Hei, minä pystyn samaistumaan tähän aika vahvasti. Tunnen olevani elämän ja muiden ihmisten ulkopuolella, en oikein kuulu minnekään ja elämäni tuntuu päämäärättömältä. Olen 24-v., mutta omassa mielessäni olen jo lähemmäs kolmeakymmentä. Tuntuu, että en ole saanut aikaiseksi elämässäni mitään sellaista mistä olen haaveillut. Vaikka olen yrittänyt löytää intoa elämääni, kokeillut erilaisia juttuja, niin mikään ei ole varsinaisesti muuttanut elämääni ratkaisevasti parempaan suuntaan.
Valmistuin keväällä amk:sta alalle, jolla ei ole töitä, ellei ole valmis myymään ja markkinoimaan itse itseään ja omaa osaamistaan. Oli minulta virhe lähteä opiskelemaan tuota alaa, tiedostan sen nyt ja oikeastaan tiesin sen jo koulua käydessäni. Päätin silti suorittaa tutkinnon loppuun, koska minulla ei ollut mitään muutakaan suunnitelmaa. Nyt olen ollut työttömänä valmistumisesta lähtien.
Sosiaaliset kontaktit ovat todella hiipumaan päin nyt kun koulu on ohi ja porukka hajaantunut. Minulla ei ole monia ystäviä, sillä olen todella hidas tutustumaan ja kontaktien ylläpito ei ole vahvin taitoni. Viihdyn kyllä yksinkin, olen oikeastaan luonnollisemmassa tilassa silloin kun olen yksin, mutta nautin myös ystävien seurasta silloin kun itselläni on rento olo.
En ole valmistumisen jälkeen onnistunut ylläpitämään kunnollista sosiaalista elämää. Kaksi ystävistäni seurustelee (toisin kuin minä), eli heillä menee aikaa parisuhteeseen, ja toisella on lisäksi paljon muitakin ystäviä ja tekemistä. Olen siis hänelle vain yksi monista kavereista. Toinen taas on muuttunut todella introvertiksi seurustelun aloitettuaan, eikä hän ilmeisesti halua juuri viettää aikaa kanssani, koska poikaystävän kanssa on mukavampaa. Olen yrittänyt olla aktiivisempi hänen suhteensa ja pyytää häntä ulos, mutta nyt olen kyllästynyt siihen, koska tuntuu että tapaamiset ovat aina rasite hänelle.
Koen siis olevani aika yksinäinen. Ja epänormaali siinä suhteessa, etten ole vielä koskaan seurustellut vakavasti, ja nyt seurustelun aloittaminen tuntuu oikeastaan kaukaisemmalta kuin koskaan. Enhän edes enää käy missään, missä voisin tutustua uusiin ihmisiin. En oikein tiedä, mikä minussa on vikana. Tuntuu että kaikki ihmissuhteet takkuavat aina jossain vaiheessa. Välillä viihdyn ihmisten seurassa, sitten minua alkaakin ahdistaa ja vetäydyn pois ja välttelen tapaamisia. Suhteet perheeseenikin ovat todella etäiset, vaikka näen vanhempiani vieläkin lähes viikoittain. Silti en osaa puhua heille mistään henkilökohtaisesta tai usein ylipäätään mistään, sama on jatkunut ainakin teini-iästä lähtien. Siinäkin suhteessa tunnen itseni oudoksi, sillä kaikilla muilla tuntemillani ihmisilläni on suhteellisen mutkattomat suhteet perheeseensä.
Uskon, että ulkopuolisen silmissä elämäni näyttää suht normaalilta. En ole lamaantunut sängyn pohjalle, vaan yritän tehdä asioita ja olla aktiivinen. Aloitin pari harrastusta tänä syksynä, käyn itsekseni lenkillä ja pyöräilemässä, teen ruokaa ja kokeilen uusia reseptejä, pidän huolta ulkonäöstäni... Olen myöskin matkustellut melko paljonkin, käynyt vaihto-opiskelemassa. Silti tuntuu, ettei saavutuksistani ole ollut minulle oikein mitään iloa myöhemmin, en ole päässyt yhtään eteenpäin. Silti junnaan paikoillani, vietän liikaa aikaa yksin, osittain välttelen muiden seuraa, koska olen kateellinen heille että heillä on parisuhde ja asioita elämässään, joista he todella nauttivat. Minun elämäni tuntuu usein niin tyhjältä. En saa kunnon boostia oikein mistään, vaikka yrittäisinkin. En saa ihmissuhteista irti sellaista mitä haluaisin ja koen olevani jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut, jotka tunnen.
Eniten huolettaa se, että tulen viettämään lopun elämäni tuntien yksinäisyyttä, en tule löytämään parisuhdetta, enkä ylipäätään mitään mitä kohtaan tuntisin intohimoa tai aitoa kiinnostusta.