Täällä sitä makoillaan sisällä hellettä paossa. 29 astetta, joten minä en vapaahetoisesti auringossa paahdu. Vielä, kun on tänään se tutkimuskin tyhmään aikaan illalla 18.30 niin sitä nyt pitää koko päivä odotella ja iltasella lähteä liikenteeseen. vatsa oli aamulla sekaisin, en tiedä onko sitä entistä vatsavaivaa vaiko jotain muuta ripulia (kuumuuskin joskus tekee ja nykyään olen syönyt niin vähän, että liian vähäinen syöminenkin joskus tekee ripulia). No, otin pari ripulilääkettä, ettei ala shaisse lentämään siellä tutkimuksessa sitten. tai sitten jännitän vain itse sitä tutkimusta ja siksi kura lentää. Aamulla otetut kaksi temestaa ja allergialääke ainakin väsyttävät nyt niin vietävästä, että meinasin nukahtaa kun on tylsää vain makoilla kuumuuden vuoksi ja odotella.. Olen kärsimätön ihminen ja odotteleminen on maailman kauheinta hommaa. Siksi kait en ole lapsiakaan tehnyt, kun en jaksaisi odottaa sitä 9kk (vitsi..) Mutta pessimistinä veikkaan, että vanha mahabakteeri (clostridium) se siellä taas tekee tuloaan ja sehän vie sitten olon ihan piippuun, kun se ralli alkaa.. voe voe voeeeee..joskus tuntuu, ettei päivää ilman oireita, joko mielenterveys tai fyysinen.. romuna ollaan, hermo romuna ja fysiikka romuna vaikka ikää on vasta 35v eli hyvin pyyhkii..

Inhoan aina maanantaita ja tänäänkin on ihan maanantai-angsti fiilis..kaikki tympii ja kun vielä väsyttää ja perä laulaa niin avot! Ja vielä sairaalalle lähteä illalla. Ei hyvänen aika mikä päivä.. Sama ois vetää pönttö sumeeksi, mutta ei nyt voi kun pitää sentään lähteä ihmisten ilmoille.

kamalaa marinaa minulla aina. Mutta en kait tänne kirjoittelis jos olisin onnellinen ja kaikki hyvin? Jatkan venaamista.

Oli kiva taas lukea viestejä, parin päivän tauon jälkeen 🙂
Lääke-asioissa meitä on tosiaan moneen junaan ja meistä moni jää vielä sinne asemallekin 😉 Lääkkeet on tosiaan niin yksilöllisiä, että niitä on huono suositella tai moittia. Itse en enää n.18vuoden kokeilujen jälkeen enää syö kuin bentsoja ja nukahtamislääkkeitä, joita kierrätän siten että viikko yhtä ja viikko toista, niin lääke toimii, eikä tolet kasva.
Nyt kun mielipidelääkkeet lopettanut niin olo paljon normaalimpi kuin aikoihin, vaikka niitä orastavia ahdistus/paniikkikohtauksia ajoittain tuleekin mutta ne nollaan joko joogahengityksellä tai bentsoilla.
Kannattaa omassa päässä kyseenalaistaa se mitä lääkäri todella tietää määräämistään lääkkeistä, verrattuna siihen mitä itse tietää omien kokemuksien kautta. Esim. toi viimeinen kerta kun söin vakavaan ahdistukseen 25mg Anafranil ja otin illalla puolikkaan mirtazapinin niin hohhoi kun miestä vietiin kuin sokeaa narussa 10min. lääkkeiden ottamisen jälkeen. Tajuttomuuskohtauksia 4 peräjälkeen... Tuo lääkekombinaatio ei näy lääkäreiden tiedostoissa, mutta itse tiedän kyllä mikä olo johtuu lääkkeistä ja mikä ei.

Kiitos Timppa kommentistasi. En aio enää koskaan syödä mielialalääkkeitä. Bentsotkin on paskoja, mutta ei niistä nyt sentään sekaisin mene. Riippuvuushan on kurjaa, mutta onhan tää elämä kurjaa muutenkin.

Olen niiiin väsynyt. Siis henkisesti ja fyysisesti. Tuntuu, että kuolen tähän paikkaan. en jaksa mitään. Pitäisi olla pirteämpi. Pitäisi tehdä kotitöitä. Pitäisi mennä suihkuun. Pitäisi olla sosiaalisempi. Pitäisi sitä, pitäisi tätä..en jaksa mitään.

Makaan vaan sängyssä. Ruoka ei maistu. Mies tympii. Viihtyy hyvin pihalla kaverinsa kanssa (koska ei viihdy minun kanssani). Minä olen taas paitsiossa. Aamusta olin enemmän kiinni elämässä..iltapäivällä alkoi ahdistaa ja otin kaksi 5mg diapamia, ja sitten alkoi väsymys..inhoan diapamia, se väsyttää aina. Temesta ei väsytä, mutta ei tehoa enää minuun vaikka söisin kuinka paljon.

Tunnen olevani maailman yksinäisin. Tunnen olevani ruma ja inhottava. Tylsä ja zombie. Mies ei viihdy minun kans, mutta ei jostain syystä voi jättää minua.

