Hei!

Kuulostaapa varsin tutulta. Itse olen jo vähän reilu kolmekymppinen nainen ja aivan hukassa elämässä. Olen koko elämäni kokenut olevani jotenkin erilainen kuin muut enkä vain pärjää, kuten "normaalit" ihmiset. Opiskelin lukion jälkeen ammatin, joka osoittautui niin vääräksi kuin vain mahdollista, ja sen jälkeen olen hakannut päätä seinään.. Nyt tuli viimeinen niitti, lähdin alalta (eikä tämän jälkeen ole enää paluuta) ja olen ihan tyhjän päällä. Karenssi kolkuttelee ovelle, jos en saa sairauslomaa ja sairauspäivärahaa (odottelen pääsyä lääkärin vastaanotolle). Pelottaa, ettei minusta koskaan tule mitään; en opi enkä osaa mitään. Uudessa (työ/koulu)paikassa ahdistus iskee usein niin pahana, että on vain pakko pakko pakko päästä heti pois.

En tiedä, onko tässä viestissäni mitään lohduttavaa sinulle, mutta ehkä yritän vain sanoa, että et ole ainakaan yksin näiden ajatusten kanssa. Jos jotain osaan neuvoa, niin yritä etsiä alaa, joka tuntuisi mahdollisimman omalta ja itselle sopivalta (itselläni kun on mennyt melkein 10 vuotta "hukkaan"). Halauksia ja voimia! <3

-Rauhaa (etsivä)

Olen käynyt täällä Tukinetissä monia kertoja lukemassa ihmisten kirjoituksia ja samaistunut moniin heistä. Kirjoituksesi kuulosti niin tutulta että nyt päätin raapustaa jotain minäkin! 🙂

Ikää minulla on 35 vuotta, olen naimisissa ja lapsiakin on. Takana on kaksi ammattia, ensimmäisen suoritin parikymppisenä ja toisen pari vuotta sitten. Tämä jälkimmäinen tuntuu mielekkäältä, mutta ei sittenkään. Olen tällä hetkellä työtön, tein pari vuotta osa-aikaisesti alan töitä. Nyt ei huvita mikään, joka johtuu luultavasti epävarmuudestani työtä kohtaan. Kaikki työpaikat tuntuvat liian haastavilta, vaikeilta, ovat liian kaukana, liian sitä, liian tätä. Tympii oma saamattomuus. Kateellisena seuraan entisten luokkakavereiden jatko-opinnoista iloitsemista (itse en kolmesta yrityksestä huolimatta päässyt ammattikorkeakouluun, se on masentanut entisestään), muilla on töitä vaikka muille jakaa, on kokemusta jne jne. Omat ajatukseni pyörii vain oman epäonnistumiseni ja laiskuuteni ympärillä. Elämäni todellakin junnaa paikallaan. En ole saavuttanut mitään!

Lisäksi olen todella yksinäinen. Vaikka aviomies on rakastava ja ymmärtäväinen ja kotona riittää vilinää, ei minulla ole ystäviä. Opiskeluaikanani rakastin olla "ihmisten ilmoilla", oli juttukavereita ja ryhmätöitä joissa sai olla mukana. Valmistuttuamme KUKAAN ei ole ottanut yhteyttä, kysellyt kuulumisia, mahdollisia työkuvioita tai muutakaan. Alkuun yritin itse esim. facebookissa kysellä läheisimmiltä kavereiltani kuulumisia, mutta tunsin vain jankuttavan samoja kyselyitä "miten menee" -tyyliin, kun en saanut kuin parin sanan vastauksia. Omasta mielestäni olin/olen kaikille mukava, otin toiset huomioon, olen huumorintajuinen yms. mutta kai se on vain omaa kuvitelmaani ☹️ Eihän muuten kukaan ignoraisi kivaa kaveria!

