Herra parantaa ja auttaa
Olen sairastanut elämässäni neuroosin, kaksisuuntaisen mielialahäiriön, skitsofrenian, unettomuuden ja ahdistuksen. Herra on minua parantanut näistä kaikista ja tällä hetkellä kärsin lähinnä jäänneoireista skitsofreniaan liittyen. Olen saanut takaisin todellisuudentajuni ja erotan aika pitkälle mikä on oikeaa ja mikä psykoosia, silloin ne eivät pääse vaikuttamaan elämääni, eikä käytökseeni vaan pystyn hylkäämään ne. Tässäkin joudun itse valitsemaan todellisuuden. Olen varma, että Jeesus parantaa loputkin, kaikki aikanaan, eikä hän jätä työtään kesken minussa. Tie on ollut pitkä, olen sairastunut jo lapsuudessa ja tällä hetkellä olen keski-ikäinen. Toipuminen alkoi vasta uskoontuloni jälkeen 30-vuotiaana, kun rukoilin parantumista.
Ainut hyvä on eläke.
Rukoile elävää Jeesusta Kristusta, hän auttoi minua ja hän voi auttaa sinuakin. Hän pystyy varjelemaan ja johdattamaan sinua kaikessa. Parantumisessa tosin joudut tekemään sisäistä työtä itsesi ja asioiden kanssa sekä joudut valintojen eteen, jotka eivät ole helppoja. Totuuden näkeminen ja vastaanottaminen on äärimmäisen kipeää. Jumala parantaa yhden asian kerrallaan, kaiken omaksuminen kerralla ei ole edes ihmiselle mahdollista, nyt sen tiedän. Sentähden nopeaa tietä tuskin on olemassakaan!
Parantuminen on vuorovaikutusta, jossa ihminen itse valitsee miten nopeasti hän ottaa vastaan parantumista sekä valinta ottaako hän sitä vastaan. Sen voi myös hylätä ja jäädä junnaamaan paikoilleen. Helpompaa olisi jäädä elämään kuin ennenkin, se tie on tuttu vaikkakin kamala. Ihmisellä on muutosvastarinta luontaisesti eikä ole helppoa alkaa tehdä tarvittavia muutoksia elämäänsä. Olen täysin toinen ihminen nyt kuin silloin, kun Herra alkoi tehdä työtään minussa ja se on hyvä! Tie ei ole helppo mutta se tie vie aitoon toipumiseen ja pysyvään parantumiseen. Kiitos ja kunnia Jumalalle!
BirdBell kirjoitti 4.1.2016 19:0
En tiennytkään että kirkossa voi esirukouspyynnön laittaa vaikka olen rippikoulun käynyt ja uskova.
Kuinka usein te ihmiset rukoilette?
Miten rukoilette?
Pyydättekö jotain?
Pyydättekö anteeksi?
Kiitättekö?
Katsotteko ikkunaan?
Katsotteko ylös?
Äänettömästi vai äänellisesti?
Vastailen omasta kokemuksesta käsin kysymyksiisi: Rukoilen satunnaisesti, mutta joka ilta säännöllisesti.
Pyydän yleensä varjelusta pahasta ja läheisteni avuksi, joskus jonkun puolesta ihan erikseen.
Pyydän useinkin anteeksi, Jumalalta mutta myös ihmisiltä.
Kiitän, tottakai kaikesta hyvästä mitä olen saanut.
En katso mihinkään, ei Jumala ole erityisesti jossain kohdassa tai huoneessa tai paikassa, Hän on kaikkialla.
Äänettömästi. Tosin on ollut tiukka paikka ja pakko oli ääneen itkeä ja pyytää apua.
Toivottavasti sait vastauksia kysymyksiisi?
En vertaile itseäni muihin uskoviin. Uskossa ei ole kyse kilpailusta kuka on "hyvä" tai kunnollinen. Kukaan ei ole synnitön, kaikki tarvitsevat anteeksiantoa ja vapautusta.
Alussa pidin korkeinta voimaa rakkautena, hyvyytenä, paljon myöhemmin aloin puhua Jumalasta, Isästä.
