Hei AK 😍

Jäin miettimään kirjoittamaasi. Jos sinua tarkkaillaan ja kirjoittamaasi luetaan, miksi se ei muuta ko.ihmisen käytöstä? Jos minä lukisin itsestäni asioita, joita en ehkä ole itse tiedostanut tai halunnut huomata, yrittäisin kyllä korjata käytöstäni paremmaksi jos kuulen/luen ettei siihen olla tyytyväisiä. Ymmärrän kyllä, että se voi toimia toisin päinkin. Että käytös muuttuu entistä huonommaksi.

Minä olen ollut huonolla tuulella jo useamman päivän. Jalka on kipeä ja liikkuminen vaikeaa. Arvauskeskukseen ei pääse, jono kuuden viikon päähän kun ei akuutti asia. Pitäisi varmaan olla joku veritulppa tms niin saisi heti ajan. Ei ole kyllä rahaa maksaa tk-maksujakaan. Ei ole ollut rahaa hakea astmalääkkeitä eikä edes Buranaa. Toimeentulotukea en saa, koska mulla on niin "valtavat" lisäansiot näistä keikkatöistä. Ja asumistukeahan en saa alunperinkään koska ansiopäivärahani on liian suuri. On tää perseestä. Laskujen jälkeen neljän viikon ruokarahoja jäi 60 euroa ja yksi lasku oli jätettävä maksamatta kun ei ollut katetta enempää. Meidän paikkakunnalla ei ole edes ruokajakelua. Ei seurakunnalla eikä eu-kassejakaan saa. Lasken päiviä siihen, että pääsen lähtemään täältä. Muutama viikko vielä ja sitten lähden sinne piilopaikkaani, hirsimökkiin veden äärelle. Aijon tehdä taustatyötä voinko jäädä sinne pysyvästi vielä tämän vuoden puolella. Haluaisin.

Viime viikon paras uutinen oli, että Rouva Inhottava on kuulemma muuttamassa paria sadan kilometrin päähän! Saa nähdä toteutuuko tuo. Olisikin liian hyvää ollakseen totta! Nyt lähden vähän ulos kävelemään. Ihana auringonpaiste ulkona!

Huono päivä. Henki ei oikein kulje ilman astmalääkkeitä ja olo on tukkoinen. Haluaisin mennä ulos, mutta huomaan etten taas saa lähdettyä. Mietin liikaa muita ihmisiä. Mitä ne ajattelevat kun näkevät minut kadulla kävelemässä? Mitä jos vastaan tulee entisiä työntekijöitäni ex-työpaikastani? Mitä jos näytän niiden silmissä pimahtaneelta? Miksi minulla on tunne että kaikki tuijottavat vaatteitani, ulkonäköäni, minua ylipäätään? Tiedostan, että nämä alkaa olla taas masennuksen merkkejä. Etten haluaisi tehdä mitään, olla vaan ja valua siihen vetämättömään masennussuohon josta ylöskampeaminen vie taas kuukausia. Tiedostan, että sabotoin itse itseäni syömällä väärin. Se etten ole joulun jälkeen laihtunut vaan paino on edelleen sama kun joulusyömisien jälkeen on itseaiheutettua. Syön karkkia, jätskiä ja pitsaa. Kaikkea mitä ei pitäisi. Syön, koska siitä tulee hetkeksi parempi olo.

