... jatkoa ...

Kun muutkaan eivät pidä minusta, niin miksi pitäisin itsekään? Se on se mihin pitäisi löytyä joku juttu.

Mutta koska inhoan itseäni, en esim. käydä kivoja vaatteita, meikkaa tai käytä koruja.

Enkä uskalla mennä ravintoloissa baaritiskille, jos siellä on yhtään ruuhkaa: niin monta kertaa olen jäänyt ilman palvelua. Varmaan se oma olemus huokuu sitä "arvoton surkimus"-asennetta... vaan kun en muuta osaa. Eikä kukaan ole kertonut miten asiaan saataisiin muutos. Mutta entä jos asia oikeasti onkin näin? Jos muutos olisikin valhetta?

Jaksaako, hyvä, kun kerroit noista kokemuksistasi ja kuinka rajoittavia ne ovat. Itse olen joskus kauan sitten kokenut jotain vastaavaa, esim. muistan, kun nuorena olin vieraalla paikkakunnalla, tunsin, että minulla ei ole oikeutta kävellä kadulla, vaan pitäisi mieluummin pysytellä poissa toisten reviiriltä. Olo kadulla oli tosi ahdistavaa ja tunsin jotenkin että olen tullut hulluksi, niin kummallista se oli.

Mietin tuota "Kun muutkaan eivät pidä minusta, niin miksi pitäisin itsekään? Se on se mihin pitäisi löytyä joku juttu." Helppo sanoa ja vaikeampi toteuttaa, mutta kyllä sinä voisit pitää itsestäsi ihan itseksesikin. Eivät muut ihmiset ole luonnonlainomaisesti mitenkään korkeammalla korokkeella, että heillä olisi valta päättää puolestasi, millainen olet. Sinä itse olet päättänyt, että he ovat pätevämpiä arvioimaan sinua ja olet asettanut heidät korokkeelle lausumaan sinusta. Yhtä hyvin voisit itse nousta korokkeelle. Mietipä perusteluja sille, että arvosi riippuu muiden arvioinnista! Niitä ei taida löytyä?

Toisaalta se pitäminen pomppii ja heijastuu edestakaisin: jos pidän itsestäni, pidän muista, koska hekin ovat ihmisiä, ja osoitan sen, ja muut pitävät siksi minusta, mikä vahvistaa minussa tunnetta, että minusta pidetään.

Me kai toistamme lapsuuden kuvioita näissä, ja niitä kuvioita päässä pitäisi yrittää muuttaa. Minä olen aika samanlaisista olosuhteista kuin sinä olet kertonut omistasi: nuoremman sisaruksen takia syrjään työnnetty. Toistan sitä kuviota ja näen kaiken hylätyn silmälasien läpi. Jos jokin ei mene hyvin, koen sen hylkäämisenä ja huonoudestani johtuvana, vaikka näin ei yhtään olisikaan. Näen ihmisissä halveksuntaa ja hylkäämistä, vaikkei sitä olisikaan. Joskus tietysti onkin jostakin syystä.

Ehkä jotain "edistystä" sittenkin tapahtuu: sain itseni kiinni siitä, että mollasin itseäni oikein olan takaa, ihan ilman syytä. Vanhasta tottumuksesta.

Kai se joku juttu on, että huomasin asian ja yritin pistää sille stopin... vai?

Katseli miesten 50 km:n kävelyä. Mistä he saavat sen tahdonlujuuden? Moni tuli maaliin ihan tajuttomana, mutta eivät keskeyttäneet. Tuollaisen voiman kun saisi arkipäivään.

Huomenna on edessä työkokeilua koskeva neuvottelu esimiehen kanssa. Hirvittää, pelottaa. Lääkäri on mukana, mutta silti. Taas joutuu kuuntelemaan sitä tyhjänpäiväistä ja merkityksetöntä höpinää; luvataan maat ja taivaat. Kuiteinkin tiedän (aiemmista kokemuksista), että kaikki on pelkkää tyhjää puheensorinaa. Oikeasti mikään ei tule olemaan erilaista.

Kyllä, etsin uutta työtä, mutta tässä iässä ja tässä taloudellisessa tilanteessa se ei ole helppoa. Kun vielä huomioidaan se, että pidän itseäni täytenä tollona, niin...

Pitänee lyödä vetoa siitä, koska / kuinka pian taas murrun ja joudun saikulle.

On alkanut miettiä, että on lokeroinut ja haudannut niin hyvät kuin pahatkin mutta aidot ja oikeat tunteet jonnekin tosi syvälle. Ja heittänyt avaimet ja lapiot pois.

Miten ne saa kaivettua sen verran esille, että niitä voisi käsitellä? Nyt tuntuu, että puhetta kyllä tulee, mutta tunne sanojen takaa puuttuu. Analysoin asioita ja esitän ratkaisuvaihtoehtoja, mutta ilman tunteita. Ei näin mitään muutosta, kasvua tule tapahtumaan.

😐

Hei, Jaksaako?

Mulla on sellainen kokemus, että kun mä söin Remeronia (mirtatsapiinia), niin mä en itkenyt enkä oikeastaan tuntenutkaan mitään, vaikka käsittelin terapiassakin vaikeita asioita. Mutta kun minä lopetin sovitusti Remeronin syömisen, tunteet ja itkut tulivat voimallisesti esille. Eli jotkut masennus- ja mielialalääkkeet ikävä kyllä salpaavat tunteita, niin että kyynelkanavatkin melkein kuivuvat. Toisaalta, jos masennukseen ei ole muuta hyvää hoitoa, niin silloin on hyvä suostua tietynlaiseen tunteiden katoamiseen ainakin joksikin ajaksi.

