean uupunut olo pari päivää. Ja on mullakin elämän aikana tapahtunut kaiken näköistä ennen kuin mun mies kuoli. Pari ihmistä sen mulle sanoikin, että olisin ollut viimeinen jolle sen olisi suonut. Mutta ei noi nallekarkit vaan mene tasan täällä. Torakkana eteenpäin.
Mä harrastan usein tota, etten lähde kotoa minnekään jos ei ole pakko. Jos ei tarvitse käydä kaupassa tms., niin voin viettää koko viikonlopun kotona. Tosin en ole huomannut, että sillä olisi mun psyykkeeseen negatiivinen vaikutus. Pikemminkin sillä, että pakotan itseni ulos voi olla se psyykkisesti raskas ja vointia huonontava vaikutus. Mutta meitä on niin erilaisia.
Sä osaat ainakin haaveilla noista asioista kuten perhe, naimisissa olo ja koira. Me ei ukon kanssa haluttu lapsia vaikeuttamaan jo ennestään vaikeaa eloa. Mies ei halunnut naimisiin ja mulle se oli oikeastaan yks hailee, ainakin vielä meidän parisuhteen sen hetkisessä vaiheessa. Ja nyt oon vaan tyytyväinen, että annoin kanit uuteen kotiin, kun mulla ei ole mielenkiintoa nyt mihinkään, niin tuskin jaksaisin niistäkään välittää. <.< Ja juuri sen takia halusin niille uuden kodin, jotta ne saisi hyvää hoitoa. Eli älä nyt ainakaan luovuta siellä vaan työskentele, että tavoitteeseesi mahdollisimman hyvin pääset. Ei ne asiat ole sulta mitenkään poissuljettuja. Ei täysin terveilläkään aina mene asiat niin kuin elokuvissa. Psyykkisesti sairailla ne vaikeudet voi sit paisua ja saavuttaa ihan tökeröt lukemat. Kuitenkin se murheisiin uppoaminen ainoastaan pahentaa sitä oloa. Tai ainakin mulla. Taantumiahan nyt tulee kenelle vaan, mutta niistä pitäisi sit kykyjensä ja vointinsa mukaan yrittää päästä eteenpäin.
Oikeestaan ne rauhottavat on välillä ainut keino pysyä tässä elämässä vielä kiinni... Vaikka niitten käyttö on mennyt välillä ihan överiksi... Varsinkin viime syksynä. En mää halua edes muistella sitä rupee vaan ahdistaan...
Joo, on se välillä ihan järkevääkin pysyä neljän seinän sisällä... Se voi olla välillä turhankin stressaavaa jos näkee ihmisiä.... Kyllä sitä yksin oloa pitää sopivina annoksina olla... Mulla vaan on se, että rupeen välillä tarkkaileen liikaa omaa olotilaa, jos oon yksin...
Rauhottavista vielä sen verran, että jos niitä on käyttäny pitkään niin joutuu maksaan aika ison veron... Pärjäsin tänään jopa 6 tuntia ilman, mutta on ne sellasia perkeleitä, että tulee hirveet viekkarit jos ei ota vaikka päivän aikana yhtään... Kai mää niitä sitten syön koko loppu elämän, täytyy vaan annos koko pitää sopivana... Lääkärissä sanottiin, että sais käyttää 4 viikkoa max. ja mää oon käyttäny melkein 8 vuotta!🙂 Ei mulle vaan silloin kun aloitin, niin sanottu mitään tollasta.
Jotenkin mulla oli viime kesänä sellanen olo ettei tää elämä voi jatkua siihen malliin miten se meni... Pakko toisaalta päästä noista rauhottavista joskus eroon, en mää voi niiden orjakaan olla lopun elämää...
Se aika perseestä elämässä, että kaikesta tuppaa oppiin vasta ns. jälkeen päin. Että mistä minä olisin voinu tietää, että mulle tulee näin tuskainen olo siitä että salilla teen rintalihas liikkeitä liian isoilla painoilla. Tai sitten että noi rauhottavat koukuttaa noin pahasti ja niitten käyttö menee ihan överiksi, kun ei pieni määrä enää tehoa...
No pitää säilyttää vaan toivo paremmasta... En mää sinne hautaan näin nuorena vielä halua... Vaikka harvoin sitä itse saa päättää...