No, ei voi moittia. Hän on tehnyt parhaansa, kaikkensa, oikeasti. Minä vain menen hullumpaan suuntaan. Hänen voimansa ovat rajalliset ja alkavat loppua. Mikään auttava taho ei minua voi auttaa tai pelastaa. Minä itse voin joko skulaa tai delaa.

Olen tylsimys. Olen mököttävä. Olen sika. Olen epänainen.

Olen niiiiiiiiiiiin kyllästynyt kaikkeen. En jaksa edes puhua. Niinpä olen hiljaa ja siksi tylsä.

En jaksa edes kirjoittaa enempää. Helle vie loputkin voimat. Nukuttaa vain..

Haluan vain kuolla. Jos en saa olla sellainen, kuin ennen niin en halua elää.

Haluaisin jaksaa siivota, leipoa, poimia kukkia ja hoitaa miestäni. Nyt luonto on niin kaunis. Vihreää, kukkivaa, linnut laulaa. Klassinen musiikki soi. Minä makaan tuhannen väsyneenä. En enää tiedä mikä minulla on. On vain tunne, ettei minusta tule enää ikinä kunnollista.

Olen kokenut liikaa pahaa. Olen käynyt hirveän helvetin läpi. Minun päässä se jatkuu vain. Ei sitä kukaan ymmärrä. Ehkä makaan taas kohta sairaalassa kuoleman kourissa. Sieltä en enää selviä. Minulla on tunne, että kuolen pian.

No, makaan tässä vain. Kuuntelen klassista. katson ikkunasta aurinkoa ja tuulta. Vedän temestaa. Ehkä lähden tuulen matkaan, kuin perhonen.

Kurja kuulla, kun toisella menee huonosti. Ei tässä itselläkään juurikaan aihetta iloon ole. Yksin täällä maalla, koira ja kissa juttukavereina ☹️
Ei mitään odotuksia tulevaisuudelta, ollaan vaan ja jeesustellaan. Luulen että moni asia kääntyisi parempaan kun tapaisi jonkun ymmärtävän ja kivan naisen.., mutta sekin vähän vaikeaa kun en töiden lisäksi missään käy. Maalta kun on pitkä matka joka suuntaan...
En jaksa enää juurikaan miettiä tuota ainaista masennus-ja vitutustilaa, vaan koetan tehdä kotityöt ja palkkatyön parhaani mukaan. Bentso aamulla, toinen päivällä ja pari bissee illalla. Vähän surettaa huomata, että tässä tämä nyt taitaa olla. Noh, voisivat nuo asiat olla huonomminkin.
Yksinäisyys on vaan tosi surullista, siihen kun ei kuitenkaan kokonaan totu.

Autiotalon Kuunvalo,

Odottavan aika on tosiaan pitkä. Tiedän kokemuksesta mitä on odottaa niitä kontrollien vastauksia. Kun yrittää olla ajattelematta, niin ajattelee sitäkin enemmän. Toivottavasti saat hyviä uutisia ja pääsisit olemaan luottavaisemmin mielin.

Joskus minäkin kokeilin mielialalääkkeitä. Kerran niin, että menin töihin, kun olin ottanut lääkkeen (sitä ennen mulla ei ollut mitään kokemusta eikä lääkärikään mitään maininnut). Olin kuin pienessä humalassa (negatiivisella tavalla, en ollu onnellisessa hiprakassa), ei tahtonut oikein työt sujua, kirjoitusvirheitä tuli urakalla. Semmoinen hutera epätodellinen olo. Onneksi olotila paheni vasta töiden jälkeen. Sain kuin paniikkikohtauksen ja soitinkin sitten päivystykseen, että mitä tämä on. No, ei mitään hälyyttävää. Mutta toista pilleriä en suuhuni laittanut. Myöhemmin kokeilin toista mielialalääkettä, mutta sillä kertaa olin onneksi sairaslomalla, sillä se lääke veti aika zombiksi, puhumattakaan muista oireista. Mutta ei ainakaan vituttanut säryt eikä mitkään 😉. Olin jotenkin välinpitämätön. Mutta sitten tuli sellainen sivuoire että piti lopettaa. Siihen loppui mun mielialalääkekokeilut. Lääkärini jankutti vain, että minä kuvittelen kaikki oireet (paitsi sitä yhtä, jonka takia lääke piti lopettaa). Hän sanoi, ettei mun pitäis lukea niitä sivuoirelitanioita lääkkeistä. Mutta kyllä ne oireet on potilaalle ihan todellisia. Ymmärrän hyvin, kun ei enää jaksa kokeilla eri lääkkeitä. Mutta siihenhän lääkäreiden kiinnostus sitten lopahtaakin. Ainakin minä olen tuntenut olevani hankala potilas... No, viimeksihän psykiatri totesi, etten minä voi olla masentunut, ne on vaan nää säryt... "VAAN"????

