Elämä on helvetin kovaa ja sitten sitä kuolee.
Luulen että otsikko on fakta. Vai mitä mieltä olette? Elämä on kovaa siitä ei pääse yhtään mihinkään. Minusta on outoa, kun jotkut sanovat että elämä on helppoa. Mitä mieltä tästä? Luulen että jos on vähääkään elänyt tässä maailmassa niin voi olla samaa mieltä että elämä on kovaa. Mutta mitä väliä sillä oikeastaan on vaikka se on kovaa? Tuo kovuus täytyy vain kestää. Sitä se oppiminen on että oppii kestämään elämän kovuuden. Vai mitä tästä ajattelette? Mitä muuta sitä sitten voi tehdä kuin kehittää sietokykyä, mennä sosiaalisiin tilanteisiin ja vain yksinkertaisesti kestää? Elämä on kovaa, mutta sitten se on kovaa. Ei ihminen voi päättää aamulla että tästä päivästä tulee helppo päivä. Ei se vaan mene niin. En usko että yksikään tälle sivustolle kirjoittava voi sanoa että on elänyt esim. 40 vuotta ja elämä ei ole missään vaiheessa ollut kovaa. Tai jos sellainen ihminen on tässä maailmassa niin haluaisin kuulla, että miten hän on pystynyt sellaisen taikatempun tekemään?
Moi.
kun tää tilanne jatkuu...ahdistus on palannu...negatiiviset ajatukse, eivät vielä. Vihaisia...siis vihan tunteisia ajatuksi kylläkin.
Itsemurha ajatukset ei o palanneet...tuntuu että pitää saada aikaiseksi jotain...ennen kuin kuolen...esimerkiksi muutto.
Seuraillaan tilannetta...äänikirjat käytössä.
Kyllä me selvitää - jos ei selvitä, kuollaan🙃
Mulla elämä nyt sitä, että yritän vain pitää im-ajatukset poissa mielestä.
Eilen oli koko päivän ajan im-ajatuksia. Saa nähdä tuleeko niitä tänään...
Luulen, että selvitään...
Elämä on muuttunut taistelukentäksi.
On tämä hengissä pysyminen välillä rankkaa...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Lisää tekstiä
Hei. Leijun jonkinlaisessa utupilvessä ihan selvinpäin. Mikään ei tunnu miltään, eikä mitään ajatuksia tule mistään. Kaikki on vain sumuista.
Ok. Itse kyllä tarvitsisin masennuslääkityksen. Tämä pimeä vuodenaika toki myös voi vaikuttaa mielialaan...
Vanhemmat painostavat opiskelemaan. Olen vain niin helvetin täynnä tätä koko touhua.
Im-ajatukset takoo päätä koko ajan.
Vanhemmat ei tunnu tajuavan että ihmisen täytyy ennen kaikkea elää...
Olen vaan niin vitun kyllästynyt...
Mietin vain koko ajan että miten tätä elämää tulisi elää? Kun mikään ei tunnu riittävän kenellekkään? Että vaikka opiskelisin 24/7 niin sekään ei riittäisi.
Kierkegaard oli oikeassa siinä: että meni sitten hirteen tai ei mennyt niin molemmissa tapauksissa ihmistä ottaa päähän. (paitsi että kuolleena ei varmaan enää voi ottaa päähän) Tuntuu siltä että ei ole mitään hyviä vaihtoehtoja. Pitää vain valita huonoista paras.
Ja kun se ongelma on siinä, että en luota siihen että kuoleman jälkeen olisi mitään. Joten on tavallaan pakko elää vaikka tämä elämä aika paskaa onkin välillä...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Korjailu