Onko jollain muulla aikuisella itsensä viiltelyä tai muita itsensä satuttamisia? Tuntuu että tästä aiheesta lukee nuorten puolella ja usein terveydenalan artikkeleissa tai vastaavissa puhutaankin vain nuorten viiltelystä. Itse olen 30v ja sorrun itseni viiltelyyn valitettavasti. Mietityttää että olenko ainoa janjos olen niin millätavoin olette päässeet siitä eroon näin aikuisiällä? Itselläni se alkoi nuorena, muistaakseni 16vuotiaana ja nyt se on harventunut paljonkin, mutta satunnaisesti kun muut hyvät keinot ei enää riitä, niin sanotusti siirrän pahan olon fyysiseen kipuun jolloin se kipu on helpommin hallittavissa. Tätä viiltelyä seuraa aina morkkis siitä että mitä hitsiä mä taas menin tekemään mut unohtuu jokseenkin äkkiä, niinkuin morkkikset nyt yleensäkin häviää.
Kärsin masennuksesta ja epävakaasta persoonallisuus häiriöstä joihin mulla on lääkkeet. Lääkkeet suurimmaksi osin auttaa mut tuntuu etten vieläkään oo selvinny vuos sit tapahtuneesta menetyksestä. Samalla pelkään että psykiatri lopettaa diapamin (rauhoittavan) mun lääkityksestäni jota käytän epäsäännöllisen säännöllisesti ja joka tuntuu nyt olevan ainut joka auttaa ahdistuneisuuteen. Tiedän ettei sitä saa käyttää pitkään sen koukuttuvuuden takia enkä halua kehittää siihen riippuvuutta mut nyt tuntuu et se on mun ainut toimiva sallittu keino poistaa ahdistuneisuus. Pelkään et jos se loppuu, viiltely palaa siihen mitä se oli joskus aikoinaan. Oli jo monta vuotta välissä etten viillellyt tai muutoin satuttanut itseäni yhtään.
Mut olis ”kiva” kuulla muiden aikuisten kokemuksia tai keinoja jolla voisi lopettaa viiltelyn. Vähän kuin vertaistukea. Ja ei, mitkään chilin syömiset tai kananmunan valelut ei auta.
Hei, Uni_keiju.
Täällä toinen aikuinten, joka viiltelee. Mä aloin viiltelee aikuisena, masennuksen puhjettua.
En nyt osaa sanoa enempää. Kirjoitellaan myöhemmin, jos sua kiinnostaa enemmän...
JP
Kiitos kun vastasit.
Juu olis kiva kuulla enemmän. Ootko löytänyt jotain keinoa jolla siitä viiltelyn halusta pääsee eroon tai saa sen jonain kertana estämään ettei teekkään sitä. Kuin usein viiltelet? Kauanko sitä on jatkunut ja ootko uskaltanut kertoa lääkärille? Miten lääkäri suhtautui asiaan?
Sori, kauheesti kysymyksiä. Oon vaan saanut ennen sen kuvan et se on nuorten "villitys" et aikuiset ei sitä tee. Voit kertoa sen mitä haluat eikä todella tarvii vastata jokaiseen kysymykseen.
Uni_keiju kirjoitti 3.1.2018 13:45
Kiitos kun vastasit.
Juu olis kiva kuulla enemmän. Ootko löytänyt jotain keinoa jolla siitä viiltelyn halusta pääsee eroon tai saa sen jonain kertana estämään ettei teekkään sitä. Kuin usein viiltelet? Kauanko sitä on jatkunut ja ootko uskaltanut kertoa lääkärille? Miten lääkäri suhtautui asiaan?
Sori, kauheesti kysymyksiä. Oon vaan saanut ennen sen kuvan et se on nuorten "villitys" et aikuiset ei sitä tee. Voit kertoa sen mitä haluat eikä todella tarvii vastata jokaiseen kysymykseen.
Hei, Uni_keiju! Kirjoitan nyt jotain ennen nukkumaan menoa, huomenna varmaan enemmän...
