Joo. Tuo koulu kyllä stressaa kun jotkut opettajat piikittelevät. Pään kestokykyä tässä treenaan.

Kun tulee kauheat tuntemukset tuosta piikittelystä.

Olisinpa päässyt sinne yliopistoon. Ehkä siellä olisi sellaisia opettajia, jotka ei piikittelee. ..

Tulee meinaan sellainen olo kun palaa kotiin, että opettajalla on ollut jotain mua vastaan...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

No lähinnä se idea nousi nyt mieleen, että täytyy vain harhauttaa aivoja. Esim. kuuntelemalla äänikirjoja. Koska aivot muuten kelaa koko ajan ikäviä asioita.

Moi.

Siellä yliopistossa onkin vasta "opettajia" jotka pitää oppitunteja omalle salkulleen.

Käy jutteleen koulu psykologin kanssa tuntemuksista...ei kaikkea tarvi kestää...asioita voi yrittää purkaa...toisinaan purkaminen helpottaa?

Olen samaa mieltä. Ennenkuin lyö hanskat tiskiin, kannattaa kasvattaa omaa resilienssiä, selviytymiskykyä.

Itellä tyyli taaplata vaan eteenpäin (sikäli kuin mahdollista), koska kaikesta hankalasta voi olla hyötyä ( vahvistaa selviytymiskykyä ja -halua). Antaahan se valitsemasi ala jotain sisältöä sulle, kun olet valinnut sen, siihen on kiinnostusta. Kuka se lauloikaan "ne jotkei osaa, opettaa"(Kuustonenko?)

Joo. Kyllä jonkun kanssa noista asioista pitää jutella.

Mulla tosin on diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö, joten se tuo oman lisänsä tähän.

Kyllähän se opiskelu tuo sisältöä elämään.

Ainakin olen päässyt lähtemään kodista pois joka päivä. Se on positiivista. Tämä alku on melkein täysin etäopiskelua...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Moi.

"ne jotka osaa tekee mitä vaan - ne jotka ei ryhtyy opettamaa...kuinka kauan he mellastaa saavatkaan piltuussain" -Juice.

Näihän se on.

Oon tässä vähän miettinyt, että pitääkö taas mennä lääkäriin kun rintakipu niin kova välillä...

Ei viitsisi mitään kipulääkkeitä syödä, koska ei ne tehoa tähän.

Lukeminen on parasta lääkettä...

Välillä tuntuu ettei tässä elämässä ole mitään järkeä. Kun on vähänkin tutustunut luonnontieteisiin, niin voi hyvinkin kysyä että minkä takia tämä maailma on tällainen?

Että on jokin entropia olemassa joka vaikuttaa myös ihmisiin. Ja että maailmankaikkeuskin on syntynyt tyhjästä. Ettei tarvita mitään Jumalaa. Nykytieteellä on monta mahdollista teoriaa koskien alkuräjähdystä. Jokin kvantti-ilmiö on voinut laukaista alkuräjähdyksen jne.

Tuntuu siltä että nykytiede tekee ihmisistä vain lihasmöykkyjä. Joilla on jotain kemiallisia ja sähköisiä ilmiöitä aivoissa. Ja sitten kun nämä ilmiöt loppuvat niin ihminen kuolee.

Siis kun miettii että elämä on usein kärsimystä ja me vain taistelemme jotta pysymme hengissä niin herää kysymys että onko ihminen vain viettien vanki? Siis eloonjäämisvietin ja muiden? On tämä niin kummallinen paikka tämä maailma ettei välillä voi muuta kuin nauraa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Osa pois

Moi.

Ehkä tää onkin se juttu?

"On tämä niin kummallinen paikka tämä maailma ettei välillä voi muuta kuin nauraa..."

Joo, onhan.niitä nauruterapioitakin, mutta niille jotka semmoiseen ryhtyy. Naurun sanotaan pidentävän ikääkin....käykö se sitten syvästi masentuneen pirtaan, joka odottaa että huomisetkin.ois jo ohi....

Joo.

Se varsinkin naurattaa, että miten luonto on pystynyt luomaan itsestään kaikki elolliset oliot maailmaan?

