Mikä on se määrä, minkä jälkeen voi sanoa, että tämä oli tässä? Kuinka paljon yhden ihmisen on määrä kärsiä, olla kurja, surkea, ennen kuin voi kuitata loppulaskun?

Miten se määritellään? Kuka sen määrittelee? Miksi on väärin haluta pois pelistä? Ainakin vaihtopenkille?

Kun mikään ei ole mitään, ei tunnu miltään.

Hei Jaksaako!
Olen itsekin lukenut joskus tuota "en halua kuolla,en jaksa vain elää"-kirjaa. Taisin jättää sen kesken. Muistelen että siinä oli ihan menestynyt nainen tämä joka näitä vaikeuksia koki.
Koeta avautua lääkärillesi ajatuksistasi jotta pääsisitte eteenpäin. Ymmärsin että se on sinulle vaikeaa. Jos kirjoittaisit ensin niitä kotona paperille ja sitten lukisit sen tai antaisit lääkärin lukea.
En osaa enempää kirjoittaa, mutta seurailen kyllä tätä ketjua ja kuulumisiasi. Voimia sinulle!

Palasin taas lääkäriltä. Kerta toisensa jälkeen hän jaksaa sanoa, että muillakin on vaikeaa, ettei elämä ole helppoa, että vastoinkäymisiä tulee, että täytyy vaan jaksaa, että ei saa antaa periksi.

Kyllähän mä nuo TIEDÄN, kyllä mun tajunta käsittää nämä asiat. YMMÄRRÄN, että muillakin on vaikeaa. TAJUAN, etten tietenkään voi saada just haluamaani. HYVÄKSYN, ettei elämä olekaan auvoista tanssia järven rannalla.

Onko siis liikaa pyydetty, että olisi edes joskus vähän vähemmän paha olo?

Kun joku antaisi jonkun apuvälineen. Kun jonkun kanssa voisi miettiä, miksi on niin huono olo.

``Taas se tapahtui... lääkäri esitti oleellisen kysymyksen, mihin osaan kyllä vastata, mutta en saa sanotuksi ääneen. Koko keho meni täysin lukkoon, varmaan näkyikin...

Tuntui, että jos tuohon vastaan, niin kaikki kaatuu ja loppu just siihen paikkaan. ````

Kuinkas tämän asian kanssa kävi, saitko sanottua?

Jones53,

En saanut. 😳

Osaan kiertää ja kaartaa asioita jo niin hyvin, että saan mustasta valkoisen. Tiedän, että se ei ollenkaan auta, mutta vanhasta tavasta, jolla olen itseäni suojellut, on niin vaikea päästä irti.

Vaikka kuinka tajuaa, että tässä olisi se paikka, milloin asiat voisi saada käännettyä parempaan.

Pitää varmaan yrittää tuota asioiden kirjoittamista paperille etukäteen, sitä on moni suositellut. Silloin tarvitsee löytää vain rohkeutta antaa se paperi....

Kyllä sinä olet olemassa kuten minäkin. Meillä taitaa olla "oma maailma" joka on särkynyt. Emme tiedä miten sen voi paikata, se laastari/liima jota elämä tarjoaa ei pidä sitä koossa vaikka kuinka kiirehtää toiseen päähän "liiman" kanssa.
Postilaatikolle menostakin voi tulla kynnys astua arkeen. Surullista mutta totta. En silti haluaisi riistää itseltäni henkeä. Tai on varmaan niin etten rohkenisi yrittää edes. Arka pieni ihminen isossa maailmassa yksin.
Äsken olin ulkona haravoimassa. Tuulen suunta oli oikea laitoin risukasan palamaan ja jatkoin haravointia. Koin tunteen kuin joku tuijottaisi minua. Tiedän että, vanhempani katselevat pilven reunalta ainoan lapsensa kamppailua elämässä. Se tunne ei ollut sitä nyt. Tämä oli jotain "maanpäällistä". Pysähdyin tarkastelemaan ympärille ja siellä minua todella tuijotettiin.🙂 Kaksi valkohäntäkaurista, emä ja vasa, tarkastivat olenko uhka vai vaaraton. Tulivat tulokseen etten häiritse heidän aamuruokailuaan. Hymyillen katselin hetken noita niin arkoja villieläimiä joita vain vaistot ohjaavat.
Se hetki tuntui hyvältä ja turvalliselta mutta sillä vasallakin oli emänsä. Muistin taas oman yksinäisyyden. Ihmisiä on ajoittain paljonkin ympärillä mutta eivät he ole minua varten. Olenko minä heitä varten? Kelpaan kun annan/autan ja kun haluan jotain olen myös hankala.

