Kiitos teille rakkaat ihmiset, jotka olette käyneet täällä lukemassa ja kommentoimassa. Minä tajuan, että minun on haettava itselleni apua, jostain ja jonkinlaista. Tämä makaaminen ja pillereitten syöminen ei vie minua eteenpäin ollenkaan. Olen vain niin pelkuri. Työnnän pääni pensaaseen. Ja joskus vain voimat on niin loppu...

Ajattelen miestäni. Hänelläkin on vaikka mitä vaivoja. On kauheita, kroonisia kipuja, joihin ei auta kuin vahvat hermosärkyläälkkeet ja opioidit. On astma ja paha keuhkoahtauma. Kaikenlaisia tuki ja liikuntaelin/nivel-vaivoja. Vatsaongelmia. Nyt ilmeisesti myös diabetes.. Ja silti hän ei makoile sängyssä, valita ja synkistele. Varmasti hänelläkin on huono olo ja asiat pelottavat. Meissä on se ero, että minä lamaannun ja masennun. Hän toimii. Tekee kaikenlaista ja pysyy liikkeessä, eikä syö rauhoittavia pillereitä. Jaksan aina ihmetellä häntä..miten hän jaksaa? mistä se energia kumpuaa? Hulluudestako? No, se oli vitsi..

Hän jaksaa olla optimistinen ja positiivinen. Jopa lapsellisessa määrin. Olen usein ajatellut, kunpa olisin samanlainen. Mutta ei..en ole. Me ihmiset olemme erilaisia.

Olen huomannut, ettemme enää puhu asioista yhtä paljon kuin ennen. Ehkä olemme kyllästyneitä? Liikaa omissa puhumattomissa peloissamme. No, mies on aina ollut huonompi puhumaan, ehkä miehet yleensäkin. Ja minä en enää jaksa avata keskusteluita, kun pelkään ettei mies halua/jaksa keskustella. Mykkyyden kierre on valmis ja se luo hirveän tunnelman. Puhutaan arkipäiväisiä vaikka taustalla häälyvät elämän ja kuoleman asiat. Jotenkin masentava ilmapiiri..Minun tekisi mieli puhua, itkeä, sanoa kuinka paljon pelkään kaikkea ym. Mutta olen päättänyt, etten enää rasita miestä näillä itkukohtauksilla. Se vain masentaa sitten minua entuudestaan.

Pitäisi kait vain ottaa asenne, että elää menemään turhia miettimättä. Tuleehan ne asiat kuitenkin eteen jos on tullakseen. Ei ne sillä poistu, että makaan sängyssä suremassa. Mutta kun masentaa niin masentaa. Minusta on kyllä tullut aivan yliherkkä. En kestä enää yhtään mitään. Otan välittömästi rauhoittavaa, kun jokin alkaa ahdistaa. No, jospa ne pillerit joskus kävisivät tarpeettomiksi. Onhan niistä apuakin ollut.

Välillä on vain tunne, että kaikki on mennyt pilalle. Ennen asiat olivat todella hyvin. Tuntuu, kuin tämä korttitalo sortuisi pala kerrallaan. En vieläkään ymmärrä, miten näin voi edes käydä? Kait olen shokissa loppuelämäni.

Mies jaksaa yrittää. Ehdottaa ruokaa, ehdottaa mökkireissua, ehdottaa autoajelua, tänään korjasi minun pöytälampun.. Ja minä en tietysti innostunut mistään. Ei hän kauaa jaksa minua katsella enää. Siksikin minun olisi saatava itseni piristymään pikapuoliin jos meinaan tämän parisuhteen säilyttää. Ilmassa on harvoin, mutta välillä ollut jo loun enteitä..sellaiset asiat rekisteröin hyvin helposti, koska olen pienestä asti tottunut tarkkailemaan tunnelmia ja ihmisiä, ilmeitä, eleitä ym. Olen hyvin herkkä niille.

Jotain tarttis tehrä, todellakin.