Olen miettinyt ettei tunnesyöminen ole kokonaan peräisin kotioloista. Meillähän oli köyhää, koska isä joi kaikki rahat ja mitään ylimääräistä ei ollut. Joskus muistan isän valittaneen että me syömme liikaa. Kotona ei koskaan ollut mitään kaapeissa. Äiti leipoi kaikki leivät itse, meillä syötiin paljon riistaa ja kanaa (inhoan edelleen currykastiketta!), eikä meillä ollut juuri koskaan karkkia tai muutakaan hyvää. Pakkasesta söin joskus mansikoita kun halusin jotakin herkkua. Äiti puolestaan sekoitti raakakaakaota sokeriin ja söi sitä suklaan korvikkeena. Minusta se maistui karvaalle. Mutta isän mielestä oltiin lihavia pentuja, jotka söi liikaa. Itse oli 150 kiloinen ja osti kerralla kaupasta kyynärvarren paksuisen pötkön lauantaimakkaraa jista leikkasi oman leivän päälle sentin paksuisia viipaleita. Pepsiä oli myös oltava joka päivä viinan joukkoon. Me lapset ei kyllä saatu siihen koskea ja jos huomasi, että pullosta oli otettu, saimme avokämmenestä. Siitä tosin tuli muutenkin aina loppuillasta mitä enemmän kännissä isä oli. Silloin oli aivan sama yrittääkö olla näkymätön, hiljainen hiiri omassa huoneessa, vai erehtyykö pyytämään äidiltä iltapalaa. Turpaan tuli joka tapauksessa, koska naama vaan ärsytti. Me lapset olimme se tunkio, johon isä pieksi kaikki omat ongelmansa. Hänelle me olimme syyllisiä olemassaolollamme kaikkiin hänen ongelmiinsa. Tämän asian sain ymmärtää jo melko varhaisina elinvuosinani.

Jostain se tunnesyöminen on kehittynyt. Kotona ei palkittu ruualla, koska sitä ei ollut. Ehkä aloin palkita itse itseäni kun sain omaa rahaa. En muista. Sen häpeän kuitenkin muistan kun äiti oli hakenut kehitettävänä olleen filmirullan valokuvausliikkeestä ja katseli isän veljenvaimon kanssa sinä kesänä otettuja kuvia. Isän veljenvaimo alkoi osoitella yhtä kuvaa ja nauraa käkätti pilkallisesti ja sanoi minulle:"sulla on kauhea kesävatsa! Oletko nielaissut jalkapallon? *hähhähähhäh....*" Isän veli oli perheensä kuopus, reilusti isääni nuorempi, ja tämä vaimo oli minua muistaakseni vain 10 vuotta vanhempi. Mutta kun olet itse 12 ja toinen 22 niin ei se aikuisen pilkka tuntunut hyvältä, vaikka ikäero olisi ollut isompikin. Olin tulipunainen naamastani ja myöhemmin sanoin äidille, että älä anna minulle enää ruokaa. Että kaipa ne epänormaalit mallit on kuitenkin sieltä lapsuudesta kaiken kaikkiaan.

Viime vuonna laihduin 20 kg. Olin päättänyt, että laihdun ja sen tein. Vielä olis pudotettavaa 10-15 kg jotta ollaan tilanteessa josta lähdettiin melkein päivälleen 3 vuotta sitten. Mirtazapiini ja henkinen syöksykierre keskivaikean masennuksen pohjamutiin toi kolmessa viikossa 8kg, parin kuukauden päästä paino oli noussut jo melkein 20kg ja jatkoi siitä vielä nousuaan yli 10 kg kun lääkkeitä vain lisättiin. Nyt olen ollut 1,5v pois lääkityksestä, mutta kilothan siitä silti jäi. Vielä on työmaata. Miksi sabotoin itseäni? Miksi en pysty viedä tätä loppuun? Miksi junnaan tässä paikallani enkä saa tätäkään asiaa edistymään?

Peitto korviin ja hautaudun sänkyyn! Palataan kun on parempi aika.

Rakas Amassados, mulla oli asioita mielenpäällä ja päätin tulla tänne niitä purkamaan. On pitänyt tulla taas jo useana päivänä, mutta päivät on ollut niin täysinäisiä, etten lopulta iltaisin, kun on rauhoittunut ole jaksanutkaan enää kirjoittaa. Nyt on ollut hyvä jakso ja olen nauttinut siitä täysillä. On ollut toimintaa, ideoita, menoa ja meininkiä. Olen nauttinut kevään tunnelmasta. On ollut uudenlaista sosiaalista elämääkin. Voisi sanoa, että mulla on naispuolinen ystävätär, jonka kanssa on suunniteltu kaikenlaista. Se on mulle uutta vuosikausiin. Tämä nainen liittyy siihen mun "työhön", mutta on myös ystävä nykyään. Elämä tuntuu ajoittain lähes samalle kuin joskus vuosia sitten eli normaalille. Mutta vain hetkittäin. Kuitenkin olen ollut melko positiivisessa ja luovassa vireessä. Parisuhdekin taas ollut paljon parempana ja mies oma mukava itsensä. Luojan kiitos! On itse asiassa ollut todella mukavaa nyt kotonakin ja siitäkin olen nauttinut.