Mulla viiltey on epäsäännöllistä. Toisinaan enemmän pinnassa ja useammin ja ehkä runsaammiinkin. Olen viillellyt vajaat 20 vuotta. Siitä on tienneet mua hoitavat lääkärit ja hoitajat. En ole sitä salannut juuri koskaan. Rauhallisesti ne on ottaneet. Tosin jos nyt osastolla ollessani viiltelisin, mikä onnistuisi helposti, en tiedä, mitä seurauksia sillä olisi. Laitettaisiinko mut osastolta pois kotiin, Sitä en kestäisi. Ehkä siksi en ole siellä viillellyt. Nyt en ole viillellyt pariin viikkoon. Mutta voi olla, että tänään viillän muutaman naarmun.
Mun viiltelyn jälkiä ei ole tarvitnnut koskaan tikata. Teen vain naarmuja. Ei se kai ole varsinaista viiiltelyä, mutta siihen minä sen rinnastan.
Ja, että keinot estää...? Liian vaikea kysymys näin yöllä! En osaa yhtään sanoa... Onko sellaisia edes...?😑❓
JP
Moikka Uni,
Olen siis myös aikuinen ja "viiltelen " . Mutta en ahdistukseen, vaan mulla on taustalla muut syyt tehdä sitä. Siksi laitoin lainausmerkkeihin.
Itselläni masennusta ja muita ongelmia taustalla.
Haluaisin tukea sinua pääsemään viiltelystä eroon jos suinkin mahdollista.
Olet tärkeä.
/Janina
Jardin Prive kirjoitti 3.1.2018 21:52
Uni_keiju kirjoitti 3.1.2018 13:45
Kiitos kun vastasit.
Juu olis kiva kuulla enemmän. Ootko löytänyt jotain keinoa jolla siitä viiltelyn halusta pääsee eroon tai saa sen jonain kertana estämään ettei teekkään sitä. Kuin usein viiltelet? Kauanko sitä on jatkunut ja ootko uskaltanut kertoa lääkärille? Miten lääkäri suhtautui asiaan?
Sori, kauheesti kysymyksiä. Oon vaan saanut ennen sen kuvan et se on nuorten "villitys" et aikuiset ei sitä tee. Voit kertoa sen mitä haluat eikä todella tarvii vastata jokaiseen kysymykseen.
Ja, että keinot estää...? Liian vaikea kysymys näin yöllä! En osaa yhtään sanoa... Onko sellaisia edes...?😑❓
JP
Lupailin miettiä tänään keinoja lopettaa/vähentää viiltelyä... En osaa siihen oikein vastata nukuttuanikaan. Ehkä mulla toimii puhuminen. Osastolla siihen ei oikein kannusteta. Koetaan puhuminen turhaksi. Ehkä joskus auttaa se, että voi arvostaa itseään muuten. Tai se tunne, että tulee kuulluksi muuten. Ettei tarvitse viillellä, vaan saa jonkin viestinsä läpi ilman. Kerrottua sen, että on paha olla.
Mutta ei mun viiltely ole vain tuota kommunikointia. Se on keino hallita ahdistusta. Se helpottaa sitä, kuten oksentaminenkin. Eli silloin kai tulevat vastaan muut ahdistuksen hallinta keinot, lääkkeet ja lääkkeettömät.
Kysy lisää, jos jotain jäit miettimään...
Hyvää torstaita!
Kiitos molemmille vastanneille.
Itsellä viiltely on enemmänkin pinnallista, ei ole kertaakaan vaatinut tikkejä, haavansulkuteipit riittäneet ihan hyvin ja suurimmaksi osin verta tulee hetken aikaa kunnes se tyrehtyy lähes itsestään. Mitä nyt sidetaitosta päälle.
Tosiaan itse viillän ahdisruksen poistamiseksi. En osaa kanavoida näin monien vuosienkaan jälkeen sitä tuskaa, henkistä kipua ulos sanoiksi tai muuten lievittää sitä, niin on vain "helpoin tie" viiltää jolloin se henkinen paha olo siirtyy fyysiseen kipuun (myöskin pienet naarmut ajavat asian, kunhan sattuu) ja se fyysinen kipu on paljon helpompi turruttaa..
