Hei koodi 123,

Luin viestisi vasta äsken. Toivottavasti viestini tavoittaa sinut vielä. Tunnistan kirjoittamasi asiat erittäin hyvin. Elämässäni olen käynyt erilaisia vaiheita läpi, mutta pakonomainen rutiinien läpikäynti ja itsensä tarkkailu ovat aina jollain painotuksella seuranneet mukana. Pakolliset suoritukset aiheuttavat stressiä, mutta tekemättä jättäminen vielä kovempaa ahdistusta. Noin kymmenen vuotta sitten tein päätöksen, etten enää ikinä mieti syönkö liikaa tai liian vähän, vaan syön tai olen syömättä silloin kuin mieli tekee, tuntematta syyllisyyttä. Painoni on pysynyt normaalin rajoissa. Nyt huomaan, että pakkomielteinen suorittaminen on siirtynyt elämän muille alueille ja on aiheuttanut samanlaisen kierteen. Viime viikonloppuna sain kuulla pienen kommentin ulkonäöstäni, joka aiheutti valtavan itseinhoreaktion ja herätti taas pakonomaisen tarpeen ruveta kontrolloimaan syömistäni.
Sen minkä haluan sinulle viestittää on, ettei näistä asioista pääse elämässään irti hakematta apua/ tukea. Itse lähestyin työpaikkalääkäriä ja pyysin häntä tekemään lähetteen alueeni psykiatriselle poliklinikalle. Lääkäri haastatteli minua lyhyesti ja laittoi lähetteen. Olen saanut tukea asiantuntevilta ihmisiltä. Omien tunteiden ja käyttäytymisen syyperien ymmärtäminen vaatii aikaa ja paljon ymmärtävien ihmisten apua. Toivon sinulle voimia hakea oikeanlaista apua jo parikymppisenä, ei vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, niin kuin itse olen tehnyt.

Tiedän, että tämä ei välttämättä vie oikeaan suuntaan tai mitään, mutta olen itse huomannut että jonkinasteisen syömishäiriön kanssa voi elää.

Minulla diagnosoitiin kolmisen vuotta sitten sekamuotoinen syömishäiriö. Olen lihonut noista ajoista normaalipainon alarajoille, mutta en vieläkään miellä itseäni täysin terveeksi. Minulle erilaiset paasto/oksentelukaudet ovat nykyään eräänlainen defenssi. Jos jokin asia menee v**uiksi on automaattinen reaktioni: "Jahas, no, minä en syö sitten enää mitään. Sittempähän näätte mitä olet(te) minulle tehneet!"

Tuota en kutsuisi enää edes syömishäiriöksi vaikka paastot saattavatkin venyä päiviin. Mutta tässä välissä, kun olin "parantunut" elin tavallaan välitilassa. Söin kyllä ihan normaalia ruokaa mutta melko vähän. Oksensin ainoastaan harvoin. Eli on kyllä ihan mahdollista elää syömishäiriön kanssa, jos se ei ole todella paha ja jos sen osaa olla vetämättä överiksi. Itse ainakin koin saavani tuossa välivaiheessa kaikki syömishäiriön hyvät puolet; kontrollintunteet, alhaisen painon, ihailevat katseet. Mutta koska söin edes vähän, en tuntenut itseäni sairaaksi tai "hulluksi" enkä voinut pahoin.

Eli jos pystyy lieventämään syömishäiriötään jotenkin niin, että se ei ole välitön uhka terveydelle, sen kanssa pystyy elämään ja olemaan jopa ihan onnellinen. Viehän se toki samalla tavalla aikaa ja ajatuksia niinkuin, mutta ei yhtä paljon kuin normaalissa syömishäiriössä.

Kirjoitan taas tähän ketjuun. Niinkuin viimeksi totesin itselleni tie paranemiseen on vasta alussa, oli vasta alussa, nyt ei ole alkuakaan lähellä. Ano, bulimia mikä tahansa. Sanoin jo äidillenikin että haluan pois tästä kun en kestä enää. Oon taas noin viikon oksennellu lukuisia kertoja päivässä, vaikkei mun syömiset oo ollu kun noin 800 kaloria päivässä. Nyt tiedostan taas sen että tarvitsisisin apua. Puhuin siitä mun ohjaajalle mut se hyvin totes ettei kukaan muu voi auttaa mua kuin minä itse. Tää on jotain ihan älytöntä voimia vievää. Ainut ajatus mikä päässä kulkee on se että miten paljon voin syödä, miten usein voin oksentaa. En jaksa enää välittää jos joku huomaa mun oksentavan. Ihan sama.