Mutta, on sitä negaakin. Ulkonäköön en ole yhtään tyytyväinen. Olen taas ihan turvonneen porsaan näköinen. Porsas tuulipuvussa. Ei edes meikki saa mua näyttämään kauniilta. Nyt olis pakko saada niitä takaisin tulleita kiloja veks, mutta mitä vielä! Syön vain, syön, syön ja syön. Ja nautin jokaisesta herkkupalasta. Kaikki hyvä maistuu niin hyvälle. Elän taas ruoan kautta. Nautin elämästä herkkuja syömällä. Tuo sama vanha kuvio. Mulla on aina, kun olen tyytyväisempi elämään niin alan oikein maksimoida sitä tunnetta syömällä. Mutta, tuossa kun Amassados kirjoitit koskettavasti lapsuudestasi, niin muistan, että meillä kotona jotenkin elettiin herkkujen kautta. Olimme myös köyhiä, mutta äiti leipoi ja kantoi kotiin herkkuja. Yhdessä sitten ahmittiin herkkuja ja saatiin sitä kautta onnentunnetta muuten melko ahdistavaan elämään. Luulen, että äidilläkin oli syömishäiriö herkkujen suhteen. Vaikka hän oli ja on aina ollut laiha. Mutta välillä se herkuttelu oli jotenkin liian korostunutta. Äiti myös palkitsi minua herkuilla usein ja kannusti herkuttelemaan. Määrät olivat suuria. Siitä kait minulla jäänyt tyyli syödä suuria määriä herkkuja usein. Usein vieläkin muistelemme mitä kaikkia herkkuja söimme, kun olin lapsi. Meillä on hyviä ja onnellisia muistoja niistä. Ne olivat meidän yhteisiä tähtihetkiä. Olen miettinyt, että äiti ei osannut oikein muuten ehkä osoittaa välittämistään, kuin niiden herkkujen kautta. En saanut paljoa hellyyttä, mutta herkkuja sitäkin enemmän. Meillähän oli myös kotona väkivaltaa. Sen jälkeen myös sain herkkuja lohdutukseksi. Ei ihme jos jäänyt vähän kumma suhde herkutteluun. Myöhemmin lapsena ja nuorena herkut olivat pakkomielle. Jopa varastin rahaa, että sain ahmia karkkeja. Ja varastin myös karkkeja ja suklaata kaupoista. Saatoin varastaa isot läjät herkkuja ja mennä jonnekin vessaan ahmimaan niitä. Ja tätä jatkui monta vuotta. Luulen, että se oli minun tapa paeta elämän ahdistavuutta.

Olen tällä hetkellä onneton siitä, että ilmeisesti mokasin sen k.e:n. En tajua miten voin olla niin tyhmä. Kerrankin joku merkittävä henkilö on kiinnostunut minusta ja minullekin erittäin tärkeä ja sitten menen sössimään sen täysin. Aina sama juttu. Jos joku on kiinnostunut josta itsekin olen niin alan "koettelemaan" tuon tyypin hermoja, että välittääkö se musta. Sitten teen kaikkea tyhmää ja moni suuttuu siinä vaiheessa. Olen mokannut jo ennenkin, mutta saattaa olla, että tämä kerta oli viimeinen. No, näin läskinä mulla ei muutenkaan olis tosielämässä mitään tsäänssiä. Se henkilö kun saa ihan kenet haluaa, naiset kuolaa perässä. Yritän unohtaa koko tyypin, mutta huomaan, että olen onneton heti, kun mulla ei ole kontaktia häneen. No, ehkä vielä joskus..

