Heipä hei taas! Minun ei tekisi mieli tänään kirjoittaa tänne, mutta jostain syystä kirjoitan kuitenkin. Pari päivää on ollut aivan kamalaa, siis korostan, aivan KAMALAA.

Ensimmäisenä iltana, kun aloitin sen Seroguel-lääkkeen, ensin 50mg aloitusannos, en saanut unta. Minulle oli kirjoitettu Ketipinor 25mg unensaantiin tarvittaessa, sekä vielä yksi diapami (temestasta vieroittumiseen). No, kyllä lähti taju kankaalle tuolla koktaililla aika hyvin. Seuraavana aamuna heräsin vasta puoli kahdeksan pää aivan sekaisin, pökkyrässä ja tökkyrässä. Olo oli hirveä, kuin huumattu. teki mieli vain nukkua ja nukkua, silmät lurppasivat.

Minun oli pakko sanoa miehelle, etten voi ottaa vastaan hänen tyttäriään tällaisena, enkä yleensäkään tehdä mitään, kun olen niin tökkyrässä. Mies sai raivokohtauksen, koska oli innolla odottanut tyttäriensä näkemistä. Sanoin olevani aidosti pahoillani tilanteesta ja yritin selittää asiaa. No, ei auttanut. Mies haukkui minua ja sitten meni vetämään oikein kännit, kuten hänellä on tapana tehdä, tosin harvoin, jos on oikein hermoromahduksen partaalla. Sitten kännissä haukkui minua ja v-ttuili kaikessta koko päivän. Minullakin meni hermot ja huusin ja sanoin vaikka mitä. Tilanne meinasi karata aivan käsistä. Tuntui, että tulen hulluksi ja koko suhde on sillä loppu. Emme ole varmaan koskaan riidelleet niin kamalasti. Jotenkin kaikki turhautuminen, kyllästyminen ja paineet kait purkautuivat.

No, eilen illalla päätin etten enää koske noihin mielialalääkkeisiin. Minulla on aina ollut kammo niitä kohtaan ja ainakin tuosta tuli niin kammottava olo, että eihän tuollaista voi käyttää. Jatkan bentsojen vetämistä tarpeen mukaan, kait niistä joskus pääsen eroon. Harmi vain, olisin niin halunnut saada hyvän lääkkeen, joka olisi kohottanut mielialaa. Mutta noin tökkyrässä en voi kuvitellakaan olevani koko ajan. Sitähän pitäisi nukkua päivät.

Nytkin on vieläkin alakuloinen olo siitä eilisestä. Riitelyn jälkeen minulla on pitkään paha olo, joskus monta päivää. Mies sanoi hyvin loukkaavia asioita ja oli suorastaan ilkeä. Hän on huolissaan nyt omasta terveydestään, kun pelkää paljastuvan jotain pahempaa ja purkaa pahaa oloaan minuun. Se nyt ei ole yhtään oikein. Kun itsellänikin on tarpeeksi vaikeaa. Kuvio on mennyt näin: Meillä kummallakin on nyt stressiä ja masennusta, asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä tai ollaan hiljaa. Etääännytään. Turhaannutaan ja katkeroidutaan toiseen. Mies oikein yltyi riehumaan ja olemaan aggressiivinen. sanoin, että soitan joko poliisit paikalle tai hänelle jotain kriisiapua, kun uhkasi ottaa auton ja ajaa rekan alle tai lyödä itseään veitsellä (hän oli juonut pullon kossua).

Tuollaiset tapahtumat hajottavat minut sisältä pitkäksi aikaa, enkä voi unohtaa niitä loukkauksia, vaikka syydin niitä itsekin. Tänä aamuna palasin kiltisti temestaan. Olo on tutun alakuloinen ja saamaton. Näinköhän tästä koskaan virkistyy tai tulee ennalleen...

Ilmakin on surullisen harmaa. Vähän kotitöitä olen saanut tehtyä, mutta ajatus tökkii ja kaikki jää vaiheeseen. heikko olo muutenkin, eilen en syönyt yhtikäs mitään. En ahdistukseltani voinut. No, tänään koitan tasata ja ottaa aika iisisti, ladata akkuja.

Ajatelkaa, eilen mies kysyi minulta olenko valmis tekemään sen itsemurhan ja lähtemään hänen kyytiinsä, kun hän olisi kännissä ajanut rekan alle. Jos olisin ollut vielä enemmän sekaisin ja olisin lähtenyt niin en enää tässä kirjoittaisi. sanoin miehelle, että emme me vielä lähde. Hän ei ole edes vielä saanut pelkäämäänsä diagnoosia ja minä lähden tästä maailmasta vasta sitten, jos saan kuolemantuomion.

Että semmoista perhe-idylliä täällä..huoh.

Autiotalon Kuunvalo kirjoitti 22.5.2013 20:5

Minusta itsenurhaa ei voi koskaan tekona toiset tuomita. Ei kukaan ulkopuolinen ymmärrä miltä tuntuu kitua päivästä toiseen jos ei oikeasti halua elää jos elämä on mennyt mahdottomaksi eikä jaksa enää. Se on henkilön oma ratkaisu.

Tietenkin voi toinen tuomita itsemurhan tekemisen ja sillehän sinä et sitten mitään voi, jos olet kuollut.
Minun äitini on tehnyt itsarin ja olisipa ollut silloin foorumilla, kun minä tuomitsin kaikin mahdollisin sanoin äitini raukkamaisen teon.

Minulla on nyt adoptioäiti joka muutama vuosi sitten sairasti rintasyövän ja joka uusiintui pari kertaa. En tiedä miltä se tuntuu mutta tiedän omaisena millaista on odottaa koetuloksia ja yrittää tsempata ja olla puhumatta omista peloistaan, jos tämäkin äiti kuolee.
Sanoin äidilleni usein, että saatana sie et anna periksi ja etkä jää voivottelemaan vaan mie vaikka väkisin sut pidän elossa. Sanoin sille myös, että jos annat periksi se on yhtä raukkamainen teko kuin oli eka äitini itsemurha.