Oi,kiitos myötätuntoisista kommenteista. Aina ilahduttaa, kun huomaa jonkun vaivautuneen lukemaan ja jopa kommentoimaan jotakin.

Minulla on näköjään pakkomielle kirjoittaa tänne. Aamulla olin niin ahdistunut oireilevan vatsan ja väsyneen olon vuoksi, että lähetin miehelle tekstarilla tuntemuksiani, kun hän oli asioimassa. Pakko niitä tunteitaan on joskus ilmaista. Olen useinkin lähettänyt tekstarilla jotain "pahimpia" olotilojani, joista en ole pystynyt puhumaan.

Kuitenkin tuo puheyhteyden tyrehtyminen surettaa minua. No, eihän samoja asioita tietysti jaksa enämpäänsä veivata. Minulla on varmaan kovempi puhumisen tarve, kuin miehellä. Hän elää jo eläää eteenpäin. Minä olen vielä lamaantunut sairauteeni. En oikein edes käsitä miten voisin noin vain kaiken jälkeen jatkaa normaalia elämää. Se tuntuisi jopa teennäiselle vaikka oikeasti olisikin luonnollista.

Kyllä on ollut tylsät kaksi päivää. Sisällä maaten. Mainittakoot, että keväällä olin melkein kaksi kuukautta eristäytyneenä neljän seinän sisälle. Syinä väsymys hoidoista ja masennus/ahdistus, sekä infektiovaarat (alhainen vastustuskyky). Vasta vapun aikaan murtauduin ulos mökistä ja pistin itseni ulos. Olin sisällä melkein koko talven. Siinä oli mielenterveys hiukka koetuksella. Masentuneena makasin päivät punkan pohjalla.

Todella tyhmää, mutta välillä minulle tulee suunnaton viha kaikesta. Miksi juuri minulle piti käydä näin? Kuinka ihanaa elämäni oli ennen. Mistä minua rankaistaan? Saahan näitä kysellä maailman tappiin saakkaa. Vastauksen saa vasta kuoleman jälkeen.

Aamu oli syvältä, mutta tavallaan helpottava. Nukuin väsyneenä, kuin tukki. Herätessä tuli heti sellainen fiilis, että "plääh"..taas uusi päivä eteenpäin rämmittäväksi. Se on hirveää, mutta masentuneena en edes saa ioa siitä, kun näen puolisoni nukuvan vieressäni. Se jos mikä raastaa sydäntä. Järjellisesä mielessä tiedän rakastavani häntä kaikesta sydämestäni, mutta masennuksen harmaa varjo eristää minut kaikista myönteisistä tunteistani ja saa jopa epäilemään rakastanko sittenkään miestäni? Siitä huomaan, etten ole aivan järjissäni. Terveenä en ikinä epäilisi tuota asiaa.

Mahdan olla kauhea kumppani. Varsinkin aamuisin mies joutuu katselemaan minun hapanta, kyllästynyttä (ahdistunutta) naamaa heti ensimmäisenä ja se jos mikä on varmaan tosi "ilahduttavaa" uuteen päivään. Kun kampean itseni sängystä ylös ja käyn pesulla petaan sängyn, avaan ikkunan ja menen takaisin sängylle makaamaan ja siinä makaan koomassa mitään puhumattomana ainakin tunnin/puolitoista, että saan itseni "käyntiin", mikä tarkoittaa pillereiden vetämistä.

Mies lähti melkein heti herättyään käymään K-Raudassa hakemassa valokatteita terassille. Kysyi lähdenkö mukaan, mihin äkisin jotain, että "en lähde näin aikaisin mihinkään". Samalla minua alkoi itkettämään ajatus, että mies "jättää" minut yksin kotiin. Vaivoin sain sanottua heipat ja sitten aloin itkemään. Siis, kuin 3-vuotias, kun Pappa lähtee aamulla kotoa.hah! No, kippasin peräti 2 temestaa (niistä ei ole enää mainittavaa hyötyä siksi joudun nostamaan annosta) Hetken oli sellainen olo, että vedän koko levyllisen. Sitten ajattelin, en voi tehdä sitä miehelle. Eihän siitä olisi, kuin saanut makeat unet, mutta mies olisi mennyt varmasti aivan tolaltaan..(tietää tällä hetkellä alttiuteni itsariin). Pari kertaa olen uhannut vetää kaikki lääkkeet naamaan mitä kotoa löytyy ja mies on mennyt aivan suunniltaan, koska pelkää löytävänsä minut kuolleena, kun palaa kotiin. No, se oli typerää.