Nyt mulla alkaa jo ajatukset katkeilemaan. Huomenna on taas "työtä". Menen tukihenkilöksi. Ihan hyvä niin. Vaikka joinain päivinä mulla on tunne, että olisi ihana pakata tavarat ja häipyä jonnekin, jokin uusi alku tai jotain. Olen tosi pahoillani noista astmalääke ym asioista. Toivon niin, että sinäkin pääsisit uuteen elämään ja nauttimaankin vielä elämästä. Itsekin haluaisin nauttia täysillä elämästä.

Palaan kirjoittamaan taas!🙂🌻

Viikko vilahti nopeasti. Jotenkin tosi täysinäisiä päiviä. Päiviin on tullut elämää ja hyvä niin, mutta perjantaina olin jo ihan poikki. Olin lähes joka päivä "työssä" ja perjantaina saattajana terkkarissa eräälle henkilölle, kauppa-apuna jne. En tietty tarkemmin voi kertoa, mutta päivä oli muutenkin aktiivisen viikon päätteeksi raskas, kun jouduin rauhoittelemaan ja tukemaan tätä "epävakaata" henkilöä, joka sekoili lähes vaarallisella tavalla. Itse pysyin ihan coolina ja sain tilanteen tasattua, mutta jälkeenpäin olin ihan poikki. Onneksi nyt viikonloppu aikaa levätä. En ole ollenkaan varma, että jaksaisin työelämässä, ainakaan missään hoitotyössä, mihin alunperin elämässäni olin suuntautunut.

Onneksi kotona ollut nyt hyvät fiilikset ja parisuhde Ok niin kotona on voinut "levätä". Ja päivien ruuhkaisuudesta huolimatta olen jaksanut päivittäin harrastaa luovaa harrastustani. Oikeastaan kaikki on mennyt nyt ihan Ok. Mieliala ollut sillä tavalla hyvä, kuin se nyt minulla vaan voi olla. Se minulle tärkeä henkilö "tuli takaisin" eli luojan kiitos en karkoittanut häntä kokonaan. Nyt mua inhottaa erityisesti ulkonäköni. Kävin tänään vaakalla. Talven aikana tullut 5kg takaisin. Ei ihme, että peilistä katsoo taas turvonnut pullanaama!!! Mikä hirveintä, en tunnu saavan nyt mitään kuria syömisiin, en millään psyykkauksella. Pakko vain hankkia heti kun mahdollista Nutrilettin paketti ja alkaa vaan kylmästi vetämään pirtelöitä ja keittoja taas. Ja pidennettävä lenkkejä heti kun ilmat sallivat. Onneksi sentään tullut liikuntaa jonkinverran tasaisesti talven ajan, muuten painaisin vielä enemmän.

Ei mitään sen kummempaa nyt. Palailen taas! 🙂🌻

AK, olen onnellinen, että sinulla menee nyt paremmin ja elämässä on valoisampi jakso. Minulla on ollut paljon kipuja ja päivät tuntuneet vaikeilta. Tämäkin päivä on taas ollut taistelua aamuyöstä alkaen. Onneksi kello on jo niin paljon, että voin kohta mennä nukkumaan. Tai ainakin yrittää sitä.
Kivut tekevät minusta ärtyneen ja huonotuulisen. Ymmärrän siis hyvin miestäsi, että hermot on loppu kun koko ajan sattuu eikä mikään auta. Ja kun rahatkin on loppu, ei helpotusta ole luvassa. Ei rahaa, ei hoitoa eikä lääkkeitä. Alan päästä todella kärryille siitä mihin tämä maa on mennyt ja mikä on ihmisen arvo kun putoat tahtomattasi ulos työelämästä.

Yleltä tuli eilen dokumentti asunnottomuudesta. Se oli pysäyttävää ja järkyttävää. Miten ihminen ajautuu siihen tilaan? Miten yhteiskunta mahdollistaa sen että joku voi asua kadulla 10 vuotta ja pysyä hengissä? Eikö ihmisarvo ole enää mitään? Ohjelman jälkeen oma olo oli ristiriitainen. Olen onnekas, että työttömyydestä huolimatta minulla on hyvä asunto hyvällä asuinalueella, jonkinlainen sosiaalinen verkosto ja tähän asti olen pysynyt suurinpiirtein terveenä F-diagnooseja lukuunottamatta. Nyt alkaa kuitenkin olla monenlaisia muita ongelmia ja huomaan olevani ulkopuolella vaikka miten yrittäisin roikkua kiinni ns.normaalissa elämässä.