Tämä päivä on sujunut rauhallisissa merkeissä. Miehen kans puhuttiin asioista ja päätettiin, ettei ikinä enää sillä tavalla niin kauheasti riidellä. Minä tiedän nyt enemmän asioita, jotka häntä ärsyttävät ja toisin päin. Osaan toimia ehkä hieman eri tavalla. Sen tiedän, että paljon on meillä kummallakin pettymystä sisällä pieleen menneistä asioista, stressiä ja terveyshuolia ym.

Muistelemme usein haikeudella ihania, entisiä aikoja (ei niistä ajoista nyt niin kauan ole, vuosi pari) Omakotitaloa luonnon keskellä, jossa meilllä oli iso kaunis piha, kasvimaat ja kaikki..viimeksi tänään muisteltiin sitä. Siellä sai olla rauhassa ja kun kunto oli vielä hyvä niin jaksoi puuhailla aamusta iltaan, eikä tarvinnut mitään lääkkeitä vetää, kun oli mielenterveys suhteellisen kunnossa kivan tekemisen ja luonnossa olemisen ansiosta. Silloin yksi paketti 30kpl temestaa (bentso) riitti jopa puoli vuotta tai vuoden. Nyt menee yksi levy viikossa.. Siitä paikasta jouduimme luopumaan ja siitä alkoi oikeastaan tämä epäonnen ja pettymysten kehä. Alkoi terveys mennä, asunnot olivat homeisia, kaikki alkoi mennä pieleen, vain keskinäinen rakkaus meidät on pitänyt yhdessä vaikeuksien keskellä.

Mutta huomaan, että jos ei olla hyvin tarkkoja niin alkaa se hyväksin suhde rakoilla kauheiden paineiden alaisena. Eilinen sen osoitti. Miehellä humala laukaisi aggressioita ja minä riehaannuin ihan muuten vain, pettyneenä miehen minuun kohdistamaan haukkumiseen ja sairauteni vähättelyyn ja omien sairauksien korostamiseen ym. Sorruin jopa lyömään miestä, mikä nyt ei ole yhtään viisasta. Onneksi ei lyönyt takaisin. Olen lyönyt aikaisemminkin, kun mies on ollut kännissä v-ttuillut. Minulla vain kärvähtää käämit jos tarpeeksi ärsytetään. Ehkä se liittyy lapsena kokemaani fyysiseen väkivaltaan, olen itsekin ajoittain ollut hyvinkin aggressiivinen. Ihme ettei ole ketään koskaan lähtenyt hengiltä eikä tullut pahoinpitelysyytteitä..ehkä miehet ei kehtaa sellaisesta ilmoittaa.

Loukaavinta oli se, kun mies haukkui minua, että makaan päivät vain sängyssä, kuin lahna..no, en kyllä joka päivä makaa ja teen kotitöitäkin jne, mutta kieltämättä masentuneena lamaannun sänkyyn. Mies on kyllästynyt, kun olen linnoittautunut makuuhuoneeseen, sehän on minun turvapaikka. Meillä on aika iso asunto, paritalon puolikas, mutta en oikein viihdy muissa huoneissa, en tiedä miksi vaikka kauniisti on sisustettu ja siisti asunto. Mies valitti, että uutta sohvaakaan en käytä ikinä, mikä on totta, koska se on vaalea, enkä halua sitä liata tai kuluttaa. Muutenkin olohuone on jotenkin liian iso..en taida olla mihinkään tyytyväinen..edellinen asunto oli liian pieni, kaipasin enemmän huoneita ja nyt kun on niin en käytä niitä. Olen varmasti vaikea elämänkumppani. Mielialat vaihtuvat monta kertaa päivässä ja kiinnostukset vaihtuvat viikottain. Mies niitä yrittää toteuttaa parhaansa mukaan ja kun olen ne saanut, en olekaan enää kiinnostunut..

Kiltti ihminen se on ja parhaansa yrittää. Pettyi niin kovasti, kun ei saanut rakkaita tyttäriään nähdä. Tosiasiassa olen mustasukkainen näille tytöille miehen huomiosta. Aivan hölmöä, mutta en voi sille mitään. Itse olen "isätön", joten ehkä en vain kestä nähdä miehen rakkautta tyttäriinsä. Se on liian traumaattinen asia. Lisäksi tunnen itseni "vanhaksi" ja rupsahtaneeksi ja nyt sairauden takia rumaksi, en kestä että nämä parikymppiset tytöt ovat kauniita, suloisia ja nuoruuden raikkaita. vaikka, kummastakin sisimmässäni tykkään, ovat kivoja ja fiksuja tyttöjä. Selvästi suhtaudun hyvin ristiriitaisesti.

Minulla on paljon "vikaa" päässä. Sen tiedän. Mutta, kun saan itseni pidettyä jonkinlaisessa tasapainossa olen ihan kelpo ihminen. Mies on elämäni keskipiste. Rakastan häntä ehkä liikaakin. Hän on elämäni valo ja ilman häntä ei olisi mitään. Se on hyvin riskialtista, kun elämässä ei ole muuta kuin toinen ihminen. Tiedän sen entuudestaan. Aikaisempi suhteeni oli samanlainen. Mies oli kaikki kaikessa. Oikeastaan paljon muuta ei ollutkaan. Sitten se suhde loppui 14-vuoden jälkeen aivan yllättäin, mies jätti minut. Sitä edelsi myös minun puolen vuoden masennusjakso, kun sain töistä burn-outin ja makasin sängyn pohjalla. No, miehellä oli ollut jo pitkän aikaa toinen nainen valmiina. Se oli kamalaa aikaa. Jouduin osastolle puoleksitoista kuukaudeksi. Jäin aivan yksin. No, pari ystävätärtä ja yksi miespuolinen ystävä onneksi auttoivat, mutta eihän sitä tuskaa ja hätää kukaan voinut pois ottaa. Kaikki parani vasta, kun neljän kuukauden päästä tapasin nykyisen mieheni.