Mies tuli K-raudasta ja minä itkin, kuin pikkulapsi, kuinka ikävä minulla oli ollut häntä. Hän lohdutti minua. Minä siinä märisin ja sitten mies lauloi paria Tuomari Nurmion laulua lennokkaasti stadin slangilla ja tiesi saavansa minut naureskelemaan, koska se on aina yhtä hupaista. Rakastan miestä siksi, että hän saa (melkein) aina minut edes hiukan paremmalle tuulelle jaksaessaan kaivaa sitä hymyä huulilleni. Kuinka ihana ihminen hän onkaan.

No, hiukan ryhdistäydyin (inhottava sana, kuin armeijassa) menin keittiöön ja lämmitin pari karjalanpiirakkaa ja otin jugurtin ja vitamiinipillereitä (kerrankin ei pelkästään huumepillereitä) vein toisen piirakan miehelle pihalle. Halusin edes jotain pientä tehdä.

Vähän parempi olo, mutta se kestää tasan yhtä kauan kuin huumeet vaikuttavat. Sitten täytyy vetää lisää. Saattaa olla. että lähden tänään ulos 4-seinän sisältä. Autoajelulle tai yhteen romukauppaan tonkimaan jotain tavaroita. Mutta en ole varma, voi olla että väsähdän (koska aion tehdä hieman kotitöitä) tai sitten mies ei ehdi lähtemään jos tekee sitä katetta, koska huomiseksi on luvattu sadetta.

No kaksi päivää sänkymakuuta ja maha-oireita on tehnyt minusta taas hermoraunion, mutta tästäkin on vain noustava. Vedän ensi helpotukseksi pillereitä, että pysyn kasassa ja voin tehdä jotain..mutta nyt tajuan, että minun on pakko aloittaa se oikea mielialalääkitys ja mahdollisesti pitempiaikaisena. Olen tässä nyt taiteillut tämän kamalan tappomielialan kanssa koko kevään, enkä enää jaksa. Syön vaikka koirankakkia jos siitä on jotain nostetta mielialalleni.

Viestittelin ystävättäreni kanssa, jolla positiivisia kokemuksia mielialalääkkeestä ja kyllä minunkin on ainakin kokeiltava. Ei minulla ole enää mitään menetettävää tämän nykyisen mielialan kanssa. Seuraavaksi aion soittaa äidilleni niin kauan, kuin tätä tasapainoisempaa oloa kestää, se voi olla tunneista vain kiinni ja sitten en enää saakaan soitettua.

Minulla on ikkuna auki ja linnut laulavat kauniisti. On niin ihana kesäilma, oikea unelma, että sekin alkaa itkettämään, olen surkimus tai täysin pähkähullu..!

Palaillaan. Tänään aion joka tapauksessa tehdä jotain enkä pelkästään makoilla, tottakait sitten lepään kun olen ensin tehnyt.

Palataan!

He Autiotalon Kuunvalo. Ihana että sulla on mies joka ymmärtää sinua.
Oletko ajatellut käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa? Jos siitä
olisi apua.🙄. Toivon todella että olotilasi paranee ja pystyt nauttimaan
kesästä.🙂👍. Paljon tsemppiä sinulle🙂👍

Huomenta. Oi kun kuulostat hieman valoisammalta tänä aamuna.