Lisäksi sain taas kuraa niskaan, tällä kertaa Rouva Kaiken-Osaavalta. Hän haukkui avoimesti kaikkia, jotka tekevät kanssani vapaaehtoistyötä. En viitsi tähän kirjoittaa sanatarkasti kaikkea shittiä, mutta pointti oli selvä: minä ja muutama muu ihminen siellä ollaan kauheita (lievästi ilmaisuna). Samassa yhteydessä toki muisti ylistää parasta ystäväänsä, Rouva Hyväksikäyttäjää, joka oli kuulemma ainoa syy miksi Rouva Kaiken-Osaava ikinä vaivaantui edes käydä paikalla. Lisäksi kirjoitteli julkiseen foorumiin asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa ja kun oikaisin niitä, sain raivon päälleni. Haukkumiset. Tietenkin. Niin käy aina. Minun pitäisi vain olla hiljaa, mutta olen aina ollut lojaali niin ystäville kuin työnantajille, ja niin olen myös vapaaehtoistyölleni, enkä siedä valheita tai muutakaan paskaa. Ja kun avaan suuni, saan vihat päälleni. Tavallaan olen aina ollut se viestinviejä, joka on mestattu. Syystä tai ei, olen ollut paska kun olen avannut suuni epäkohdasta. Niin nytkin. Saa nähdä mitä tästä vielä seuraa. Tuleeko lisää sontaa kuorma-autolla päälle... Jännä miten sekin ihminen on muuttunut. Ensin oli niin kaveria. Oikein tuppautui seuraani ja halusi tutustua, viettää aikaa, käydä paikoissa, kyläillä jne. Sitten kun sanouduin irti Rouva Hyväksikäyttäjän touhuista, hän kääntyikin minua vastaan. Yhtäkkiä. Kuin sormia napsauttaen olikin takki kääntynyt. Ja nyt sitten tämä haukkuminen.... ehkä sitten olen ansainnut tämän.

Juuri luin netistä että 95% ihmisistä epäonnistuu yrityksissään "tulla joksikin". Mä en ole koskaan kuulunut niihin onnistujiin. Olen aina ollut se alisuorittava keskinkertainen. En osaa pelata oikeilla säännöillä. Siinä se syy varmaan on. Luotan liian helposti. Nytkin maailmalla on ihmisiä, joille olen mm hyvänhyvyyttäni lainannut rahaa ja jotka ovat kadonneet sen jälkeen saman tien velkojaan maksamatta. Rouva Hyväksikäyttäjän kohdalla tapahtui kuitenkin ensimmäisen kerran niin, että tajusin tuon hyväksikäytön melko nopeasti ja sanouduin siitä itse irti. Valitettavasti en silti riittävän aikaisin ja taloudellista vahinkoa oli päässyt jo syntymään ja henkinen vahinko tuli sitten siitä kun lopetin "suhteen". Ehkä minun kaltaisen olisi pitänyt vaan olla hyväksikäytettävänä ja antaa toisen lypsää niin kauan kuin katsoo parhaiten minusta hyötyvänsä. Eron jälkeen en vain ole enää suostunut kenenkään kynnysmatoksi. Koko Rouvakerho vihaa minua yli kaiken ja näemmä mistä tahansa asiasta voivat saada aiheen käydä kimppuuni. Oikein odotan pitääkö huhu paikkaansa, että Rouva Inhottava olisi muuttamassa. Se muuttaisi heidän ryhmädynamiikkaa melkoisesti kun yksi olisi pelistä poissa, parin sadan kilometrin päässä.