Kuntoutusta takana. Oli tosi vaikeaa. Eka päivä meni (tutussa ryhmässä) ihan ok, mutta jo seuraavana tunsin itseni ulkopuoliseksi. Lakkasin puhumasta. Kaikki voima meni itkun pidättelyyn. Ahdistus paheni hetki hetkeltä. Halusin vain pois sieltä!

Tuntui, etteivät juttuni kiinnostaneet, kun sain vastaukseksi vain murahtelua ja epämääräisiä ai niin-, vai niin-, aha-vastauksia. Muiden kanssa samat tyypit kyllä keskustelivat kokonaisilla lauseilla....

Olo on kuin olisi tullut turpaan ja pahasti.

Heti kotona otin kaksi diapamia, odotan vaikutusta.

😭 🤕

Pahin isku kuntoutuksessa oli kun yksi luennoitsijoista sanoi, että jokaisella on pakko olla ainakin yksi ystävä, jonka kanssa voi käydä asioita läpi.

Entä kun ei ole?

Miten pakotan jonkun tuollaiseksi ystäväksi? Rahalla se kai onnistuisi. Ostettuja "ystäviä" on ollut...

Hei Jaksaako?
Minäkin olin päiväosastohoidossa viime lokakuussa, eli se oli ehkä vähän sama kuin kuntoutus. Meitä oli seitsemän henkeä siellä. Olin melkein aina hiljaa, tai joskus jotain sanoin kyllä, mutta pääasiassa eräs nainen hoiti puhumisen (se ihminen jaksoi kyllä puhua). En kuitenkaan koe sitä ettei puhu niin paljoa mitenkään pahana, ei vaan aina ole sanottavaa. Uskoisin että meitä hiljaisempiakin kyllä kuunnellaan silloin kun asiaa on. Uskoisin että sinuakin kuunnellaan jos haluat jotain sanoa. En voi tietenkään tietää sitä kun en ole siellä paikalla, mutta siltä minusta tuntuu.
Toivotan sinulle rauhallista mieltä ja voimia sinne kuntoutukseen!
terveisin Arka

Kontrollikäynti (ainakin lääkityksen osalta) edessä. Pelottaa: entä jos hän katsoo, että olen jo valmis palaaamaan töihin? Vaikka ihmiset ja äänet saavat minut yhä paniikkiin, vaikka itkua pitää pidätellä aina kun puhuu jonkun kanssa, vaikka painajaiset ovat palanneet, vaikka tuntuu siltä että iso rekka olisi asettautunut palleani päälle - vaikea hengittää.

Pelko ja kauhu. Tuskin on tarkoitus, että lääkärin tapaaminen tuntuu tältä... 🤔 😳

Ahdistaa heti aamusta. Yöllä painajaisia, jotka vaivaavat yhä.

Illalla luin hieman lisää "En halua kuolla, en vain jaksa elää" -kirjaa. Siinä oli ote jostain tekstistä. Se vetosi. Etsin sen netistä, laulun sanat.

Osuivat.

Jos voi kertoa niin kyse on Anna Ternheim-nimisestä (laulaja?) ja To be Gone.

Lääkärinkäynti edessä. Tunnen kauhua, taas.

Käynti psykiatrin kontrollissa kesti sen noin 45 minuuttia. Mutta se tuntui ikuisuudelta, monelta tunnilta.

Ajattelin vain, koska pääsen pois?!?!?!?

Jo odotusaulassa halusin väin lähteä pois.

Nyt on ilta, ja yhä pohdin aamuista käyntiä psykiatrin luona... syyttikö hän minua jostain?? 🤕

On sellainen olo, että olisi pitänyt voida paremmin, olla iloisempi... mutta kun olo oli kuin muurahaispesän syöneellä...

Taas tuli kehotus mennä päivystykseen kun se tilanne tulee, mutta tiedän, etten mene. Siksikö hän oli vihainen? Oliko hän vihainen.... 😯🗯️

Vielä mietin lääkärin reaktiota... kyllä se hermostui. 😭

Oksettaa. Pitäisikö laittaa joku anteeksipyyntöviesti? Se olisi varmaan tosi tyhmää.

Sain luettua loppuun Ann Heberleinin kirjan "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää".

Paljon kohtia, jotka olivat kuin suoraan minusta. Paljon tunteita, joita en ole osannut pukea sanoiksi.

Jos siitä poistaisi kirjoittajan perheen, ystävät ja tutut, se olisi kuin oma elämäni... ei mitään.

Elän suuressa tyhjyydessä, kalvon sisällä enkä tiedä mitä haluan - tai haluanko mitään.

Mietin koko ajan, miksi pitäisi elää? Mikä tässä on niin hienoa ja mikä on tämän tarkoitus?

Katsoin tv:stä ohjelman Dignitas-järjestöstä. Ihmisen oikeudesta omaan elämään. Itkin, mutta en surusta vaan ajatuksesta, että joku ymmärtää.