Jämähdin sitten sängylle. Miten voi ihminen olla näin surkea? Miten voi mieliala vaihtua näin nopeasti. Taidan tosiaan olla vaikeasti masentunut. En ymmärrä enää mistään mitään. Olenko masentunut pelkäämisen vuoksi (pelkään, että tauti tulee uudestaan) vai sen vuoksi, että ylipäätänsä sairastuin ja kaikki siihen liittyvät kokemukset vai onko koko souvi puhkaissut jo ennestään minussa piilleet mt-ongelmat ja pahentanut niitä. Paha sanoa, mutta en nyt ihan kunnossa kyllä ole. Äsken nimittäin tuli taas vahvasti ja selkeästi mieleen se itsemurha. Yhtäkkiä se tuntui ihan selvälle asialle. Voi hyvä luoja, kukaan ei voi tajuta miltä tällainen ahdistus/pelko/kuolemanajatukset tuntuvat. Ei ihme jos jähmetyn sängylle ja haluan huumata itseni rentoutumaan. Ei ole muuta keinoa tällä hetkellä ennenkuin saan mielialalääkkeet ja ennen kuin ne alkaa auttamaan. Mutta kait täytyy vain olla itselleen armollinen ja maata jos siltä tuntuu. Makaan, kuuntelen avonaisesta ikkunasta lintujen liverrystä, katselen tuulessa heiluvia vihreitä koivuja, näen palan taivasta ja pilviä. Kohta lentokone lentää, rakastan lentokoneen ääntä kesäisellä taivaalla ja täällä niitä onneksi menee useita kertoja päivässä. Ja olen niiiiiiiiiin pilvessä/hönössä/hölönpölössä...missä lie. En sitten tehnyt kotitöitä, enkä soittanut äidille. Mitäpä noista, teen sitten kun jaksan.

Kahden maissa alkoi ahdistamaan. Nappasin heti kaksi temestaa. Nekinhän kait tekee velton olon vaikken varmaan enää huomaa sitä, kun se on minulle tavallinen oloila. sain kuitenkin soitettua äidille ja puhuimme pitkään. Saimme taas puheyhteyden auki. Äiti sanoi, että haluaa ehdottomasti kuulla ja olla tietoinen kaikista asioistani, kun sanoin, että olen päättänyt etten omaisia enää rasita asioillani. Kieltämättä tuli parempi olo kun sai äidille (joka on minun luotettu ollut 30vuotta) kertoa rehellisesti miten menee ja kuinka huonosti menee.

Olen alkanut aika vahvasti epäillä omaa päätäni ja mielenterveyttäni. Voisi kuvitella, että joku muu nyt juuri eläisi täysillä ja olisi onnellinen siitä, että edes on hengissä. Eikä lamaantuisi muumioksi, kuten minä. Mutta minä olen aina ollut lamaantuja. En tiedä miksi?

Tämä päivä meni sitten tällaiseksi sänkypäiväksi. Onko tuolla niin väliä. Huomenna katsotaan tilanne uusiksi. Jospa vaikka pääsisin ihmisten ilmoille. 3 päivää sisällä on minulle aivan normaalia. Ennätys on yli 2 viikkoa.

Kuullosti niin tutulta. Vieläkin, vuosien, vuosien jälkeen välillä mietin, että kun voisin oikein sillai keskustella mieheni kanssa. Mutta ei. Mieheni on enemmän toiminnan ihminen. Kun syöpähoitoni olivat päällä, hän korjasi taloamme. Hänellä piti olla jotain tekemistä, huomasin. Ikinä ei juteltu minusta ja voinnistani. Käytännön asioista kylläkin. Jälkeenpäin siitä sitten tulikin minulle jonkinlainen ase riidoissamme, että et silloinkaan yhtään pitänyt minusta huolta ja kysellyt vointiani. Jonkun aikaa hoitojen jälkeen minustakin alkoi tuntumaan, että suhteemme oli tässä. Kerran kysyin suoraan, että pitääkö meidän érota, kun tuntuu vain hankalalta kaikki. En edes tiennyt, mitä hän ajatteli. Mieheni oli kysymyksestä ällistynyt, että ei. Miksi pitäisi? Hänestä kaikki oli hyvin.