Kaikki oli, kuin paratiisia, olin rakastuneempi, kuin koskaan, palavasti rakastunut. samoin mies. Olimme hulluina toisiimme ja näimme vain toisemme. Kaikki oli aivan ihanaa, ensimmäisen kerran elämässäni tunsin ELÄVÄNI kaikilla aisteillani. Miehen kanssa olen käynyt kuin pikakelauksella läpi niin paljon kaunista ja hyvää, että se korvaa paljon tähänastisen elämän kärsimyksiä. Sitten alkoivatkin nämä nykyiset vaikeudet, mutta näillä mennään nyt, silti rakastaen, loppuun saakka. Vaikka eilen olin niin vihainen miehelle niin tänään, kun katsoin ikkunasta hänen tehdessään pihatöitä tunsin sydämeni pakahtuvan rakkaudesta ja tiesin, että rakastan häntä tapahtui mitä tapahtui. Hän on elämäni mies. Vieläkin minun silmissäni mies on ihana, komea, kiltti, viisas, oikeanlainen mies. On vähän adhd-typpinen, jatkuvasti pulaa jotain ei osaa paikoillaan olla, mutta olen tottunut siihen. Oravillekin rakensi pihalle ruokintamökin, on niin eläinrakas, ei ole paha ihminen.

Äsken juttelin kauan aikaa äitini kanssa puhelimessa. Tänään on ollut vähän parempi päivä, kaikesta huolimatta. Päivä hujahti jotenkin niin nopeasti, että jäi päivätemestakin ottamatta. Huomaan, että jos on muuten parempi vointi ja jotain tekemistä niin saattaa jopa unohtua se pillerin ottaminen. No, yöksi on pakko ottaa sitten.

Nyt lopetan raportoinnin tältä päivältä. Heissulivei!

En ole enää koskenut mielialalääkkeisiin. Bentsoja kyllä olen ottanut, kuin ennenkin eli siinä mielessä ei mitään edistystä ole tapahtunut. En ala päätäni sekoittamaan millään antipsykooteilla ja muilla paskoilla.

Seuraavaksi ajattelin kokeilla luonnontuotteita. Luin, että jotkut olivat saaneet apua ja uutta potkua ruusujuuriuutteesta. No, minä tietysti tulisin siitä sitten maaniseksi, heh. No, ehkä se ei vaikuttaisi mitenkään, mistä tuon tietää ennen kuin kokeilee. Olen kyllä niin kyllästynyt kaikkiin oireisiin ja pillereihin ym. ettei tekisi mieli enää mitään edes kokeilla.

Eilen olin liikenteessä. Oikein ostosmatkalla. Virhe oli mennä pariin jättipaikkaan. Se suuruus, kamala ihmispaljous, meteli saivat minut väsymään ja ärtymään. Lisäksi olin lähtenyt "urheilemaan" ilman aamutemestaa. Se nyt olisi pitänyt arvata, ettei siitä kunnian kukko laula. No, iltapäivästä väsyin, tunsin lihaskipuja ja aloin saada itkukohtauksia. Nuo itkukohtaukset tuee tasan varmasti jos en ole ottanut temestaa, se on monta kertaa koettu.

Suren jo valmiiksi ensi viikkoa. Huomista.. Mies menee viikoksi sellaiseen kuntoutukseen. Se on tietysti hyvä asia jos saa sieltä apua, mutta minä olen kuin pikkulapsi ahdistun, kun pitää olla päivisin yksin. Onneksi mies pääsee yöksi aina kotiin kun asutaan niin lähellä. Mutta silti.. Inhoan yksinolemista. Tiedostan, että se saattaa olla yksi epävakaan persoonallisuuden piirre, ettei kestä yksinolemista vaan tuntuu, kuin sinut olisi "hylätty" vaikka toinen menisi vain vähäksi aikaa pois. Minulla on nyt jo ikävä miestä ja jotenkin paniikkinen olo. Lisäksi tietysti pelkään aina, että hän jonnekin mennessään löytää sieltä jonkun kivan naisen, mukavamman kuin minä ja päättää jättää minut. No, varmaankaan näin ei ole, halusihan mies itse minun kanssa mennä naimisiin kuukausi sitten, mutta kuitenkin pelkään. Hän on vaan minulle niiiiiiiiiiiin tärkeä, taitaa olla elämäni ainoa asia, joka merkitsee oikeasti.

En tajua miten kestän olla yksin. Vedän varmaan ennätysmäärän mömmöjä ja itken silmät tomaateiksi, en tietysti miehen nähden..Eilen kun olimme liikenteessä, katselin miestä salaa sivultapäin ja hän näyttää silmissäni vieläkin niin ihanalle ja komealle. Miehekäs ja turvallinen, no, hieman lapsellinen (poikamainen) joskus, mutta sallittakoon se. rehellinen, kiltti, symppis, ahkera.. Paras mies se on enkä todellakaan halua hänestä luopua.

Sen riitamme jälkeen, vaikka se olikin kauhea, silmäni hieman aukenivat, ehkä tosiaan olisi hyvä minunkin nousta sängynpohjalta vaikka väsyttäisi tai masentaisi, vaikka väkisin puuhailla jotain. Olenkin kotitöitä tehnyt (välillä pakottamalla), koska olen ajatellut, että jos mies sairauksiensa takia koko ajan makaisi sängyn pohjalla kuin muissa maailmoissa, enkä saisi häneen kontaktia niin kait se alkaisi pikkuhiljaa kyllästyttää. MINUN ON PAKKO SAADA VIRTAA JOSTAIN! Teen sen miehen ja tämän parisuhteen takia.Ajattelin jo, etä saisin apua ja nostetta tuosta lääkityksestä, mutta sitä nyt en voi käyttää, kun vetää pöntön aivan sekaisin.

Kyllä ne itsemurha-ajatuksetkin päässä käyvät ihan päivittäin. Ne ovat kait niin piintyneet minuun, että jos tapahtuu jotain etten selviä niin teen itsemurhan ja mies tekee myös. Se on jo sovittu asia ja kohtalon tahto ja sillä sipuli. Mutta niin kauan, kuin on toivoa elämästä on elämää.

