Mainittakoon nyt vielä, että minulla todettiin vuoden alussa Aspergerin syndrooma, ja silloin viimeistään valkeni, että tietyt asiat ei vaan ole hoidettavissa pois, vaan joudun elämään niiden kanssa aina. Osittain olin helpottunut, että joillekin asioille löytyi selitys, mutta toisaalta taas ymmärsin olevani mahdollisimman väärällä alalla, jossa on suorastaan pakko olla koko ajan sosiaalinen, yhteistyökykyinen ja kiinnostunut ihmisistä. Koulussakin tuntuu, että seinät vaan kaatuu päälle jatkuvassa metelissä ja sen takia, että joka jumalan kurssi on pakko suorittaa joissain projekteissa, jotka vaan ovat toistaan paskempia.

Pelottaa, että koko loppuelämä on vaan ajelehtimista, kun en vaan saa mistään mitään otetta ja olen koko ajan väsynyt. En ymmärrä sitäkään, että koko ajan pitäisi jotenkin kehittyä ammatillisesti ja ihmisenä, vaikka kaipaisin vain jonkin yksinkertaisen työn, jonka voi suorittaa aivottomasti ja mennä illalla kotiin suht. ihmismäisessä kunnossa (ei väsyneenä), sekä olla samassa työpaikassa eläkeikään asti ja tehdä päivästä toiseen samaa hommaa. Tuollaisia ihmisiä kuitenkaan ei yhteiskunta nykyään arvosta. Aina pitää kehittyä ja kehittyä ja paskaa. Kukaan ei osaa huomioida erilaisuuttani, koska se ei kai näy mitenkään ulospäin. Tästä syystä olisin mieluummin joko normaali tai sitten vaikka ihan reilusti vammainen, kuin tällainen puoliksi normaali jolta odotetaan ihan samanlaista jaksamista ja kykenemistä kuin kaikilta muiltakin. Kuitenkin haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä työssäni, mutta en miljoonan ihmisen. Mikään insinöörin ura tai muu ei innosta, koska en omaa minkäänlaisia lahjoja edes mihinkään sellaiseen, enkä osaa laskea edes yksinkertaista matematiikkaa.

En edes tiedä, mikä on ongelma, kun nykyinen työni opiskelun ohella on juuri tuollaista aivotonta tekemistä, jossa saa olla yhden ihmisen kanssa kerrallaan eikä työkavereita ole samaan aikaan vuorossa. Ehkä ongelma on se, että mieheni ei arvosta mun työtä, vaan pitäisi olla kunnon ammatti, koska "sähän oot ihan normaali". Ymmärrän hyvin teidän joidenkin ajatuksia siitä, että toivoisitte välillä puolisonne lähtevän ja jättävän teidät rauhaan. Kuitenkin tuokin sitten välillä sanoo, että "älä minua kuuntele, totta kai teet kuten itse haluat". Joo en haluaisikaan kuunnella ja teenkin yleensä kuten itse haluan, mutta ei kai nyt kukaan jaksa vaikka seuraavaa viittäkymmentä vuotta kuunnella sitä miten on valinnut ihan väärän ammatin. Kuitenkin välillä tuntuu itsestänikin, että olisihan se kiva, jos olisi ns. kunnollinen, esim. AMK-tason tutkinto ja säännöllinen 9-17-työaika, mutta kun tuo opiskelu on niin hanurista ja muut ihmiset. Oli miten oli, hain yhteishaussa uuteen paikkaan opiskelemaan, mutta siinäkin ollaan ihmisten kanssa tekemisissä paljon. Ja siinäkin varmasti joutuu istumaan luennoilla, jossa aina joku idiootti puhuu kesken tunnin ja häiritsee. Tulipas taas avautuminen, joka ei varmasti kiinnosta ketään.😴

Niin, kai se paine "olla hyödyllinen yhteiskunnalle" ja tarpeellinen tulee osittain ulkoa päin. Aina pitäisi olla fiksumpi, nopeampi, parempi jne mitä nyt olet. Kehitä itseäsi! Tavallinen ja tylsä, helppo työ on vähän vajaita varten, niille jotka eivät pysy kärryillä tässä maailman menossa ja ainaisessa kehittymisessä. Huoh.