Kyllä minäkin koin tuon naiseuden rapistumisen syövän jälkeen. Lihoin käsittämättömästi, vaikka samalla yritin laihduttaa. Lääkärit vain hoki, että katso mitä suuhusi laitat. Minä, joka olen ruuan suhteen ollut askeettinen. No, siitä seurasi sitten eräänlainen syömishäiriö, jonka takia kävin terapiasa. Ruuastahan tuli minulle kuin vihollinen, kun lihoin vaan vaikka en todellakaan edes salaa herkutellut. Sitten iski päälle vielä ennen aikaiset vaihdevuodet. Se oli mulle tosi kova juttu (olin silloin vähän päälle 40v). . Muistan kun tulin diagnoosin jälkeen lääkäristä ja ajattelin, että tässä se nyt oli, nyt olen sitten vanha akka. Ja vaihdevuodet tuo mukanaan liudan eri oireita, ainakin minulla. Lisäksi kun hiukset lähti hoidoista (se ei harmittanut, sillä minusta oli mielenkiintoista nähdä itseni kaljuna) ja sitten kasvoivat takaisin, hiusten väri oli muuttunut mummon harmaaksi... Joten joo, ymmärrän oikein hyvin, miten vaikeaa on hoitojen jälkeen yrittää olla omassa muuttuneessa kropassa. Ja siihen päälle vielä ne kaikki kivut ja säryt ja erinäiset oireet.

Mies ei jaksa minuakaan enää sillä tavalla erityisesti kohdella, mutta ikinä hän ei ole, ei siis ikinä, puolellakaan sanalla vihjannut mitenkään minun muuttuneeseen ulkonäköön. Hän on todennut, että enhän minä sille mitään voi. Itse vain tunnen, että vanhenin ennen aikojaan yli kymmenen vuotta.

Mutta. Jotenkin sitä pitää välillä vaan yrittää siirtää ajatuksia muualle. Vaikka minustakin tuntuu nyt taas yhden lääkärikierroksen jälkeen, että näihin mun vaivoihin en mistään saa apua. Ja töissäkin pitäis käydä, kun joku ensin palkkaisi tämmöisen ns. vajaakuntoisen . Lyhyitä pätkiä voi joskus saada, mutta siihen se jääkin. Kuin korkea seinä olisi edessä.

Joskus yllätän itseni ajattelemasta, että ensi kerralla (seuraavassa elämässä) elän sitten niin, että vanhenen ihan luonnolliseen tahtiin enkä kärsi sairauksista. Sitten havahdun, että mikä ensi kerta? Joskus yritän olla yltiöpäisen positiivinen ja miettiä, että kun elämässäni on ollu näin paljon ikäviä "yllätyksiä", niin ehkäpä joku päivä minua kohtaakin joskus joku tosi mahtava iloinen yllätys. Tällä hetkellä tuntuu, että ei semmosta voi tulla, mutta toisaalta, kun elämässä voi sattua mitä vain. Miksei joskus jotain positiivista hyvääkin.

Jaksamista kaikille. Itselleni taitaa iskeä kesäflunssa, kurkku on niin kipeä...

Kiitos rakkaat ystävät, kun olitte kirjoittaneet. Se ainakin piristää mieltä jos ei mikään muu. Minä torkahdin päiväunet. Nyt on töppyräinen olo vähän, mutta eipä tartte ottaa päiväbentsoa, kun on jo valmiiksi töppyrässä.

Joo, odottaminen on maailman hirveintä, varsinkin tällaiselle kärsimättömälle ahdistujalle, kuin minä. Minulla on jo tuota sairashistoriaa takana parisen vuotta, joten joka ikinen fyysinen oire saa minut melkein tolaltaan nykyään. On kait niin sanotusti mitta täynnä.. Ja aina se pelko p-rseessä, että ei kait se perhanan tauti ole nyt jo tullut takaisin. Nyt on väsymystä, ripulia ja voimattomuutta. Tiedän jo, että se s-tanan mahabakteeri pyörii minussa, sitä ei aikanaan hoidettu ja se on päässyt hankalaksi ja uusiutuu näköjään vähän väliä. Tiedän, että pitäisi taas kerran toimittaa kaskanäyte labraan ja sitten tietysti taas lääkekuuria ym. Mutta.. en jaksa, en vain yksinkertaisesti jaksa. Edes ottaa puhelinta kouraan ja soittaa lääkäriin. Ja nyt pitää vielä ventata niitä kontrollin tuloksia.

Välillä sitä vajoaa itsesääliin, että miksi minun elämä pitää olla tällaista? Tai miksi siitä tuli tällaista. Tästä päivästä katsottuna elämäni oli ennen terveenä ym ihanaa, enkä edes osannut arvostaa sitä.. myöhäistähän se nyt on katua, mutta niin kait kaikki sairastuneet tekevät. Nykyään olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jolloin vointi on parempi vaikka elämä onkin jatkuvasti vaakalaudalla. Se on masentava ajatus, että on sairaus, joka voi periaatteessa viedä sinut milloin haluaa. Siinä katoaa perusluottamus ja usko elämään. Mikään ei ole enää niin kuin ennen, yhtä huoletonta ja tunne, että "koko maailma on mulle auki". Tosi asia on se, että elämä voi loppua milloin tahansa..minusta se on masentava ajatus..

Poden kait jotain traumaa kaikesta tapahtuneesta. En enää tunne tätä elämää omakseni, tämä ei ole enää minun käsikirjoittamaa. Joku muu otti sulkakynän ja kirjoittaa puolestani, se on pelottavaa.

Kun vain tulisin ennalleni. Kun edes suurimman osan aikaa saisin olla se, mikä ennen olin. Hyvinä päivinä melkein olen, melkein alan taas elämään. Uskoni elämään ei ole koskaan ollut kovin vahva ja nämä tapahtumat eivät ainakaan tue sitä. Siksi kait ajatus välillä luopua kaikesta. Tuntuu, että on viety se viimeinenkin, jokin lapsenomainen puoliusko.