"Elämä on ihmisen parasta aikaa".. Matti Nykäsen nerokas lausahdus. No, enpä taida olla aina samaa mieltä.

Eli perussynkät, lievästi töppyräiset päivät jatkavat täällä matamistaan, ikkunan takana kesä tulee jo väkisten. Oravat ja linnut tekevät pesiä. Mitähän minä teen...?

Tuli taas ajatus, että elokuu olisi hyvä aika kuolla. Olen aina rakastanut elokuuta. Sen lämpimiä, jo hämäriä iltoja..kesän loppumisen haikeutta..sitä ettei haluaisi syksyn synkkineen tulevan. Siinä on tunnelmaa. Ajatelkaa, kuolla elokuun viimeinen päivä, mikä sen hienompaa.

Lähtiäisiksi istuisin kuistin terassilla. Söisin mielileivostani. Ottaisin muutaman grogin ja muutaman pillerin, katselisin ja haistelisin tarkkaan, miltä elokuun ilta tuoksuu. Saattaisin tirauttaa muutaman kyyneleen.

Yön aikana tapahtuisi. Aamulla meitä ei enää olisi. Syyskuun 1.päivä maailma heräisi ilman meitä ja jatkaisi kulkuaan, kuin ei mitään.

En halua ajatella huomista. Miehen lähtöä aamulla. En halua ajatella mitään. Haluan olla kuin robotti. Haluan olla lääkehumalassa. Olen narkomaani.

Mutta silti yritän...

Oikasti minä rakastan elämää. Se on valitettava totuus. Siksi uhka, että elämä loppuisi on niin hirveän murskaava ja pelottava, että todellisuus on hirveää ajateltavaa, enkä halua ajatella mitään. Äsken vedin 2 Diapamia. Minua ahdistaa niin paljon ajatus miehen lähtemisestä aamulla kotoa pois. tuntuu, etten kestä sitä.

Rakastan kesää. Vihreitä puita. Kukkia. Tuoksuja. Sinistä poutataivasta. Pilviä. Mediän ihanaa asuntoa. Kaunista terassia. Ruokakauppoja. Autoajeluja. Ja etenkin miestä. Hän on maailman paras ja siksi ne harvat riidat hänen kanssaan ovat aivan kauheita, silloin tuntuu, että hajoan ja kuolen siihen paikkaan. haluaisin olla hyvä kodin hengetär haluaisin olla enkeli, joka hoitaa miestäni. Hän on parasta maailmassa. Olen niin rakastunut häneen. Hän ei edes tiedä sitä. Hän luulee, etten halua olla hänen kanssaan tai osallistua pihatöihin, kun en mene pihalle seuraksi kun hän laittaa pihaa kuntoon. Kuinka ahkera ja ihana mies, kun päivät tekee pihatöitä vaikka on sairas ja kivuissaan. En ymmärrä miten hän pystyy. Haluaisin olla hyvä emäntä ja siivota ja tehdä ruokaa ym. Ja laittaa kotia kauniiksi, no olenhan minä jonkinverran laittanutkin, mutta haluaisin olla vielä kauniimpi ja täydellien ja itsestään huolta pitävä.

Ei ihme jos seksielämä on nävettynyt. Ketä miestä kiinnostaa sängyssä makaava kulahtaneisiin kotivaatteisiin päivästä toiseen puhkeutuva homssuinen lääkehumalassa torkkuva zombie. Ei kovin eroottinen. Ennen olin elinvoimainen kodin laittaja, kaunis, hyvävartaloinen, pitkätukkainen, huoliteltu, stringejä ym käyttävä. Nyt olen samat venyneet tissiliivit ja hihaton pusero päällä, minnihiirikuvioiset oloasunhousut ja lyhyt tukka pystyssä, riutuneen näköinen, ilman meikkiä, ei samaksi ihmiseksi tuntisi...eikä seksiä koskaan jaksa, eikä halua, ennen olin oikea kone..

Riidellessä erehdyin haukumaan miestä impotentiksi (osittain totta) sairaudet ja lääkeet vaikuttavat suorituskykyyn. Tietyt asennot ovat kivun vuoksi mahdottomia esim. päällä oleminen tai takaapäin rytkyttäminen. Minun pitäisi aina olla päällä,enkä jaksa sitä. N, mies oli ensin haukkunut minua, että makaan vain sängyssä kuin lahna kaiket päivät. Sanoimme kaalia asioita, joita ei pitäisi ikinä sanoa, koska ne jäävät kaihertamaan mieltä,

Eilen katsoin kirppiksellä eestiläisiä naisia. Täytyy myöntää, että tulin kateelliseksi ja kiukkuiseksi. he olivat kauniita, naisellisia, hoikkia, timmejä, muodokkaita, pitkätukkaisia, meikattuja, varmaan jokainen mies heistä unelmoi. itse olen aina halunnut näyttää venäläiseltä. He ovat itsevarmoja ja kauniita.

Haluaisin olla kodinhengetär venakko, tiedän että mieheni rakastaisi sellaista.

Mies puhuu itse hyvin kielteisesti omasta elimestään. halveksii sitä ja sen toimimttomuutta. se tuntuu pahalle. Seksielämämme on estynyttä ja paineiden sävyttämää. Siihen on tullut negatiivinen sävy. Ja sitä on harvoin. Ei hyvltä vaikuta ja mies ei halua puhua näistä asioista..

Minä haluan vain suunnitella parempaa huomista ja olla lääkepöllyssä koska en kestä tätä hetkeä. En halua koskaan erota miehestä. En elämässä enkä kuolemassa. Mutta viehättävämmäksi minun pitää tulla, muuten menetään hänet. Täytyy kait taas alkaa käyttämään stringejä.

Tai en tiedä enää mistään mitään...Olen ihan KUKKUUUUUU!