Paljon olisi mielen päällä, mutta aika sekavaa tekstiä taisi tulla. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia kanssasi enemmänkin! 🌻🙂🌻

viveeka, tilanteesi kuulostaa hyvin tutulta minullekin. Kateellisena seuraan somessa entisiä koulukavereita, kun urat etenee ja muutenkin menee hyvin - ja itse selaa päivät pitkät vauva.fi:n AV:tä ja tätä sivustoa etsien vertaistukea 😀 Minullakin on ihana mies ja ystäviäkin löytyy, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että ei edes haluaisi ottaa yhteyttä kehenkään, kun on aina se porukan "luuseri", kun ei elämä onnistu niin kuin muilla.

Olisipa ihanaa, jos löytyisi sellainen oma (työ)paikka, jossa riittäisi sellaisena kuin on. Ei tarvitsisi olla yli-ihminen. Mutta tuntuu, että tänä päivänä sellaisia paikkoja ei enää ole.. Tai sitten hakijoita on liikaa eikä itse pysty erottumaan joukosta. Minulle kävisi ihan sellainen "aivot narikkaan" -hommakin - tekis vaan työt, lähtis kotiin ja miettis illat ihan muuta.

Minkälaisia haaveita teillä on elämällenne?

Toivottavasti tämä aamu on alkanut teillä hyvin!

🙂🌻

Tuo luuseriolo on tuttua...mihin asiaan tartunkin, se menee melko varmasti pieleen! 😀 Jotenkin nuo epäonnistumiset tuppaa kasaantumaan juuri minulle. Esimerkiksi viime vuonna, vastavalmistuneena ja intoa täynnä ajattelin osallistua vapaaehtoistyöhön. Kävin haastattelussa ja kaikki vaikutti hyvältä ja sainkin ensimmäisen "asiakkaani" johon ottaa yhteyttä ja suunnitella yhteistä tapaamista. Soittelin ja laitoin viestiä tälle asiakkaalle ohjaajani ohjeiden mukaan asiallisesti ja ammatillisesti. Tämä asiakas ei ottanut kontaktia, ei halunnut tarjoamaamme apua. Tässä ei mitään, ymmärsin että ensimmäinen kohtaaminen uutena ei mene putkeen, joten jatkoin uuden mahdolliseen asiakkaan kanssa. Valmisteluissa meni noin viikko, taustoitin, kyselin vinkkejä muilta vapaaehtoisilta jne, kulutin aikaa asian parissa, paneuduin ja valmistelin itseäni asiakkaan kohtaamiseen. Yritin soittaa, laitoin viestiä millä asialla olen (nämä yhteydenotot tehtiin siis asiakkaiden pyynnöstä, olivat siis halunneet apua) ja tein taas kaikki ohjeiden mukaan. En yrittänyt "liikaa" vaan annoin sitten asian olla. Ohjaajani totesi tämän olevan ERITTÄIN harvinaista että näin käy samalle työntekijälle kahdesti, NORMAALISTI avuntarvitsijat ovat halukkaita ottamaan apua vastaan. Noh, arvaatte varmaan mitten kävi, en enää jaksanut kiusata itseäni enkä mahdollisia asiakkaita joten lopetin homman siihen. Pointti tuli selväksi, vika oli todennäköisesti minussa! 😟

Vastaavia tilanteita, joita ei satu käymään kellekään muulle, on kymmeniä. Jotenkin sitä luulee että on jossain hyvä ja osaava, mutta nämä tällaiset jutut jatkuessaan vuosia latistavat sen olettamuksen. Huono itsetunto, tiedän. Mutta epäonistumisien kasaantuessa on ihan hirveän vaikeaa olla optimistinen. Mieheni yrittää kannustaa, mutta usein käytän jälkikäteen lausetta "mitä minä sanoin" ja taas ollaan samassa pisteessä.