Nyt jo alkaa itkettämään. Se on päivä-ahdistus, joka alkaa hiipimään. Sieltäpä tulkoot, en ota bentsoa. Itken mieluummin. Turha tätä on turruttaa, ei se mitään auta kuin hetkeksi ja enemmän töppyräinen olo tulee. Umpikujassa tunnen olevani itseni ja tämän ruumiin kanssa, mutta niin kauan kuin hengitän, minun on pakko olla.

Jossain syvällä sisimmässäni tiedän, että rakastan elämää. En haluaisi siitä millään luopua, mutta jos joku ulkopuolinen taho esim. sairaus alkaa määritellä elänkö vai en niin saan sellaisen raivarin, että se ei todellakaan päätä asioistani vaan minä itse päätän ja päätän sen, tämän. Kuulostaa hullulle, mutta hullu kait olenkin.

Olisinpa, kuin mieheni. Hän ei lamaannu. Lukuisten sairauksiensa kanssa hän vetää menemään, kuin raivo orava, aina vaan enemmän ja enemmän, hän ei luovuta. Hän ei välitä niistä. No, en ymmärrä miten joku voi olla sellainen. varmasti hänkin on hullu.

Nyt vajoan jonnekin v-tutuksen ja laman syövereihin, mutta bentsoa en anna kostoksi kaikesta kropalleni.

Ja voi että mun mieleni nyt tekevi sitä bentsoa..hah, olen täysi luuseri/narkomaani. Näin kauan jaksoin pitää sisua yllä. Ei musta ole kyllä mihinkään, ei yhtään mihinkään. Ei ihme ettei mun mieskään jaksa mua kohta enää. Kuka tällaisen sekopään kans jaksaisi viihtyä. No, otan sen bentson, mutta samalla inhoan itseäni.

todennäköisesti tulen kohta löytämään itseni jätettynä, kuten edellisesäkin suhteessa, kun alkoi päässä vippaamaan, sain burn-outin ja aloin makaamaan sängyn pohjalla, kuten nyt. No, silloin en ollut fyysisesti sairas. Tämähän on vain minun pelkoni, enkä tiedä jättäisikö mieheni minua ollenkaan, mutta ainahan sitä saa pelätä.

Huomaan muutenkin, että minusta alkaa tulla ahdistunut ja suorastaan vainoharhainen, jos en saa bentsoa. Alan pelätä aivan kummallisia asioita. Olen luonteeltani sairaalloisen mustasukkainen (sekin vielä) ja jos olen esim. mieheni kanssa liikententeessä ilman bentsoja, alan kohta epäillä ja luulla,että mieheni katsoo kaikkia naisia sillä silmällä, vaikka hän ei tee niin. Alan jopa raivota ja itkeä, kun luulen ja ahdistun niin kovin. Mieheni tietysti turhaantuu tilanteista aina kovin, eikä se ole ihme.

Ihme on, että hän vielä on minun kanssani. Onhan selvää, että olen ihan pöpi ja henkisesti sairas. Nyt minun on pakko ottaa yksi bentso. Muuten hajoan, no..hajoan muutenkin.. en kestä tätä odottelemista.

Skulaa tai delaa (Tuomari Nurmio).

No niin.. otin kokonaista 2 temestaa. Ennenvanhaan olisin ollut samantien taju kankaalla tuollaisesta annoksesta. Nyt vain "rauhoituin" ja tulin ehkä vähän huolettomammaksi. Noin se tole nousee. Mutta en saa enää varmaan edes ämpärillisestä temestaa samanlaista autuasta ja onnellista, positiivista vaikutusta, kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Mutta, kyllä se nyt vähän jeesaa, mutta vaikutusaika on lyhyt, se on huono puoli. Jos jotain autiutta kokee hetkeen, sitä seuraa väsymys, joka on tympeää väsymystä.

Tavallaan muistelen kaiholla aikoja, jolloin on temestan syönti ei ollut pakonomaista vaan enemmänkin silloijn tällöin ja se toimi silloin. Mutta elämä oli silloin vähemmän stressaavaa.

Timpalle : Ymmärrän sinua. Asioilla on puolensa ja puolensa. Maaseudulla rauhassa asuminen on aivan ykkösjuttu (olen sen kokenut), mutta silloin on tosiaan kaukana kaikesta (tosin autollahan pääsee hurauttamaan kaupoille ym.) Mut huvituksiin sieltä ei niin vain lähdetä, kun pitäisi taksilla ajella. tosin minua ei ole enää kymmeneen vuoteen kiinnostanut baari/yöelämä, sitä maistelin tapeeksi jo nuorempana. Varmasti olet kiltti ihminen, kun sinulla on kissa ja koira. Oletko kokeillut mitään deitti/chatti-juttuja (anteeksi vain kuulostaa sellaiselle, ettei sinua ehkä ne kiinnosta) Olet ehkä jotenkin syvällisemmän oloinen. Minä kaipaan maaseudulta autiotaloja ja muita vanhoja navetoita ym. Maalla asuessa (ennen sairastumista, kun olin voimissani) mieliharrastukseni oli "tonkia" ja "tutkia" tällaisia hylättyjä rakennuksia, olen tykännyt sellaisesta lapsesta saakka. Myös vanhoja esineitä rakastan ja niitä olen kerännyt koko ikäni. Historiaa olen lukenut. Minusta piti tulla arkeologi. No, eipä riittänyt opintohalut niin pitkälle.