Kirjoiin juuri miehelle viestin, kuinka paljon rakastan häntä ym. 2 diapamia vei aika kuutamolle.. No, aiva sama. yitän miettiä asioita, mutta niitä on niin paljon etten jaksa kerralla syentyä niihin. Tai sitten olen liian kuutamolla. Nyt en jaksa enää edes kirjoittaa järkevi'. Haluaisin lapsen, haluaisin valkoisen talon ruusutarhoineen, haluaisin vetää huumeita, haluaisin aseen, haluaisin elää, haluaisin kuolla, rakastan elämää, vihaan elämää, en tiedä kuka olen tai edes mitä haluaisin syödä tänään..en saa ostettua yhtä hortensiaa pöydälle..auttakaaaaa!

Helkkarin diapamit. Nyt menin aivan veltoksi, enkä jaksa tehdä enää mitään..... Mitä helv mun piti niitä mennä vetämään??????? En taida aivan järkevä olla. Nyt en vitsi miehelle sanoa, että vedin pameja ja kait se ihmettelee, että mitä ihmettä minä täällä makkarissa taas jumitan. No, teinhän aamulla kotitöitä, mutta ei kait ole järkevää sen jälkeen koko loppupäivää maata sängyssä läppärin kans?

voi jumankeuda, nyt kyllä revin itseni väkisten ylös täältä sängystä ja alan jotain puuhailemaan että ainakin näyttää siltä kuin tekisin jotain.. PAKKO!

Hei taas!
Kylläpä kamalaa lääkettä määräsivät sulle, miksei ihan normi mielialalääkettä? Itse olen syönyt
Sepramia sillon tällön ja se on mulle ainoo mistä on jotain hyötyä. Kaikkea olen kokeillut parin-
kymmenen vuoden aikana.
Toivottavasti et ole kovasti ahdistunut nyt kun miehesi on kuntoutuksessa, onneksi sentään
yöksi tulee kotiin. Kato vaikka jotain komedioita, se helpottaa. Yle areenasta Benidorm-sarja,
varmasti naurattaa ees vähän.
Viimeksi kun kirjotin olin hiukan liikuttuneessa tilassa, siis juovuksissa ja teksti varmaan sen
mukasta...Olen siis 45-vuotias nainen, kroonisesti masentunut, estynyt, epävakain piirtein.
Se epävakaa vähän ihmetyttää, aggressiivinen olen kyllä, mutta..
Suljetulla osastolla olen ollut 3 kertaa, yhden kerran omasta pyynnöstäni kun ahdistus oli niin
kova etten pystynyt olemaan paikallani, ajelin vaan ympäriinsä ja ajattelin rekkaa päin ajamista.
Toisella kertaa mut vietiin sinne yliannostuksen jälkeen ja kolmatta kertaa en edes kunnolla
muista. Itsemurhayrityksistä on kulunut jo varmaan viitisentoista vuotta, mutta ajatuksissa se
on ollu aika ajoin, etenkin nyt kun olen työtön, rahaton, hyödytön yhteiskunnan loinen.
Ihan oikeissa palkkatöissä olen ollut alle kymmenen vuotta elämästäni, kiusattu melkein
jokaisessa. Vaan koska olen "vähän ujo" (sanoi psykiatri) ja pelokas, mikä myöskin näkyy
päällepäin ja siitähän ne vahvat yksilöt riemastuu!
Kävin töissä rauhottavien voimalla, puolikas aamulla ja työpäivän aikana toinen jos tarvis
mutta kun työterveyslääkäri vaihtui, en enää saanukkaan niitä, en terveyskeskuslääkäriltä
enkä psykiatrilta, tarpeeksi monta vuotta olin heidän mielestään niitä syönyt.
Mutta siihen loppui työssäkäyntikin, en pystynyt katsekontaktiin, mieli oli aivan tyhjä kun
olin niin paniikissa koko ajan, senat meni sakaisin jos ylipäänsä pystyin jotain puhumaan...
Viikonloppusin ja lomilla en syöny rauhottavia että en kovasti koukussa ollut, mutta se oli
lääkärien päätös ja tässä sitä möllötetään kotona odotellen koska se kamelin selkä katkeaa.
Nyt täytyy lähtee koiran kans lenkille, mennään autolla metsäteille kun ahdistaa jos kadulla
tapaa ihmisiä, ei tiedä mihin silmänsä pistäis. Koita pärjäillä!
🙂🌻

Olen täällä seuraillut kirjoituksiasi ja ihmettelen tuota lääkitystäsi. Jos olet kirjoittanut nimet oikein, sinulla on nyt yhtä ja samaa lääkettä kahdella eri nimellä. (Ketipinor ja Seroquel). Ei kai se siis ihme ole jos vetää olon huonoksi kun nostat annosta noin kovasti kerralla. Samoin Diapam ja Temesta on sellaisia että niitä ei ole syytä käyttää yhtä aikaa (en tiedä käytätkö, mutta sellaisen kuvan sain). Saisitkohan aikaa lääkärille joka voisi tarkistaa lääkityksesi kokonaisuutena?

Diapamin käytössä tulee eteen se ongelma että jos käytät sitä ja Temestaa & muita saman ryhmän lääkkeitä pitkään, se voi jopa pahentaa oireitasi. Eli riippuvuus ei ole ainoa vaara mikä niissä on. Ja nyt et voi tietää johtuuko osa ongelmistasi juuri noista lääkkeistä vai olotilastasi. Siksikin hoputtaisin sinua nyt pyytämään hoitajaltasi lääkärinaikaa ja lääkityksen suunnittelua uudelleen. Olosi voisi kohentua parissa viikossa paljon jos saisit vaihdettua kaikki lääkkeet uuteen toimivaan satsiin tuon sähläämisen sijaan. Nyt olisi aika toimia kun et vielä ole pahasti riippuvainen noista ja vaihtaminen onnistuu.