Tärkeintä oli että sain tunteen että kelpaan Jumalalle tällaisenaan. En lue Raamattua kovin paljoa, vain osittain, koska en ymmärrä mitä kaikki siellä tarkoittaa niin jätän sen selittämisen niille jotka osaavat, mutta silti olen kriittinen kaikesta kuulemastani, en kaikkea usko vaikka olis kuinka hyvä puhuja. haluan uskoni olevan maalaisjärjellä ja tyyneydelle, rauhalle ja hiljaisuudelle rakentuvaa. ikävä kyllä en pidä kovin monimutkaisista muodollisuuksista, mutta se nyt on kirkon tapa tänään, voihan se joskus muuttuakin.
Minun on ihan pakko kommentoida, mutta en halua ketään loukata, enkä mitätöidä. Tämä on ihan minun henkilökohtainen mielipide. Entäpä me, joiden rukouksia Jumala ei kuule, vaikka kuinka huutaisimme? Sanotaan, ettei anneta enenpää, kuin jaksaa kantaa? Olen sairastanut hyvin vakavasti ja olin jo siinä pisteessä, että vanhenmille sanottiin, hyvästelkää. Mutta ei Jumala kuullut vanhempieni hätää. Eikä kukaan sairaalan henkilökunnasta kysynyt, voisiko he tukea. Sairaalapastoreita olisi ollut, mutta kun vanhenmat ei kauheassa hädässä ja surussa itse älynneet pyytää, niin sekin tuki jäi saamatta. Missä Jumala silloin oli... kun kysyin minua hoitaneelta kirurgilta, miksi vanhenmille ei tarjottu kriisiapua, niin hyvin tyytyväisenä itseensä kirurgi tokaisi KUN NE EI ÄLYNNYT PYYTÄÄ,...näin Jumala toimii teho-osastolla. ANTEEKSI, MINÄ EN KYKENE USKOMAAN JUMALAAN.
Dissos kirjoitti 5.1.2016 11:54
Tulin siihen käsitykseen, että usko on muuntuvat käsite. Herra on vähän outo, kun kuvaa ihmistä. Ajattelin ennen Jumalan olevan ihmisen kaltainen, en enää.
Onko tämän uskon kriisi? Uskoni muuttui. Pidän Jumalaa kaikkeutena. Ehkä sotii kristinuskon kanssa? En ole keskustellut tietoisesti uskonnosta muiden kanssa. Tulin tavallaan uudestaan uskoon.
Kun olen tälläinen hajallaan oleva disso, niin minulla peräti 8 eri uskontoa. Jäljelle jäi 4 joka on yhdistelmä kaikkea, koska olin niin hajallaan jouduin etsimään ytimen uskonnoista, ja se meni vanhaan laatuun. Tunsin etten saavuta harrasta olotilaa, enkä saasovitettua syntejä ni, vaikka rukoilin useita satoja kertoja vuorokaudessa. Puhdasuskoisuutta harjoitin kaiken aikaa.
Lopulta päädyin uskon syntyyn, ja allein, kunnes tajusin perimän joka on vanhempaa, kuin uskonkirja.
Jäin avut To maan tilaan uskontojen väliin, kun en saanut sovitettua toista.Hyväksyn lopulta oman syntisyyteni. En kykene olemaan kaiken aikaa puhdasta. Tunsin aivan ala-arvoiseksi, muiden puhtauden vuoksi, kun en itse riittänyt.
Uskon uskoon, joka on ennen uskoa. 🙂🌻
Ei kristinusko olekaan ainut usko mihin voi uskoa. Minusta kristinusko on aika tylsä uskonto.
Minä harrastan myös shamanismia ja muita luonnonuskoja. Vähän mieleni mukaan.
En kuitenkaan tunne olevani uskoton vaikka tavallaan välillä hylkään kristinuskon Jumalan ja raamatun sanoman. Ja kumarran vaikka kivelle.
Kirjotuksesi oli mielenkiintoinen.
salainen55 kirjoitti 5.1.2016 12:31
BirdBell kirjoitti 4.1.2016 19:0
En tiennytkään että kirkossa voi esirukouspyynnön laittaa vaikka olen rippikoulun käynyt ja uskova.
Kuinka usein te ihmiset rukoilette?
Miten rukoilette?
Pyydättekö jotain?
Pyydättekö anteeksi?
Kiitättekö?
Katsotteko ikkunaan?
Katsotteko ylös?