Minullekin sopisi helppo työ, sellainen joka ei seuraa kotiin ja aiheuta stressiä. Olisin varmaankin tyytyväinen siihen. Mies hoitaa muutenkin leivän pöytään, itse saisin vain harrastella työntekoa. Kuitenkin se omantunnonarvo määräytyy paljon työllä, oletko tuottava veronmaksaja, kannatko kortesi kekoon ja kuka olet. Tällä hetkellä olen yksi numero työttömyysluvuissa.

Luuska kirjoitti 14.9.2016 17:0

...mutta toisaalta taas ymmärsin olevani mahdollisimman väärällä alalla, jossa on suorastaan pakko olla koko ajan sosiaalinen, yhteistyökykyinen ja kiinnostunut ihmisistä. Koulussakin tuntuu, että seinät vaan kaatuu päälle jatkuvassa metelissä ja sen takia, että joka jumalan kurssi on pakko suorittaa joissain projekteissa, jotka vaan ovat toistaan paskempia.

Pelottaa, että koko loppuelämä on vaan ajelehtimista, kun en vaan saa mistään mitään otetta ja olen koko ajan väsynyt. En ymmärrä sitäkään, että koko ajan pitäisi jotenkin kehittyä ammatillisesti ja ihmisenä, vaikka kaipaisin vain jonkin yksinkertaisen työn, jonka voi suorittaa aivottomasti ja mennä illalla kotiin suht. ihmismäisessä kunnossa (ei väsyneenä), sekä olla samassa työpaikassa eläkeikään asti ja tehdä päivästä toiseen samaa hommaa. Tuollaisia ihmisiä kuitenkaan ei yhteiskunta nykyään arvosta. Aina pitää kehittyä ja kehittyä ja paskaa. Kukaan ei osaa huomioida erilaisuuttani, koska se ei kai näy mitenkään ulospäin. Tästä syystä olisin mieluummin joko normaali tai sitten vaikka ihan reilusti vammainen, kuin tällainen puoliksi normaali jolta odotetaan ihan samanlaista jaksamista ja kykenemistä kuin kaikilta muiltakin. Kuitenkin haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä työssäni, mutta en miljoonan ihmisen. Mikään insinöörin ura tai muu ei innosta, koska en omaa minkäänlaisia lahjoja edes mihinkään sellaiseen, enkä osaa laskea edes yksinkertaista matematiikkaa.

Siis tämä on ihan kuin minun elämästäni!!!

Haluaisin itsenäisen aivottoman työn, jossa työkavereita näkisi korkeintaan kahvitauolla. Juuri äskettäin kerroin lääkärilleni siitä, miten koen työkaverit lähinnä rasitteena, kun en jaksaisi koko ajan sitä smalltalkia ja "turhaa" höpötystä. Se kuluttaa mun energiaa ihan älyttömästi ja olen sitten ihan poikki ja tunnen itseni aivan vääränlaiseksi ja ulkopuoliseksi. Ja kerrottakoon, että olen aikoinani opiskellut hyvin ihmisläheistä auttamistyötä ja saanut ammatin siitä itselleni, joten olen ollut ihan väärässä paikassa ja koko ajan hakannut päätäni seinään, että "miksi tämä ei onnistu..." Toisaalta on hienoa, että oivaltaa itsestään asioita, mutta onhan se aika surullistakin, kun tajuaa, että aikaa on mennyt tavallaan hukkaan. Pelottaa myös, löytyykö sellaista omaa alaa tai työtä koskaan, kun kaikki tämä automaatio ja digitalisaatio vie työpaikkoja..

viveeka kirjoitti 15.9.2016 9:59

Minullekin sopisi helppo työ, sellainen joka ei seuraa kotiin ja aiheuta stressiä. Olisin varmaankin tyytyväinen siihen. Mies hoitaa muutenkin leivän pöytään, itse saisin vain harrastella työntekoa. Kuitenkin se omantunnonarvo määräytyy paljon työllä, oletko tuottava veronmaksaja, kannatko kortesi kekoon ja kuka olet. Tällä hetkellä olen yksi numero työttömyysluvuissa.