Saikkun en kuitenkaan halua. En enää, pakko mun on jossain vaiheessa oppia elämään itseni kanssa. Painoin mä mitä hyvänsä. Ajattelen kuitenkin että sen aika ei ole vielä, vielä vähän aikaa voin pysyä laihuuden tavoittelussa. Katsoa uskallanko mennä tästä vielä vähän pidemmälle.

Ehkä olen yksi teistä syömishäiriöisistä..? Olen vain kieltänyt ja sulkenut pois mielestä koko asian mutta silti se tulee pintaan päivittäin; työssä, kotona, vapaalla ollessa. Joko olen syömättä kokonaan/syön todella vähän taikka sitten syön kahden kolmen päivän edestä ja taas seuraavina päivinä en mitään.. Ei ole muulla väliä kunhan en liho yhtään, kammoksun koko lihomis -sanaa.
En tiedä mihin ryhmään kuulun mutta sen tiedostan jollain tapaa itselleni, ettei tämä normaaliakaan ole.. 🤕😟😞

koodi123 kirjoitti 30.5.2008 20:37

Ei kukaan kommentoinut...oon niin tottunut tähän☹️ eihän musta kukaan sen enempää oo kiinnostunut joten on aivan turhaa jatkaa tätä elämää!!mä luovutan, en jaksa tätä yksin oloa tän hullun myllyn kanssa...tapan itteni😞 ehkä t😞 ehkä tosiaan on parempi ettei mua oo kun en oo kuin vaivaksi muille...kiitos nyt sulle ketä luet tätä..

En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut tänne, olen vain etsinyt mistä saisi apua tuskaiseen oloon.
Olen jo 65 vuotias ja mieleltäni about 12 tai vieläkin nuorempi.Ja tätä on kestänyt kauan. Elän yksin. Niin hirvittävän yksin.
Olen eronnut jo 90luvun alussa ja nyt en uskalla millään tavalla lähestyä toista sukupuolta. Olen pettynyt. Ja syön, syön ja syön. Nyt jo pelottaa kun olen paljastanut tämän verran itsestäni.
Mihin ihmeeseen voisin mennä puhumaan asioistani?? nim. sumu

moi sumu. onko sinulla täällä tukihenkilö? uskaltaisitko puhua sairaanhoitajalle/ lääkärille?

onko sulla ketään sukulaista/ ystävää jolle voisit puhua?

tietysti se on hyvä että kirjoitat tänne jatka vaan tänne kirjoittamista.....

minua on todella auttanut tuo tukihenkilön kanssa puhuminen

kaikkea hyvää sulle toivottavasti löydät apua

Tässä muuten yksi aika hyvä opas syömishäiriöstä paranemiseen: Gisela van der Ster: "Lupa syödä". Lukaisin sen itse juuri läpi ja siellä oli muutamia aika hyviä ja konkreettisia ohjeita syömishäiriön kuriin saamiseksi. Olihan siellä toki typeriäkin juttuja, mutta suurimmaksi osaksi ihan asiaa. Kirjan loppupuolella on mm. taulukko siitä, mitä pitkään nälkiintyneenä olleen tulisi syödä normaalin ruuan ohella, jotta lihoisi kilon. Listasta löytyy esimerkiksi:
- 20kpl hampurilaisia
- 13,8l maissihiutaleita
- 3kg marmeladia
- 31kpl munkkeja
- 7kpl ranskanleipiä
- 82pkt rusinoita
Ajatelkaa. Yhden vaivaisen kilon.

Tahtoisin muuten kysyä muilta syömishäiriöstä kärsiviltä: miten te suhtaudutte syömishäiriöönne? Häpeilettekö sitä vai tunnetteko siitä ylpeyttä? Itse olen nimittäin ainakin huomannut pitäväni syömishäiriötä jotenkin... noh, hienona asiana. Saatamme kuluttaa samasta ongelmasta kärsivien ystävieni kanssa tunteja keskustellen innostuneesti eri metodeista, tuloksista ja elämästä syömishäiriöön liittyen. Kannustamme ja tuemme toisiamme painon pudottamisessa ja kadehdimme meitä laihempia.

Itse laihdutin juuri kilon, vaikken ole parhaimmillanikaan vielä painanut niin paljoa, että painoindeksini olisi se terveeksi luettava 18,2. Ajattelin pudottaa vielä yhden kilon. Sitten saa riittää. Ehkä.

cimera kirjoitti 23.10.2008 13:1

Tahtoisin muuten kysyä muilta syömishäiriöstä kärsiviltä: miten te suhtaudutte syömishäiriöönne? Häpeilettekö sitä vai tunnetteko siitä ylpeyttä?