Äänettömästi vai äänellisesti?Vastailen omasta kokemuksesta käsin kysymyksiisi: Rukoilen satunnaisesti, mutta joka ilta säännöllisesti.
Pyydän yleensä varjelusta pahasta ja läheisteni avuksi, joskus jonkun puolesta ihan erikseen.
Pyydän useinkin anteeksi, Jumalalta mutta myös ihmisiltä.
Kiitän, tottakai kaikesta hyvästä mitä olen saanut.
En katso mihinkään, ei Jumala ole erityisesti jossain kohdassa tai huoneessa tai paikassa, Hän on kaikkialla.
Äänettömästi. Tosin on ollut tiukka paikka ja pakko oli ääneen itkeä ja pyytää apua.
Toivottavasti sait vastauksia kysymyksiisi?
En vertaile itseäni muihin uskoviin. Uskossa ei ole kyse kilpailusta kuka on "hyvä" tai kunnollinen. Kukaan ei ole synnitön, kaikki tarvitsevat anteeksiantoa ja vapautusta.
Alussa pidin korkeinta voimaa rakkautena, hyvyytenä, paljon myöhemmin aloin puhua Jumalasta, Isästä.
Tärkeintä oli että sain tunteen että kelpaan Jumalalle tällaisenaan. En lue Raamattua kovin paljoa, vain osittain, koska en ymmärrä mitä kaikki siellä tarkoittaa niin jätän sen selittämisen niille jotka osaavat, mutta silti olen kriittinen kaikesta kuulemastani, en kaikkea usko vaikka olis kuinka hyvä puhuja. haluan uskoni olevan maalaisjärjellä ja tyyneydelle, rauhalle ja hiljaisuudelle rakentuvaa. ikävä kyllä en pidä kovin monimutkaisista muodollisuuksista, mutta se nyt on kirkon tapa tänään, voihan se joskus muuttuakin.
Hei Salainen55
Sain vastauksen kysymyksiini. Kiitos vastauksista.
dahliakukka kirjoitti 5.1.2016 13:11
Minun on ihan pakko kommentoida, mutta en halua ketään loukata, enkä mitätöidä. Tämä on ihan minun henkilökohtainen mielipide. Entäpä me, joiden rukouksia Jumala ei kuule, vaikka kuinka huutaisimme? Sanotaan, ettei anneta enenpää, kuin jaksaa kantaa? Olen sairastanut hyvin vakavasti ja olin jo siinä pisteessä, että vanhenmille sanottiin, hyvästelkää. Mutta ei Jumala kuullut vanhempieni hätää. Eikä kukaan sairaalan henkilökunnasta kysynyt, voisiko he tukea. Sairaalapastoreita olisi ollut, mutta kun vanhenmat ei kauheassa hädässä ja surussa itse älynneet pyytää, niin sekin tuki jäi saamatta. Missä Jumala silloin oli... kun kysyin minua hoitaneelta kirurgilta, miksi vanhenmille ei tarjottu kriisiapua, niin hyvin tyytyväisenä itseensä kirurgi tokaisi KUN NE EI ÄLYNNYT PYYTÄÄ,...näin Jumala toimii teho-osastolla. ANTEEKSI, MINÄ EN KYKENE USKOMAAN JUMALAAN.
Hei Dahliakukka
Minulla on joskus samoja tuntemuksia ettei Jumala kuule vaikka rukoilen mutta uskon silti. Otan tuon tilanteesi niin että parannuit kuitenkin, Jumala auttoi kidurgeja asiassa. Ehkä sairaalassa on tapana pyytää itse pastoreita ja siksi ei niitä ollut saatavilla. Maybe.
Kiitos Birdbell. Itse uskon vakaasti siihen, että kattini tulivat koomaani hakemaan minut kotiin. Laittoiko Jumala sen tapahtumaan, sitä mietin varmaan ikuisesti. Sama, kun kannan syyllisyyttä, että vanhempani joutuivat ilman tukea elämään kooma-aikani. Ei meistä kukaan ole saanut mitään kriisiterapiaa...olen katkera asiasta, koska, jos tapahtuu jotain pahaa, joka ylittää mediakynnyksen niin koko kaupunki saa kriisiterapiaa. Mutta pieni ihminen on yksin. Vanhempani vanhanajan ihmisiä, ei he olisi osanneet apua kaivata. Matkustivat aina 200km katsomaan kun makaan letkuissa. Anteeksi, pääsee katkeruus taas karkuun...