Täällä toinen numero työttömyysluvuissa! 😳

Mun mielestä on ihan hienoa olla ihan vaan "perus" ihminen. Nuorempana olin kunnianhimoinen ja opiskelinkin ulkomailla huippuylipistossa kun kaveripiirissä tehtiin perusduunia ja muutettiin rivitaloihin. Työelämän huipulta katsottuna kaverien elämä näytti idyllisen merkityksettömältä ja piirit pieniltä.
Sittemmin, jouduttuani itse työttömäksi, on alkanut nähdä asiat eri valossa. Ehkä olisin onnellisempi jos en olisi tavoitellut niin kunnianhimoisesti huippua, vaan tyytynyt siihen mitä oli. Tavallinen työ, kumppani, koti. Tätä ajatusta on aika vaikea saada mielestä, vaikka eihän mennyttä voi muuttaa.

Olisipa sellainen "tavallinen työ". Tai onhan minulla ollutkin kai joskus, mutta aina jossain vaiheessa oma pääni on sen pilannut. Toisaalta yritän ajatella, että en ole vielä löytänyt sitä omaa paikkaani vaan tehnyt ihan vääriä asioita, mutta toisaalta sitä ajattelee menneitä epäonnistumisina ja pelkää sitä, miten ikinä voi pärjätä missään.

Tällä hetkellä päivän kohokohta on se, kun mies tulee töistä. Siihen asti yrittää vain keksiä jotain tekemistä ja tuskailee, kun aika ei kulu millään. Ulkona voisi käydä, mutta sitten ahdistaa, jos joku tuttu tulee vastaan ja alkaa kysellä, että "missäs se sinä nyt olitkaan töissä..?" Onko kellään mitään hyviä ideoita siitä, mitä voisi tehdä, jotta päivät olisi mielekkäämpiä?

Mukavaa tätä päivää kaikille 🙂🌻

Niin. Minun päivän kohokohta on ehkä se kun saan lapset nukkumaan ja se oma aivot narikkaan -hetki sohvalla. Silloin ei tarvitse tehdä mitään kuin korkeintaan masentua seuraavan päivän samasta kaavasta. Mieheni on kotona vain viikonlopun lähteäkseen taas maanantaina aamuyöstä töihin.

Pakotan itseni ulos edes kerran päivässä, muuten ahdistus iskee. Ulkona se ikään kuin haihtuu ja sisällä on parempi hengittää. Suosittelen kokeilemaan, yritä saada itsesi liikkeelle 🙂

Muuten päiväni matelevat keittiössä, ja kotitöissä (niitä on pakko tehdä että kämppä ei olisi kuin pommin jäljiltä), välillä jumitan tässä koneella. Odotan kellon olevan niin paljon jotta voin siirtyä seuraavaan rutiiniin. Kauppareissuille on omat päivät, sinne lähteminen on aina oma ohjelmanumeronsa koska matka on pitkä (n. 30km). Selailen työpaikkailmoituksia netissä, mahdollisia opiskeluahdollisuuksia niihin ikinä hakemuksia laittamatta.

Minulla on ensi viikolla työhaastattelu. Ensin olin siitä innoissani, nyt sekin tympii eikä kiinnosta. Pomo kuulosti niuholta eikä se lisännyt itseluottamustani. 😞

Hei kaikki.

Mun oli ihan pakko rekisteröityä että voin itsekin kirjoittaa.

Jotenkin todella todella tuttuja tunteita..

Oon itse koko elämäni ajan ollut enemmän tai vähemmän ahdistunut ja masentunut, joka juontuu nuoruuden ajan kiusaamisista.