Minä häpeän tätä syömishäiriötä, mikä nyt on. Ei tätä ole diagnosoitu, mutta kyllähän minulla syömishäiriö on.

Joko ahmin tai paastoan, nyt olen ahminut viimeiset viikot, en uskalla edes ajatella, paljonko kiloja on tullut lisää - kun ei niitä muutenkaan ole niin vähän (painan reilusti yli 100kg). Minun on pakko siis paastota ensi viikko ainakin, mieluummin useampikin viikko ja elää nesteillä.

Tätä siis tosiaan häpeän, haluaisin normaalin suhteen ruokaan. Tai sairaalloisen himon liikuntaan, mutta kun sellaista ei ole, eikä taida tullakaan näin masentuneena. Häpeän itseäni, kun en ole pystynyt viimeisten viikkojen aikana paastoon vaan syönyt joko lähes normaalisti tai ahminut.

Silloin kun oksentelin, en hävennyt vaan olin iloinen - pystyinhän syömään mitä vain ja oksentamaan ne ulos. Oksentaminen kävi kuitenkin niin vaivalloiseksi (en pystynyt juomaan sinappista/suolaista vettä, sormien [tai no, lähinnä hammasharjan] työntäminen tarpeeksi syvälle kurkkuun ei onnistunut), niin se loppui sitten itsestään, mutta ahmiminen jäi.

En ole nyt tästä puhunut kenellekään. Oksenteluista puhuin kerran psykiatrille, mutta hän kuittasi sen johtuvan silloisesta stressistä - vaikka sitä se ei ollut. Nyt yritän pärjätä tämän kanssa yksin, huonolla menestyksellä. Ehkä tarvitsisin osastoapua että saisin suhteeni ruokaan normaaliksi ja pääsisin normaalin, terveen laihduttamisen alkuun.

Haluaisin sairastua kunnolla, anoreksiaan tai bulimiaan. Tyhmä toive, tiedän, mutta silti haluan sairastua.

hei, olen myös kokenut bulimian ahdistavassa elämäntilanteessa, kun minulla oli nuorimmainen pienenä kovasti valvottava alergioineen. (anoppila lähellä,yksinäisyys, oman arvon tunne tipotiessä). Paino laski - saimpahan ainakin hoikkana ihailua osakseni.Minä, ikuinen pullukka.
Sittemmin olen lihonut ja taas laihduttanut Painonvartijoilla, nettiohjelmilla jne..mutta aina vaan paino nousee takaisin entisiin mittoihin, kun olen saanut 2 kk:ssa 10 kiloa pois. Ja laihdutus on pikapikaa...silloin saan tyydytyksen ja onnen tunteen. SAMANLAISEN KUIN RAKASTUESSA! Silloin siivouskin käy kuin leikki.
Tiedän, että ongelmani juontuu jo lapsuudesta, vahtivasta ja jollain tapaa neuroottisesta äidistäni. Hän oli lihava, mutta sai myös laihdutusvimmoja. Hän vahti jopa pikkupöksyni, onko menkat tulleet ajallaan, 12 VUOTIAALLA!!!
Jos ei, niin uhkasi viedä terveyskeskukseen raskaustestiin, sillä varmaan olin hänen mielestänsä maannut jonku kanssa. SIIS TÄYSIN SAIRASTA! Koulusta oli hyvä tuoda kotiin 10 ja 9 numeroita, että äiti sai loistaa ja kehua, kuinka hyvä todistus oli.Päiväkirjani hän luki ja valehteli sitten, että kylältä kuuli ne asiat. Mutta olin jättänyt merkin kirjan kohdalle patjan alle, ja ymmärsin.
Olin hvyä piirtämään, mutta äitini mielestä kaikki taiteilijat ovat hulluja ja hän sanoikin sen. Arvatkaa, miltä se kuulosti nuoren ihmisen mielessä!
Olin tavannut itseäni reilusti vanhemman miehen, hain kai turvaa. Isäni ei uskaltanut juuri puuttua kasvatukseen, oli aina metsässä ja omissa töissään. Pakeni varmaan äidin hulluuta ja mustasukkaisuutta. Menin lukioon ja suntolaan, mutta äitini soitti jopa sinne ja ilmoitti, että nyt se mies oli nähty kylällä, eikö ole ottanut yhteyttä? Varmaan muita naisia sillä...tapasin lukioaikana lähes ikäiseni pojan, mutta äitini tuomitsi hänet- oli lukenut päiväkirjani jälleen kerran! Niin kävi, että lukio jäi kesken ja aloin odottaa lasta tälle vanhemmalle miehelle. Olen hänen kanssaan naimisissa. Äitini alkoi ostaa minulle kaikenlaista tavaraa, vaatteita oman maun mukaan...
Äh, ja vielä nytkin 50v:na olen ajatuksissani monesti, mietin tuota nuoruusaikaa.
Se ajoi minut tähän ahdistuksen tilaan. Eikä ainoastaan minua, vaan koko sisarusparven.Sisareni luulee kaikkien vainoavan häntä töissä, puhuvan hänen työnjäljestään, hän on liiankin hoikka...10 vuotta minua vanhempi. Hän ei käy missään, on eronnut ja lukiolaispojan äiti. 5 v vanhempi veljeni pitää kotitaloamme kuin sikalaa, ei siivoa koskaan. Koiran kaluamisluita on lattia täynnä, ikkunat sotkuiset, pitää asetta yöllä vieressään, pelkää murtautujia..vanhapoika.
Toinen veli oli naimisissa, erosi. Juomaan kova, asuu naisen kanssa, joka pahoinpiteli edellisen miesystävänsä. Yksi tämän veljeni pojista on saanut juoppohulluuskohtauksen, jolloin meinasi tappaa isänsä. Joutui hoitoon...
Toivon, ettei lapsilleni tulisi näitä mielenterveysongelmia. mutta...
mieheni isä kiikaroi meitä omasta talostaan. Anoppi syytti minua, jos jokin tavara katosi. Mieheni hän uhkasi aina jättää perinnöttömäksi, jos suuttui jostain. Mieheni on kiltti, mutta oli aikanaan hyvin mustasukkainen.
En jaksa kirjoittaa koko elämänkertaa...mutta syömishäiriö on...nyt en jaksa laihduttaa
itsesäälissäni. Mietin menneitä, en saa otetta töihin. Liekö tämä masennusta?