Et sinä dahliakukka loukkaa ketään, sinulla on oikeus omaan mielipteeseen ja saat sen kertoa.
On olemassa eräs tarina jossa mies kysyin missä Jeesus oli silloin kun hän eniten olisi apua tarvinnut, se on siitä tarinasta jossa oli kahdet jalanjäljet rannalla Jeesuksen ja hänen, sitten oli vain yhdet jäljet, mies kysyi missä olit tuolloin, Jeesus vastasi: minä kannoin sinua ja siksi rannalla oli vain yhdet jäljet.
En minäkään tiedä sairaalojen käytäntöä, mutta tuntuu siltä ettei siellä taida kovin tyrkyttää kenellekään mitään uskontoa tai kristillistä puolta. Pappi on jos joku pyytää. Ymmärrän sen itsekin niin että ihmisen on itse sitä pyydettävä, ja mieluummin tietenkin olisi seurakunta yhteys johonkin niin sieltä saa tukea kun tarvii, ihan toisilta seurakuntalaisilta. Ainakin helluntai ja vapaa seurakunnassa on ihmisläheistä. Mutta kyllä ev.lut.seurakunnassakin on päivystävä pappi ja myös auttava puhelin ja netissä myös.
Olen käynyt ev.lut.seurakunnan papin kanssa useinkin juttelemassa kaikenlaista mikä vaivaa ja mietityttää näissä henkisissä asioissa ja hyvän vastaanoton olen saanut.
Toivon että hän joka etsii löytää etsimänsä. On monta tietä jotka vievät Luojan luo, mutta on monta tietä jotka eksyttävät myös. Olen aika varovainen näissä henkisissä asioissa ja yritän varoittaa myös muita, ettei yksin kannata olla vaan liittyä johonkin seurakuntaan missä voi toisten kanssa olla.
Tietenkin tämä uskominen on sellaista, että Jumalaan pitää uskoa, jos haluaa Häneltä apua.
Uskon on pelkästään uskomista. Ei mitään tieteellistä todistettua asiaa. Jos ei Jumalaan usko, ei Hän voi auttakaan.
Siinä ei ole mitään anteeksipyytämistä vaan jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta. Mutta, jos Jumalalta haluaa apua, kyllä minusta silloin pitää ajatus alkaa siitä, että Jumalaan ensin uskoon.
Minä en koskaan vakavasti sairaana ollessani pyytänyt Jumalalta apua. Kun heräsin teho-osastolta leikkauksen jälkeen, kiitin ensin lääkäriä ja sitten Jumalaa. Minusta tuo oli sopiva järjestys.
Toivottavasti ei nyt tule mieleen etten ole koskaan ollutkaan sairas. Olen kuitenkin täällä pitänyt kuntoutuspäiväkirjaakin sydänleikkaukseni jälkeen. En ollut aikeissa kuolla, sydän vaan petti. Se ei oikeastaan kai ole kovin dramaattista nykylääketieteessä.
dahliakukka kirjoitti 5.1.2016 19:22
Kiitos Birdbell. Itse uskon vakaasti siihen, että kattini tulivat koomaani hakemaan minut kotiin. Laittoiko Jumala sen tapahtumaan, sitä mietin varmaan ikuisesti. Sama, kun kannan syyllisyyttä, että vanhempani joutuivat ilman tukea elämään kooma-aikani. Ei meistä kukaan ole saanut mitään kriisiterapiaa...olen katkera asiasta, koska, jos tapahtuu jotain pahaa, joka ylittää mediakynnyksen niin koko kaupunki saa kriisiterapiaa. Mutta pieni ihminen on yksin. Vanhempani vanhanajan ihmisiä, ei he olisi osanneet apua kaivata. Matkustivat aina 200km katsomaan kun makaan letkuissa. Anteeksi, pääsee katkeruus taas karkuun...