Minkä takia mietin koko ajan sitä itsemurhaa? En vaan tajua... En mää sitä halua tehdä, mutta se pyörii koko ajan päässä. Tää ei ole kyllä normaalia... En pääse niistä ajatuksista millään eroon. Ei pysty rentoutuun ja kesktittyyn, kun mielessä pyörii koko ajan, että tänään sen teen... On tää kyllä perseestä.
Sitten on ihan väsynyt koko ajan ja ei jaksa mitään tehdä tai jos tekee niin se on ihan väkinäistä... 😭 Kun ei ne pistä mua osastollekaan, vaikka kävin eilen lääkärissä ja sanoin näistä ajatuksista. Jotenkin ne ei ota mua tosissaan... Pitääkö mun minne sinne ranteet auki, että pääsisin sinne osastolle... Kai mun pitää tässä lähi aikoina, tää meno tällasena jatkuu, niin sanoa ihan suoraan siellä etten pärjää kotona, että mun on pakko päästä sinne osastolle tai jotain vakavaa tapahtuu... Ei tää elämä vaan ole mitään ruusuilla tanssimista koko ajan, vaikka tuntuu, että sillä lääkärillä oli sellainen asenne: että "ei sua mikään vaivaa, painu kotiin takasi."
Jos olo on vielä tällanen huomenna, niin meen sinne Terkkuun ja sanon, että se on joko osasto tai sitten mulle voi käydä huonosti... Ei tässä vaan ole enää muuta vaihtoehtoa...
Hei, minäitse89.
Tunnistan tuon sinun itsetuhoisen olon. Mulla vain erotuksena, että myös toimin jo itsetuhoisesti. Pääsin sairaalaan yli kahdeksi kuukaudeksi. Nyt olen ollut kotona puolitoista viikkoa... Kyllä mä vieläkin ainakin välillä kaipaan osastolle, mutta en voi niin huonosti, että sinne pääsisin. Pitää katsoa, mikä tilanne on kun tyttö on lähtenyt ja mies lähtee kotiinsa viikon puolivälissä... Tekee mieli ongelmakäyttäytyä...
Miten sinut saataisiin tukevammin hoidon piiriin? Mistä lääkärille ymmärrys sinun huonosta olostasi? Yritä sinne terveyskeskukseen. Tai vaikka sairaalan päivystykseen. Ja kerro, miten käy. Toivon sinulle voimia hakea vielä apua!
Kai niistä rauhoittavista voi päästä eroon tai edes järkeviin lukemiin, kun hiljalleen vierottautuu. Mutta eiköhän siihen ulkopuolista apua tarvitse sit kuitenkin. Ei niitä kokonaan kannata lopettaa, jos se sun ahdistus noin vahvaa on. Kaipa ne vieroitusoireetkin pysyy hallinnassa, jos hiljakseen vähentää.
Elämä on perseestä juu, kaikesta pitää vaan oppia ja soveltaa sitä sit, et pääsee eteenpäin. Jos oisin tietänyt, että multa kuolee mies opiskelun loppuvaheessa, olisin hakenut muualle kuin hoitoalalle, koska nyt kaikki on ihan hirveetä. En mä pysty tässä surussani hoitamaan ihmisiä. Mutta kun ei noita asioita voi tietää etukäteen. Eikä sitä mitä voi tapahtua auta pelätäkään.
Mä kävin eilen baarissa tappamassa yksinäisyyttä. Kyllä siinä mulla oli välillä ajatus, että toivottavasti joku survaisee mulle puukon sisuksiin, että se olisi armollista. Oon taas ihan pirskatin yksinäinen. Mutta en sit kuitenkaan halua itseäni tappaa, koska ikuinen optimistisuus takoo päähän sitä, että kyllä se siitä ja kyl joskus vielä taas menee paremmin. Yritän nyt sulle tuputtaa sitä samaa ajattelua. ^^"
Ja kyllä sun kannattaa yrittää sitä apua hakea, kuulostaa sen verran huolestuttavalta toi sun meininki. Valitettavasti vielä tänäkin päivänä joillain hoitohenkilöillä on tuo asenne, ettei psykiatriset ongelmat ole ongelmia laisinkaan. Kai se on vaan vaikea omaksua sitä toisen olotilaa, kun ei ole sitä itse kokenut. Mutta hoitoon ja apuun sulla on oikeus, muista painottaa sitä jos joku puskatohtori tulee eteen.
