Elämä on helvetin kovaa ja sitten sitä kuolee.
Luulen että otsikko on fakta. Vai mitä mieltä olette? Elämä on kovaa siitä ei pääse yhtään mihinkään. Minusta on outoa, kun jotkut sanovat että elämä on helppoa. Mitä mieltä tästä? Luulen että jos on vähääkään elänyt tässä maailmassa niin voi olla samaa mieltä että elämä on kovaa. Mutta mitä väliä sillä oikeastaan on vaikka se on kovaa? Tuo kovuus täytyy vain kestää. Sitä se oppiminen on että oppii kestämään elämän kovuuden. Vai mitä tästä ajattelette? Mitä muuta sitä sitten voi tehdä kuin kehittää sietokykyä, mennä sosiaalisiin tilanteisiin ja vain yksinkertaisesti kestää? Elämä on kovaa, mutta sitten se on kovaa. Ei ihminen voi päättää aamulla että tästä päivästä tulee helppo päivä. Ei se vaan mene niin. En usko että yksikään tälle sivustolle kirjoittava voi sanoa että on elänyt esim. 40 vuotta ja elämä ei ole missään vaiheessa ollut kovaa. Tai jos sellainen ihminen on tässä maailmassa niin haluaisin kuulla, että miten hän on pystynyt sellaisen taikatempun tekemään?
On jotenkin vaikea elää ahdistuneisuushäiriön kanssa, kun päivittäin ahdistaa. Tavallaan sitä kelaa vain kaikkia ahdistavia asioita ja kuitenkin koko ajan pitäisi elää normaalia arkea.
Oikeastaan, jos jotenkin pitäisi kuvailla koko mennyttä elämää, niin sanoisin että se on ollut pääosin vain ahdistumista. Toki muutamia hyviäkin hetkiä on ollut.
Ei sitä oikein muut tajua joilla ei ole tällaista häiriötä. On varmasti ihmisiä jotka ei ahdistu juuri mistään.
Mutta en sitten tiedä että mitä siitä puhuminen edes auttaa... Ihminen on sellainen kuin on. Eihän sille periaatteessa voi mitään millaiseksi on syntynyt. Toisilla on paska säkä toisilla vähän parempi. Ei geenejään voi valita. Eihän sitä toisaalta kukaan koskaan ole sanonutkaan että elämä olisi millään tavalla reilua...
Ei geenejä voi valita. Asenteen.niihin voi mietttiä uudestaan. Ei jotain niin huonoa ettei jotain hyvääkin.
No aina puhutaan, että kaikki on asenteesta kiinni. Oliko se sitten asenteesta kiinni että sairastuin?
Mitä helvetti minä oikein pystyn tekemään sille, että geenieni takia minä sairastuin? Aivan kuin kaikki olisi omaa syytä...
Ei ihminen voi täysin esim. muuttaa luonnettaan. Ihmisellä on tietyt ominaisuudet, jotka määräävät geenit.
Jos minä olisin tietynlainen niin varmaankaan en pelkäisi niin paljon sosiaalisia tilanteita. Jos olisin täysin ekstrovertti niin pystyisin olemaan suurissa joukoissa huomion keskipiste. Mutta kun olen introvertti, niin en pysty. Ihmiset ovat niin erilaisia.
Voisin olla sitä sun tätä, mutta satun nyt olemaan tällainen kuin olen ja en pysty pelkkää asennetta muuttamalla, muuttamaan täysin itseäni.
Tällainen olen ja on vain jotenkin pärjättävä tässä maailmassa.
Tuntuu, että Suomessa ruokakauppojen myyjät on aika kylmiä ihmisiä, ei kaikki mutta osa. Tavallaan jotkut myyjät eivät pidä asiakasta ihmisenä, vaan he pitävät asiakasta maksavana robottina.
Joissain kaupoissa myyjät eivät suostu juttelemaan yhtään vaan he sanovat vain hei ja kiitos.
Mikä tätä yhteiskuntaa oikein vaivaa? Ihmistä ei pidetä enää ihmisenä. Myyjienkin tarkoitus on vain saada rahaa. Ei saatana kun on menossa oudoksi tämä touhu... Eikö myyjä saa sitten enää jutella asiakkaan kanssa?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 7 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Moi.
Ositus on allekirjoitettu. Muutto ensi kuun 23p. En ole nähnyt kissoja kolmeen kuukauteen. Koiralleni on vaikea selittää että lauma on hajonnut...se itkee usein...pidän sitä sylissäni.
Okei. Onko ahdistus helpottanut?
Itsellä noi opiskelut ei suju kyllä yhtään. Sanoin opettajalle, että saatan jättää ne kesken.
Koirat kyllä tottuu lopulta kaikkeen.
Olen käynyt vain nyt lukemassa kirjastossa lehtiä ja myös urheillut jonkin verran.
Olen lukenut nyt paljon, koska siten pystyn pitämään negatiiviset ajatukset kurissa.
Moi.
Ahdistaa koiran puolesta.
Koira tajuaa paljon. Siksi se varmaan itkee. Hyvä, että pidät sylissä. Voit itkeä samalla itsekin. Se usein auttaa, jos pystyy itkemään. Aina ei tule edes itkua.
Okei.
Itse en kyllä varmaan jatka opiskelua.
Ihan sama vaikka vanhemmat haluaisivat, että jatkan. Ihan sama vaikka opettajat haluaisivat, että jatkan. Siitä opiskelusta ei vaan tässä elämän tilanteessa tule mitään. Itse minä kuitenkin saan päättää että opiskelenko vai en.
Ottaa vaan niin päähän se, että jotkut mun lähipiirin henkilöt ei tajua kuinka kuluttavaa opiskelu voi olla.
Olen nyt punninnut asiaa jonkin aikaa ja näin se on, että luultavasti lopetan opiskelun...
Onko sulla muuten HerKaramazov vielä niitä itsetuhoisia ajatuksia? Mua ne piinaa...
Varsinkin sellaisina päivinä kun ei ole hirveästi ohjelmaa...
Moi.
Mulla ei o ollut aikaa itsemurhaasjatusille...tää avioero, pakkaaminen, tyttärien näkeminen, asianajajan kanssa asioidenhoitaminen, tappelu kelan kanssa asumistuesta, ja perustoimeentulotuesta vie kaikena ajan.
ehdin just käymään saunassa ja uimassa jossain välissä kuunteleen kirjoja.
Tietty ahdistaa välillä törkeesti...mutta ei kerkee aijatteleen päivienpäättämistä...
katotaan sittenkun tää hullunmylly hidastuu...mitä mieleen tulee?
Hyviä biisejä noi mitä laitoit.
Minua kyllästyttää kun aivoni kelaavat noita negatiivisia ajatuksia aamusta iltaan.
Sinulla taistelua nyt sitten...
En itse oikein jaksa enää reagoida omiin negatiivisiin ajatuksiin. Antaa niitten tulla sitten...
Hirvittäviä ajatuksia taas. En tiedä miksi...