Itselle etsittiin yli 10v sitä oikeaa ja auttavaa mielipidelääkettä, tuloksena että syön bentsoja hamaan loppuun asti. Itse pidän vaarallisimpina noita mielialalääkkeitä. Tämä siis vaan oma mielipide sekä se ainoa lääkitys mikä pitää minut työelämässä ja mahdollistaa "normaalin" elämisen. toistakymmentä vuotta kun on bentsoja syönyt, niin ei ne enää oo moniin moniin vuosiin huimannut, eikä väsyttänyt ja mitään euforiaa näillä toleilla ei todellakaan koeta.
Mukavaa viikonloppua kaikille 🙂🌻
Itsellä aamuvuoro töitä edessä, sitten alkaakin isi-poika viikonloppu <3

Kukkuu! Melkoista kukkuuta on täällä tämä viikko ollutkin ja tänne kirjoittaminenkaan ei ole huvittanut/en ole kyennyt.. Olen nimittäin ollut niin kuutamolla uusista lääkkeistä, joita päätin tunnollisesti muutaman päivän testata. No thanks..sanon minä. Täällä joku ihmettelikin (kiitos vain, että olette jaksaneet pitää elossa tätä ketjuani) miten minulle on määrätty samoja lääkkeitä eri vahvuuksina ym.

Homma on niin, että peruslääke on Seroguel Prolong 300mg iltaisin. Sen lisäksi tarvittaessa diapam 5mg (vieroitukseen temestasta) Ja tarvittaessa unensaantiin Ketipinor 25mg. No, tuo Seroquel alkoi 50mg ilta-annoksella. Ei alkanut uni tulemaan. Otin Ketipinoria 25mg yhden tabun ja vielä diapamin. No, voitte kuvitella, että olin sekaisin seuraavana aamuna ja koko päivän. Pätin lopettaa koko lääkekokeilun siihen.

Sen jälkeen en ole uskaltanut enää koskea tuohon Seroqueliin. Olen ajatellut pääseväni temestasta eroon jos otan iltaisin nukahtamiseen Ketipinor 25mg. Mutta ei se käy. Jo tuosta annoksesta olen aamulla sekaisin ja aivan kuutamolla, sekä toimintakyvytön. Kokeiltu on nyt muutama päivä. En minä voi käyttää mitään noita lääkkeitä.

Voi pieru, kun luin noita kirjoituksiani tänne niin nauroin ääneen (vaikka olenkin ollut ihan masentunut) oli semmoista tekstiä nuo seksiasiat varsinkin, että voi hyvä luoja, no ehkä aika suorasukaista tekstiä, jota en ole ihan täydessä tolkussa skrivannut.

Tämä aamu oli kauhein. Tavallisesti herään 6 aikaan. Nyt heräsin 8 aikaan ja aivan tolkuttoman väsyneenä. Sain väkisten vääntää itseni ylös sängystä. Olin aivan tökköröö. En tajunnut mistän mitään. Siten vielä jouduin yllättäin lähtemään verikokeeseen sairaalaan. Mieheni joutui ohjaamaan minut aina silloiseenkin kohteeseen, kun olin niin kuutamolla. Verikokeen ottajakin katsoi ihmeissään.

En ota enää niitä lääkkeitä. Palaan temestaan ja käytän sitä minkä tarvitsen. Eli nollatilanteessa ollaan. Voi juma mikä viikko ollut. Mies on ollut päivät selkäkuntoutuksessa ja yksinolo tietysti vielä pahentanut oireita ja olotilaa. Itsarikin o taas pyörinyt päässä. Tuli mieleen, kuinka helppoa se olisi niin sekaisena lääkkeistä tehdä, vain kävellä auton alle tai jotain. Ei edes pelottaisi.

Nyt yritän toipua tästä lääkekokeilusta..olo on aika takki tyhjä nyt. Odotin ehkä saavani oikeaa apua, mutta kaikki menikin päin honkia...Sanomattakin kait selvä, että masentaa tai oikeastaan on aivan turta olo.

En jaksa nyt enempää kirjoitella. Lojun vain viltin alla sängyssä. Viikonloppu tulossa. jaksaakohan sitä mitään normaalia taas harrastaa koko viikonloppuna vai meneekö siällä piileskelemiseen ja bentsojen kippaamiseen?

Eilen illalla en ottanut näitä tokkuralääkkeitä vaan tavanomaisen yhden temestan yöksi. Arvatkaapa oliko olo pirteämpi (tai nooh, eihän se ole koskaan oikeasti virkeä) mutta kuitenkin heräsin tavanomaiseen aikaani kello 6 ja olo oli "normaalin ankea", kuten siis se tavallinen olo, joka meikäläisellä on. Sekoitus masennusta, jotain pelkoa tai huolta, stressiä, ahdistusta jne. Aloin kuitenkin heti toimia, sillä tiesin että kauppaan on pakko lähteä enkä ole moneen päivään käynyt kotoa missään. Tuli lievästi paniikkinen olo. Otin yhden temestan, tiedän jo ettei kannata lähteä ihmisten ilmoille urheilemaan ilman lääkettä. Siitä on huonoja kokemuksia. Elikä taas mennään bentsojen kanssa päivästä toiseen toiveena saada joskus vähennettyä ja pois..mielialalääkkeisiin en tule enää koskemaan, se on varna. Ainakaan vapaehtoisesti. Eri asia jos sekoan ja joudun osastolle pakkohoitoon ja pakkolääkintään.

No, kierros meni ihan hyvin. Oli aikaiinen, kun lähdimme ja marketissa ei ollut paljoa porukkaa. Sitten kävimme vielä muutamassa paikassa ja jaksoin aika hyvin. Jos en olisi ottanut bentsoa olisin varmasti hermostunut, ärtynyt, väsynyt, saanut itku ja raivokohtauksen ja päivä olisi ollut pilalla. Nytkin on kierroksen jälkeen vähän väsynyt olo, mutta otan loppupäivn rennosti. Nyt olen ehkä hieman ahdistuneempi, koska olen virkeämpi. Niistä tyrmäyslääkkeistä oli niin pihalla, ettei edes "osannut" olla ahdistunut, aivan sama vaikka olisi auto ajanut päältä. Joudun, ehkä ottamaan kohta bentsoa, etten ala hermostumaan. Minulla on täsä vielä erityistä hermoiltavaa, kun maanantaina on kontrollitutkimus sairauteni vuoksi ja sehän aina kummasti jännittää. Sitten saa viikon odotella tuloksia..En tajua miten kestän viikon odotella ja miten kestän edes maanantaihin saakka ja miten kestän sen tulosten kuulemisen ja sellaista....