Vuosien jälkeen olen ymmärtänyt (ainakin tulkinnut niin), että hänen oli kerta kaikkiaan vaikea sitä tilannetta sietää ja hän piti omalla tavallaan minusta huolta hoitojeni aikana: piti kodistamme ja lapsistamme huolta. Ihan varmasti hän on pelännyt, miten minun käy.

Tuttavapiiriin kuuluvien on vaikea ymmärtää, että vaikka syöpähoidot on ohi, niin ei se ollut vaan siinä. Ihmisen toipuminen vie aikansa. Mutta itse ainakin huomasin, että kaikki ihmiset eivät mielellään puhuneet syövästäni, vaikka itse olinkin siihen aikaan aikamoinen "hölö" ja puhuin suoraan hoidoistani. Jotenkin vain tuntui, että kun hoidot oli ohi, tuttavat ajattelivat, että nyt se on taas vanha sama itsensä. Ja kun en ollutkaan, niin monen kanssa välit väljähtyivät.

Muuten, minulla se masennus iski hoitojen jälkeen. Niin kauan kuin oli se hoitoputki menossa ja tiivis yhteys sairaalaan, niin jotenkin sitä tunsi olevansa jotakin. Mutta kun tiiviit hoidot loppuivat ja jäi kontrollikäyntien varaan, niin sitten iski tyhjyys. Siinä vaiheessa minä vasta uskalsin ajatella, että mitä tässä nyt olikaan tapahtunut ja miten olisi saattanut käydä. Kävin mielenterv.hoitajan kanssa "höpisemässä" varmaan pari vuotta. Minäkin ajattelin siinä vaiheessa, että en enää halua ja jaksa vaivata pohdinnoillani ja synkkyyksilläni miestäni ja muutamaa muuta läheistä ihmistä.

Kyllä minäkin alussa kuuntelin oireitani ja hätäilin. Ja niitä oireita riitti. Jossain vaiheessa aloin tottumaan niihin, uskomatonta. Ja kun kävi niissä kontrollikuvissa, niin uskottavahan se oli, että kaikki ok.

Toivottavasti löydät ja saat apua vointiisi. Oletkohan päässyt siellä sairaalassa, missä syöpääsi hoidettiin, psykiatrin puheille? Minulle hoidot olivat sen verran rankkoja, että laittoivat sinne lähetteen sitten kun hoidot olivat ohi.

Me ihmiset ollaan tosiaan niin erilaisia. Jota kuta ei hetkauta mikään (tai se ainakaan ei näy päälle päin) ja me toiset ollaan sitten koottu vähän herkemmistä osista. Minäkin olen usein miettinyt, että helpommalla pääsisin, kun en vatvoisi ja analysoisi puhki kaikkia asioitani. Välillä on tosiaan vaan tartuttava hetkeen eikä pohtia huomisen murheita. Voimia!

Kiitos sinulle "Tuulinen päivä". Tuulinen ja sateinen päivä on täälläkin. Hyvin mielenkiintoisesti kirjoitit syövästä ja hoidoista, sekä lähimäisten reagoinnista. Voin allekirjoittaa tuosta kaiken. Kuulosti tutulle.

Minusta tuntuu, että minun ja miehen suhde oli paljon parempi silloin, kun ei vielä tiedetty selviänkö taudista (lymfooma). Mies jaksoi tukea, kuunnella itkujani, murheitani ja pelkojani. Teki kaikki käytännön asiat, kuten virastot ja kaupassakäynnit, kun olin hoidoista väsyneenä tai infektiovaaran vuoksi en uskaltanut lähteä mihinkään (pahimpaan flunssa ja influenssa-aikaan) Varmasti oli huolestunut minusta. Muisti myös tuoda kukkia, mieleisiä ruokiani, herkkuja ja piristää muutenkin.