Tänään on ihan normi päivä. Kelaan näitä juttuja päivittäin, kelaan työkkärin työpaikkailmoituksia päivittäin. Aion tänään hakea taas uutta työpaikkaa. Helppoa hommaa, ei vastuuta eikä liian haastavia hommia. Tiedän että ammattitaitoni vuoksi saisin "oikean" työn mutta ehkä en jaksakaan sitä vastuuta nyt. ☹️

Tiedän että kuulostan ihan älyttömän negatiiviselta ihmiseltä 😀 Mutta vakavasti puhuen, taidan olla masentunut taas. Minulla diagnosoitiin 6 vuotta sitten keskivaikea masennus johon sain lääkkeet plus psykoterapiaa (synnytyksen jälkeinen masennus jota ei silloin vauva-aikana huomattu vaan vasta 2 vuotta jälkeenpäin) mutta lääkitys ja terapia loppuivat vuosia sitten. Opiskelu piristi ja sain taas arjesta kiinni, mutta kun valmistuin olin taas samassa tilanteessa: ei töitä, ei enää kavereita.

-Viveeka

Täällä ihan samanlaisia fiiliksiä ☺️
Omakin elämä tuntuu merkityksettömältä. Perheeseen ja sisaruksiin on kyllä hyvät välit, hyviä ystäviä on ja olen amkissa tällä hetkellä. Kaikki on kuitenkin päällisin puolin hyvin, mutta silti vain tuntuu siltä, että olen pilannut oman elämäni aivan totaalisesti. Olen luuseri ja tulen varmaan aina olemaan luuseri tässä maailmassa. Toivoisin, että jossakin olisi lautta, joka vie jonnekin kaukaiselle saarelle, jossa odottaisi aivan uusi seikkailu. Paikka jossa maailma olisi toisenlainen. Sellaista vaan valitettavasti ei ole :/ tai ainakin luulisin. Ärsyttää vaan kun joutuu olemaan täällä maailmassa ikuisena epäonnistujana. En tosin tiedä ovatko nämä ajatukseni totta, mutta ainakin tällä hetkellä ne tuntuvat todellisilta.
Tsemppi jatkoon! Jos haluat vaihtaa ajatuksia niin viestiä voi laittaa 🙂

Danalin, millä tavalla olet mielestäni pilannut oman elämäsi?
Ajattelen niin, että minä itse olen saanut itseni tähän jamaan. Ei työtä, karenssi päällä (3kk karenssi te-toimiston mukaan siksi, koska irtisanouduin vakkaripaikastani paikkakunnalta muuton vuoksi) ja oma saamattomuuteni työllistymisen suhteen. JOS vain olisin tehnyt rohkeampia ratkaisuja, ollut vaativimmissa työtehtävissä, ollut fiksumpi jatko-opiskelupaikan pääsykokeissa, olisin nyt sitä ja tätä, niin ja näin ja niin elämäni voisi olla paremmin. Jooh. Ainaista jossittelua ja kuulostaa säälittävältä.

Ei ole oikeastaan ketään jolle voisin avautua oikeasti ja suoraan, puhua niin kuin asiat on. Miehelleni en kehtaa kertoa että huomaatko, mulla ei ole enää yhtään ystävää, ei kaveria eikä oikein ketään kelle soittaisi/ottaisi yhteyttä ☹️ Eikä kukaan halua tietää miten minulla menee. En vello onneksi koko aikaa masennuksessa, enkä lamaannu vaikka mieli tekisi. Naamioin synkkyyden tekemiseen, leivon, siivoan ja suoritan arkea mutta tuntuu vain että päivät ja viikot menee eteenpäin kunnes huomaan jälleen että samassa jamassa olen edelleen. 😳

Meitä on varmaan paljon, jotka eivät tunnu kuuluvansa joukkoon. Olen nyt päättänyt, että haen uuteen paikkaan opiskelemaan. Toisaalta myös olen vakaasti päättänyt, että haluan lapsen ennen kuin täytän 30. Olen jo saanut unohtaa sen, että saisin niitä enemmän kuin yhden - aika ei enää riitä. Olen kamalan vihainen miehelleni, ettei hän vielä halua. Vuodesta toiseen vaan "joskus". Nyt kuulemma tämä tapahtuu pian, mutta ei vielä. En tämänkään takia pysty keskittymään mihinkään muuhun. Voi että miten vihaan elämääni. Tuntuu typerältä valittaa, kun joillain ei ole työtä, opiskelupaikkaa tai puolisoa. Silti se on ihan kamalaa, että on nämä kaikki, mutta silti niin tyhjä olo.😯🗯️