Eihän se mitään ainakaan minua ei haittaa jos täällä "avaudutaan"
Jos sitä kriisiapua tarvitset, luulen että ei ole liian myöhäistä mennä trauma terapiaan mikäli tunnet sellaiselle tarvetta.
salainen55 kirjoitti 5.1.2016 22:23
En minäkään tiedä sairaalojen käytäntöä, mutta tuntuu siltä ettei siellä taida kovin tyrkyttää kenellekään mitään uskontoa tai kristillistä puolta. Pappi on jos joku pyytää. Ymmärrän sen itsekin niin että ihmisen on itse sitä pyydettävä, ja mieluummin tietenkin olisi seurakunta yhteys johonkin niin sieltä saa tukea kun tarvii, ihan toisilta seurakuntalaisilta. Ainakin helluntai ja vapaa seurakunnassa on ihmisläheistä. Mutta kyllä ev.lut.seurakunnassakin on päivystävä pappi ja myös auttava puhelin ja netissä myös.
Olen käynyt ev.lut.seurakunnan papin kanssa useinkin juttelemassa kaikenlaista mikä vaivaa ja mietityttää näissä henkisissä asioissa ja hyvän vastaanoton olen saanut.
Toivon että hän joka etsii löytää etsimänsä. On monta tietä jotka vievät Luojan luo, mutta on monta tietä jotka eksyttävät myös. Olen aika varovainen näissä henkisissä asioissa ja yritän varoittaa myös muita, ettei yksin kannata olla vaan liittyä johonkin seurakuntaan missä voi toisten kanssa olla.
Ainakin niissä sairaaloissa missä olen ollut, on annettu potilasohje missä on sairaalapastorin numero. Usein hän on kaiketi just luterilainen mutta olen sellaisen kanssa sairaalassa puhunut. Kun olen kertonut, että olen ortodoksi, hän on heti sanonut että haluanko puhua oman seurakunnan papin kanssa ja olisi sellaisen tilannut sairaalaan. Mutta en ole vaihtanut pappia.
Sairaalassa minusta olisi törkeää, jos pappia tultaisiin ihan tarjoamaan. Kun monet eivät usko tai ovat muuta uskoa kuin luterilaisuutta. Menisi multa ainakin luottamus lääkäreihin, jos tarjottaisiin omaisille pappia tai mulle itselle.
Omaisille kaiketi tarjotaan pappia vasta, kun potilas kuolee. Muutenhan omaiset voivat mennä sairaalan ulkopuolisen papin puheille omassa seurakunnassaan. Joka usein on paljon lähempänä kuin sairaalan pappi.
Mun lähisairaalassa on hiljainen huone. Kun sinne menee, näkee monesti papinkin. Hänkään ei tule noin vaan puhumaan vaan antaa potilaan olla ensin yksin rauhassa ja sitten soveliaasti lähestyy.
Hiljaiseen huoneeseen voivat omaisetkin mennä.
maanvaiva kirjoitti 6.1.2016 9:37
salainen55 kirjoitti 5.1.2016 22:23
En minäkään tiedä sairaalojen käytäntöä, mutta tuntuu siltä ettei siellä taida kovin tyrkyttää kenellekään mitään uskontoa tai kristillistä puolta. Pappi on jos joku pyytää. Ymmärrän sen itsekin niin että ihmisen on itse sitä pyydettävä, ja mieluummin tietenkin olisi seurakunta yhteys johonkin niin sieltä saa tukea kun tarvii, ihan toisilta seurakuntalaisilta. Ainakin helluntai ja vapaa seurakunnassa on ihmisläheistä. Mutta kyllä ev.lut.seurakunnassakin on päivystävä pappi ja myös auttava puhelin ja netissä myös.
Olen käynyt ev.lut.seurakunnan papin kanssa useinkin juttelemassa kaikenlaista mikä vaivaa ja mietityttää näissä henkisissä asioissa ja hyvän vastaanoton olen saanut.
Toivon että hän joka etsii löytää etsimänsä. On monta tietä jotka vievät Luojan luo, mutta on monta tietä jotka eksyttävät myös. Olen aika varovainen näissä henkisissä asioissa ja yritän varoittaa myös muita, ettei yksin kannata olla vaan liittyä johonkin seurakuntaan missä voi toisten kanssa olla.Ainakin niissä sairaaloissa missä olen ollut, on annettu potilasohje missä on sairaalapastorin numero. Usein hän on kaiketi just luterilainen mutta olen sellaisen kanssa sairaalassa puhunut. Kun olen kertonut, että olen ortodoksi, hän on heti sanonut että haluanko puhua oman seurakunnan papin kanssa ja olisi sellaisen tilannut sairaalaan. Mutta en ole vaihtanut pappia.