Kun hoidot loppuivat mies tuntui pettyvän siihen, ettei kaikki heti ollutkaan, kuin ennen sairastumistani. Että olinkin masentunut, väsynyt ja peloissani. Tosiaan se, että pitkä hoitoputki, säännöllisten verikokeiden ottaminen ja kaikki sellainen yhtäkkiä loppui ei saanut minua hihkumaan riemusta tai tuntemaan itseäni erityisen terveeksi. Ei ollut mitenkään onnellinen tai "selviytynyt" olo. Masentunut, pelokas ja itseään tarkkaileva, pienestäkin oireesta tolaltaan meneminen, uusiutumisen pelkääminen, ne ovat ajankohtaisia (hoidoista 2kk)

Olen huomannut mies ei ymmärrä minua. Hän ei ymmärrä miksi olenkin masentunut, enkä onnellinen. Myöskin lähipiiri hehkuttaa paranemistani ja odottaa minun olevan nyt "entistä ehompi" ja elävän täysillä. Siksipä tunnenkin itseni mielisairaaksi. Mies ei enää jaksa kuunnella jos olen masentunut ja hän ihmettelee miksi olen niin saamaton ja innoton. Kerran hän riidellessämme sanoi ääneen, kuinka minun pitää ryhdistäytyä ja alkaa elämään eikä velloa siinä sairaudessa kun kerran olen parantunut ym. Olin kauhuissani ja pettynyt, koska tajusin ettei mies ymmärrä, ettei ole ihan helppoa yhtäkkiä palata normaaliin elämään kaiken kauheuden jälkeen. Silloin päätin sen etten enää pura hänelle tunteitani, mikä on tietysti pahentanut ahdistustani.

Itse en tunne itseäni mitenkään erityisen parantuneeksi. Olen toipunut fyysisesti mm. jaksaminen lisääntynyt, mutta koko ajan tarkkailen itseäni ja pelkään uusiutumisen merkkejä ja mielenterveyteni on "hajalla". Yritän kuitenkin tehdä asioille jotain. Aloitan tänään masennuslääkityksen jne. Nyt pitää mennä syömään, jatkan juttuja myöhemmin.

Syöty on. Tämä neuroottinen oireiden tarkkailu on todellakin ihan kauheaa. Tuntuu, etä suurin osa päivästä menee märehtiessä sairauden kokemuksia ja pelkoja tulevasta. Olenko tosiaan parantunut? Iskeekö tauti uudestaan jne. Se on tietysti kamalan ahdistavaa. Minulla on aloitettu nyt hoitosuhde ihan psyk.polille, mutta en koe siitä olleen ainakaan vielä oikein hyötyä ja viimeisen käynninhän missasin maanantaina, kun en halunnut/jaksanut sinne mennä. No, tänään minulla alkaa masennus/mieliala-lääkitys saa nähdä onko siitä hyötyä vai peräti haittaa (!) Mutta aion kokeilla sitä. Ei tämä olotila nyt paljon pohjemmalle tästä voi enää mennä. Minulla kyllä pävittäinen mieliala menee aika yks yhteen fyysisen voinnin kanssa esim. olenko virkeä vai väsynyt jne. Rauhoittavia lääkkeitä (bentsoja) olen vain popsinut tähän ahdistukseen tähän saakka niin, että olen jäänyt niistä riippuvaiseksi. Nyt sitten masennuslääkkeellä yritetään vierottaa niistä.

Oma sirkus oli jo kortisonilääkityksen purkaminen (kuului syöpähoitoihin), jota olin syönyt vuoden ajan. Lopettaminen toi vaikka mitä oireita, ja siinäpä vasta miettimistä mikä mistäkin johtuu jne. Olen ollut tosi lujilla jo ihan fyysisesti. Ensin sairastaminen, sitten rankat hoidot ja nyt niistä toipuminen ja henkisesti toipuminen kaikesta. Huh..

Ruokahalu on onneksi alkanut olemaan hyvä ja virkeämpinä päivinä jaksan liikkua ihmistenilmoilla ja käydä ystävättärelläni kylässä jne. Nyt vain tämä vatsabakteeri (clostridium) sekoitti taas kaiken. Masennuin ja olen ollut kotona levossa ja eristyksissä. Toivon todella, että se menee nopeasti ohi ja pääsen taas normaaliin kuntoutumisen vauhtiin. Pettymys takaiskuista on aina kamalaa, kun on niin suuret toiveet ja suuret asiat kysymyksessä.