En tässä vaiheessa yritä edes päästä rauhoittavista. Päätin niin.
Jarden Prive, olen minäkin joskus menneisyydessä toiminut itsetuhoisesti ja pääsin osastolle. Sen takia tässä ne pahat ajatukset pyörivätkin päässä, että jos teen jotain itselleni, niin sitten ainakin pääsen osastolle...
Tuntuu, että vaikka mitä tekisi niin mieli on maassa. Urheilu on ehkä tällä hetkellä se ainut keino, miten voin itse parantaa oloani...
Tässä on vielä sekin, että aina kun menen lääkäriin, niin mua hävettää kertoa, että on itsetuhoisia ajatuksia jo pitkän aikaa. Tai jos puhun niistä niin tuntuu että lääkäri ei ota kuuleviin korviinsa. Tavallaan se lääkäri ei hyväksy sitä, että olen sairas... Vaikea se on itsekin hyväksyä, mutta kun en jumalauta voi sille mitään että olen sairastunut... Sama juttu jos olisi syöpä tai jokin, harvoin siihen voi itse vaikuttaa että tuleeko se tai ei...
Oon niin kyllästynyt tohon yleiseen terveydenhuoltoon. Että suurin piirtein pitää mennä pää kainalossa, että saa edes jotain apua.
Toisaalta pelkään välillä puhua näistä omista ajatuksista, että jos mut leimataan umpi-hulluksi ja sitten ne pistää johonkin eristys-koppiin vuodeksi vedellä ja leivällä... Ja sähköshokki hoitoa joka toinen päivä... No, vähän nyt liioittelen, mutta on se vaan tässä Suomen maassa sitä että pitäisi olla terve tai jos ei ole, niin sitten pitää esittää tervettä... Jälkimmäistä olen tehnyt jo melkein puoli vuotta... Mutta kun tuntuu että sekoon tänne yksinäisyyteen.
Kävin Nyuu myös baarissa eilen. Ja vedin viinaa ja röökiä kahdella kädellä. Kaveri onneksi lähti mukaan. Kyllä se viina vähäksi aikaa helpotti oloa ja se että kaverin kanssa jutteli...🙂👍
Tuntuu vaan välillä, että pää on täydessä kaaoksessa. Kelaan vanhoja juttuja ja traumoja ja kaikki masentaa. Muistan vaan kaiken paskan tällä hetkellä ja hyvät asiatkin tuntuu kamalilta...
Sitten mulla on välillä niitä ajatuksia että: "mun täytyy kuolla nuorena" tai että "tää on mun viimeinen päivä". Tämmösiä on ollut nyt ainakin puoli vuotta... Ja ajatuksia, että kyllä jonain päivänä päästän itseni tuskista...
Näitä yritin kertoa Terkun lääkärille, mutta se vaihto heti puheen aihetta ja rupes puhuun jostain vitun Tietzenin oireyhtymästä ja sano vaan että liiku enemmän ja käy fysiossa. Ja niin ilonen koko ajan oli, että "kyllä tää elämä on ihanaa" ja "eihän sua mikään vaivaa". Vähän kärjistettynä.
Kyllä mulla on tässä ollut päiviä, kun on tuntunut siltä, että ehkä pärjäänkin yksin... Mutta sitten tulee taas seuraavana päivänä semmonen masennus aalto, että ei mitään rajaa...
Se tässä Tukinetissä on hyvää, että te tajuatte mistä puhun kun olette kokenut samaa. Ei ne siellä Terkussa mistään masennuksesta tiedä mitään. On vaan siellä hymy huulilla koko ajan ja taputtelee toisiaan selkään, että "hyvin menee". Teidän siellä pitäisi olla lääkäreinä... Ei minkään elämän positiivisuutta huokuvan, juuri lääkäriksi valmistuneen, joka luule ettei mikään sairaus tässä maailmassa ole vakava... Vaikka arvostan myös positiivisuutta, mutta tällä hetkellä en vaan pysty oleen positiivinen...