Telkkarista tulee taas ihan shaissea. Olen jo monta vuotta inhonnut telkkaria. Sekään ei ole kuin ennen. Ennen tuli aina katsottavaa. Nykyään ala-arvoista.

Nyt jos minulle vannottaisiin, että tule täysin terveeksi ja jaksavaksi, muuttaisin välittömästi maalle ja jatkaisin mieliharrastuksiani (talon siivoamista, sisustamista, leipomista, kukkien keräämistä, autioiden talojen ja tilojen tutkimista). Nyt on turvallisempaa asua suuremmassa kaupungissa, jossa on mm. terveyspalvelut lähellä. Terveenä en asuisi täällä viikkoakaan. En viihdy. Siksikin pitkälti ähötän kotona. En kaipaa ruuhkia, suuria marketteja ja city-ihmisiä..

No, täytyy nyt yrittää vaikka telkkua katsella, kun mieskin tuli tuohon viereen makkarin telkkua tuijottamaan. Ehkä menen sen kaissuliin..

Tiedän jo, että aamulla vihaan herätä, mutta nyt en jaksa sitä ajatella...

"Kaissuliin" <3 Kaunis sana 🙂
Se toisen kaissulissa olo ajaa paremmin asian kuin bentsot.., tuntea toisen hengitys, syke... Ajatteles, noikin niitä nisäkkäiden turvallisuudentunne-juttuja. Esim. kissan-ja koiranpennut nukkuvat kasassa, usein kaulakkain.., mikä kaunis näky! Tuo johtanee juurensa kohdussa olosta, en tiedä, luulen.
Olet oikeassa, en jaksa niitä deittisivuja vaikka varmasti sieltä seuraa saisi. Joskus viitisen vuotta sitten tuli kokeiltua sitäkin, muttei oo mun juttu. Kai se oikea tulee vastaan vaikka kesäyönä klo 02 jos sattuu yö-uinnille menemään... ja haaveillahan saa ja kai se niin on että jotain unelmia vielä minullakin on, kun tollaisia ajatuksia välillä.
Kuulostaa niin oudolle nuo sinun puheet ja pelot bentsoista 😉 Itse tiedän niiden olevan ainoa auttava lääke minulle, enkä oo kymmeneen vuoteen kuvitellutkaan saavani niistä mitään nousua, euphoriaa, ainoastaan sitä tuntee ittesä taas hieman edes normaaliksi.
Mulla on ollut varmaan jo vuosia syvä riippuvuus, mutta nuo ssri:t sun muut on siinäkin pahempia. Se osuus kelle niistä mielipidelääkkeistä on hyötyä, jäänee alle 5%:n, itse en tunne ainuttakaan...
Mutta näin.., päivän työt takana ja ulos istuskelemaan koiran kanssa, mennee pari bissee ja tupakkaa ja sitten oiskin koetettava saada unta. Inhottavia nämä ilta-aamuvuoro-yhdistelmät 😝

Iloa ja valoa kaikille, teistä on tullut jo minulle tärkeitä ihmisiä <3

Olipa kiva Timppa, kun olit jälleen vieraillut. Hassua, mutta sellainenkin alkaa tuntua tärkeälle vaikka ei edes tunne henkilöä 🙂 No, sehän tässä on kait tarkoituskin, että täällä anonyymisti kirjoitellaan.

Kyllä ne 2 temestaa eilen illalla teki aika gutaa. Näköjään sekin toimii, mutta määrää pitää valitettavasti suurentaa. No, otan aina tilanteen mukaan. En aio ottaa paineita niistä enää. Käytän sitten niin kauan, kuin on tarvis. Tänään en ole vielä ottanut, päätin testata mihin kelllon aikaan alkaa keho huutaa myrkkyä. Mutta nyt olenkin vain kotosalla, joten ei haittaa vaikka tulisi ahdistus, sitten vain bentso naamariin.

Ainakin tuntuu ilma olevan viileämpi. Se on hyvä. Aurinko on ihana, kuumuudesta en välitä, siis tukalasta. Tahdon voimalla sain herättyäni tehtyä vähän kotisiivousta. Täytyy tehdä silloin kun tuntuu, että edes jotenkin jaksaa. Eikä kannata odotella iltapäivää, silloin voi olla jo kuuma ja väsy, tai pillerihumala tai mikä tahansa.

Voi kun olisi joku hypnoosi, joka taikoisi minut olemaan muistamatta minun sairautta (joka toivottavasti on nyt pysynyt ei-aktiivisena) Olisi autuaallista, kun ei muistaisi koko asiaa, että minulla on sellainen. Kun sitä ei haluaisi koko ajan miettiä, mutta kun sitä miettii koko ajan. Joku onkin sanonut, että syöpä tekee etäpesäkkeen mieleen. Hah, se on niin totta. Inhottaa, että se valtaa niin paljon ajatuksista päivän mittaan. Mutta minulla on hoitojen loppumisesta 2kk takana, joten ei sitä tietysti heti voi unohtaa vaikka haluaisikin. Kun siihen liittyy niin paljon. ehdin oireilla pitemmän aikaa ennen kuin ´sain diagnoosin, ehdin mennä huonoon kuntoon. Sitten puoli vuotta raskaita hoitoja, ja nyt seurannassa. Ensimmäisen kontrollin (jota itse halusin aikaistaa) tuloksiahan nyt odottelen ja sitä nyt ainakin vaikea olla miettimättä joka minuutti.