Tuntuu että mulla ei ole tällä hetkellä elämässä mitään. En jotenkin pysty avautumaan asiasta edes omalle miehelleni. Kaiken aloittaminen tuntuu haastavalta ja hankalalta. 😭

Olisi ihana saada taas elämästä kiinni, saada työpaikka. Mutta jotenkin sekin tuntuu niin hankalalta saada aikaiseksi. Olen miettinyt, että pitäisi käydä ammattilaisella juttelemassa, tai pyytää edes jotain mielialalääkettä tähän. (joskus vuosia sitten käytin, ja niillä oli mielestäni todella hyvä vaste).

En ole kenelläkään oikein uskaltanut avautua tästä ja tän kaiken kantaminen yksin tuntuu välillä niin raskaalta.

Onneksi löysin tän ketjun, huomasin että onneksi en ole onneksi yksin tällaisten asioiden kanssa 🙂

Tervetuloa cherrie! 🌻🙂🌻
Minulla oli tunnukset varmaan vuoden ennen kuin "uskaltauduin" kirjoittelemaan tänne. En vain saanut aikaiseksi aloittaa päänsisäisen kaivelun, mutta kun alkuun pääsin tämä on tavallaan terapeuttista. Saa edes jotenkin omia ajatuksia kasaan. Ja on mukavaa kirjoitella ihmisten kanssa jotka (valitettavasti) ovat samassa veneessä ongelmineen ja huolineen.

Kauanko olet ollut työttömänä? Onko sinulla perhettä? Minun elämä taitaa hukkua arjen pyörittämiseen ja tähän mitättömään työnhakuun/hakemattomuuteen. Olen jo mennyt sen motivoituneen, reippaan ja positiivisen ajatusmallin kohdan yli, jossa on pieni toivonkipinä jostain. Ei edes tämä karenssikaan jaksa heilauttaa. Sitä on onneksi enää tämä kuukausi.

Minulla oli vuosia sitten keskivaikea masennus. Lääkitys+psykoterapia 2 vuotta. Niillä pääsin takaisin normaalin elämän syrjään. Samaa oireistoa on ollut nyt havaittavissa kuin silloin, mutta en ole saanut aikaiseksi mennä lääkäriin. Suoritan vain näitä päiviä, odotan "jotain" ; iltaa, viikonloppua, ensi kesää. En tiedä mitä ja miksi. Ehkä sitä että tämä olotila häviäisi.

Kiitos, ehkä tämä helpottaa kun voi jakaa ajatuksia teidän toisten kanssa ^^

Minulla ei ole perhettä, vain avopuoliso. Joidenkin kavereiden kanssa ovat välit etääntyneet tässä ajan saatossa. ehkä kahden kanssa heistä juttelen suht säännöllisesti, mutta näkemiset on harventuneet. Enkä uskalla kertoa näistä asioista heille mitään! Tunnen itseni niin surkeaksi, kun he vain porskuttavat elämäsä eteenpäin, yliopistossa tai vaikutuisissa työpaikoissaan...

Itse katselen työpaikkoja myös aktiivisesti, mutta tällä hetkellä ei oikein sopivaa paikkaa ole, ja jos löytyy joku semmoinen mihin ehkä jopa voisi hakea, niin ne hakemukset jää usein laittamatta.. en ymmärrä mikä mua vaivaa. Toisaalta haluun työpaikan mutta kaikki muutokset pelottaa, ja olen älytön stressaamaan asioita etukäteen. Minulla siis joskus todettu ahdistuneisuushäiriö myös, ja koen että nykyisin minulla on sosiaalistakin fobiaa, se on jotenkin nyt pahentunut viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa. ☹️ Niin ja työttämänä olen siis ollut nyt 4kk.

Joskus minullakin on siis todella hyviä päiviä, päätän että kyllä tää paska nyt saa luvan jäädä tähän, mutta odotas vaan niin seuraavana hetkenä jo ryvetään itsesäälissä ja itkeskellään tätä kaikkea omaa saamattomutta..