Toisaalta ole itsekin suunnitellut sitä muuttoa, joten eiköhän tässä tilanteet tule muuttumaan vielä ennen vuodenvaihdetta. Huomaan kirjoittavani nyt melko sekavasti joten palaan kun järki juoksee paremmin. Toivottavasti sinulla AK on ollut hyvä viikko. Olet minulle tärkeä ystävä. 😍😍

Taitaa olla tullut tiensä päähän minun oleminen täällä. Kolme vuotta viihdyin ja nyt tuntuu, ettei täällä ole enää paikkaa minulle. Hiljaista ja yksinäistä. Kai se elämän kiertokulku menee niin, että kaikki palvelevat aikansa ja sitten se loppuu.

Anteeksi, etten ole kirjoitellut! On kyllä ollut mielessä, mutta ollut niin paljon vipinää päivissä, ettei ole ollut oikein keskittymiskykyä tai muka sopivaa hetkeä kirjoittaa. En tiedä olenko itsekin hieman vierautunut täältä, mutta en usko, että kokonaan lopettaisin kirjoittamista tänne ja jos tulisi jokin kriisi niin palaisin tänne samantien.

Mutta. Mulla on nyt mennyt ihan Ok. Mies on ollut ihana ja käyttäytynyt oikein hyvin jo pitkän aikaa. Ollut hyväntuulinen, tehnyt hyviä ruokia, on liikuttu yhdessä, ulkoilutettu koiraa, käyty siellä täällä ja ollut ihan hauskaakin yhdessä. Minua on kohdeltu hyvin. Aivan kuin elämässä olisi käynnistynyt taas jokin hyvä jakso. On ollut sosiaalistakin. Tuttavapiiri laajentunut. Me ollaan käyty kylässä ja meillä on käyty. Ensin olin paniikissa, mutta sitten se tuntui kivalle. Elämä on tuntunut normalisoituneen. Yksinkin olen ollut liikenteessä, kaupoissa ym. Kevään valo on tuntunut hyvälle.

Läskit on ja pysyy. Ilmeisesti olen liian tyytyväinen laihduttaakseni. Minun pitäisi ahdistua jostain, että ahdistuksen voimalla pääsisin kiinni laihduttamiseen. Tyytyväisessä olotilassa en saa kuria syömisiin vaan syön herkkuja koko ajan. Nytkin kääretorttua ja kahvia tuossa vieressä. Olen yrittänyt, mutta mun aivot on ikäänkuin lukossa, eivätkä tottele, kun päätän alkaa laihduttamaan. Ei ole keskittymiskykyä, eikä oikein motivaatiota. Yritän miettiä millä pääsisin taas alkuun.

Päivät on aika täysiä ja se on hyvä. Tullut rutiineja ja tuntuu, että on vähän ihmisarvoisempaa elämää. Nyt mulla on toinenkin "auttamis"-paikka. Saa nähdä jaksanko kahdessa alkaa käymään. Sitten mulle ei jäis lepopäiviä ollenkaan, paitsi viikonloput.

Palaan kirjoittamaan nyt nopeammin. Mulla on se lääkevieroitus menossa ja sekin lisää sekavaa oloa, jolloin ei oikein tarkkaan kykene keskittymään. Kaipa se olo tästä tasoittuu.

Kaikki pitäis periaatteessa olla hyvin, mutta väsyttää ja masentaa. Osaksi en tiedä mikä, mutta sen tiedän, että ainakin paino. Painan taas melkein yhtä paljon, kuin viime keväänä.. Turhaa siis oli se laihdutus lähes 10kg, kun nyt taas lähtötilanteessa. Ruokahalu on kamala ja tuntuu, että voisin syödä (herkkuja) lähes tauotta. Olen yrittänyt psyykata itseäni, mutta se ei tunnu nyt yhtään auttavan. En saa virettä päälle. Inhoan itseäni. Paniikki hiipii mieleen, kun katsoo kalenteria. Kesään ei enää ole juuri paljonkaan aikaa ja näytän hirveälle. Odotan rahapäivää, että voisin ostaa Nutrilettin paketin ja yrittää edes aloittaa. En jaksa nyt kirjoittaa enempää. Olen inhon vallassa.

Hei Autiotalon kuunvalo♡

Miten voit? Toivon että hyvin. Kirjoittele itsestäsi kuulumisia?♡