Itse viilsin myös osastolla joskus aikoinaan (2011 vuonna vissiin) eikä siitä seurannut muutakuin tarkempi katsominen mitä mulla on ja cd:t takavarikoitiin yöksi joten jouduin aina halutessani pelata omalla kannettavallani jotain hakee sen levyn erikseen hoitajalta (itse siis olin suljetulla joten teräviin esineisiin ei päässyt käsiksi mut oli ne omat pelit ja poltetut cd-levyt). Puhumalla se käsiteltiin ja se siitä. Toisen kerran halusin edes vähäksi aikaa tiedottomuuteen joten piilotin lääkkeitäni parin päivän ajan mut jäin kiinni ennenkun ehdin suunnitelmaa pidemmälle. Pikkuhiljaa se sillon osastolla sit jäi pois ja opin että itsensä satuttamisen sijaan siellä pystyi marssimaan hoitajien kansilaan eikä edes välttämättä tarvinnut kuin näyttää kyyneleet niin asia eteni puhumiseksi. Oli siitä silloin hyötyä. Tosin nyt en ole osasto-kunnossa, onneksi. Toivottavasti. Psykiatri aika on tiistaina ja pelottaa mitä se sanoo tosta lisääntyneestä viiltelystä ja itsensä satuttamisesta. Onhan sitä viiltelyyn verrattavissa vaikka joku nyrkillä lyöminen seinään tms.
Jotenkin itse häpeän sitä viiltelyä enkä tahtoisi siitä puhua. Pelkään kai maanantaita silsi eniten että jos se psykiatri lähettää osastolle enkä mä voi mennä. Mulla on kissa, kuka sitä hoitaisi. Enkä tahdo sinne. Vaikka en kyllä täytä pakkohoidon kriteerejä ja vapaa ehtoisesti en mene. Ettei kai tässä sitten ole sen puoleen hätää. Toiseksi pelkään että mun rauhottavia lääkkeitä pienennetään ja nyt ne on olleet ainoot joka estää sen viiltelyn. Mitä mä sitten teen, onko kierre taas valmis katastrofiksi. On mulla läheisiä, kavereita yms, etten mä yksin ole mut viihdyn yksin, ei tarvitse esittää mitään. Ja pelkään et ahdistus kasvaa ja tekee mieli viiltää eilä pysty. Olen myös alkoholia kokeillut vähän reilummin, siitä tulee myös sellainen euforinen olo. Vähän kuin rauhottavista. Sekin on estänyt viiltelyn. Siis puhun nyt ehkä 3 lasista viiniä kerran kahdessa viikossa et ei mitään joka toimen pv tms.
Tuntuu vaan et tää oma tuki (siis psykologi ja lääkäri) on jotenkin liian harvakseltaan et tuntuu olevan ikuisuus aina seuraavaan käyntiin etten jaksa sitä aikaa. Ja kontrollin pitäminen omissa käsissä on itselle ainakin tärkeää. Ja välillä ei auta muu kuin viiltely..
Hei taas Uni,
Olen seurannut sun ketjua ja toivottavasti se psykiatrin tapaaminen menee ihan hyvin. Voimia sulle aivan valtavasti.
Itse en oikein uskalla jakaa omia kokemuksia tuosta viiltelystä sen takia että pelkään jonkun saavan siitä jotain ideoita. Siksi olen pysytellyt hiljaa.
En ole koskaan ollut osasto hoidossa joten en tiedä millaista se on. Toivon kuitenkin että sitä o ollut sulle hyötyä ja ennenkaikkea apua.
Mä viiltelin eilen. 15 tikkiä tuli.
Oon ollu 2,5 vuotta sairaalassa ja välillä sorrun.
Eilen yöllä päätin, että nyt loppu viiltely. Mä haluun joskus päästä poiskin täältä ja jos viiltelen, se ei tule onnistumaan.
Yleensä viiltelen pahasti.
SCIM kirjoitti 6.1.2018 17:15
Mä viiltelin eilen. 15 tikkiä tuli.
Oon ollu 2,5 vuotta sairaalassa ja välillä sorrun.
Eilen yöllä päätin, että nyt loppu viiltely. Mä haluun joskus päästä poiskin täältä ja jos viiltelen, se ei tule onnistumaan.Yleensä viiltelen pahasti.
☹️ Voimia että pääsisit siitä eroon. Ja että pääsisit pois sairaalasta.