Toinen sivusto missä voi keskustella syömishäiriöistä on

http://www.syomishairioliitto.fi/keskustelu/

oon ittekkin palloillu siä ahmimistaipumukseni takia, ja siä on myös aikuisia

Paljon on tullu tänne tekstiä syömishäiriöistä.

Minä sairastan anoreksiaa. Sairastuin omasta mielestäni siinä 17-18v vasta, kun muutin yksin. En syönyt juuri mitään, päivän maksimi, mitä sain syödä oli 100kcal, liikuntaa n.4-5h päivässä. Jossain vaiheessa aloin myös oksentelemaan (koskaan siis en ole ahminut) mutta halusin pois kaiken sen vähänkin mitä olin sisuksiini laittanut.
Laihduin, mutten nähnyt sitä kun vaan vaa'an lukemista.. mutta koskaan ei ollu tyytyväinen.
Nukuin lattialämmitetyn vessani lattialla lapaset kädessä, hattu päässä. Kokoajan oli kylmä. Sydänkäyrissä oli häikkää, verenpaine laski alhaiseksi.

Moni tuolla on puhunut, että miten vaikea on mennä lääkärin juttusille/puhua jollekin.
Itselläni oli aivan sama ongelma n. 5v sitten. Silloinen "tukihenkilöni" sitten puhui asiasta niin kauan ja vakuutteli että kannattaa.. niin sitten menin tavalliselle lääkärille puhumaan, hän tuli mukaan tuekseni.

Pahin pelko toteutui.. sain lähetteen psykiatriselle avo-osastolle. Jos en olisi mennyt, niin kuukauden-kahden päästä oisin ollu sisätautien osastolla letkuissa, lääkärin sanomana se kuulosti jotenkin "todellisemmalta" mutta silti kyseenalaisti asiaa. Oonko mä nyt noin pahassa kunnossa oikeesti? Sairas ruumiinkuva ei nähnyt sitä miltä oikeesti näytti, muuta kun vaan liian isoa, liian lihavaa, kaikki liikaa.
Vielä tänäkään päivänä en usko, että olin oikeesti "liian laiha". Kokoajan on vaan olo, että on liian suuri.

Kävin tutustumassa tolle osastolle n. viikkoo ennen sinne menoa. Ja kyllä pelotti! Niin sinne vaan mentiin, ja olinkin siellä kokonaisuudessaan n.7kk. jonka jälkeen myös lyhyempiä jaksoja (ehkä 3kk yhteensä)
Ajan kanssa paino nousi, ahdistus kasvoi. Vihasin itseäni ja sitä että suostuin sellaseen "pakko"ruokintaan.