Toivon, että lääkitys auttaa minua saamaan mielialaani enemmän tasapainoon ja vähemmän ahdistuneeksi/masentuneeksi ja etten koko ajan hautoisi negatiivisia ajatuksia ja pelkoja päässäni vaan voisin elää edes hieman huolettomammin. olen sen mielestäni ansainnut kaiken kauheuden jälkeen.

Moi! Olen todella huono kirjottaan ja kertomaan ajatuksiani, mutta se "viimeinen kesä" pakottaa
mut kertomaan omia ajatuksia: olen kymmenen vuotta vanhempi sua, estynyt pers. härö,
eli en tule toimeen ihmisten kanssa. Päätin viime syksynä lopettaa elämäni koska olen täysin
hyödytön yksilö, aion toteuttaa itsemurhan tänä kesänä, kävin jopa katsastamassa paikan
tänään.
Minä vaan olen sellanen yksilö "heikko" jolle kaikki kuspäät saa dumpata omat paskansa.
Oletko muuten koskaan lukenut elävästä ravinnosta,ylelläkin oli ohjelma jossa syöpäsairas
oikeesti pääsi siitä eroon! ja minä oon aina uskonut elävän ravinnon voimaan, mielisairauksiin ei
sekkään auta!

Voi Luoja. Nythän se sitten myrkyn lykkäs..

Miehen tyttäret on huomnna tulossa kylään. Minä inhoan, kun vieraita tulee kotiin. Haluaisin vain olla rauhassa ja nyt kun on tuo lääkkeen aloituskin tänä iltana mistä tiedän, kuinka "sekaisin" olen huomenna siis väsynyt tai jos tulee jotain muita aloitusoireita.

Olisin halunnut huomisen päivän rauhoittaa kokonaan olotilani kuulostelemiseen. Mutta, enpä nyt voi sanoakaan etteivät he saisi tulla, siitä mies suuttuisi kyllä ihan kokonaan, kun harvoin käyvät muutenkin. Ja minun pitää sitten meikata ja tällätä peruukki päähän, kun en tahdo näyttää ihan rumalle heidän silmissään. Eivät ole nähneet minua sen jälkeen kun olen sairastunut.. Alkoi jotenkin tympiä tosi lujaa. Ois nyt voinut ilmoittaa edes vähän aiemmin tulostaan. Pelkään, etten osaa teeskennellä ystävällistä, mutta pakkohan se on.

Toivottavasti toinen heistä ei raahaa matkassaan pientä vauvaansa. Se olisi kyllä jo ihan liikaa. Hoitojen takia voi olla etten itse saa ikinä lapsia ja en kestä tällää haavaa nähdä yhtään mitään äitiyden onnea, purskahtaisin varmaan itkuun lapsen nähdessäni ja se olisi kyllä viimeinen pisara. Nolaisin itseni kokonaan. Täytyy kait vain huumata itsensä lääkkeillä niin, että olen aivan turta.

Kait ne huomaa, ettei minulla ole kaikki aivan kotona. Ennen olin aivan erilainen. Voi hittolainen en olisi ollenkaan kaivannut heitä tänne..olen kamalan ahdistunut nyt koko asiasta.