Hyvin paljon tuttua teksteissänne. Halaukset teille kaikille! ☺️❤️ Jollain lailla lohduttaa se, ettei ole yksin kaikkien ajatustensa kanssa. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, etten halua nähdä ystäviä tai tuttuja, joilla menee hyvin tai ainakin paremmin kuin minulla - se kontrasti on niin suuri omaan surkeaan elämään verrattuna. Työttömyyttä, osa-aikatöitä, sairauslomaa ja taas uudelleen.. Opiskelun aloittamista ja lopettamista - mistään ei tule mitään. Jotenkin kuin ihmeen kaupalla sain opiskeltua ammatin itselleni lukion jälkeen, mutta sekin työ osoittautui sellaiseksi, ettei minulla riitä rahkeet. Huoh.

Olen tosi pahoillani teidän puolesta, joilla ei ole ystäviä, mutta ainakaan itseäni ystävien olemassaolo ei tällä hetkellä juurikaan lohduta. Kaikilla on oma elämä, arki, työ, lapset.. Itselläni ei ole lapsia, sillä olen päätynyt siihen, että olen ajoittain niin hukassa, etten uskaltaisi ottaa vastuulleni pientä ihmistä. Toisekseen koen, että maailma on niin kurja paikka, ettei tänne uskaltaisi uutta ihmiselämää luoda, mutta se on jo toinen tarina.

Pitkään minulla ja miehelläni on ollut sellainen tilanne, että molemmilla on ongelmia työelämän kanssa, mutta nyt näyttäisi siltä, että miehelläni on alkamassa uusi ja parempi jakso - ihanaa nähdä, kun toinen on hyvillään ja innoissaan tulevasta, mutta toisaalta se myös pelottaa. Onko meillä kohta enää mitään yhteistä, kun elämme niin erilaista elämää? Tällaisina hetkinä toivoisin, että mies löytäisi toisen, jättäisi minut ja minä pääsisin eroon tästä kurjuudesta, jota elämäksi kutsutaan.

Toivottavasti teillä muilla on tänään parempi päivä kuin minulla! 🙂🌻

-Rauhaa etsivä

Moikka!
Ihan ok päivä ollut tänään, ulkoilma virkisti kun puuhastelin lasten kanssa pihalla.
Joo, tuttua tuokin että ei oikein huvita lukea esim. facebookissa ihmisten hehkutusta uusista opiskelupaikoista, työkiireistä, on kekkereitä ja viikonloppusuunnitelmia iiiison kaveriporukan kanssa yms. Sakkana pohjalla nämä kiitollisuutta tihkuvat ylistykset ystävistä jotka järjestävät leffailtoja, babyshowereita, synttäreitä, yllätysjuttuja yms, sydämeeni sattuu kun luen päivityksiä millaisiin minulla ei ole ollut koskaan aihetta ☹️ Koetan välttää niiden lukemista, mutta tottakai luen ne ja surkuttelen omaa kohtaloani. Olen soimannut itseäni ja pitänyt näitä ajatuksiani pinnallisina, jollakin muulla menee varmasti huonommin kuin minulla. Olen sentään terve fyysisesti, lapseni ovat terveitä. Entä he joilla on oikeita ongelmia?

Mieheni sentään jaksaa minua vielä. Joskus toivon mielessäni että löytäisi jostain paremman/normaalimman naisen joka ei ole tällainen weirdo. En välillä itsekään ymmärrä ajatuksiani.

Tuleva viikonloppu piristää hieman 🙂

Hei, minä pystyn samaistumaan tähän aika vahvasti. Tunnen olevani elämän ja muiden ihmisten ulkopuolella, en oikein kuulu minnekään ja elämäni tuntuu päämäärättömältä. Olen 24-v., mutta omassa mielessäni olen jo lähemmäs kolmeakymmentä. Tuntuu, että en ole saanut aikaiseksi elämässäni mitään sellaista mistä olen haaveillut. Vaikka olen yrittänyt löytää intoa elämääni, kokeillut erilaisia juttuja, niin mikään ei ole varsinaisesti muuttanut elämääni ratkaisevasti parempaan suuntaan.