Heh mulla on niin sama tunne kuin sinulla. tiedän että lääkäriin pitäisi mennä, mutta sekin aina lykkääntyy.. en uskalla enkä saa vain aikaiseksi. 😀 ja odotan että eiköhän tää olotila vain tässä häivy itsekseen..... Nyt myös tunnen olotilani menevän ahdistuneemmaksi ja masentuneemmaksi, tää pimeä syksy ja tuleva talvi ei oo todellakaan mua varten.. Latistaa entistä enemmän tätä mielialaa☹️

Kiitos viesteistänne! Ette arvaakaan, miten paljon minua tämä viestiketju tällä hetkellä lohduttaa, vaikka tietysti toivon, ettei muilla olisi tällaisia ajatuksia. Minuakin kirjoittaminen auttaa, vaikka se välillä meinaakin unohtua.

Pelkäättekö te muut näitä tulevia työttömien haastatteluja kolmen kuukauden välein? Itse olen ihan kauhuissani. Olen ollut työttömänä noin puolitoista vuotta, mutta osan aikaa (noin puoli vuotta) tein osa-aikatöitä ja välillä olen tehnyt sijaisuuksia kokopäiväisestikin (kyse muutamista viikoista). Nyt on taas tyhjän päällä ja ehdotin jotain työkokeilua, jotta pääsisin tekemään edes jotakin - mielellään jotain yksinkertaista ja helppoa. Kotona on liikaa aikaa ajatella. Toisaalta, jos pääsisin jonnekin, saattaisin taas ahdistua niin paljon, että jäisin pois, mutta senpä näkisi sitten.

Minulla itselläni on korkeakoulututkinto, mutta olen tehnyt koulutusta vastaavaa työtä vain kerran (noin puolen vuoden ajan), josta jäinkin pitkälle sairauslomalle, koska en kestänyt vastuuta ja haasteita. Muuten olen tehnyt vähän mitä sattuu töitä omalla alalla ja muullakin alalla, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, etten kestä omaa alaa ollenkaan, sillä se sisältää niin paljon ihmiskontakteja ja vastuuta muista ihmisistä. Opiskeluhan se olisi välttämättä edessä, jotta pääsisi elämässä edes vähän eteenpäin, mutta mikä ala se sitten voisi olla, että pää kestäisi ja töitäkin mahdollisesti voisi saada.. Vinkkejä?! 😀

Minä kävin vihdoin lääkärillä, mutta taisin olla taas liian reipas. Lääkäri kyseli, olenko masentunut enkä oikein pystynyt vastaamaan rehellisesti, vaikka koen olevani oikeasti aika huonossa kunnossa. Lääkitystä hän ei sen kummemmin tarjonnutkaan, tultiin siihen tulokseen, että väsyttävä iltalääke (joka kylläkin on mielialalääke) tällä hetkellä riittää, jotta selviän uniongelmien kanssa.

Huoh. Tällainen päivä ja tällaisia ajatuksia. Halaukset ja rutistukset teille kaikille, torstai on kuitenkin toivoa täynnä, vai mites se oli 😍

Hei, "Rauhaa", saanko kysyä millä alalla olet? tai mihin olet kouluttautunut?

Minullakin on sellainen ala, jossa joutuu olemaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Haluiaisin työn jossa voisi tehdä hommia mieluummin itsenäisemmin, eikä niin, että joku olisi kokoajan hengittämässä niskaan. Tulen kyllä ihmisten kanssa toimeen, mutta välillä se vie myös energiaa todella paljon kun pitäisi olla kokoajan äärettömän sosiaalinen 😀

Miten hakeuduit lääkäriin? Minä haluisin todella varata ajan, mutta pelkään että menen ihan lukkoon sitten.. Tai en saa sanojani suusta ulos. Mietin että voisi helpottaa jos kirjoittaisi ennen lääkäriin menoa paperille asiat ylös mitkä ahdistaa, mutta katsoisikohan se mua sitten kuin jotain typerystä 😀

Mun pitäisi alkaa ulkoilemaan enemmän.. Luulen että se jotenkin ehkä piristäisi tätä mun oloa. Mutta pelkästään ovesta ulos astuminen ahdistaa välillä. Hitto kun ois vaikka joku kaveri jonka kanssa käydä.. Tää neljän seinän sisällä oleminen saa mut välillä aivan hulluksi... Koitan muka keksiä aina jotain hommaa, pyykkäämiistä, siivoamista.