No, viime vuosina olen sitten itkenyt niiden kuivienkin vuosien edestä.

Terapiasi edetessä tunteesi voivat alkaa työntyä esiin, jos vain annat niille luvan ja uskallat tuntea mitä milloinkin; se on aivan mahdollista. Mutta ymmärrän hyvin, jos tunteiden "katoaminen" ihmetyttää ja hämmentää sinua. Kyse ei siis sinunkaan kohdalla ole välttämättä tunteettomuudesta, vaan siitä, että tunteesi vain ovat vielä piilossa syvällä sisimmässäsi, ja ne odottavat esiin tulon päivää ja hetkeä. Myös mahdollisesti käyttämäsi lääkkeet voivat salvata sinunkin tunteitasi.

Vaeltaja-ihmettelijä

Lauantaille oli tavallaan menoa. Mutta eikö mitä: iski sellainen väsymys, etten päässyt sängystä ylös ollenkaan, en edes sunnuntaina. Tänäänkin tekee kipeätä olla ylhäällä.

Mirtatsapiini on osa lääkitystä, uutena tuli kuvioihin joitakin kuukausia sitten. Ja annoskoko on 60 mg eli kuulemma tosi iso. Mutta olen mä tuon määrän kyllä tarvinnutkin.

Ongelma kai on, että milloin määrää aletaan vähentää, ja millaisella vauhdilla.

Pelkään, että jos otan asian esille, niin määrää vähennetään liian nopeasti - siis omasta mielestä...

Hei!

Mirtatsapiinia (esim. Remeronia tai Mirtazapinia) myydään erivahvuisina tabletteina (15 mg, 30 mg ja 45 mg). Kun sitten aikanaan aloitat mirtatsapiinin vähentämisen, voit tehdä sen lääkärin ohjeen mukaan tosi pienin portain. Itse aikoinaan puolitin vielä 15 mg:n tabletinkin, mutta en tiedä, kuinka se nykyään onnistuisi, kun esim. Remeronia myydään tänä päivänä suussa hajoavana tablettina SolTab-muodossa, eikä siinä muistaakseni ole jakouurretta. Se pitäisi sitten kai vain jakaa ja murustella... No, nyt mennään jo lääkärin vastuun puolelle lääkityksen pienennysasiassa.

Huom. Mitä tahansa lääkettä, jossa ei ole jakouurretta, ei saa mennä puolittamaan!

Mirtatsapiini todellakin vaikuttaa tunteisiin, niin hyviin kuin huonoihinkin tunteisiin, ja se näkyy ja tuntuu jollain lailla myös terapiatyöskentelyssä. Toisaalta kurja juttu, mutta toisaalta toimiva lääke. Siinä pitää vain punnita hyödyt ja haitat.

Mirtatsapiinin yksi ominaisuus on lisäksi se, että lääke lisää ruokahalua, mikä voi näkyä myös painossa. Mutta kumpi on tärkeämpää, mannekiinimitat vai tasapainoisempi mieliala?

Vaeltaja-ihmettelijä

Työkokeilu alkaa ma 3.9.2012. Ja miten otan sen vastaa? Noh, olen juonut alkomahoolia melkoiset määrät per päivä. Ajattelin, että mitä väliä. Tarkoitus on lopettaa kun työt alkavat.

No joo, tuo juominen on ollut huono ratkaisu: väsyttää, on vetämätön olo jne.

Toinen päivä töissä, työkokeiluna... ja itkua sai pidätellä. Ei vain jaksaisi.

Ja kotona sitten itkinkin. Ja itken.

Se siitä "kevyestä" palaamisesta töihin: heti on annettu pari isohkoa hommaa, mitkä pitäisi tehdä jo tällä viikolla. En edes ymmärtänyt tehtävänantoa... Ihan turha oli sanoa, että en usko pystyväni. Se kaikui kuuroille korville.

Voi ei. Kuulostaa tosiaan siltä, että olet palaamassa töihin aivan liian aikaisin. Voisiko s-lomaa kuitenkin jatkaa? Mitä työterveyslääkäri asiaan sanoo? Tai muu hoitava taho, jos sinulla sellainen on? Minä olen ollut nyt reilun vuoden s-lomalla, mutten silti voisi vielä kuvitellakaan pystyväni palaamaan töihin. Toivottavasti palaaminen aikanaan (jos sellainen aika nyt ylipäätään tulee) tehdään harkiten ja huolella. Mutta yritä saada vaikka työterveyslääkärille aika ja sano suoraan, että et vielä kykene tekemään töitä.

Niin. Tuntuu, ettei yhtään taukoa töistä olisi ollutkaan. Viikonloppukin on mennyt sängyssä makaamiseen ja itkemiseen.

Otin kyllä yhteyttä lääkäriin, mutta vastaus oli, että nyt täytyy vain kestää, että ei se voi noin pahalta tuntua, että tunteeni ovat vääriä.

Niin... final solution on jäljellä. Sitä korttia ei heti haluaisi käyttää, mutta kun mitään muuta ei ole.