Yritän kuitenkin ottaa rauhassa voimavarojeni, lääkkeiden ja sen sellaisen mukaan. Huomaan, että mieskin on aika väsynyt viikon selkärääkistään ja tietysti mielessään myös jännittää sitä minun maanantaita ja tuloksia jne. vaikka ei puhukaan asiasta, enkä minäkään puhu ainakaan nyt. En vaan saa puhuttua, enkä usko että mies haluaisikaan nyt puhua. Tosi ahdistavaa, kun ei tiedä voiko puhua vai ei. Sitten kun ei puhu niin alkaa ahdistaa ja ajatus puhumisesta, sekin ahdistaa. Eli kaikki ahdistaa.

Se on sitten ensimmäinen kesäkuuta. kesä on virallisesti alkanut. Lämmintä onkin. Sa nähdä onko tämä sitten viimeinen kesä? Toisaalta ajatus koko kesästä on jotenkin turha, koska se on niin lyhyt. Kun on paljon huolia ja keskittyy vain niihin, se kesä menee kuin varkain ohitse eikä siitä ehdi nauttia, eikä pystykään.

Täytyy sanoa rehellisesti, että aika monta kertaa on tänäänkin jo itsemurha häivähtänyt mielesssä. Kait se on jo krooninen pakkoajatus.

Olen huomannut, että joskus toimii, kun on iltapäivässä enemmän tekemistä niin ei välttämättä tule otettua sitä päiväpilleriä. Mutta yhden itkukohtauksen sain iltapäivällä syödessämme. Mies oli valmistanut kalaa ja uusia perunoita. Tuli hieman vaivautunut tunnelma, kun aloin ihan yhtäk kyynelehtiä. Mies varmaan ajatteli, että on epäreilua, että minä vain märisen vaikka hän valmisti hyvän ruoan. En jaksa edes aina selittää miksi saan itkukohtauksen. Olen kyllä jo aiemmin selittänyt. Mutta en tiedä ymmärtääkö mies niitä. Kuitenkin mielestäni parempi vaikka välillä vähän itkeä tirauttaa, kuin vetää bentsoja montaa kertaa päivässä.

Mutta ei se aina toimi. Joskus itku ja ahdistus vain jatkuvat niin kauan, että saa sen pillerillä katki. Mutta anyway, bentsoilla jatkan kuitenkin. Sain semmosen kauhun nyt noista mielialalääkkeistä, etten uskalla enää edes kokeilla. yritän unohtaa koko asian. Ja minullahan masennus johtuu fyysisestä sairaudesta ja sen mukana kokemistani kauhuista, joten mikä pilleri siihen muka auttaisi?

Parisuhteestani olen huolestunut. On tunne, että ellen saa itseäni vähän äkkiä piristymään tämä juttu on finito. Tunne vain sanoo niin. Mies on kyllästynyt. Vaistoan sen. Miehen mielestä olen niin erilainen, kuin ennen. En ole enää se kenen kanssa hän alkoi ja keneen rakastui. Vaistoan tämän vaikkei sitä sanota. On tunne, että avaimet ovat minun käsissäni meneekö tämä suhde kanttuvei vai ei.

Kyllä minä ymmärrän. Tämä elämä on puolisollekin tosi raskasta. Aina ei rakkauskaan vain riitä jos toinen tai kumpikin väsyy liikaa ja menettää uskonsa. Toivon kuitenkin, ettei niin kävisi. Toivon hartaasti. Jos tämä loppuu, ei ole mitään.

Pakko vastata tähän, koska kirjoituksesi kävi niin hyvin yksiin omien tuntemusteni kanssa.Jotenkin lohdutti lukea millaista sulla on ollut, kun olen kärsinyt itsekin. Mulla on ollut ahdistusta jo monta vuotta, lääkkeitä olen käyttänyt erilaisia mutta paras on bentsot, ne auttaa. Sulla on onneksi siinä se mies, kyllä se varmasti susta välittää. Mulla taas ei ole oikein ketään, ex-mies ainoastaan jonka puoleen kääntyä. Terapeutille en uskalla puhua aivan kaikesta, kun en luota tarpeeksi. Tuntuu että elän tyhjän päällä, lasten takia toki huolehdin kaikesta ja se pitää mut elämässä kiinni, muuten mua tuskin olisi enää. Ketipinorista on samanlaisia kokemuksia, olen ottanut sitä vain puolikkaan ettei tulisi sitä päiväväsymystä. Unettomuuteen se määrättiin koska se on mulla kroonista. Sepram aamuisin on otettava, kai se jotenkin auttaa, mutta aiheuttaa juuri tuota unettomuutta. Koska sitten jos ei nuku niin mistään ei tule mitään. Pelkään tulevaisuutta ja jotenkin koko elämää, siinä on tullut vastaan kaikenlaisia vaikeuksia. Huomiota sitä aina kaipaa muttei saa ja sitten on paha mieli...Parempia päiviä sulle toivotan, toivottavasti pääset pian lääkärille ja saat toimivan lääkityksen!

Kiitos viestistä! Tänään olimme miehen kanssa koko päivän ajelemassa autolla itä-suomessa päin, kun siinä on hyvä ilmastointi tosin onneksi sisälläkin meilä pysyy aika viileä, vaikka ulkona ollut jo 29 astetta, huh hellettä...