Milloin toi muten tulee voimaan että aletaan haastattelemaan ihmisiä 3 kk välein? kuulostaa typerältä 😀

Minä olen myös miettinyt kouluttautumista toiselle alalle, mutta mutta. saa nyt nähdä.. kun sais nyt jostain langan päästä kiinni...

cherrie, minulla on koulutus sosiaali- ja terveysalalta. Opiskelin ja valmistuin ennen omaa sairastumista ja nyt kun olen kokeillut alaa uudelleen olen huomannut, etten työhön enää pysty. Työasiat, asiakkaat ja työkaveritkin tulevat liian lähelle ja tunnen tukehtuvani. Toivoisin löytäväni sellaisen työn, jossa saisi tehdä jotain todella konkreettista ja mielellään itsenäistä. Nykyisin ahdistun todella helposti ihmisporukoissa ja täytyy myöntää, etten tunnista itseäni enää ollenkaan, kun mietin sitä ihmistä, joka olin ennen sairastumistani. Toisaalta olen oivaltanut paljon (sairastumisen jälkeen kävin 3 vuotta psykoterapiassa) ja mennyt parempaankin suuntaan (kohti sitä aitoa ja oikeaa itseäni?), mutta toisaalta olen joutunut kohtaamaan oman heikkouteni ja sairastumisen aiheuttaman häpeän ja pelot tulevaisuudesta. Kaikenlaista on mahtunut viime vuosiin.

Minkälaisia aloja te muut olette opiskelleet tai opiskelette tällä hetkellä?

Terveyskeskukseen menin akuutin ahdistuksen takia, kun aloitin uuden työn. Sitä kautta pääsin juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja lääkärillekin. Jospa se tästä taas. Välillä on tosi epäonnistunut olo siitäkin, että olen jo paljon apua saanut enkä siltikään ole "terve", mutta kait meillä kaikilla on se oma polku. Toivottavasti joku päivä se polku johdattaisi taas kohti valoa synkkyyden sijaan.

Hyvää viikonloppua kaikille teille ihanille!
😍

Unohtui puolet kirjoittaa äskeiseen viestiin.

Ulkoilu tekisi niin hyvää, mutta yksin munkin on tosi hankala lähteä! Pitäisikö sopia virtuaalilenkkitreffit johonkin kellon aikaan jollekin päivälle, että olisi muka pakko lähteä ulos, kun on sopinut jonkun kanssa? 😀 Sitten raporttia siitä, mitä ulkona näkyi 😎

Työttömien haastattelut kai alkaa ensi vuonna. Apua! Mutta toisaalta, voisihan niistä olla apuakin työnhaussa? Kunhan ei karenssia pukkaisi taas heti kohta uudestaan 😞

Rauhaa, voi kuinka voin samaistua. Minä olen myös opiskellut itselleni ammatin sosiaali ja tervevysalalta. Koulussa vielä oikeastaan olin oma pirteä itseni vielä, ja kun oli vielä kavereitakin ympärillä. Opiskeluiden jälkeen niitä ei juuri ole ollut. Vaikka tietenkin vanhojen opiskelukavereiden kanssa välillä yhteydessä olenkin, niin ei se ole jotenkin sama asia.. Ja en oikein itsekään enään ymmärrä missä vaiheessa tää kaikki taas puhkes, ja missä vaiheessa mä menin tämmöiseen kuntoon. Kaikki vaan tuntuu kokoajan pahenevan kun ei saa otetta mistään..

Mulla on kyllä työstäni hyvin ristiriitaiset tunteet, kyllä mä siitä sillain tykkään, ja se on palkitsevaa, mutta myös toisaalta hyvin uuvuttavaa kun kokoajan pitäisi jaksaa olla super sosiaalinen jne...

Heh jooo virtuaalitreffit kuulostais hyvältä, ehkä siten sais itsensä uloskin! 😀 ehkä pimeän aikaan voisin saadakin itseni tuonne kaduille hiippailemaan 😎

Ihanaa viikonloppua kaikille myös🌻🙂🌻