Hei Kotihiiruli! Kiitos, että kirjoitit. Kirjoituksesi oli mielenkiintoinen näin toisen "itsemurhakandidaatin" lukemana. Vaikka minut on nyt hoidettu ja pitäisi olla terve en luota siihen. En luota mihinkään tässä maailmassa. Luottamus on mennyt niin lääkäreihin, viranomaisiin, sekä muihin ihmisiin. En minäkään aina niin hyvin tule toimeen ihmisten kanssa ja olen eristäytyvyyteen taipuvainen nykyään, liekö sitten masennusta vai joku puhkeava mielisairaus. On raskasta elää, kun ei voi luottaa mihinkään ja sairaus, joka uhkaa henkeä vaanii koko ajan taustalla. Raskasta on. Ei tunnu joka päivä elämä elämisen arvoiselta. Mikään ei ole enää kuin ennen. Sitä vain miettii, että mitä pahaa on tehnyt, että ansaitsee tällaista kuraa niskaan koko elämänsä ajan, aina jotain. Minusta oli vaikuttavaa, että kirjoitit tänne ja kerroit, että olet käynyt tänää katsastamassa paikkaakin. Hyvin rohkeasti kirjoitettu. En tiedä oletko mies vai nainen, eikä sillä ole väliä.

Minusta itsenurhaa ei voi koskaan tekona toiset tuomita. Ei kukaan ulkopuolinen ymmärrä miltä tuntuu kitua päivästä toiseen jos ei oikeasti halua elää jos elämä on mennyt mahdottomaksi eikä jaksa enää. Se on henkilön oma ratkaisu. Ymmärrän sinua varsin hyvin. Toivon, että vaikka olisit huono kirjoittamaan niin kirjoittaisit tähän minun ketjuun. Minua kiinnostaa aidosti sinun ajatukset ja mitä sinulle milloinkin kuuluu. Mielestäni olet rohkea ihminen, ajattelen sinusta hyvää.

Kun kuulin, että miehen tyttäret ovat tulossa huomenna alkoi niin tympiä, että vedin pari pamia ja sitten olinkin nukahtanut pariksi tunniksi. Nyt on pönttö sekaisin ja pää kipeä nukkumisesta. Söin vähän iltapalaa ja kohta pitäisi ottaa se ensimmäinen mielialapilleri. Vähän jännittää. No, tuskinpa se heti alkaa vaikuttamaan. Lähinnä ajattelen jotain negatiivisia aloitusoireita. Väsymystä, painajaisia tms.

Toivottavasti tuo lääkitys alkaa auttamaan mielialaan. Mutta eihän mikään poista niitä asioita, jotka elämässäni on tapahtunut. Kukaan ei tuo terveyttäni takaisin. Myös persoonallisuuteni on varmasti muuttunut pysyvästi kaiken tämän vuoksi. En voi koskaan enää olla yhtä huoleton ja luottavainen elämään, kun joskus olin.

heinäkuun lopussa on kontrollikuvaus. 1.8 on lääkärin tapaaminen, jossa kuulen tulokset jos ei jo ennen sitä tapahdu jotain, että kontrollia aikaistetaan. Jos tuokset ovat jollain lailla huonot en jää ihmettelemään vaan alan toimimaan samantien. En halua joutua mihinkään tuskalliseen syöpähoitorääkkiin uudestaan tai tilanteeseen jossa ei pystytä enää hoitamaan ja odotat vain kuolemaasi kipujen ja masennuksen kanssa.

Ei sovi minun tyyliini. Olen epävakaa persoona ja kärsimätön, ei minulla riitä hermot johonkin kuukausien/vuosien kitumiseen.

Ajattelen joka päivä aseen hankkimista. Se olisi hyvä olla olemassa jo ihan varmuuden vuoksi. Jonkun mielestä ehkä ronskia puhetta, mutta minun mielestä se on vain käytännöllistä.

Hei AK. Hyvä että olet vihdoin saanut mielialalääkkeet. Sivuoireita tulee melko varmasti mutta kyllä ne vähenevät jonkin ajan kuluessa ja jos ei häviä niin varmaan voit lääkärisi kanssa harkita sitten niiden vaihtoa toisen merkkiseksi. Mutta toivon että jaksat odotella parempaa oloa niiden turvin.
Itseäni on mielialalääkkeet auttaneet vähitellen kohti parempaa mielenrauhaa.
Olen huolissani sinusta. Ehkä se on sinulle samantekevää. Herätät minussa ajtuksia...mietin, että olisitkohan pettynyt jos syöpäsi ei koskaan uusiutuisikaan?