Siis niin hemmetin kummallista: Kaikki eliöt maapallolla ovat syntyneet sattumalta. 😀

Miten se voi olla mahdollista?

Jos kerran maailmankaikkeudella ei ole mitään tietoisuutta ja ei ole olemassa Jumalaa, niin miten luonto on voinut kehittää näin monimutkaisia olentoja? Siis jos luonto ei tavallaan tiedosta mitä se tekee. Niin miten se on pystynyt kehittämään tiedostavia olentoja?

Minkä takia evoluutio on olemassa?

Ja minkä takia meillä on tietoisuus, jos kerran olemme vain verta ja lihaa?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Jotenkin sitä on ihan kyyninen elämää kohtaan. Perseestä tuntuu olevan välillä koko elämä.

Kaikki päivät vaan samaa paskaa...

Onko millään oikeasti mitään väliä?

Ihminen kärsii tämän elämän ja sitten kuolee.

Kuoleman jälkeen tuskin on mitään.

Helvetillistä voi olla elämä, jos joutuu kärsimään paljon. Eutanasia pitäisi saada Suomeen.

Elämällä ei oikeastaan ole mitään tarkoitusta. Ihminen syntyy maailmaan vain sattumalta.

Ihminen on vain luuta, verta, hermoja, lihasta jne.

Ihminen on eläin muiden eläimien joukossa. Ihmisellä on vain kehittyneemmät aivot kuin muilla eläimillä.

Elämä on vain peli, jossa toiset pärjää ja toiset ei. Mutta kuitenkin vain peli...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Moi.

Ihminen syntyy elää, kärsii, kuolee...eikä kukaan muista et semmoinen ihminen oli edes olemassa...edellinen on facta.

On vaan hyväksyttävä edellinen...jos sitä ei voi hyväksyä kirjoittaa sitten vaikka epätoivosta runoja ja kuluttaa elämänsä siihen...

Joo. Se on se pahin ongelma kun elämä tuntuu niin merkityksettömältä.

Ihan sama mitä tekee. Oli sitten jonkun firman pomo tai siivoja tai kuka vaan, niin usein varmasti tuntuu siltä että elämässä ei ole päätä eikä häntää. Semmonen nihilistinen fiilis tulee että koko elämä on ihan järjetöntä. Kun loppujen lopuksi sitä kuolee. Mikä järki tässä on?

Tai sitten vaikka kirjoittaisi noita runoja, niin mikä merkitys niillä on? Jos lopputulos on se että sitä kuolee sitten joskus ja ne runotkin pikkuhiljaa unohtuu... Mikä tässä elämässä on oikein se punainen lanka?

Ja kun kuolemakin on sitten niin hirvittävä asia.

Aina vaan pitää opiskella tehdä töitä. Mennä joka paikkaan. Mutta onko noillakaan asioilla lopulta mitään merkitystä?

Jos voisin vakuuttua Jumalan olemassaolosta niin ehkä sitten näkisin jonkin tarkoituksen elämällä, mutta kun mikään ei viittaa siihen että Jumala olisi olemassa. Ei yhtään mikään. Jos on kipuja, niin ei ne rukoilemalla häviä. Jos ahdistaa, niin ei ahdistuskaan rukoilemalla lähde.

Sitten joka päivä vaan samat rutiinit. Ulos, kauppaan, kaverille jne. Ja kuitenkin sitä välillä ahdistuu. Teki sitten mitä tahansa. Unirytmin olen saanut korjattua, mutta silti sitä on semmoinen olo että tämä elämä ei ole kivaa. Koulujuttuja olen tehnyt, mutta välillä ajattelen että ei niillä ole mitään merkitystä. Terapeutille puhunut. Hänelle ei voi puhua oikein mitään negatiivisia juttuja, kun hän aina vaihtaa puheenaihetta jos sanon jotain negatiivista. Mikä se sellainen terapeutti on jolle ei voi sanoa suoraan miten asiat ovat?

Sitä vaan yrittää elää niin hyvin kun voi, mutta välillä tuntuu että se ei riitä...