Itse "viiltelen" myös pahasti. Pelkästään viime vuonna (2017) mun käsivarsiin on laitettu yhteensä yli sata ommelta ja lahjaksi sain Joulukuussa vielä pysyvä tuntohermon vaurio vasempaan ranteeseen. Kertaakaan tosin en ole osastolle siitä viiltelystä joutunut.
Mä tuen 100 prosenttisesti sitä sun päätöstä että nyt tuli viiltelylle STOPPI!
Ja luulen että samaa päätöstä tukevat täällä muutkin.
Mutta oikeasti. Voimia sulle aivan valtavasti.
Juu kyllähän tässä tarkoituksena olisi lopettaa itsensä satuttaminen, tekee sen kukakin sitten millä tavalla tahansa ja mistä syystä vain.
Toivottavasti SCIM saat apuja sieltä osastolta siihen, että saisit voimia lopettaa.
Itse viillän lähinnä juuri sen verran että tulee kipu ja verta. Yleensä ne kaksi asiaa riittää sen pahan olon purkamiseen. Vaikka toivottavaa olisi ettei viiltäisi ollenkaan ja sen pahan olon saa purettua muulla tavoin tai pystyy sietämään sitä. Nyt jännittää psykiatrin tapaaminen sen verta ettei oikein ajatukset kulje.. kirjoittelen myöhemmin lisää.
Hei kaikille!
Tulin pitkästä aikaa käymään täällä, ja vihdoin nostettu tämä kissa pöydälle! Itse olen vaihtelevalla menestyksellä aika itsetuhoinen henkilö, mahdollisuuksien mukaan käytän siihen alkoholia, hillittömiä työmääriä, viiltelyä, polttelua ja oksentamista. Ja tosiaan näistä asioista puhuminen tuntuu jotenkin nololta, koska tuntuu että olen todella heikko ihminen kun sorrun noihin asioihin (vaikka eipä se ihan nin taida mennä). Osastolla en ole ikinä ollut hoidossa, psykoterapiassa kävin 3 vuotta, enkä kehdannut siellä kertoa ihan koko totuutta näistä harrastuksistani, kun pelkäsin että tuotan pettymyksen terapeutilleni.
Ja ymmärrän täysin tuon morkkishomman, aina pöllöilyjen jälkeen katselen tuotoksiani ja mietin, että no oliko pakko. Ilman pitkiä housuja/sukkahousuja en voi mennä mihinkään koska jalat on niin törkeässä kunnossa. Mutta näiden kanssa on pakko elää, ei niitä enää poiskaan saa :/ tiedostan itsessäni sen, että vaikka tekisin näitä asioita "rangaistusmielessä" niin ei se ole mikään rangaistus jos siitä tykkää... olen usein puhunut yhden ystäväni kanssa siitä, että itsetuhoisuudesta pitäisi puhua enemmän, mutta vaikeaa se on kun sitä niin häpeää... xD
sori avautuminen, mutta tosiaan tärkeä asia mistä puhua!
Hei
Ensimmäinen viestini tänne.
Kärsin vaikeasta masennuksesta. Olen kärsinyt jo kymmenisen vuotta, apua olen saanut noin vuoden. Henkinen tuska vain kasvaa ja kasvaa ja minulla on aivan suunnaton mieliteko viillellä itseäni. En ole ikinä sitä tehnyt. Mietin vain, onko siitä hyötyä. Olen tähän mennessä onnistunut vastustamaan tätä mielitekoa, mutta en tiedä kauanko pystyn. En ole ikinä puhunut tästä kellekään.
Mä tein sen.
Helpotti oloa. Oikeasti.
Hei lylle.
Harmi että tulin näin viiveellä taas takasin tänne, niin en päässyt vastaamaan viestiisi. Minulla viiltely ei tuo kuin hetkellistä helpotusta, se on mun mielestä vähän niinkuin se miten tupakointi muka auttaa ketutukseen. Ei se oikeasti edes auta, sitä vaan itse kuvittelee että auttaa. Ja molempien jälkeen jää yleensä pieni morkkis, molemmat on huonoksi. Tosin fyysisiä haavoja on helpompi hoitaa kuin niitä jotka ovat oman pään sisällä.... mutta hyvä että olet päässyt avun piiriin, toivottavasti siitä on sinulle hyötyä. Näistä opituista tavoista ja tunteista on todella vaikea päästä eroon :/