Timppa, tuo "kaissuli" on mieheni kieltä. Hänellä on monia muitakin "hassuja" sanoja. Hänenkään melko koviksen ulkonäön perusteella ei ikinä arvaisi, miten hellästi hän osaa puhua. Kulta. kultapieni, muru ym. Mutta silloin, kun hän on kyllästynyt minuun niin silloin noita sanoja tulee vähemmän. Se aina tuntuu pahalle. Eilen hän sentään oli jollakin lailla ymmärtäväinen, kun itkin olotilaani, kun en jaksanut siivota ym. Mies tokaisi, että ei kait sitä nyt hetkessä voi kuntoutua monen kuukauden röykytyksestä. Hän siis antoi minulle "luvan" olla voimaton. Se tuntui hyvältä. Mutta vieläkin mielessäni kummittelee se, miten hän humalassa haukkui minua, että makaan vain päivät, kuin lahna ym. Se tuntui niin pahalle, ettei mikään. Enhän minä tahallani makaa. Haluaisin kovasti olla reipas ja jaksaa puuhata koko päivän. Ennen aloitin aamulla ja lopetin illalla. Nyt teen jotain (jos jaksan) ja lepään välillä, tosin joskus saatan sitten jäädä sinne sänkyyn makoilemaan melkein loppupäiväksi. Lienee fyysistä väsymystä ja masennusta, ahdistusta, mitä lie..

Näiden terveys-sotkujen vuoksi elämä meni uusiksi ja tavallaan pilalle. Ne häiritsivät ja rikkoivat sen idyllin, mikä oli ja minkä minä olin miehen kanssa rakentanut. Meillä oli ihana elämä. Nyt tämä on vain tällaista päivästä toiseen, epätietoisuuksien, huolien, pelkojen ja fyysisten ongelmien kanssa kamppailua.

Miehellähän on myös sairaus, joka on etenevä (tosin hitaasti), jota ei voi parantaa, mutta sen kanssa voi elää pitkään (tai sitten ei). Sitten on tukku muita vähemän kohtalokkaita, mutta elämää haittaavia ja jatkuvia kovia särkyjä tuottavia vaivoja. Niihin on sitten kovat tropit, jotka taas tuovat sivuoireet. Kovia kolmiolääkkeitä, ainoita jotka auattavat. Lääkäri oli ihmetellyt miehelleni, että tuolla annostuksella ihminen yleensä makaisi taju kankaalla sängyn pohjalla. Mutta ei tämä (olisikohan adhd-taipumuksella osuutta asiaan). Tosin mies sanoo, että voisihan hän jäädä sinne sängyn pohjalle makaamaan, mutta eihän siitä mitään tulisi, ei hän osaa maata, ja sitäpaitsi kivut eivät anna kauaa edes maata yhtäjaksoisesti. Ei ole hänelläkään raukalla helppoa. Sitten vielä minun takia elämä nyt mennyt tämmöiseksi. Kyllä on paha mieli ja huono omatunto, vaikka tajuankin että ei se ole minun syy, että sairastuin.

Ja se on sekin, että minä totuin tähän asti, että minä nuorempana ja terveempänä pidän hommat hallussa ja huolehdin paljon. Sitten minusta itsestä tuli huolehdittava. Se on niin kamala ajatus, että tulen ihan vihaiseksi, kun ajattelen sitä. Minä olen aina huolehtinut jostakin. Lapsena eläimistä ja äidistäni, sitten ensimmäisestä miehestäni, sitten tästä nykyisestä. Ne kaikki ihmiset ovat olleet jollakin tavalla minua heikompia ja minä olen "johdattanut" heitä. Nyt se estettiin minulta ja jouduin itse toisten armoille. Se ion syönyt mielenterveyttä.

Entisessä elämässäni minulla oli eräs mieliharrastus. Pilvien tuijottelu. Siis makoilin vain sängyllä ja katselin taivaan pilviä. Minusta pilvet ovat hyvin kiinnostavia. No, nyt on sitten tullutkin tuijoteltua aivan tarpeeksi.

Mies on eräässä tutkimuksessa. Laittoi äsken viestiä, kuinka rakastaa minua. Tietysti pillahdin heti itkuun liikutuksesta. Se ei paljon/mitään vaadi, kun itku tulee olkoon sitten hyvää tai pahaa. Olen aina ollut sellainen, mutta nykyään vielä herkistynyt ja kait hermo romuna. Nyt en jaksa höristä pitempään.

On perjantai. Ilma pilvinen. Minä (vielä) selvistä päin. Katsotaan, miten päivä etenee.