Sairaalassa minusta olisi törkeää, jos pappia tultaisiin ihan tarjoamaan. Kun monet eivät usko tai ovat muuta uskoa kuin luterilaisuutta. Menisi multa ainakin luottamus lääkäreihin, jos tarjottaisiin omaisille pappia tai mulle itselle.
Omaisille kaiketi tarjotaan pappia vasta, kun potilas kuolee. Muutenhan omaiset voivat mennä sairaalan ulkopuolisen papin puheille omassa seurakunnassaan. Joka usein on paljon lähempänä kuin sairaalan pappi.Mun lähisairaalassa on hiljainen huone. Kun sinne menee, näkee monesti papinkin. Hänkään ei tule noin vaan puhumaan vaan antaa potilaan olla ensin yksin rauhassa ja sitten soveliaasti lähestyy.
Hiljaiseen huoneeseen voivat omaisetkin mennä.
Saako hiljaiseen huoneeseen sytyttää kynttilöitä?
Ei saa sytyttää kynttilää ainakaan meidän sairaalassa ja se on ihan vaan paloturvallisuussyistä. Mutta, jos pappi on läsnä, varmaan siitä voidaan joustaa tai mennä huoneeseen missä saa polttaa kynttilää.
Mulla tuli vielä mieleen Dahliakukan kirjoituksesta, kun hän puhuu kissoista ja siitä, että kissat tavallaan oli hänen pelastuksensa. Ehkä jos noin kokee, silloin voisikin olla oma uskonjuttunsa luonnonuskoissa ja niistä voisi löytää sen avun ja omanlaisensa Jumalan.
Minusta ei kannata hirveesti aikaa tuhlata kristinuskon Jumalan etsimiseen, kun oman uskon voi löytää muillakin tavoilla ja se on ihan yhtä arvokasta uskoa.
Kiitos kaikille. Minusta olisi ollut vähintä, että jos joku hoitaja tai lääkäri olisi edes kysynyt, tarvitseeko vanhemmat tukea? Ei sitä kauhean surun ja huolen keskellä edes tajua, että olisi oikeutettu sellaiseen. Se on vanhenmilleni ihan outoa asia, kun ei heidän aikanaan ole sellaisesta edes puhuttu ääneen. Taisi muuten olla, että Myyrmannin vai Oliko Jokela ensin aikana alettiin julkisuudessa vasta puhua ääneen kriisituesta.
Minä olen nyt yli 4v koittanut anella ja rukoilla itselleni kriisitukea, että voisin sitä taas vanhenmilleni jotenkin jakaa, mutta eipä sitä saa. Olen niin terveen näköinenkin ja reipas.
Näkisivätpä mikä matopurkki pääni sisällä. Mutta eihän mikään kriisiterapia voi tapahtunutta muuttaa. Se on totta. Mutta, kun tapahtuneen kanssa pitäisi pystyä loppuelämä elämään.
Lääkärit unohtaa tapahtuneen ja tulee uusia tapauksia, mutta meille tämä on ikuista.
Juttelin kuntoutusosastolla ollessani sairaalapastorin kanssa, ihastuttava nuori nainen, joka sanoi, että heitä on aina kaksi päivystämässä, että jos vähänkin tulee hoitopuolelta vinkkausta he menee käymään..oli hyvin kauhistunut tapauksestani.
Kiitos, kun jaksoitte jakaa tämän kanssani, kai tämä kirjoittaminen ainoaa terapiaa.
Hei
On erittäin tärkeää että saa kontaktin sairaalapappiin, hän on ainoa jolla on parantamisen välineet hallussaan. Myös yksin voi hakeutua avin lähteille rukoilemalla, se on yhtä arvokasta. Luonnonuskonnoista varoittaisin ettäon vain yksi tie elämään ja se on Jeesus. Kontakti seurakuntaan ja osallistuminen vapaaehtoistyöhön on tärkeää.
Minusta tämän keskustelun kuitenkin voisi pitää sellaisena, että kaikilla on samanarvoinen oikeus puhua uskostaan tai uskottomuudestaan tai luonnonuskostaan ilman pelottelua.