Valmistuin keväällä amk:sta alalle, jolla ei ole töitä, ellei ole valmis myymään ja markkinoimaan itse itseään ja omaa osaamistaan. Oli minulta virhe lähteä opiskelemaan tuota alaa, tiedostan sen nyt ja oikeastaan tiesin sen jo koulua käydessäni. Päätin silti suorittaa tutkinnon loppuun, koska minulla ei ollut mitään muutakaan suunnitelmaa. Nyt olen ollut työttömänä valmistumisesta lähtien.

Sosiaaliset kontaktit ovat todella hiipumaan päin nyt kun koulu on ohi ja porukka hajaantunut. Minulla ei ole monia ystäviä, sillä olen todella hidas tutustumaan ja kontaktien ylläpito ei ole vahvin taitoni. Viihdyn kyllä yksinkin, olen oikeastaan luonnollisemmassa tilassa silloin kun olen yksin, mutta nautin myös ystävien seurasta silloin kun itselläni on rento olo.

En ole valmistumisen jälkeen onnistunut ylläpitämään kunnollista sosiaalista elämää. Kaksi ystävistäni seurustelee (toisin kuin minä), eli heillä menee aikaa parisuhteeseen, ja toisella on lisäksi paljon muitakin ystäviä ja tekemistä. Olen siis hänelle vain yksi monista kavereista. Toinen taas on muuttunut todella introvertiksi seurustelun aloitettuaan, eikä hän ilmeisesti halua juuri viettää aikaa kanssani, koska poikaystävän kanssa on mukavampaa. Olen yrittänyt olla aktiivisempi hänen suhteensa ja pyytää häntä ulos, mutta nyt olen kyllästynyt siihen, koska tuntuu että tapaamiset ovat aina rasite hänelle.

Koen siis olevani aika yksinäinen. Ja epänormaali siinä suhteessa, etten ole vielä koskaan seurustellut vakavasti, ja nyt seurustelun aloittaminen tuntuu oikeastaan kaukaisemmalta kuin koskaan. Enhän edes enää käy missään, missä voisin tutustua uusiin ihmisiin. En oikein tiedä, mikä minussa on vikana. Tuntuu että kaikki ihmissuhteet takkuavat aina jossain vaiheessa. Välillä viihdyn ihmisten seurassa, sitten minua alkaakin ahdistaa ja vetäydyn pois ja välttelen tapaamisia. Suhteet perheeseenikin ovat todella etäiset, vaikka näen vanhempiani vieläkin lähes viikoittain. Silti en osaa puhua heille mistään henkilökohtaisesta tai usein ylipäätään mistään, sama on jatkunut ainakin teini-iästä lähtien. Siinäkin suhteessa tunnen itseni oudoksi, sillä kaikilla muilla tuntemillani ihmisilläni on suhteellisen mutkattomat suhteet perheeseensä.

Uskon, että ulkopuolisen silmissä elämäni näyttää suht normaalilta. En ole lamaantunut sängyn pohjalle, vaan yritän tehdä asioita ja olla aktiivinen. Aloitin pari harrastusta tänä syksynä, käyn itsekseni lenkillä ja pyöräilemässä, teen ruokaa ja kokeilen uusia reseptejä, pidän huolta ulkonäöstäni... Olen myöskin matkustellut melko paljonkin, käynyt vaihto-opiskelemassa. Silti tuntuu, ettei saavutuksistani ole ollut minulle oikein mitään iloa myöhemmin, en ole päässyt yhtään eteenpäin. Silti junnaan paikoillani, vietän liikaa aikaa yksin, osittain välttelen muiden seuraa, koska olen kateellinen heille että heillä on parisuhde ja asioita elämässään, joista he todella nauttivat. Minun elämäni tuntuu usein niin tyhjältä. En saa kunnon boostia oikein mistään, vaikka yrittäisinkin. En saa ihmissuhteista irti sellaista mitä haluaisin ja koen olevani jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut, jotka tunnen.