Autoajelut ovat meidän terapiaa. Siellä autossa aina puhumme paljon enemmän asioista, kuin kotona. Autossa purkaantuu paljon asioita myönteisessä mielessä. En tiedä miksi. Tänäänkin juttelimme vaikka mitä. Minäkin puhuin lapsuudesta lähtien ja kaikenlaista, itkeä tirautinkin (terapia-itkua, poistaa ahdistusta). Olin kyllä ottanut yhden temestan, ilman en uskalla lähteä pitemmälle reissulle ollenkaan, ettei polla ala sitten yhtäkkiä seota kesken matkan. No, huomasin kyllä, että iltapäivällä 13-16 välillä, kun ei ota bentsoa niin se aiheuttaa jonkinasteista ahdistusta, mutta siitä yleensä pääsee yli. Pyrin otamaan nyt aamulla (ainakin jos olen lähdössä kotoa asioita hoitamaan tai kauppaan tms.), mutta jossakin vaiheessa alan puolittamaan pilleriä. Päiväottamista alan tosissaan nyt välttämään. Yöksi on pakko ottaa, mutta jossakin vaiheessa alan myös ottamaan puolikasta. Olen varma, että jpku päivä pääsen bentsoista eroon. Useina päivinä pysyn "ruodussa". Toisinaan koko homma lähtee käsistä ja vedän kaikkea sekaisin. Diapamista en tykkää, se väsyttää liikaa. Eli sitä en edes mielellään ota. Temesta on tosi ok, mutta ei enää vaikuta yhtä hyvin kuin ennen. Muita bentsoja en ole käyttänyt. Ketipinoria en aio todellakaan enää ottaa. Enkä Seroquel Prolongia.

Olen puhunut miehelle suoraan, kuinka pahalle meidän taannoinen riitely tuntui ja muistaako edes mitä kaikkea kännissä sanoi minusta? Tuntuu, että mies on katunut sanomisiaan ja tajunnut tehneensä väärin. On hyvitellyt asiaa aika lailla. Olen kylä minäkin yrittänyt olla vähemmän "sängyn pohjalla" ja käydä pesulla ja hieman laittaa itseäni, etten olisi epäviehättävä ym. Siis koittanut tsempata.

Yksi päivä, kun olimme kaupassa huomasin, että muutama mies katsoi minua pitkästä aikaa kiinnostuneesti (olin laittanut itseäni) siitä on kuulkaa aikaa, varmaan viime kesänä kukaan mies on katsonut minua ollenkaan. Ehkä en sitten enää näytä niin hirveälle, kuin silloin väsyneimmilläni rankoista hoidoista. Minulla ei ole tarvetta mitenkään pettää miestäni, ei todellakaan, koska hän on ihan ykkönen, mutta kieltämättä on välillä masentanut, kun kukaan ei ole ollut minusta kiinnostunut (entisessä elämässä totuin olemaan paljon huomion kohteena) Minua ei muuten vieraat kiinnosta, mutta joskus on kiva saada muutama pitempi katse, tuntee olevansa edes ollekaan nainen.

Mies on ollut taas paljon rakastavamman oloinen ja jaksanut enemmän tukea. Ehkä siksikin, että sai hyviä uutisia (luojan kiitos) omasta eräästä hyvin pelkoa herättäneestä terveysasiasta. Kun enin pelko ja paine siitä meni, huomaan että mies on taas enemmän oma ihana itsensä. Olimme tänään samaa mieltä jälleen elämämme perusasioista ja linjoista, eikä tunnelma ole olut niin sulkeutunut. Minä puolestani yritän osallistua enemmän yhteisiin asioihimme ja ottaa relammin ahdistusten ja pelkojen suhteen (helpommin sanottu kuin tehty), syödä vähemmän lääkkeitä ja huolehtia itsestäni enemmän, siis näyttää paremmalle, pitkästä aikaa.

Nyt minua tietty tympii se huominen kontrollikuvaus ja tulosten odottelu yli viikon. Voi luoja jos sieltä jotain kaskaa taas löytyy ja alkaa jokin hoitorääkki kesken kesän niin sitten se tosiaan on morjens, ei mun pää enää kestä. Ihmettelen tätä "viimeiset sanani" tv-ohjelmaa, jossa kuolevat ihmiset jaksavat elää vaikka jopa 11 vuotta kuolemaansa odottaen (syöpä). Ei hevon vehnät, ei ole minusta sellaiseen, olen nyt jo aivan kyllästynyt koko sairashommiin, tosin olenhan kaikenkaikkiaan kärsinyt niistä jo pitkästi yli vuoden ja kaikkine oireiluineen ennen diagnoosia kauemminkin.

Puhuimme paljon positiivista miehen kanssa. Mutta taustalla on yhä päätös yhteisestä kuolemasta jos ottaa ohraleipä. Tänään viimeksi puhuimme käytännön asioista eli mitä teemme tavaroillemme, mihin kuntoon kodin jätämme jne. mies on jo ilmoittanut tyttärelleen, että jos minulle käy huonosti niin lähdemme yhdessä (tytär on hyvin ymmärtäväinen, eikä kauhistele asiaa, tosin on vasta 19-vuotias) Minä olen ajat sitten äidilleni (ainoa omaiseni) ilmoittanut päätöksestämme. Välillä äiti on ymmärtänyt paremmin ja välillä huonommin. No, asia on meidän yksityisasia ja aivan sama mitä muut siihen sanovat. Päätetty mikä päätetty, mutta voihan myös olla, että meidän käy hyvin, vaikka olen niin negatiivinen, etten jaksa siihen oikein tosissaan uskoa.

No, lopetan horinat tältä päivältä. Lääketokkurassa en ole tänään "ehtinyt" olemaan, kun ollut muutakin tekemistä🙂

Sitä ei taas tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan, kuten ei yleensäkään tässä elämässä, asiat voivat kääntyä päälaelleen aivan hetkessä, sen olen oppinut ja siksi en oikein luota mihinkään enkä uskalla suunnitella edes seuraavaa päivää useimmiten, mikä ei tietysti ole hyvä asia mielenterveyden kannalta, koska pohjimmiltani olen hyvin turvallisuudentarpeinen epävakaan lapsuuteni vuoksi.

On hirmu kiva jos joku viitsii lukea ja vielä kommenttia jättää, kuten olette tehneetkin. Ne ovat oikeasti arvokkaita ja mielenkiintoisia.