Jotain outoa tapahtui. Kättäni alkoi särkeä. Se särky alkoi v-tuttamaan. Mies tuli kotiin. Oli tunne, että olin kaivannut häntä. Hän oli niin pirteän oloinen ja täynnä virtaa. Kysyin vitsinä, että oletko vetänyt jotain kun olet noin virkeä, siis ihan ylivirkeän oloinen. Ei uskoisi, että kipeä ihminen on niin riehakkaan oloinen. Hän oli tuonut minulle mansikka-amppelin, jota olen toivonut.

Käteen sattui. Purskahdin itkuun ja aloin valittamaan siitä. Eli itse tunsin kipua ja energioiden vähyyttä ja siksi aloin ilkeilemään miehelle, koska tulin kateelliseksi siitä, että hänellä näytti olevan niin hyvä päivä. Kyllä, olen sairas. Aloin oikein v-ttuilemaan ja kysyin, että oletko käynyt jotain akkaa *piip* kun noin vauhdissa olet. Tämä meni kyllä jo aivan överiksi. Onneksi mies ei lähtenyt juttuun mukaan, eikä alkanut riitelemään. Kyllä olenkin ilkeä ihminen, kun tulin noin kateelliseksi toisen reippaudesta.

Kippasin samantien 2 temestaa. Luulen, että käytökseni johtui siitä, etten aamulla ottanut. Kohta varmaan valitan ja pyydän anteeksi käytöstäni, näinhän se aina menee. No, olen hevon kyllästynyt yhtäkkiä kaikkeen, OLEN KYLLÄSTYNYT, niin että tunnen oikein aggressiivisuutta. Voisin hajottaa jonkun tavaran tai jotain. Saada raivokohtauksen. Haukkua jonkun. Ehkä se on vain stressiä, kun odotan kontrollin tuloksia.

Aivan sama. haluaisin olla niin äly ämpärissä etten tajuaisi mistään mitään ja kohta kait olenkin, en nimittäin kestä tätä todellisuutta taas ollenkaan selvin päin. Jokin alkoi nyt niin pahasti riepomaan. Toivottavasti en ala raivoamaan miehelle. Siitähän se viikonloppu taas hienosti käynnistyisi.

Nyt alkoi itkettämään. Vihaan koko maailmaa. Miksi minulla ei koskaan voi olls hyvä olo? MIKSI MINUN PITÄÄ AINA KÄRSIÄ????????

Voi hyvä luoja, että voi ihminen olla hyvä. Oikea enkeli. Sen rähinän jälkeen mies toi minulle kupilla mansikoita tänne sänkyyn siitä ostamastaan amppelista. Eikä siinä vielä kaikki. Hän meni pihahommia tekemään (ahkera) ja sieltä lähetti minulle pitkän tekstarin, kuinka paljon rakastaa minua ja kuinka saa minusta voimaa, vaikka olenkin nyt vähän skrubuna (huonossa kunnossa)..että olen hänen pelastuksensa ja ilman minua hän olisi omine vaikeuksineen vaikkapa ryypännyt itsensä hengiltä.

Hallelujaa. Voitte uskoa, että repesin aikamoiseen itkuun tuon viestin luettuani. Että vielä saa voimaa tällaisesta raakista ja mielipuolisesta valittajasta ja v-ttuilijasta. Ei voi olla totta, ei voi. Ja minä, kun olen luullut, että mies ei kestä minua enää ollenkaan. Minä en tosiaan ole maailman helpoin ihminen ja näiden kipujen ym vuoksi muutun aina aika-ajoin aivan kamalaksi tyypiksi, joka äkisee ja purkaa pahaa oloaan toiseen vaikka niin ei saisi tehdä. Myöskin määräilen joskus esim. pese auto tai ikkunat, kun ne ovat niiiiiin kaskaiset vaikka tiedän, että miehelle se tuottaa tuskaa kipujensa vuoksi. Ja aina hän nämä tehtävät tekee heti ja mukisematta. Ja itse vain makaan ja katselen. Voi jeesus, joku mies olisi jättänyt minut jo ajat sitten. Kait me sitten vain oikeasti rakastamme toisiamme niin paljon, että se kohta ylittää ymmärryksen.

Mies on aivan ihana. Kiltti, positiivinen, ahkera ja tunnollinen, luotettava, tunteellinen ym ja vielä komeakin hyvin miehinen (entinen sotilas). Tuollaisen miehen ottaisi moni nainen innosta kirkuen. Tiedän sen ja siksi kait pelkäänkin oman asemani puolesta. Mutta näköjään mies ei minua jätä vaikka tulisi maailmanloppu. Halusi vielä naimisiinkin mennä, onhan sekin jo osoitus, että kun olen huonoimmilani niin hän halusi mennä naimisiin kanssani. Minäkin olin entisessä elämässäni miesten kiinnostuksen kohde. Vaikka ulkonäkö ei elämässä ole koskaan ollut minulle ykkösasia niin tietysti mieltä lämmittää jos saa kuulla olevansa vaikka missi Satu Tuomiston tai kokki Sara La Fountainin näköinen (usein sanottu). Niin tietysti se on paha asia, että ulkonäkö on kärsinyt tästä sairaudesta. Ennen minulla oli pitkät, paksut, tummat hiukset (olen vain puoliksi suomalainen) ja nyt lyhyt poikatukka, huh huh.. no, käytän peruukkia vielä. hehku on kasvoilta poissa, olen kuin vanhentunut. On kait se kova pala naiselle, joka on ennen hehkunut.