Eniten huolettaa se, että tulen viettämään lopun elämäni tuntien yksinäisyyttä, en tule löytämään parisuhdetta, enkä ylipäätään mitään mitä kohtaan tuntisin intohimoa tai aitoa kiinnostusta.

Voin NIIN samaistua juuri tuohon elämän etenemättömyyteen ja erilaisuuden tunteeseen! Ikää minulla on jo reilu kymmenen vuotta enemmän, on se parisuhde jne pinnallisesti kaikki ok, mutta elämä ei etene. Ei ole työtä, ei ystäviä, ei tulevaisuuden näkymiä "sitten kun..." Sitten kun mitä??

Kaikista tuuteista tulee aina sama lause "älä ajattele mitä muut tekevät/ajattelevat/eivät tee", "elä omaa elämääsi, älä muiden", "älä vertaa elämääsi muiden elämään", mutta minkäs teet kun muilla on sitä mitä itselläsi ei ole. Hyvät ja mielenkiintoiset työpaikat ja etenemismahdollisuudet, unelmien opiskelupaikat, ei masennusta, ei lukkoja tai muitakaan esteitä elää normaalia elämää. Miksi sitten kaikki tämä on minulta pois? Koska omantunnonarvo on nolla, oletko mitään jos et ole kiinni tässä yhteiskunnassa ja tuota jotain? Meriiteillähän ihminen arvotetaan tässä maailmassa. Jos et ole saavuttanut mitään elämässä, onko sinulla mitään funktiota olla? Mikä olet? Nolla?

Putosin hetki sitten äkillisen ahdistuksen jälkeen masennuksen kuiluun ja fantasioihin kuolemasta. Kaikki kävi niin nopeasti, että mietin jo, tapahtuiko sitä ollenkaan. Oliko se totta vai kuvittelinko? Nyt kaiken on täyttänyt tyhjyys ja sellainen "ihan sama kaikelle, mitä väliä?" -tunne. En tiedä, onko se positiivinen vai negatiivinen asia, mutta tällä hetkellä ei ainakaan tunnu erityisen pahalta. Sellaista tänne tänään.

Tällä viikolla pääsen käymään lääkärillä ja mietin jo, mitä hänelle osaan sanoa. Tunnen olevani väliinputoaja; liian sekaisin oikeisiin töihin, mutta silti liian terve sairauslomalle.

Yritän iloita pienistä asioista, kuten kauniista aamupäivästä ja siitä, että jaksoin siivota keittiön. Eilen kävin kirjastossa. Jaksaisipa nähdä ihmisiä.

Täytyy vielä kertoa, että tämä viestiketju on minulle tällä hetkellä tosi tärkeä asia. Kiitos, että olette olemassa, vaikka toki tietysti toivon, ettei kenenkään meistä tarvitsisi ajatella, ettei elämällä ole suuntaa tai merkitystä. Yritetään löytää itsestämme ja elämästämme yhdessä jotain arvokasta. Emme ole ainakaan ihan yksin ajatustemme kanssa ja se on jo jotain ☺️❤️

On lohduttavaa tietää että on muitakin kohtalotovereita jotka tuolla jossain ajattelevat asioista hyvinkin samalla lailla. Toisaalta taas on masentavaa ajatella että meitä on näin paljon ☹️ Syyllisyys painaa, eikö minulla muka ole kaikki hyvin, mitä valitan? "Aina on jossain joku jolla menee vielä huonommin." Senkö sitten pitäisi lohduttaa? 😞

Itselläni on myös ollut monta tyhjää päivää elämässä, ja voin sanoa että ne on parhaita päiviäni. Yleensä pääni on niin täynnä ajatuksia etten millään ehdi niitä kaikkia ajattelemaan.
Kun tulee tyhjä hetki pystyn reagoimaan ympäristööni paljon helpommin, en ole niin stressaantunut kuin muuten olen ja aistinikin toimivat moitteettomasti, ei hallusinaatioita joilla täydennetään ajattelemisen tärkeyttä tämän nimenomaisen asian suhteen. Vaikka se on kuin hyväksyisi murhanhimon se on puhdistavaa yleensä.😉