Sairaalasta päästyäni en saanut enää muuttaa omilleni, muutin mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun "tukiasuntoon" Jossa ohjaaja joka arkipäivä.
En suostunut tännekään muuttaessani vielä syömään.

puoli vuotta meni, kun ykskaks "tervehdyin". Vuoden söin normaalisti, liikuin vähemmän. Toki ahdistus oli aina mukana muttei niin pahana. Siedin sen jotenkin.

Nyt olen taas samalla tiellä.. En syö juuri ollenkaan, ehkä max. menee toi 100kcal päivässä. Ja oksentelen pienimmätkin sisään menevät. Nykyään en siedä myöskään kunnolla juomista, ja saatan oksennella nesteetkin.
Paino pudonnut roimasti, ja olen jo aika alipainoinen.

Kova yritys hakea täältä asuinpaikkakunnalta terapeuttia joka ois erikoistunu syömishäiriöihin.. Jokuhan tänkin takana piilee, ja tuskin ongelma poistuu ilman sen selvittämistä ja puimista ammattihenkilön kanssa. Jos sittenkään.
Omasta mielestäni syömishäiriöstä ei parane, vaan sen kaa voi oppii elämään. Tarvitsee tukea, omaa halua ja sellasta. Ei oo helppoa ei, vaikka sanoessa sille kuulostaakin.
Pelko lihomisesta ja hallinnan menettämisestä on suurempi kun halu luopua tästä "kaverista". Joka ei tosiasiassa tee mitään muuta kun tappaa, hitaasti mutta varmasti jos jatkaa samoin. Sitä vaan sairaassa päässä nauttii kaikesta siitä mikä tähän syömishäiriön kulkuun kuuluu.. muttei siitä elimistölle mitään hyvää ainakaan seuraa.

Hakekaa ihmiset apua jos teillä on ongelmia syömisen kanssa, vaikeeta se on mutta mahdollista. Rohkeutta vaan rutkasti kehiin. Mun mielestä ainakin on vaan rohkeutta ja ihailtavaa pyytää apua jos sitä tarvitsee! 🙂 Siksi niitä auttajia on olemassa.
Ja mitä aiemmin tähänkin vaivaan saa apua, sitä helpompi siitä on ehkä päästä irti.. en ole varma mutta uskoisin näin.

Syömishäiriön rotkoon on helppo pudota.. mut sit kun sieltä pitäs päästä ylös..

Jaksamista kaikille ja tsemppiä! -Miida

🌻🙂🌻☺️❤️

Heippa,

entinen buliimikko tässä.
Uskokaa tai älkää - syömishäiriön voi voittaa!
Monta vuotta meni, niin että aina kun alkoi ahistaa, tuli oireet takaisin, ahmin ja oksensin.
Mutta se on ohi, monta vuotta mennyt ihan normaaliruokailulla!
Paino on ihan hyvä, olen normaalivartaloinen.

Toivoa on!

PS. Siis onhan näitä muita mielenterveysongelmia, heh. Mutta ei syömisen suhteen! 😋

Haluaisin kommentoida anorexiasta toipuneen (ajat sitten todellakin) näkökulmasta mitä ajattelen aikuisena syömishäiriöistä. Totta tuo, että syömishäiriöisiä todellakin vältellään ja jotkut ovat jopa näkevinään niitä jokapuolella. Ei siis oteta seuraan, joka on usein se ratkaiseva aste topipumisessa, jos se tehdään riittävän ajoissa oikeissa olosuhteissa. Minä, nyt 21 vuotta anorexiasta toipuneena saan vieläkin ajoittain kuulla ruumiinpainostani, tai saan sitä tukee tukee asennehoitoa..
Kumpaakaan näistä en itse asiassa siedä, koska itse tiedän olevani nykyään hoikka. Sitä paitsi toiset ovat hoikkia ihan geneettisestä perimästään johtuen. Myös muut sairaudet voivat laihduttaa. Eli jos näkee laihan ihmisen kadulla, ei hän heti välttämättä ole syömishäiriöinen. Siinä varmaan yksi syy miksi anorexia voi johtaa seuraavaan syömishäiriö muotoon, jos sinua ei ikinä kohdella normaalisti. Surullista.

Kirjastossa on kirja nimeltään "Syömishäiriöiden salainen kieli. Miten ymmärtää ja hoitaa anoreksiaa ja bulimiaa". Sen on kirjoittanut Peggy Claude-Pierre.

Olen kommentoinut kirjan tietoja Nuorten foorumilla Anoreksia-ketjussa.

Minä teen aivan samaa, ja ajattelen, että huijaan aineenvaihduntaa ja en liho. tiedä sitten. Kumma kun tuosta syömisestä on tullu pakkoajatus, pyörii 24/7 päässä. Mutkun ei voi mittää. ☹️