Saisinpa vielä hehkua..Saisinpa elää ja palaa!! Se tulee olemaan pitkä tie.

Eniten mailmassa haluaisin olla kuitenkin hyvä ihminen. Haluaisin tehdä jotain tärkeää muiden hyväksi. Jotain vapaaehtoistyötä voimieni mukaan. Haluaisin kerrankin olla hyödyllinen ja tehdä jotain oikeasti järkevää. Kun voimistuisin niin aloittaisin jälleen lähimmäisistäni. Äidistäni, joka on 68v ja jäänyt aivan paitsioon. Miehestäni. Antaisin hänen pitkästä aikaa huilia ja hoitaisin häntä. Ystävättärestäni, jolla myös ongelmia, joka minua tsempannut paljon. Haluaisin oikeasti olla hyvä ihminen. Enkeli jo maan päällä.

Tuo on ollut minulla unelmana, mutta kahteen vuoteen en ole siinä edistynyt, kun olen ollut koko ajan sairaana.

Se on joko tai. Haluan kaiken tai sitten kaiken, kompromisseja en ala tekemään en tämän maailman enkä elämän kanssa. En ole ennenkään tehnyt. Kaikki tai ei mitään.

Ugh. Hullu intiaani on taas puhunut.

Kun luen noita viestejä niin omakin ajatus risteilee ties missä. Niin. Se on jotenkin outoa, että toisaalta miettii, että helpointa olisi, jos kuolisi (varsinkin kun on särkypäiviä särkypäivien jälkeen eikä mistään saa apua). Ja sitten toisaalta sitä kuolemaa pelkää niin pirusti. Kun mullekin tulee joku oire ja alkaa miettimään syöpää, niin sitten iskeekin kauhee elämän kaipuu etten minä halua kuolla. Onkohan se mullakin joku kuoleman ns. romantisoiminen. Onkohan se oikea sana? Sitä kuvittelee omat hautajaisensa ja kuvittelee, mitä siellä tapahtuu ja ketä siellä on ja ihan kuin sitä itse olisi paikalla näkymättömänä katsomassa. Haa. Voihan olla, että kaikki vain loppuis enkä tietäisi mitään siitä. Toisaalta ihmisessä taitaa tosi paikan tullen olla kamala elämän vimma. Sisäänrakennettu systeemi. Muutenhan ihmiset olis varmaan kuolleet sukupuuttoon?

Itsekin tunnen muuttuneeni aika hirviöksi näiden särkyjen vuoksi. Itse asun (vielä) maalla ja tosiaan ärsyttää, kun ei enää pysty noita pihatöitä tekemään kuten ennen. Siinä sitten komentelee miestä. Kumma juttu vaikka kuinka päättää, että enää en suutu ja ärsyynny, niin eihän se niin vaan mee. Pitkää pinnaa munkin kanssa tarvitaan.

Kyllä ihmisellä oliskin niin parempi olla kun olis se iso ns. turvaverkko ympärillä. Mutta mistä sen hankkii? Ihan tosi. Täällä maalla en ole monesta vuodesta huolimatta tutustunut ihmisiin kuin pintapuolisesti. Nyt kun ei ole töitäkään, niin enpä juuri ihmisiä nää. Lähikaupungissa tulee usein käytyä, mutta eihän sielläkään muuta kuin on yksin vieraitten ihmisten keskellä. Pari hyvää ystävää asuu kauempana, joten harvoin tulee nähtyä. Tää tämmönen sosiaalisten suhteiden puute kyllä ahistaa. Kun mieheni sairastui yhdessä välissä pitempiaikaisesti ja minäkin olin vasta toipumassa syövästä, niin pahalta tuntui kun ei ollut ketään auttamassa näiden päivittäisten juttujen kanssa. Monet käytännön jutut ahisti, kun pelkäsi, että miten pärjää. Niin. Onhan mulla tässä oma perhe ympärillä, etten ihan yksin ole. Mutta kyllähän sitä kaipaa muutakin elämää ja sitä ns. turvaverkkoa. Tosin monen negatiivisen kokemuksen jälkeen olen huono tutustumaan ja epäluuloinenkin.

Tämmöisiä mietin tänään.

Kiitos Tuulinen Päivä.

Kirjoitat ja ajattelet hyvin kypsästi. Maaseudulla voi olla rauhassa, mutta siellä voi myös olla hyvin eristyksissä, eikä sekään aina tee hyvää, varsinkin jos on ongelmia tai masennusta tms. Joskus se alkaa tuntua tylsälle, silti se on unelma, maalla asuminen.

Minä olen muutenkin romantikko ja kuolemankin romantisoin. Sen jälkeen tulee paratiisi (ei se raamatullinen) vaan ikäänkuin rinnakkaismaailma tästä maailmasta, jossa ei ole kipuja, ei vaivoja, ei masennusta, eikä siellä aika käy koskaan pitkäksi. Siellä voi tehdä kaikkea mitä täälläkin, mutta kaikki on siellä hyvin ja rauhallista. Helvettiä ei ole olemassakaan.

Minä menin ilmeisesti veteleäksi temestasta. Sen vaikutus lakkaa pian ja tympeä veltto olo valtaa kropan ja tympeys mielen. Täytyy yrittää näykkiä miehen tekemää ruokaa.